Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

Suhteellisen avaraa aluetta, joka sisältää jokusia puita, luolia ja jonkun verran heinääkin. Tasangolla kaikki on suhteellisen oloista ja lämmintä, lunta sinne ei talvella pahemmin sada, ehkä vain pintakerros jos sitäkään. Syötäväksi tältä alueelta kelpaavat paremmin kuin hyvin kaikki heinät ja useampien puiden lehdet tai muut kasvit.

Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja feiarth » 01. Touko 2010 22:26

[Tasankohevosten lauman kokous. Otsikosta kiitokset CMX:lle (Kirjeitä Paratiisista), jonka lyriikoista löytyisi pidempiäkin pätkiä näihin tunnelmiin.]

HUOM!! Hahmosi voi olla yhtä aikaa yhdessä offline- ja onlinepelissä ja tämän lisäksi kokouspelissä. Sinun ei siis tarvitse pelata hahmoasi ulos keskeneräisestä offista tai jättää uutta kokouksen takia aloittamatta. Huomaathan myös, että kokouspeleissä ei ole pelijärjestystä, vaan jokainen voi pelata hahmonsa mihin väliin tahansa. Muistakaamme myös se, että mikäli hahmot tutustuvat toisiinsa tai pohtivat keskenään kokouksen aiheita tai muuta, olisi peliviestit offlinen mitoissa, eli vähintään tekstikentän mittaisia!

Cendre Noire

Ei ollut kulunut vielä pitkäkään aika siitä illasta, kun olimme Merelin kanssa tavanneet. Sattumalta, samassa paikassa, jonne olin mennyt muistelemaan Arraiaa. Sinä yönä otin vastaan tehtäväni, jota olin miettinyt ensin kaksi vuorokautta putkeen nukkumatta, lepäämättä ja syömättä. Olin vain kulkenut ympäri tasankohevosten maita. Minun laumani maita, haravoinut rajaa osaamatta ajatella mitään ja ajatellen silti kaikkea. Yritin löytää laumani kokoukselle sopivan paikan. Olin ottanut vastaan johtajan viran.

Yritän olla ajattelematta, ettei se ole virhe. Yritän ajatella, että onnistun, että olen laumalleni sellainen johtaja, jota se tällaisena hetkenä eniten tarvitsee. Olin vaihtanut Merelin kanssa vain vähän sanoja tulevaisuudesta, laumani tulevaisuudesta, saaren tulevaisuudesta, meidän kaikkien tulevaisuudesta, mutta jotenkin uskon, että toisista asioista saattaisimme silti olla hyvinkin yksimielisiä. Mutta ei tulevaisuudesta sen enempää vielä. Olin löytänyt varhain toissapäivän aamuna sopivan kokouspaikan, se oli tasangon ja lehtimetsän laidalla, sopivan suojaisa, mutta laaja aukea. Paikka oli melkoisen kivikkoinen, ainoaa laatuaan ja siksi helppo tunnistaa. Kaksi päivää olin metsästänyt laumalaisia, joista tekisin viestinviejiäni.

Laumani alueella oli kuitenkin hiljaista, mutta eilen ja tänään minua oli onnistanut. Olin törmännyt kolmeen yksittäiseen hevoseen, vaihtanut heidän kanssaan vain lyhyesti tietoa, mutta saanut heiltä lupauksen etsiä laumalaisia kokoukseen. Suuren punaruunikon orin kanssa en ollut edes vaihtanut nimiä, mutta hän oli ollut valmis tehtävään, kertoi odottaneensa tietoa kokouksesta jo pitkään. Hän lähti etelään, kohti laumattomien maita. Hiirakko, pienikokoinen tamma, joka pyysi kutsumaan itseään Coyaksi, lähti länteen. Rautias ori Flimmer lähti tummanruunikon tamman, puolisonsa Sennan, kanssa itään, itse aion pysyä mahdollisimman lähellä kokouspaikkaa ja haravoida vielä ylänköhevosten rajaa. Tänään en ole kohdannut ketään, mutta päivä on vasta puolessa.

Pysähdyn tyydyttämään janoni pienestä purosta, joka kesän lähestyessä kutistuisi olemattomiin. Olen sysännyt osittain syrjään mielestäni koko johtajuuteni. On parempi levätä ja kerätä voimia kokousta varten, ajatella asemaa vasta silloin. Huokaisen syvään, nostan pääni purosta ja katson ympärilleni. On aika jatkaa matkaa, illaksi palaan takaisin kokouspaikalle, jossa ajattelin yöpyä. Aamulla voisin vielä tehdä pienen retken lähimaastoon, mutta koska punaruunikon kohtaamisesta on jo yli vuorokausi, voisin odottaa ensimmäisiä laumalaisia saapuvaksi hyvinkin pian. Mikäli sellaisia on tulossa. Ajatus huolestuttaa minua, sillä mitä on johtaja ilman laumaa? Mitä on lauma ilman johtajaa? Millainen on hyvä johtaja? Huomaan ajatusteni kiertävän kehää, joka alkaa johtajuudestani ja päättyy siihen.

__

Ravistan päätäni ja tunnen ilmavirran heilauttavan takkuista ja likaista harjaani. Olen ollut matkassa kaksi vuorokautta kohtaamatta ketään. Illoiksi olen palannut kokouspaikalle näkemättä sielläkään ketään. Kolmannen aamun sarastaessa päätän, etten enää lähde mihinkään. Asetun lehtipuiden hienoiseen varjoon ja vain odotan.
feiarth
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Touko 2010 16:45

Maustamaton Kermaviili'

Ravasin hiljaisuuden vallassa minua hiukan matalemman tamman vierellä. Voikko heilautteli kärsimättömänä päätään ja huiski ilmaa hännällään, jolloin ruoskamaisen äänen päästävät jouhet osuivat myös minuun, ainakin pari kertaa. Aina niin tapahtuessa vain inahdin hiljaa, kulkien eteenpäin mahdollisimman kiltisti ja nätisti. Tämä tulinen ystäväni oli melko itsepäistä sorttia, vaikka olikin ystävällisesti luvannut ohjastaa minut laumakokoukseen. Samassa tunsin innostuksen pilkkeen ilmestyvän silmäkulmaani. En ollut ikinä ollut laumakokouksessa. Kai tapaisin myös johtajan?

Heilauttelin päätäni kyllästyneenä, antaen tuulen leikitellä jouhissani ja kuljettaa ne takaisin oikeille paikoilleen lepäämään lämpimälle karvalleni. Rautias karvani alkoi kiillellä hiestä tamman pistäessä meidät laukkaamaan yhä lujempaa kohti tasankoa, jossa kokous pidettäisiin. Olin käynyt siellä ennenkin, mutten ollut täysin varma reitistä sinne, enkä muutenkaan haluaisi yksinäni ihan koko tasankoa läpi haravoida yhtä kokousta etsien. Mistähän muuten oli kyse? Käsittääkseni tämmöisiä ei ihan huvikseen tehty, muttei minulla kyllä paljoa tietoa koko kokouksista ollutkaan.

Pian tamma vierelläni hidasti jälleen raviin, jolloin minäkin hidastin töksähtäen ja hölkkäsin seuralaiseni vierellä rauhallista tahtia, silti puuskuttaen. Auringon lämpimät säteet paistoivat ihanasti ja saivat kesäisen tunnelman ympäristöön, jossa juuri liikuimme kaksistaan. Yllättäen eteemme avautui alue, jossa näin toistaiseksi vain yhden hevosen. Katsahdin vierelläni liikkuvaan tammaan, joka hidasti ja nyökkäsi, pysähtyen lopulta. Myös minun oli stopattava.

"Olemme perillä", tamma lausui heleällä äänellään ja hymyili minulle keveästi. "Näkyillään, Maustis", voikko lisäsi ja ravasi sitten hiukan reunemmalle, jättäen minut kuin nallin kalliolle. Kurotin päätäni polvieni tasolle ja nuuhkin maata. Matka oli ollut hiukan turhan vauhdikas ja raskas, mutta tässä sitä nyt oltiin. Jännityksen tunne ei tuntunut laukeavan, en toistaiseksi nähnyt tuttuja kasvoja. En Pandaa, Rollia, tai ketään muutakaan. Puraisin huuleeni ikävästi, ja pudistelin hiukan päätäni.

Nostin päätäni ja otin muutaman varovaisen askeleen. Kukaan ei voinut pahemmin tuijotella, joten pystyin hiukan rentoutumaan. Ei auttanut kuin nyt sitten valita itselleni paikka. Kai se voikko minut vielä seuralaiseksi huolisi, ellei odottanut jotakuta.
Sussu
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Hver » 02. Touko 2010 17:35

On tämäkin. Kesä tulee taas. Pikkuhiljaa, riippumatta siitä mitä meille eläville täällä tapahtuu. Ikuisia ympyröitä, ja sitä rataa. Nyt on saapumiseni kahdeksas päivä. Tämä ei ole ympyrä, tämä on viiva. Paluu alkuun on mahdotonta.

Viikko. Aika lailla kokonainen, luulen. Se on pitkä aika tutustua uuteen paikkaan. Saareksi tapaamani Edward sen nimesi. Caralia.

Nimi auttaa vain paikasta keskustellessa. Nimen takana on se kaikki muu, josta olen nyt oppinut tuntemaan murto-osan. Se muu, joka siis olisi kaikkein tärkeintä. Tasaistahan tämä alue on. Pölyä, ruskeaa maata. Kuivaa ruohoa, versovia kasveja, nuput tanassa ensimmäistä vesipisaraa vartoen. Ja katsokaa, ystävät, päivän kohokohta: pensas.

Olen nähnyt metsän, tai sen reunan, jo muutamaan otteeseen. Ehkä tämä lauma on surkimuksille, kun kerran alue käsittää, no, tämän. Vilkuilen ympärilleni: ei ketään, vain punaisen saven kirkas hehku vasten sinistä taivasta. Kontrasti on kaunis, tai ainakin luulen, että sitä kuuluisi sellaisena pitää. Enhän minä tosiasiassa tiedä mitään kauneudesta. Myötäilyllä ja ylistyksellä pääsee pitkälle.

Muutama sotkuinen vesilammikko. Ihmiset sanovat, että hevonen ei juo huonoa vettä. He olivat oikeassa, mutta täällä on pakko. Eihän hevonen tomusta ole eikä sillä elä. Kaikki kasvit tuntuvat olevan syömistä vastaan, kaikki viiltää nälkäisen kieltä ja huulia. Likainen vesi taas kirvelee pienissä haavaumissa, hidastaa paranemista ja vaikeuttaa syömistä. Täälläkö minä sitten vanhenen?

Ai niin.

Pysähdyn, vilkaisen taakseni. Tammy on edelleen näköpiirissä, ihme kyllä. Löntystelee hitaasti, musta harja silmillä. Onko se vaalentunut vai kuvittelenko? Tuo ruskea vivahde on minulle vieras. Pelästytti minut kuoliaaksi olemalla kaksi päivää kadoksissa sen jälkeen kun olin tavannut Edwardin, mokoma. Missä olit, minä kysyn. Tutkimusretkellä, hän vastaa vakavana. Asiasta ei keskustella, hän alkaa huomautella ulkonäöstäni ja aloittaa jälleen kerran keskustelun siitä, ettei kukaan ota esitystäni todesta. Yleensä olen kuin häntä ei olisikaan, tai vain tuijotan kuin hän puhuisi vierasta kieltä. Hyvällä tuulella saatan jutella asiallisesti.

Hän huomaa minun pysähtyneen, ja luimistaa korviaan ja irvistää. Räkättää päälle ja ottaa minut kiinni. Hyvä ihme miten se meloo etusillaan, luulisi tuon olevan tuskallista nivelille pitemmän päälle. Notkoselkä, ei mitään lihaksia, heinämaha. Hirvittävän näköinen olento. Hän on kertonut minulle olevansa kolmen varsan äiti, mutta veikkaanpa ennemmin kolmeatoista.

- Näytät kamalalta, aloitan keskustelun kohteliaasti. Tammy tiiraa minua silmät sirrissä. En kestä tuota katsetta, sen alla oloni on epämukava. Alan kiemurrella, ja tamma virnistää kaikkitietävästi ja jatkaa ohitseni.
- Kaikki kauheus se ei vaan näy päällepäin, hän sanoo, eikä edes vaivaannu katsomaan minuun.

Kyllä hän tietää, että tiedän, kenestä hän puhuu. Emme jatka aiheesta.

Olen vajonnut ajatuksiini taas, kun huomaan muutaman sadan metrin päässä metsänreunassa kaksi hevosta. Toinen on isokokoinen, maskuliinisen oloinen, toinen keskikokoinen ja vaaleampi. Nostan hitaan laukan, ja yritän vastoin luontoani pitää askeleeni mahdollisimman kevyenä. Laukka taittuu nelitahtiseksi, en jaksa nostaa jalkojani. Antaa mennä, jytistäen sitten.

Tämä on siis paikka, jota nyt olin ehtinyt kaksi päivää etsiä. Tasankovaellukseni kuudentena päivänä olin törmännyt rotevaan, punaruskeaan oriin. Laumanjohtaja kutsuu tasankohevoset kokoukseen, hän oli sanonut, töykeästi esittäytymättä, ja neuvonut minut jonnekin. No, ohjeet luonnollisesti eivät olleet kovinkaan tarkat, ja juoksupoika katosi heti saatuaan viestin perille. Seuraavia tapaamaan, niin hän kertoi. Eikä pahoitellut, hävisi vain. Missä ovat tavat tätä nykyä?

Vai tasankohevoset, ajattelen lähestyessäni kahta hevosta, sellainenko minäkin sitten olen. En tunne kumpaakaan, en vaaleanruskeaa enkä tummempaa.

Toinen heistä on laumanjohtaja. Surkea lähetti ei vaivaantunut kertomaan tuntomerkkejä. No, arvailulle ei anneta tilaa, joten ollaanpas nyt kohteliaita.

Hidastan raviin, pysähdyn ja jään ensin varautuneena kyräilemään kaksikkoa noin viiden metrin päästä. Ei, ei tarvetta, kumpikaan ei ole vihamielisen näköinen. Käännän korvani eteenpäin, rentoutan puolustautumiseen valmistuneet lihakseni.
- Lighthouse Jonathan, hauska tutustua, sanon ja nyökkään ensin toiselle, sitten toiselle hevoselle.
- Oletan, että tasankohevosten laumakokous järjestetään täällä... Epäystävällinen kuriiri ei oikein osannut työtään. Löysin lopulta, ihme kyllä, oikeaan paikkaan, sanon ja naurahdan kuivasti.

Katsotaan.

// [Kevätaurinko sekoittanut Hver paran pään, arvaan ma :D Kiitti kaZAM, muokkaan.]
Viimeksi muokannut Hver päivämäärä 06. Touko 2010 20:38, muokattu yhteensä 1 kerran
Hver
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja kaZAM » 06. Touko 2010 14:04

[Hmm... tuota... miten Tucky voi nähdä kokouksessa Edwardin, kun se ei ole täällä? Vai näkeekö se taas omiaan?]

KATLA

Keitä he ovat? En tunne. En ole koskaan nähnytkään. Mutta siitä huolimatta olen aivan varma, että tuo tummanruunikko tamma ja seurassaan kulkeva rautias ori olivat hirnahtaneet kiinnittääkseen juuri minun huomioni. Sillä sen he olivat totisesti tehneet, juuri äsken. Ja nyt kumpainenkin ravaa harmaan metsän halki minua kohti hyvinkin sen näköisenä, että heillä on aivan selvästi asiaa ja he haluavat puhua minulle.
En kykene keksimään ainoatakaan syytä, miksi he sen haluaisivat tehdä. En myöskään ole laisinkaan vakuuttunut siitä, että haluan heidän puhuvan minulle. Heidän määrätietoisuutensa ja empimättömyytensä. Siinä on jotakin pahaenteistä. Luvassa olisi uutisia. Mistä, sitä tuskin taivaskaan tietää.
Mutta en minä nyt karkuunkaan voi lähteä. Tai voisin varmaan. Mutta hämmennys siitä, että kaksi tavallisen näköistä ventovierasta lähestyy minua niin avoimesti ja suoraan, ilmeisesti naulaa minut niille sijoilleni. Sitä paitsi olen kysynyt muiltakin Sandiesta. Voisin kysyä heiltäkin ja unhoittaa taivaan tuuliin heidän uutisensa, mikä se sitten olisikin.

Odotan epäuskoisena ja hiljaisena ja kyllä, töykeän oloisena, että he tulevat luokseni. Rautias ori, kuten todettua. Ja tummanruunikko tamma. Voi kun somaa.
"Hei", tervehtii ori. "Oletko tasankohevonen? Minun nimeni on Flimmer."
"Minä olen Senna."
Seison aloillani ja yritän päättää, mistä voi olla kyse. Siirrän katseeni tammaan ja puhun hänelle.
"Katla", sanon vaimeasti. "Ja olen... tasankohevonen."
Entä sitten? kysyvät ajatukseni. En minä ole edes väärällä alueella. Ja mitä sitten vaikka olisinkin. Eivät kai tasankohevoset ole tulleet yhtä hulluiksi kuin ne ylänköläiset? Katson toisia epäröiden. Tietäisivätköhän ne...
"Hienoa!" Flimmer aloittaa. Keskeytän hänet.
"Olettekohan te sattuneet näkemään Alexander-nimistä papurikkoa oria?" kysyn yrittäen kuulostaa siltä kuin en olisi ollenkaan väsynyt tai epätoivoinen. Ori katsahtaa Sennaan. Siitä katseesta tiedän, että he ovat rakastavaiset.
"En usko", Senna sanoo päätään puistaen. "Onko hänkin tasankolainen? Jos on, niin sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää hänet kokouksessa. Uusi johtajamme on pyytänyt kutsumaan kaikki tasankohevoset kokoukseen."

Sitten, kun aivoni lakkaavat lyömästä lukkoon, olen jo hyvästellyt toiset kummallisella, hyväntahtoisella äänellä ja luvannut vielä kertoa kokouksesta kaikille, jotka tapaisin. Jään seisomaan ja tuijottamaan mykkänä puunrunkoa.
En voisikaan unhoittaa taivaan tuuliin sitä, mitä he olivat kertoneet.

* * *

Yksi syy. Yksi. Katrina saattaisi olla siellä. Katrina saattaisi ilmaantua kokoukseen. On todennäköistä, että hänkin on kuullut siitä. Ei, Katrinan on ilmestyttävä kokoukseen. Hän on utelias. On enemmän kuin luultavaa, että hän tulisi kokoukseen. Se on sitä paitsi melkein ainoa toivoni. Ei ole suurempaa todennäköisyyttä löytää hänet kuin kokouksessa.

Tämä on ainoa syy, joka saa minut menemään.
Tai ehkei se ole aivan ainoa. Mutta ainoa, joka on kylliksi vahva, jotta se peittoaa kaikki ne syyt, joiden vuoksi kääntyisin mielummin ympäri, juoksisin niin kauas kuin pääsisin ja piiloutuisin.

Kuinka ne jostakin kohtalon oikusta ovat voineet saada päähänsä pitää kokouksen - juuri nyt?
Kyllä... minä olen ollut tasankohevosten laumassa niin pitkään, että olen nähnyt kokouksen ennenkin. Minä olin edellisessä kokouksessa. Silloin, kun Yadaya kutsui tämän lauman koolle. Olin siellä ja kuuntelin, kuinka hän puhui meille.
Sanoja terävämmin mieleeni on piirtynyt muita asioita.
"Katla."
Voin vieläkin kuulla Owcan synkän äänen korvissani. Tuntea hengen pakkautuvan kurkkuuni Katrinan hölmöyksien vuoksi. Siitä on hirveän kauan. Siitäkin on hirveän kauan, kun yleensä olen nähnyt Owcan viimeksi. Mutta pystyn silti vieläkin aistimaan tämän kuiskauksen korvani juuressa ja hengähdyksen poskellani.
Ja sen muistaessani en voi käsittää, miten päin mäntyä olenkaan elämäni voinut rysäyttää. Kun Owcakin on loppujen lopuksi ollut murheistani pienimpiä. Tappouhkauksen antanut Owca. Owca, murhaaja. Minähän olen ollut hiljaa sen jälkeen.
Owca... Rosson... eno.
Oliko hänkin mafiassa? Onko hänetkin... karkotettu?
Entä jos ei? Entä jos Owca olisi kokouksessa?

Mafia. Kapinalliset. Murhaajat. Kaikki, mitä Yadaya puhui meille.
Ne olivat pelottavia asioita, mutta niiden ei pitänyt koskettaa minua. Eivätkä ne ehkä koskaan olisikaan koskettaneet, jos... jos vaikka en olisikaan sopinut välejäni Rosson kanssa.
Rosso.
Rintani tuntuu repeävän auki, kun muistan sen. Viime kokouksessa olin suuttunut häneen. Rossoon, joka oli ollut niin tyhmä ja ärsyttävä. Seisoin siellä keskellä vieraita hevosia ja inhosin ja kaipasin Rossoa.

Mitä jos emme olisi sopineet? Jos olisin antanut Rosson pysyä tyhmänä ja viattomana ja jos tämä olisi unohtanut minut. Emme olisi koskaan todella tutustuneet toisiimme. Meitä ei olisi ollut.
Missä minä olisin nyt?

Joudun komentamaan itseni väkisin takaisin liikkeelle.
Yritän rauhoittua ja miettiä, keitä muita kokouksessa saattaisi olla. Joitakuita ehkä mukavia. Joiden luokse voisin mennä, jos olisi pakko. Se on vaikeaa, kun samaan aikaan niskassani jyskyttää niin kouristavasti tieto siitä, keitä muita ei... ei-mukavia siellä saattaisi olla.
Mutta ei. Niiskaisen ja muistelen. Tasankohevoset? Se harmaa... harmaa tamma. Se outo. Mutta olin jutellut tämän kanssa kerran. N...Nest? Ehkä. Entä Topaz? Ei, hän oli lumihevonen. Nancy... hän oli ystävällinen. Mutta hän oli ainakin viimeksi sen orin kanssa. Ja - NAVARRO.
Voihkaisen. Ei ole totta. Navarron olin onnistunut unohtamaan.
Mutta ei sillä ole niin väliä. En vain haluaisi nähdä enkä kuulla. Toivottavasti se ei tule. Tuntuu epätodennäköiseltä. Hyvin epätodennäköiseltä. Se ei ole luultavaa, ei ollenkaan. Ei ole.
Ei se ole. Eivät sellaiset käy kokouksissa. Eivät koskaan. Viimeksi oli vain... en tiedä. Viimeksi oli toinen maailma. Eivät sellaiset tule. Sitä paitsi en edes tiedä, onko se vielä... vielä tasankohevonen. Ei mitään väliä. Ei, en kuulisi Dazen ääntä enää milloinkaan.

Katrina. Katrina. Voin löytää Katrinan. Joku on voinut edes nähdä hänet. Jonkun on tiedettävä jotain. Sen takia minä menen. Minulla on tytär. Minulla on pieni tytär. Minä menen, vaikka jokainen askel lähemmäksi kaukana siintävää pientä hevosjoukkoa nostattaa sisälläni uuden aallon tukalaa pelkoa.
Muutamia hevosia. En tunnista vielä ketään. Mutta ehkä he olisivat sellaisia tavallisia, ystävällisiä, miellyttäviä henkilöitä, jotka tietävät miten elämän kanssa pärjätään niin ettei kaikki mene pieleen. Ehkä he olisivat siksi hyväsydämisiä, että auttaisivat minua jos näyttäisin nuorelta ja typerältä ja liian avuttomalta tekemään mitään itse. Kyllä minä tiedän, ettei monissa ole periaatteessa mitään vikaa. En minä ole katkera.
Tiedän vain myös, että kukaan ei enää pystyisi todella auttamaan minua. Kukaan ei tajua, ymmärrä eikä tiedä. En minä itsekään oikein. Rosso on poissa.

Kaikista viimeiseksi haluan tietää, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään. Jos meille aiottaisiin kertoa se, minkä tiedän jo, en ole varma pystyisinkö kuuntelemaan sen uudestaan menettämättä järkeäni. Ja kuka meille puhuisi tänään? Yadaya on kuollut. Kaunis Yadaya, jolla ei ollut varjoa, vaan sen paikalla Owca. Kuka on se uusi johtaja, josta Senna oli maininnut?
Olin toivonut, että hän olisi vahingossa sanonut johtaja. Että hän olisi vain unohtanut lisätä loppuun päätteen -tar. Kaikki eivät ole niin tarkkoja nimikkeiden kanssa. Mutta kun pysähdyn metsänlaitaan vielä parin-kolmenkymmenen metrin päähän pienestä joukkiosta, minuun iskee niin kurja olo, että se on jo suorastaan pitkästyttävää. Eihän nyt mitenkään voi olla, että kaikki paikallaolijat ovat toistaiseksi oreja.
Selvä. Hyvä on. Hyvä on... kuka heistä on johtaja?

Lähestyn kivikkoista, aivan metsän laidassa levittäytyvää aukeaa melkein hiipien ja silmään läsnäolevia varautuneesti. Hyvin suuri kimo. Pienempi liinakko, joka seisoo vähän sivummassa. En ole koskaan nähnytkään. Ja sirompi, joka seisoo sen näköisenä että odottaa meitä muita... tummanruunikko...
Pysähdyn. No niin. Tiedän, etten voi inhota koko loppuelämääni kaikkia tummanruunikkoja oreja olematta erittäin lapsellinen, mutta vähät siitä. Hänellä on sentään läsi ja päätän olla kiitollinen siitäkin vähästä. Se onkin sitten ainoa positiivinen asia, jonka saan väännettyä mieleeni. Joka tapauksessa räpäytän epävarmasti silmiäni, kun jämähdän tuijottamaan tummanruunikkoa ja tajuan nähneeni tämän ennenkin. Edellisessä kokouksessa. Hän oli siellä. Olen siitä varma. Toiset kaksi eivät olleet, olen siitäkin varma. En muista mustaharjasta mitään - että tämä olisi sanonut tai tehnyt jotakin kokouksessa - tiedän vain, että hän oli siellä. Todennäköisesti hänkin on nähnyt minut. Eri asia on, muistaako. Minä joka tapauksessa tunnen oloni hämmentyneeksi. Tietenkään kokouksesta ei ole niin pitkä aika, etteikö siellä olleita olisi täällä tänäänkin. Olenhan minäkin. Mutta tuntuu silti kummalliselta nähdä uudestaan joku, jonka on nähnyt ainoastaan kokouksessa kauan sitten... yhtenä ainoana päivänä eikä koskaan muulloin. Tajuta, että niitä kasvottomia olentojakin on vielä olemassa. Että hekin ovat varmaan tehneet jotain sen ajan, kun minä olen elänyt.
Luimistan korviani ja tunnen oloni entistäkin orvommaksi. Hänkö nyt sitten on tasankohevosten uusi johtaja? Mitähän ihmeellistä ja hienoa hänen on täytynyt tehdä, jotta näin on päässyt käymään? Eikö meidän laumastamme muka löytynyt yhtäkään tammaa, joka olisi voinut ottaa Yadayan paikan... on orien idea pistää oreja valta-asemaan. Huono, huono, huono idea.
Sanoisiko hänkin, että me olemme perhettä? Lupaisiko hänkin kuolla meidän vuoksemme?

En kääntyisi enää takaisin. Katrina.
Päätän, että jos tummanruunikkokin on täällä, on paikalle saavuttava myös joku tuttu tamma. Edes yksi. Pärjäisin kyllä. Vedän henkeä, nielaisen ja katson ympärilleni. Kolme oria. Lisää väkeä tulisi. Paljon kiviä. Lehtimetsä ja äärettömyyksiin aukeava tasanko.
Astelen aukean laidalle, mutta jään kauaksi toisista. Valitsen huolellisesti pienen, ikävän vesakon ja pysähdyn sen katveeseen. Varjoon ja edes jonkinlaiseen näkösuojaan. Ovathan toiset kolme minut varmasti nähneet jo kauan sitten, mutta muut metsän suunnalta saapujat eivät välttämättä huomaisi minua aivan heti.
Tiedän, että tämä on käytännössä turhaa. Tiedän, että kaikki paikalle saapuvat huomaisivat kyllä jokaisen muun. Tiedän, että jos kaikki epätodennäköisyydet maailmassa hylkäisivät minut, joutuisin lähtemään kokouksesta.
Mutta en voi muutakaan. Seison hiljaa, aivan hiljaa. Katselen tasankoa ja kuuntelen sydämeni tasaista rummutusta.
kaZAM
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Jaksu » 06. Touko 2010 19:29

MYSTIQUÉ mukanaan MERYL

"No niin, Meryl-kulta, koetahan pistää tassua toisen eteen vähän rivakammin - jäämme nimittäin tuon... tuon nimettömän punaruunikon orin jälkeen aika kirkkaasti, kun olet noin auttamattoman hidas!", Mystic hoputti jälkeläistään hölkytellen tämän vierellä kuin innokas ja puhtia täynnä oleva valmentaja innottoman valmennettavan rinnalla. Meryl laahasi eteenpäin niin hitaasti kuin vain ikinä osasi. Varsa osoitti selvästi mieltään äidille. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa johonkin kokoukseen raahautuminen.
"Äiti, kun minä en JAKSA eikä minua HUVITA", Meryl murahti ja mulkaisi pirteää äitiään murhaavasti.
"Noh noh, älähän nyt", Mystic hyssytteli ja jättäytyi hiukan Merylin taakse voidakseen pökkiä tätä takapuolesta eteenpäin. "Vauhtia nyt vain, että saamme orin kiinni"
Punaruunikko näyttikin melko yrmeältä joutuessaan vartomaan kaksikkoa, kun oli vielä paljon tehtävää edessä.
Mystic pökki Meryliä vielä topakasti takapuoleen, ennen kuin varsa suostui lisäämään vauhtia. Kaksikko sipsutti suurehkon orin rinnalle ripeästi, ja siinä he myös pysyivät koko matkan ajan, vaeltaessaan yhdessä lehtimetsän halki kohti tasankohevosten kokousta.

Ennen pitkää kolmikko saapui lehtimetsän rajalle. Heidän edessään avautui laaja aukea. Mystic pani merkille, että paikka oli melko kivikkoinen. Ei kuitenkaan niin kivikkoinen, ettei siellä olisi voinut kulkea.
"Eteenpäin", punaruunikko kehotti, kun he olivat hetken seisoneet lehtimetsän reunalla. "Olemme nyt perillä. Johtajamme Kavar odottaa tasankohevosia tuolla, näettekö? Hän on tuo tummanruunikko ori."
Mystic ja Meryl nyökkäilivät päätään, kuin olivat paikantaneet johtajan.
"Hyvä", punaruunikko totesi. "Suokaa anteeksi, minun on nyt poistuttava. Näkemiin"
Ja niin tuo punaruunikko kääntyi kannoillaan ja katosi takaisin lehtimetsän varjoihin.

"Kas niin, Meryl, mennäänpä vähän lähemmäksi...", valkopä kehotti tuupaten Merylin liikkeelle. Varsa kun oli kovin nihkeä liikkeissään, ja tästä näki selvästi, ettei kokous oikein houkuttanut. Mystic hymähti hiljaa. Niin, olihan pienillä varsoilla paljon mielenkiintoisempaakin puuhaa kuin puheiden kuunteleminen. Nuoret kaipasivat toimintaa.

Astellessaan lähemmäksi johtajaa ja muita hevosia Mystic huomasi tutut kasvot hiukan muista kauempana. Ruunikko, läsipäinen tamma. Mystic kurtisti kulmiaan, hän yritti muistaa. Hän oli aivan varmasti nähnyt tuon tamman jossakin!
Mystic oli niin keskittynyt muistelemaan, että hän kompastui maassa nököttävään kivenmurikkaan.
"Voi pahus!", tamma ärähti kun oli kaatua rähmälleen maahan. Hän sai jotenkuten pidettyä tasapainonsa, ja pysyi kuin pysyikin tolpillaan.
Samaan aikaan, kun Mystic oli taas tukevasti pystyssä, hän muisti missä oli tamman tavannut ja kuka tämä oikein oli.
Sehän oli Katla! Katla, jonka hän oli tavannut kauan sitten tasangolla. Katla, joka oli Sandien veli!
Mysticin kasvoille levisi leveä hymy, kun hän oli vihdoin oivaltanut kuka tamma oli. Vain pään päälle syttyvä lamppu puuttui kuvasta.
Mystic pysähtyi ja kääntyi Katlaa kohti. Meryl pysähtyi myös, ja vilkaisi kysyvästi äitään. Mitä tämä nyt oikein hommasi? Olikohan äiti muuttanut mieltä, ja päättänyt että he lähtisivät kokouksesta pois?
Ei, eipä tietenkään.

"Katla, hei, huhuu, muistatko minut? Minä täällä, Mystic! Hih, et taida muistaa minua, vai kuinka?", Mystic lirkutteli iloisesti astellessaan vähän lähemmäksi ruunikkoa tammaa. Meryl painoi nolona päätään. Että äiti osasikin olla nolo! Ei kai sen nyt noin tarvinut huudella ja hypellä ja herättää kaikkien huomiota?
Kovin lähelle Katlaa Mystic ei silti mennyt, toinen kun näytti niin hermostuneelta. Tämä näytti siltä, kuin olisi halunnut kadotan maan rakoon tai jotain. Että kukaan ei huomaisi häntä. Hän ei tainnut viihtyä muiden seurassa.
"Äitiii...", Meryl huusi hillitysti. "Eikö meidän pitäisi tavata johtaja eikä jotain Katlaa!"
Meryl pudisti päätään ja pyöräytti silmiään. Äidit.
Varsa itse kipitti ryhdikkäästi johtajan lähelle ja nyökkäsi päätään tervehdykseksi.
"Hei...", hän tervehti ori ujosti. Toinen oli kamalan iso. Ja vaikuttavan näköinen.

Mystic sen sijaan oli unohtunut Katlan luokse, odottaen tämän sanovan tai tekevän jotain, ja tuntui unohtaneen kokouksen ja johtajan kokonaan.
Jaksu
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja kaZAM » 08. Touko 2010 14:05

Minä vain seison ja odotan ja toivon, että tämä olisi nopeasti ohi.
Että jonkin ihmeen kaupalla Katrina todella saapuisi tänne. Jos hän tulisi... hyvissä voimissa, näyttäen nenäkästä naamaa ja ollen ollakseen siitä, että hän oli karannut ja ollut niin pitkään poissa. Hän saisi vaikka huutaa täyteen ääneen kaikkien kuullen, että hän inhoaa minua. Jos hän vain tulisi.
Jos minun ei tarvitsisi etsiä.

Mutta toivominen on aina ollut ja tulisi aina olemaan turhaa ajatustyötä. Yritän sen sijaan tyhjentää ajatukseni. Kiinnitän katseeni tasangon laitaan. Joku on tulossa. Jotkut. Kaksi hevosta. Ei, kolme...
Sydämeni hypähtää kurkkuun, ja hengähdän. Onnahdan puolikkaan askeleen paikaltani, olen jo lähtemässä liikkeelle, ennen kuin ymmärrän, ettei tuo varsa ole Katrina. Ei se ole Katrina. Liian suuri... liian... en tiedä. Vähät siitä. Rintaani raastaa jo joka tapauksessa. Tammavarsa, kyllä, mutta erikoinen harmaankirjava. Ja kulkee äitinsä ja isänsä kanssa, tietysti. Niin tietysti. Iloinen tasankohevosperhe.
Jaa, ori lähteekin pois... EI HETKINEN, odottakaa! Mitä...?

Mystic?
Juurrun niille sijoilleni enkä hetkeen osaa kuin tuijottaa mustaa, siroa tammaa, joka paimentaa kirjavaa varsaa lähemmäksi aukiota. Muistikuvat hyökyvät ylitseni yhtenä virtana. Hän on ehkä muuttunut hivenen... aivan pikkuisen aikuismaisemmaksi tai jotenkin... jotenkin kypsemmän näköiseksi. Ei paljon. Ehkä se on vain hänen tavassaan liikkua. Muistan Mysticin sellaisena hentona, pirteänä tyttönä - ikätoverinani, nuorena tammana joka kyseli paljon ja toivoi löytävänsä ystäviä täältä. Mutta hän on nyt ehkä jotenkin muuttunut... en tiedä... varsa. Hänellä on varsa...
Melkein tunnen hämmennyksen kareilevan silmissäni. Miksi en tullut ajateleeksi Mysticiä? En minä ole häntä unohtanut. En vain tajunnut... en jotenkin tullut ajatelleeksi, että hänkin on tasankohevonen...
Hän aivan selvästi tunnistaa minut. Katseemme kohtaavat. Ei voi olla totta.

"Mystic!" hengähdän puoliääneen, tyystin häkeltyneenä. Vasta toisen tervehdys murtaa hämmennystäni sen verran, että löydän ääneni ja jalkani. Tosin olen samaan aikaan vähällä pudottaa korvat päästäni kuullessani mustan äänen, joka on hirmuisen iloinen ja pirteä ja täysin vieras minulle. En minä nyt noin kiva ole?
Jätän kuitenkin siinä paikassa vartioloukkoni ja suorastaan ravaan Mysticiä vastaan. Tunnen oloni täydellisen häkeltyneeksi, epäuskoiseksi ja yllättyneeksi, mutta en voi uskoa hyvää tuuriani. Voi, huhuu ja hih, huhuu ja hih vaikka sataan kertaan, kyllä! Ollaan kavereita, ollaan yhdessä, ollaan ihania, mitä tahansa, aivan mitä tahansa - kunhan minun ei tarvitse olla täällä yksin.
"Tietysti minä muistan sinut", takeltelen toiselle, "minä - ei huh - miten en tajunnut että sinäkin tulisit k...kokoukseen, tietysti... tällä kertaa..."
Katson Mysticin valkeita kasvoja ja hätkähdyttävän vaaleita herasilmiä ja ihmettelen. Ihmettelen ihan oikeasti. Kuinka paljon siitä voikaan olla aikaa, kun tapasimme? Ainakin vuosi. Vähintään. Se oli edellisen kokouksen jälkeen, mutta... en halua enkä täysin kykenekään muistelemaan, mitä minun elämässäni oli silloin meneillään. Liian raastavaa. Se on ohi.

Mutta entä Mystic? Hän on yhä täällä, hänkin on elänyt kaiken tämän ajan ja tehnyt jotakin. Selvästi todella jotakin. Katseeni kiinnittyy väkisinkin hiirakonkirjavaan tammavarsaan, jolla on selvästi normaalimpi suhtautuminen minuun kuin Mysticillä. Tyttö on varmaan lähemmäs vuoden vanha... ja tämän on oltava Mysticin... kaikkien todennäköisyyksien mukaan on turha edes kuvitella muita vaihtoehtoja.
En mitenkään saa kiskottua itsestäni hymyä. En saa edes sanottua "ihana nähdä sinua" tai "mitä sinulle kuuluu?". En, vaikka yritän oikeasti. Riittävästi tekemistä on siinäkin, että yritän pitää kasvoni suunnilleen peruslukemilla, kun katson Mysticiin varovaisen kysyvästi. Äänenikin värähtää kaikessa epäuskossaan ja pumpulimaisuudessaan.
"Olet näköjään löytänyt sen orin, josta silloin viimeksi haaveilit?"
kaZAM
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Jaksu » 09. Touko 2010 12:55

MYSTIQUÈ - minä muodossa :3

Oho? Katlahan näytti piristyvän oitis nähdessään minut. Hassua sinänsä, kun olin ajatellut, että hän tuskin edes muistaisi minua. Olimmehan tavanneet vain kerran tasangolla, emmekä olleet jutustelleet edes kovin pitkään. Mutta voi, olinhan minä iloinen, kun hänkin oli noin iloinen nähdessään minut! Oli aina kivaa tavata iloisia hevosia - ja mikä parempaa, iloisia vanhoja tuttuja.
Pysähdyin niille sijoilleni, kun Katla oli yhtäkkiä pölähtänyt yhdessä silmän räpäyksessä minun eteeni. Ja minä kun luulin, että olisin meistä se innokkaampi tervehtimään toista ja juttelemaan toiselle, vaihtamaan kuulumisia ja sitä rataa. Kaikki oli vähän nurin kurista. Ei sillä, että se olisi minua haitannut! Tervehdin ruunikkoa leveä hymy huulillani. Olipa tosiaan mukava tavata hänet pitkästä aikaa. Kauankohan siitäkin oli, kun olimme viimeksi tavanneet? Luultavasti siitä oli kulunut kauemmankin aikaa kuin yksi vuosi, sillä muistaakseni en ollut vielä tavannut Valentinoakaan niihin aikoihin. Huh.

Katla vaikutti niin kauhean häkeltyneeltä puheensa takeltaessa, etten voinut olla hymyilemättä.
"No, olihan minun tänne tultava, kun se punaruunikko ori kaappasi meidät mukaansa", sanoin naurahtaen.
Silmäillessäni Katlaa ja hänen kasvojaan ja ilmettään, saattoi selvästi nähdä, että hänen mielessään liikkui paljon kaikenlaista. Hän näytti niin mietteliäältä.
Mutta toisaalta hänen kasvoonsa olivat aivan ilmeettömät ja tyhjät.
Minä tosin taisin hymyillä meidän kummankin edestä.

"Hmm... Tuota, juu, löysinhän minä"
Enkä voinut olla naurahtamatta nolosti tai punastumatta vähäsen. Katla oli ilmeisesti huomannut minun saapuneen Merylin kanssa, ja arvannut hänen olevan minun tyttäreni. Silloinhan minulla olisi myös kumppani, niin kuin Katla oli arvannutkin.
"Hän kuuluu tosin eri laumaan kuin minä", lisäsin sitten.
"Mutta riittää jo minusta. Mitä sinulle kuuluu - kuuluuko hyvää?"
Jaksu
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja feiarth » 09. Touko 2010 19:10

Kavar

Aukiolle saapuu vähitellen hevosia. He tulevat sanansaattajieni tuomana, ainakin suurinosa. Nyökäytän päätäni kiitollisena uskollisille viestinviejilleni, ennen kuin he ehtivät taas kadota. Kaksi hevosta asettuvat seisomaan hieman etäämmälle minusta. Se ei ole yllätys, sillä seisonhan puoliksi varjoissa, syrjään vetäytyneenä, lisäksi kaksikko tuli aukiolle yhdessä. Päätän astella hieman lähemmäs. Hetken perästä kolmas hevonen saapuu, hän pysähtyy ja katsoo mietteliäänä aukiota, kunnes ravaa luoksemme ja esittäytyy.
"Hauska tutustua, olen Cendre Noire, Tasankohevosten lauman johtaja. Kerron lisää myöhemmin, mutta uskaltanen odottaa kokoukseen vielä lisää hevosia. Tulitte kuitenkin oikeaan paikkaan", totean tyynesti ja otan muutaman askelen sivulle.

Huomaamattani hymyilen. Miksi? En voi olla kysymättä sitä itseltäni äänettömästi. Siksikö, että kutsuuni on vastattu? Tervehdin etäältä jokaista aukiolle jäävää hevosta, ehkä voisin esittäytyä myöhemmin tarkemmin. Ensin otan kuitenkin tarkkailijan roolin: mitä voin lukea muiden ruumiinkielestä? Näyttävätkö he iloisilta, vihaisilta, uteliailta, tietämättömiltä - ei voi olla totta! - tutuilta?

Jos en olisi jo valmiiksi pitänyt niin hyvää kontrollia omista eleistäni, olisin taatusti pudottanut leukani hämmästyksestä. En ollut odottanut näkeväni ketään tuttuja. Ruunikon, läsipäisen tamman olen kuitenkin nähnyt aiemmin. Edellisessä tasankohevosten kokouksessa. Silloin.. en tiedä miten pitkä siitä on.. mutta silloin, kun en vielä itse ollut johtaja, kun en ollut tietoinen kaikesta kammottavasta saarella tapahtuneesta. En muista tai tiedä tamman nimeä, nyökäytän päätäni kuitenkin yllättyneesti tervehtien. Toinen näyttää käyvän jotain sisäistä kamppailua, ehkä hän kääntyisi kannoillaan? Ei, hän jää. Astelee korvat epävarmasti niskassa aukion laidalle, mutta etäälle kaikista muista. Hyvä on, pysytelköön puskansa suojassa, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että hän on tullut kokoukseen.

Seuraavaksi aukiolle saapuu punaruunikon orin tuomana tamma ja varsa. Hymyilen kiitollisena orille. Hän on se samainen hevonen, jonka nimeä en ehtinyt saada selville. Tunnollinen laumalainen, huomaan. Hän lähtee muiden sanansaattajieni tavoin nopeasti takaisin sinne, mistä on saapunutkin. Tamma astelee läsipäisen luo tervehtien toista iloisesti, odotan uteliaana sen reaktiota tällä kertaa, kun sitä ei piilopaikastaan huolimatta jätetä rauhaan. Hiirakonkirjava varsa sitä vastoin lähtee tulemaan luokseni, tervehtii sitten ujosti. Hymyilen.
"Hei vain. Taisit tulla tasankohevosten kokoukseen?" tervehdin toista ja käännän katseeni pian pusikon katveeseen. Ruunikko ei kuitenkaan ole siellä enää, vaan ravaa jotenkin.. jotenkin turvaa hakien kohti mustaa. Ehkä kuvittelen vain?

Rem

On niin outoa olla kotona taas. Kotona, ilman Variaa, ilman holhottavaa. Ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestä, vaikka silti huomaan hätkähtäväni jokaista pientä rasahdusta, valmiina varoittamaan varsaa. Pakene, minä suojelen sinua. Varia lähti omille teilleen, ja hyvä niin. Ei minusta ollut koskaan tarkoitus tulla emää, en minä osaa olla äiti. Jos niin olisi tarkoitettu, oma varsani.. ei olisi syntynyt kuolleena. Ravistan päätäni ja karkoitan ajatukset tuosta päivästä nopeasti mielestäni. Mitäpä sitä suotta menneitä vatvomaan, kun tulevaisuus odottaa vain kulman takana! Ajatus saa suupieleni kohoamaan hymyyn. Miten vapauttavaa! Saisi tulla ja mennä miten tahtoi, pysähtyä kun huvitti, syödä kun huvitti - ja mikä parasta: saisin ehkäpä seuraakin nyt, kun minulla olisi aikaa tavata muita.

Olen laskenut pääni alas ja nyhtänyt pienestä, vielä keväisen kellertävästä pensaasta muutaman lehden suuhuni, kun kuulen askelia. Joku tulee ravia lähemmäs. Nostan pääni, tuttu pelko kalvaa mieltä, kunnes tajuan, ettei minun tarvitse nyt huolehtia pienestä varsasta, joka ei huterilla jaloillaan pääse pedoilta tarpeeksi nopeasti suojaan. Eihän Varia ollut ollut pieni enää pitkään aikaan, mutta pienenä taitaisin aina hänet muistaa. Saan näkökenttääni pienen, hiirakon tamman, joka ravaa vielä muutaman askelen, hymyilee huomatessaan minut ja hidastaa käyntiin. Se tulee kohti. Tamma.. Painan varautuneesti korvat vasten niskaani ja huomaamattani jännityn. Hiirakko laskee päätään ja hymyilee edelleen, varovaisemmin. Rentoudun hieman.

"Hei", saan tokaistua, sillä toinen tuntuu menneen hieman lukkoon.
"Tuota.. hei. Olet tasankohevosten mailla, kuulutko laumaan?"
"Kyllä", vastaan lyhyesti.
"Siis tasankohevosten laumaan?"
"Niin", idiootti!
"Hyvä. Olen Coya, tuon viestiä laumamme johtajalta. Hän on lähettänyt sanansaattajat ilmoittamaan kokouksesta. Se alkaa varmasti ihan pian. Se pidetään aukiolla, lehtimetsän reunalla. Tule, meidän on mentävä", tamma vastaa ja kääntyy menosuuntaan. Selvä, minun pitäisi siis seurata tuota.. tuota.. Coyaa. Vierasta tammaa. Mutta toisaalta.. kokoukseen? Nyökkään lyhyesti ja astelen lähemmäs. Lähdetään jo! Ja niin me teemme. Ravaamme kohti kokouspaikkaa puhumatta toisillemme enää sanaakaan.

"Olemme perillä, minä lähden taas, heihei", se sanoo ja kääntyy kannoillaan. Kiireinen kaveri.. Astelen keskemmälle ja annan katseeni kiertää. Aukiolla seisoo muutama hevonen, pareittain, suurinosa. Vieraita oreja, selvä, vieraita tammoja, ihan sama, tummanruunikko tamma.. sen minä taidan tunteakin, vaikken muistakaan mistä, tummanruunikko, läsipäinen ori, hyvä on, missä johtajamme? Hetkinen. Tummanruunikko läsipäinen ori? Astelen nopein askelin toisen luo. Hän se on. On pakko olla. Mutta.. mutta miten? Hän.. Varia.. voi.. miten.. miten voisin kertoa.. Hänen on saatava tietää. On ihan välttämätöntä! Olen vastuussa, olen velvollinen..

"Kavar?" henkäisen päästyäni lähemmäs. Toinen näyttää yllättyneeltä, lähes järkyttyneeltä hetken, mutta tokenee sitten.
"Sinä.. Missä.. tuleeko.. Varia?"
Pudistan päätäni hiljaa ja puren huultani. "Varia lähti. En ole nähnyt häntä.. hetkeen. Mutta hän on jo iso poika, osaa varmasti huolehtia itsestään!" kiiruhdan selittämään, ennen kuin toinen ehtii näyttää kamalan vihaiselta. Näyttää se silti, hetken, kunnes ilme muuttuu pikemminkin tuskansekaiseksi.
"Tuota.. Kavar, tiedätkö, kuka on meidän johtajamme? Onko se sama voikko tamma tulossa?"

Kavar

Järkytyn, enkä tällä kertaa osaa edes peitellä sitä. Aukio ympärilläni tuntuu katoavan hetkeksi olemattomiin. Kimo, ruskeaharjainen tamma on astellut Coyan saattamana kokouspaikalle, eikä aikaakaan, kun se jo suuntaa kulkunsa kohti. Missä on Varia? Missä on poikani? Olen täysin varma siitä, että juuri tuon tamman seurassa Varia on viettänyt aikaa sillä välin, kun minä.. kun minä olin poissa. Mutta nyt oria ei näy missään. Varmuuden vuoksi tuijotan hetken sinne, mistä hän saapui, mutten näe ketään, enkä kuule yhtään ylimääräistä rasahdusta.
"Sinä.. Missä.. tuleeko.. Varia?" soperran. Toinen pudistaa päätään, näyttää surkealta, kärsivältäkin, mutten silti osaa näyttää lempeämmältä. Aivan kuin kivinen naamio olisi laskettu kasvojeni päälle luomaan illuusio vihasta, vaikka todellisuudessa sen täytyi olla tuskaa.
"Varia lähti. En ole nähnyt häntä.. hetkeen. Mutta hän on jo iso poika, osaa varmasti huolehtia itsestään!" kimo vastaa lähestulkoon itkua pidätellen. Puristan silmäni kiinni. Ei se varmasti ole tamman vika.. kyllähän Varia on jo iso, varmasti pärjää.

"Tuota.. Kavar, tiedätkö, kuka on meidän johtajamme? Onko se sama hiirakko tamma tulossa?" se kysyy lopulta aihetta vaihtaen, ja joudun avaamaan silmäni. Huokaisen syvään.
"Ei, Yadaya on kuollut. Minä olen vastuussa laumasta", totean vältellen tamman katsetta. "Jutellaan myöhemmin lisää", vastaan tiukasti ja astelen kauemmas. Minun olisi saatava itseni kerättyä ennen kokouksen alkua, yritettävä sysätä Varia ja menneisyyteni kauemmas mielestäni. Tänään puhuisin vain saaren menneisyydestä, laumamme menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
feiarth
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Dualess » 10. Touko 2010 21:11

Zagor

"...ja muistathan kertoa viestiä eteenpäin, mikäli satut törmäämään muihin laumalaisiin?" Nuori hiirakko hymyilee minulle ystävällisesti ja räpäyttää kerran pähkinänruskeita silmiään. Ele on tahattoman viehättävä ja päädyn virnistämään myöntyvästi. Mitäpä mies ei naiskauneuden edessä lupaisi. "Asia hoidossa."
Tamma hymyilee jälleen hyväksyvästi ennen kuin hyvästelee minut pikaisesti ja jatkaa matkaansa pyrähtävin askelin. Ei ihme, että toinen oli valittu sanansaattajaksi - kaikin puolin simpsakka tapaus. Tuon tytön jaloilla tasanko olisi ennen pitkää haravoitu laidasta laitaan. Katselen sen suurempia kainostelematta hetken toisen loittonevaa selkää, kunnes käännän katseeni suuntaan, johon minut neuvottiin. Vai että laumakokous?

Viimeiset pari viikko ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Okei, ehkä turhankin paljon. Oikeastaan oli parempi olla uhraamatta aikaa ja kalliita aivosoluja alttaripaadelle. Siitä nimittäin seurasi vain päänsärkyä, hengenahdistusta ja suurta mitättömyyden tunnetta. Olen oppinut harkitsemaan tarkkaan, ennen kuin ryhdyn puimaan tarkemmin sitä elämänmuutosta, joka on viskattu osakseni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olisi ollut hemmetin kohteliasta kysyä asianomaiselta, ennen kuin hänet nakattiin täysin tuntemattomalle saarenpahaselle ilman paluulippua. Kukaan ei ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että kyseisellä henkilöllä saattoi jäädä kotopuolessa elämä kesken. Eikö Rouva Kohtalotar koskaan lukenut postilaatikkoonsa kolahtaneita valituskirjeitä? Olen tullut siihen tulokseen, että ei. Hyvin epäkohteliasta.
Voisin olla vihainen, ehkä loukkaantunut ja katkera. Kai minulla olisi siihen hyvä syykin - hemmetinmoinen ura, ystäväpiiri ja kotitila, jotka ovat valtameren toisella laidalla. Nyt olen yhtä kuin ei mitään. Vaivalla rakentamani asema ja paikkani yhteisössä, kilpakentillä... whoos, kaikki kadonneet. Voisin melkein tirauttaa pari kyyneltä, mikäli miehisyyteni antaisi sen verran periksi.
Vaan ei. Opin jo penskana, että itkeminen ja raivoaminen auttavat harvoin, elleivät suorastaan pahenna asioita. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa tai venäläismies uusien haasteiden edessä.

* * *

Näen jo kaukaa tasangolta saapuessani metsänrajaa lähentelevän aukean. Paljon väkeä, vielä enemmän vieraita kasvoja. En näe edes aiemmin päivällä tapaamaani hiirakkoa, mikä saa minut aavistuksen pettyneeksi. Harmin paikka. No, en minä oikeastaan muuta odottanutkaan, mutta silti tämä kismittää jossain määrin. Kotopuolessa tunnen lähes jokaisen ja kaikki tuntevat ennen kaikkea minut. Minulla on... oli auktoriteettia ikäisteni joukossa. Minulla oli nimi ja asema.
Ryhtini suoristuu huomaamattani lähes puolustelevasti, mutta rento ilme pysyy kasvoillani taittaessani välimatkan lauman luokse. Kuka heistä mahtaa olla johtaja? Hiirakko puhui jotakin ruunikosta orista... ah. Katseeni kiinnittyy kokoiseeni tummanruunikkoon, joka jututtaa tällä hetkellä kimoa tammaa. Suon toiselle lyhyen nyökkäyksen. Heippa vaan.
Vilkaisen tarkemmin muita paikalle saapuneita ja totean päivän saldoksi jokusen orin, tamman, yhden keskenkasvuisen nilkkakuulan ja... no voi helvetin helvetti. Jopas myrkyn lykkäsi. Sehän on Leidi Kujertaa-kauniisti-kuin-kiukkuinen-räkättirastas.

Kasvoilleni leviää ensin ällistyneisyys ja sitten ylimaallisen leveä virnistys. Aiemmin tapaamani pahanilmanlintu turisee mustan tamman kanssa, enkä voi olla luomatta heille ihastuttavinta hymyäni. Hei vain, kyyhkyläiset. Askellan kaksikon luokse rennosti ja heilautan harjakseni silmiltäni. Ruunikon läsipäinen naamataulu ärsyttää minua huomattavasti vähemmän nyt, kun olen täysissä ruumiin- ja sielunvoimissani. Jos minulle olisi sanottu ennen kokoukseen saapumistani, että saan laumasiskokseni kyseisen hyypän, olisin epäilemättä jättänyt tulematta... mutta kumma kyllä tällä hetkellä olen lähinnä äärimmäisen huvittunut, ellen sitten suorastaan haltioissani tästä pienestä onnenkantamoisesta.
"No kappas kummaa. Neiti Aurinkoinenhan se siinä. Vieläkö tikku kaihertaa takalistossa?", tiedustelen myötätuntoisen kohteliaaseen sävyyn.
Dualess
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Siuri » 23. Touko 2010 13:32

Roll

Tasangolla osaa välillä olla hyvinkin hiostavaa, erikoista sinäänsä, en ole ollut täällä saarella ollessani kertaakaan. Paikka muistuttaa lähinnä aavikkoa, mutta on silti jotenkin hieman erilainen, kosteampi ilma kenties? Käyskentelen polttavan auringon alla, näin olen tehnyt jo muutaman päivän tietämättä mihin mennä, mutta nyt tiedän. Eräs hevonen törmäsi minuun ja kertoi kokouksesta, johon osallistuisi monia hevosia, mukava nähsä muitakin. En saarella ollessani ollut nähnyt kuin yhden elävän otuksen, mutta se siitä, matkaa on vielä. Toivottavasti pääsisin tämän päivän aikana vielä perille.

Hiki valuu niskastani käyskennellessäni tasangolla. Hiekkakin tuntuu melko kuumalta. Uskoisin että kokouksen luota löytyy pienehkö puro edes, tuskin ne meitä keskelle metsää vievät? Uppoudun ajatuksiini miettien kokousta, vatsanpohjassani lentelee miljoonia perhosia. Johtajakin kuulema on siellä? Häntäkään en ollut koskaan nähnyt, oikastaan en edes tiedä kuka meitä tasankohevosia johtaa, toivottavasti hän suhtautuisi meihin uudempiinkin hyvin, en halua tuntea oloani taas ulkopuoliseksi.

Havahdun ajatuksistani nähdessäni jotain ihanaa; tasangon reunamilta nousee vihreähkö puurivi, pian olisin siis metsässä. Läähätyksestäni huolimatta nostan nopean laukan kohti tuota metsää. Askel askeleelta kirin tahtani ja annan jalkojeni todella viedä minut eteenpäin. En voi pidätellä hymyäni kun metsän raja lähestyy koko ajan.

Hiljennän kevyeeseen raviin tuntiessani puiden varjot laskeutuvat ylleni. Olo tuntuu kyllä aika kuolleelta, mutta onneksi varjossa on viileää. Puroa ei näy missään, näillä tienoin olin sen kyllä nähnyt, mutta ei sen väliä, olen aivan pian perillä. Kuulen jo muutaman hevosen hirnahtavan lähellä. Vaikka olen lähellä kuoleman rajaa, kiihdytän silti ravini nopeampaan, olin muutenkin jo myöhässä. Astelin muutaman askeleen kunnes näin jotain mukavaa, paljon hevosia. Paljon kirjavaa väriä näkyy ympärilläni katsellessani erilaisia hevosia, ja sitten on vielä yksi, joka on hieman eristyksessä muista. Sen täytyy olla johtaja. Hiljennän ravin käyntiin ja astelen aukiolle.

---------

Astelin lähemmäs muita hevosia, vieressäni seisoi tummahko ori. Ori näytti todella vanhalta, mutta hieman pelottavalta, päätin silti avata suuni.
"Hei, olen hieman myöhässä.. Onko jotain tärkeitä asioita jo kerrottu?" kysäisin. Ori mulkaisi minua sivusilmällä ja hymähti. Pieni hiljaisuus.
"Ei ole, odotamme vielä muutamia laumalaisia. Et ole tainnut olla laumakokouksissa ennen?" ori sanoi ja väänsi ilmeensä ivalliseksi. Ai sen huomaa noin helposti? Ensimmäinen kerta tosiaan, mutta eihän se muille kuulu. Hymähdin itsekin vastaukseksi.
"Kavar, tuo ori tuolla on johtajamme", hän sanoi. Olin helpottunut että hän avasi suunsa. Ori näytti kylläkin vieläkin itsekkäältä ja omahyväiseltä.
"Kavar.. Kuka tuo toinen on hänen seurassaan?" kysyin. Ori mulkaisi minua taas sivusilmällä ja sanoi:
"En tiedä, ja tuskin se muille kuuluukaan. On kuka on, luultavasti vain jokin laumalainen.."
"Pitäisikö minunkin mennä tervehtimään?" kysyin hieman yli-innokkaana. Ori ei vastannut. Päätin kuitenkin astella johtajan luo.

"Hei, olen Roll, aika uusi tällä saarella. En ole oikein vielä perillä tämän saaren asioista, mutta luulisin sopeutuvani pian joukkoon", selitin hänelle ja heilautin hermostuneesti häntääni. "Toivottavasti pysyn mukana kokouksen asioissa", sanoin hymyillen, ja lähdin kulkemaan tummaa oria kohti.

"Sehän meni hyvin", sanoi toinen hieman sarkastisella äänensävyllä. En pitänyt siitä yhtään, joten tökkäsin häntä kaviolla jalkaan.
"Haha, yritähän käyttäytyä kultaseni, pian kuulet tärkeitä asioita. Kun kerta uusi olet, kannattaisi kuunnella tarkkaan." Kultaseni? Minähän en hänen pillinsä mkaan tanssisi! Toisaalta hän oli oikeassa, minun pitäisi kuunnella tarkkaan mitä johtajalla on sanottavana. Astuin varmuuden vuoksi muutaman askeleen etäämmäksi orista, ja huomasin hänen ivallisen katseensa, minulleko hän nauroi? Mikä mies....
Viimeksi muokannut Siuri päivämäärä 23. Touko 2010 16:20, muokattu yhteensä 1 kerran
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Meeba » 23. Touko 2010 14:41

Linyeth mukanansa Devi.

Kappas, täällähän olikin jo aika paljon väkeä. Onneksi en ole paljoa myöhässä. Astelin reippaasti muitten laumalaisten luokse. Voi ihme, täällähän oli ihan ennennäkemättömiä kasvoja. Tammoja, oreja, ja... Siinä ne olikin. Olin aika innoissani. Uusia tuttavia on aina hauska tavata. Toivottavasti kukaan ei ole mikään pimeä hiippari, mietin, ja katsoin syrjäsilmällä minua kauempana olevia hevosia. "Miksi edes kuljen kanssasi? Sinähän yritit tappaa minut." Sanoin hieman lapsellisen oloisena, mutta samalla hiukan kiusaantuneena isälleni. Ruunihallakko ravasi vierelläni nauraen. "Pää kiinni. Ei laumalaisten kuullen."


Kuljin rivakammin, ja yritin häivyttää isää takanani. "Ärsyttävä. Hän on yksinkertaisesti ärsyttävä." Mutisin ja pyöräytin silmiäni. Harjani hulmusi, kun askeleeni nopeutuivat. "Mokomakin idiootti... Ai päivää!" Lauseeni muuttui synkästä iloiseksi, kun huomasin erään oriin olevan edessäni. Hän oli ilmeisesti johtaja. "Oletteko te..? Niin tietenkin, taidatte olla johtaja. Olen Linyeth, ja tuolla perässä puuskuttava "herrasmies" siellä on Devi." Naurahdin.


"Vauhtia, isä! Kokous on alkanut jo, ja olemme jo pari päivää myöhässä..!" Huusin isälleni, joka kiihdytti heti lauseeni kuullessansa askellajinsa laukkaan - ja lopuksi pysähtyikin johtajan eteen. "Hyvää päivää. Olen -" Devin lause jäi kesken kun kuiskasin hänelle: "Isä, kerroin jo nimesi."

Minä katsoin jälkeläiseeni murhaavasti, silmät säkenöiden. Tallasin tyttäreni kaviota. "Olisin voinut itsekin kertoa nimeni, ihan tiedoksesi." Sanoin hampaat nitisten tyttärelleni, joka inahti. "Olin sentään kohtelias!" Sanoin ja luimistelin isälleni.

Laumakokouksessa oli mukavan oloisia hevosia. Oli varsoja, aikuisia, ja kaikenlaisiakin hevosia.
"Ole iloinen että otin sinut mukaani", murahdin vakavoituneelle isälleni.

Näin valkean tamman kulkevan edessäpäin. "Kukahan tuo on?" Silmäni suurenivat, ja siristelen silmiäni.

/Kirjotan lisää myöhemmin, sori.
Meeba
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja kaZAM » 24. Touko 2010 00:01

Voi voi kuinka sinä hymyilet. Voi voi kuinka näytät iloiselta, Mystic, minun vanha tuttavani Mystic. Sinä aivan säteilet. Tuo hymy sopii aivan loistavasti valkeille kasvoillesi ja saa jäänsiniset silmäsi säihkymään. Se todella pukee sinua ja sehän on aina hienoa. Mutta hei, et kai sinä hymyile minulle? Et kai hymyile siksi että minä olen täällä? Se ei kannata. Ihan totta, ei ole sen väärtiä. Minun vuokseni ei kannata hymyillä. Kaikki, jotka hymyilevät minun vuokseni, kohtaavat ennemmin tai myöhemmin kaamean lopun, usko pois, siltä se minun mielestäni vähän näyttää. Joten minä todella toivon, Mystic, iloinen tyttöseni Mystic, että sinulla on muita syitä hymyillä kuin minä. Elämäsi täytyy olla mukavaa ja ihanaa. Sinulla on hyvin... persoonallisen näköinen ja selkeästi vilkas tytär ja aurinko paistaa. Onhan siinä syytä hymyyn, totta vie. Niin että ethän hymyile minun takiani...
Ei, hymyile. Tee juuri niin. Kyllä minä haluan, ihan oikeasti haluan että hymyilet siksi että minä olen täällä. Teethän sen? Ihan vain siksi? Voi Mystiqué, tietäisitpä vain miten oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan sinä tällä tulenpalavalla hetkellä olet. Sinua tarvitaan juuri nyt juuri tässä niin paljon, että moni olisi valmis itkemään, huutamaan ja potkimaan ollakseen niin tarvittu.
Hymyile minulle.

Voi kuinka hän vielä naurahtaa. Punastuukin ihan? Voi, voi voi. Hän on löytänyt sen orin josta haaveili. Muistan hyvin elävästi, kuinka Mystic silloin kaukaisena päivänä kesäisellä tasangolla kertoi etsivänsä ystäviä. Ja mainitsi hieman romanssinkaipuustaan. Niin, totta kai. Taisin silloin sanoa hänelle jotain sellaista, että ainoa tämän saaren kunnollinen ori oli jo varattu ja hän oli minun.
Minun. Minun.
Ei, en minä niin kyllä sanonut. Taisin vain ajatella niin. Mutta... joka tapauksessa. Kyllä hän sen itse huomaisi jossakin vaiheessa. Selvästikään sen aika ei ole koittanut vielä. Mutta ennemmin tai myöhemmin Mysticille valkenisi se, mikä minullekin on valjennut niin monta kertaa ennen kuin uskoin.
Ei minun varmaankaan tarvitse kertoa sitä hänelle etukäteen...

Jokin kuitenkin saa minut yhtymään hänen naurahdukseensa. Hänen hämilliseen, tyttömäiseen narahdukseensa, joka kielii kaikesta mitä minulla ei koskaan ikinä milloinkaan ole ollut. Anteeksi vain. Onneksi ei ole ollut. Taivaan tähden minähän olisin jo heittäytynyt kalliolta, jos minä olisin joskus ollut noin tyttömäisen onnellinen ja sitten kadottanut sen. Kyllä minulla on syytä olla kiitollinen...
Niin, joka tapauksessa, jokin saa minut naurahtamaan. Melko kolkosti, luulenpa melkein. Mutta silti. Haluan myös jatkaa aiheesta, ja pistän sanani nopeasti väliin, kun Mystic yrittää kohteliaasti vaihtaa puheenaihetta. Pudistan päätäni.
"Vähät minusta. Minulla menee ihan hyvin. Missä laumassa hän on - sinun orisi? Kai hän on komea, kun tyttärennekin on noin sirkeä ja kauniin värinen. Mikä hänen nimensä on? Tyttäresi siis? Tai no, kerro toki orisi nimi myös! Kuinka tapasitte? Kerro nyt kaikki", yllytän. Ja jostain kasvoilleni lipuu myös erilainen pilke. Utelias, oikeasti utelias. Äänenikin on sitä, suorastaan kärkäs. Ehkä se johtuu siitä, että voisin jossakin takaraivolohkoni sopukoissa oksentaa unohduksen lampeen joka lauseen välissä. Mutta ainoa, joka siitä kielii, taitavat olla surulliset silmäni. En näe niitä, mutta ne tuntuvat surullisilta.
Ja jollain lailla juuri sillä hetkellä tajuan myös erään asian, jota olen aina miettinyt. Nimittäin sen, miksi silmäni ovat siniharmaat. Olisin aina toivonut niiden olevan syvänruskeat, tummat ja vetoavat. Mutta ne ovat hailakan siniharmaat. Nyt tajuan miksi. Se on yhtäkkiä hyvin selvää. Sininen on surun väri. Hailakka sininen... minun silmäni ovat hailakan surun väriset.

Olen hyvin keskittynyt Mysticiin. Haluan kuulla hänen oristaan, haluan oikeasti. Haluan tietää, millainen tarina hänelle ehkä syntyisi. Ja verrata sitä omaani, kyllä. Toivoa, että jotain kautta saisin selityksen myös kaikille muille maailmani asioille kuin hailakansinisille silmille.
Mutta joka tapauksessa jokin kiinnittää huomioni toisaalla. Hevosia saapuu jatkuvasti, tarkkailen myös heitä hyvin intensiivisesti, ja se luultavasti näkyy tuon tuostakin sinne tänne pälyilevästä katseestani. Tarkkailen sen verran huolellisesti, että tiedän ettei ketään hälyttävää ole ainakaan vielä saapunut paikalle. Ei hyvässä eikä pahassa mielessä hälyttävää. Kuitenkin muutaman tuokion kuluttua joku kiinnittää huomioni olematta kuitenkaan hälyttävä. Ainakaan sellaisella tavalla, johon olisi varautunut.
Tunnistan orin liikekielen perusteella. Askeleista, olemuksesta, vaikka näen hänet vain silmäkulmastani. Mutta hänen liikekielensä on se, mikä saa minut kääntämään katseeni.
Pieni osa ajatuksistani ehtii ihmetellä, kuinka edes pystyn tunnistamaan tuon vaaleanruunikon olemuksen perusteella. Loogisesti ajatellen sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Olin ollut hänen läheisyydessään ehkä viisi minuuttia, ja silloinkin hän oli suurimman osan ajasta maannut hiekassa pitkin pituuttaan. Kaiken järjen mukaan tämän ei pitäisi olla mahdollista.
No, ne järkiajatukset joka tapauksessa ajavat karille hyvin nopeasti enkä kohta enää edes muista, että niitä on mielessäni käväissytkään. Minä nimittäin säpsähdän huomatessani hänet tasangon laidassa. Syy siihenkin on tarkemmin ajateltuna kerta kaikkiaan käsittämätön, mutta niin minä vain teen. Säpsähdän ja jumitun tuijottamaan häntä.
Vasta sen jälkeen oikeastaan tunnistan orin. Ja vasta sitten mieleeni räiskähtää välkkymään ja räpsyttämään kauhtunutta tehovoimaansa sana, joka on todennäköisesti elämäni tavallisimpia. Ei.

On selvää, että huomaan orin ennen kuin tämä edes katsookaan tännepäin. Ja nyt toivon, että olisin jäänyt sinne pensaan varjoon sen sijaan, että tulin näin selvästi näkösälle juttelemaan Mysticin kanssa. Turha piiloutua. En oikeastaan saa edes siirryttyä hivenen niin että olisin Mysticin takana vähän piilommassa, vaikka sekin käväisee mielessäni. Mutta eikö se oikeastaan olisi aika ääliömäistä. Hyvä on, yksi idiootti lisää on näemmä liittynyt laumaamme. Kaikkien typerien sattumien tähdet ovat saaneet hänet liittymään kaikista laumoista juuri tasankohevosiin. Näin nyt vain näyttää olevan, enkä minä olisi voinut tehdä asialle mitään. Saari on täynnä ääliöitä ja pakostakin osa niistä päätyy tasankohevosiksi. Hyvä. Mutta antaa olla vain. Se nyt ainakin on vesiselvää, että hänellä ei olisi mitään kiinnostusta tulla -

Ei, MITÄ?
MITÄ?!
Hei urpo, mitä sinä teet? Ei, sinä et ole tulossa tänne. Sinä et siis todellakaan ole tulossa tänne! Minähän olen sinun mielestäsi ihan yhtä suuri idiootti kuin sinäkin minun, sehän kävi selväksi heti ensi näkemältä, jonka olisi minun mielestäni voinut jättää myös viimeiseksi. Vai? Niinhän? Ei, mitä helvetin helvettiä?! Tämähän on aivan -

- v ä ä r i n.
En tiedä, mistä se tarkalleen tulee. Leimahdus, joka yhtäkkiä viiltää sisintäni. Se ei liity mihinkään läsnä olevaan vaan on jotakin täysin muuta. En tiedä mitä. Mutta nähdessäni vaaleanruunikon kääntyvän suuntaani... tuon hymyn leviävän tämän läsipäisille kasvoille... tavan, jolla tämä heilauttaa otsatukan silmiltään...
...on kaikki maailmassa alusta loppuun saakka, perustavasti ja iankaikkisesti väärin. Ja minua on loukattu niin verisesti, että se ei koskaan lakkaa tekemästä pahaa.

En kykene kuin tuijottamaan ja ihmettelemään, mikä meni vikaan.
Ei olisi väliksi, vaikka näkisinkin ilmeeni. En osaisi kuvailla sitä millään sanoilla, kun vaaleanruunikko lipuu lähemmäs niin kuin suuri valtamerialus purjeet levällään. En vilpittömästi tiedä, mikä minut naulaa paikoilleni tällä tavoin. Olen kuin muottiin valettu, eikä sillä ole mitään tekemistä vieressä seisovan Mysticin (jonka olemassaolon olen hetkeksi autuaasti unohtanut), tämän tilanteen tai sen kanssa, mitä äsken olimme puhumassa. Mutta jostain syystä tunnen käsittämätönä halua vetää tuota olentoa turpaan tässä ja nyt. Kaikki on niin saatanan väärin.

En tee sitä. En edes, vaikka hän avaa suunsa ja suoltaa ilmoille niitä samoja öljyttyjä sanojaan. Itse asiassa orin äänen kuuleminen pikemminkin laukaisee hieman jäätymystäni. Sen verran, että räpäytän silmiäni ja saan itse päätettyä, että minä jumalauta seison nyt tässä enkä väistä sinua tuuman vertaa. Marssi vaikka vahdinvaihtoseremonia siinä edessäni. Katsotaan, liikunko minä mihinkään. Minä olin tässä ensin ja saat syyttää kyllä aivan itseäsi nyt tästä, idiootti. Ei oikeasti taivaan ihmeessä mikä maailmanlopun idiootti. Mikä tuota olentoa voi vaivata?
Ulosantini on äärimmäisen kivettynyttä siihen verraten, millainen kuhina mieleni sisällä käy. Tai ehkei kuhina ole oikea sana. Jokin vain välähti lävitseni niin kuin salama keskellä kirkasta päivää. Paitsi että päivä ei ollut kirkas... okei, ajatukseni, voi rakkaat ajatukseni, pysykää nyt kasassa. Tarvitsen teitä!
Hyvä on, Katla. Nyt katsot häntä silmiin. Hienoa. Nyt höristät korviasi. Voi kun olet taitava! Nyt nielaiset kaikki ajatukset ja sanat, jotka ikimaailmassa kuvittelet sanovasi, etkä sano niitä. Sen sijaan sinä räpäytät silmiäsi, nostat hitusen verran päätäsi ja yrität näyttää siltä, että olet tällä planeetalla etkä jollakin toisella.
"Hei. Mainiosti, kiitos kysymästä. Onpa hauskaa, että tulit."
Sisälläni taitaa olla kone, joka puhuu. Kuinka olenkin oppinut käyttämään sitä vasta nyt? Käännyn katsomaan Mysticiin.
"Mystic, tässä on ystäväni Robinson. Robinson, Mystic."
kaZAM
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Boss » 28. Touko 2010 14:32

Cassie

Sillä hetkellä en tuntenut oloani juuri miksikään. Tai ehkä vähän... kummalliseksi. Tyhjäksi, vaikka yleensä oloni oli kaikkea muuta kuin tyhjä, yleensä olin täynnä tunnetta. Nyt olin vain täynnä tyhjyyttä, enkä edes tiennyt mistä se johtui. Tänne saapumiseni alkuaikoina tällainen olo oli yleensä johtunut koti-ikävästä, mutta nyt olin varma ettei kyse ollut siitä. En myöskään tuntenut itseäni ulkopuoliseksi vaikka seisoinkin hieman kauempana kaikista muista hevosista, jotka olivat muodostaneet omia pieniä ryhmiään joka puolelle tasankoa. En oikeastaan edes tuntenut tarvetta ryhtyä juttusille tai ylipäätään minkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa, vaikka tavallisesti tunsin itseni joukkotapahtumissa turvattomaksi ilman seuraa. Ehkä olin vain väsynyt matkasta laumakokoukseen.
Katselin kaikessa rauhassa muita paikalle jo saapuneita ja parhaillaan kiireellä ryntääviä hevosia ja annoin ajatusteni upota pääni sisällä vallitsevaan tyhjyyteen. Vedin ilmaa syvälle keuhkoihini mustan kiiltävän karvan peittämät kyljet hitaasti kohoten. Caralian ilma tuoksui puhtaalle, hyvälle ja silti se sai oloni aina epämiellyttäväksi. Tämä ei ole koti, täällä ei ole ketään rakasta, ei ketään johon olisin niin sidoksissa, että irti päästäminen tappaisi minut. Se kaikki oli jossain kaukana, meren tai jopa useamman toisella puolen. Joku toinen olisi saattanut vain antaa olla ja aloittaa uuden rakentamisen täällä, alkaa pitää tätä uutena kotinaan. Minä en siihen pystynyt, ajatus menneen unohtamisesta tuntui liian pahalle, raa'alle ja tuskalliselle. Kuin kuoleman jälkeen ei olisi mitään ja kaikki se mitä on joskus kokenut, mitä on ollut ja ketä on rakastunut olisi ollutkin turhaa. Se ei ollut, en suostunut edes ajattelemaan sellaista. Mikään niin vahva ei saanut olla turhaa ja unohtua, ei vaikka välissä olisi miljoona merta. Tämä paikka ei siis ole kotini. En vihaa Caraliaa siksi, mutta en myöskään osaa kiintyä siihen. Se on minulle kuin tuntematon hevonen, johon en edes halua tutustua.

Huomasin sulkeneeni silmäni. Avasin ne ja samalla myös korvani avautuivat kaikille äänille, hälinälle, puheensorinalle... Ohitseni käyskenteli ilmeisen rakastunut pariskunta, joita katseeni lähti väkisinkin seuraamaan. Nuo pysähtyivät välillä hieromaan kaulojaan hellästi vastakkain ja painamaan otsiaan yhteen. Näky sai minut hymyilemään aavistuksen haikeasti. Ikävä vihlaisi sisintäni, mutta ajoin sen tiehensä. Olin jo tarpeeksi kummallisella tuulella muutenkin vaikken edes alkaisi ajattelemaan Paradoria, tuon tummanruskean karvan peittämää voimakasta kaulaa, silmiä, jotka pelkällä katseellaan lohduttivat aina kun olin suruissani tai kun olin juuri tällaisessa kummallisessa olotilassa, sanoja, jotka olivat aina juuri ne oikeat eivätkä koskaan loukanneet minua tai saaneet mieltäni ailahtelemaan... Pahus. Tätähän minun juuri ei pitänyt ajatella.
Tajusin kaipaavani sittenkin juttuseuraa. Jonkun joka veisi ajatukseni muualle. En halunnut ikävöidä juuri sillä hetkellä, enkä varsinkaan ajatella sellaisia niin levottomassa paikassa. Tarvitsin rauhaa ja hiljaisuutta niin intiimeille ajatuksille.

Huokaisen hiljaa ja pakotan jalkani liikkeelle. Ne tuntuvat hirmuisen jäykiltä pitkän paikoillaan seisoskelun jälkeen. Astelen verkkaisesti hevosten seassa, koetan löytää niitä harvoja tuttuja, joiden kanssa olen edes muutaman sanan vaihtanut, mutta heidän huomaamisensa kaikkien muiden keskeltä alkaa vaikuttaa toivottomalta tehtävältä.
Sivusilmälläni näen hevosen, johon huomioni kiinnittyy ensin ainoastaan tuon värityksen vuoksi. Karmaisevan lähellä Paradoria, tuota yhtä sukatonta jalkaa lukuunottamatta. Eikö mieleni saa hetken rauhaa? Sitten kuulen kuitenkin sattumalta muutaman sanan tuon samaisen orin suusta ja höristän aavistuksen korviani.
"Ei, Yadaya on kuollut. Minä olen vastuussa laumasta."
Käännän katseeni tummanruskeaan oriin. Tuossako on siis tasankohevosten johtaja? Tämä on ensimmäinen laumakokoukseni, joten tieto on minulle aivan uutta. Harkitsen tervehtemistä, mutta orilla ja kauniilla vaalealla kimolla näyttää olevan juttu kesken. Pian laumanjohtaja kuitenkin lähtee astelemaan kauemmas. Katson hetken tuon perään ja vien sitten tummien silmieni katseen vaaleaan tammaan.
"Hei",lausun ja astun muutaman askelen lähemmäs toista.
"Hänkö siis on tasankohevosten johtaja?",kysyn ja nyökkään päätäni loittonevaa oria kohden. Johan minä olin sen kuullut, mutten tahtonut vaikuttaa röyhkeältä salakuuntelijalta.
Boss
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Siuri » 02. Kesä 2010 18:21

Roll

Mitä tuo musta ori tuossa vielä seisoo? Saisi lähteä pois, tai ehkä voisin itse liikkua? Toisaalta voisin tuntea oloni hieman yksinäiseksi, nyt en ainakaan vaikuta kovin itsenäiseltä, kun vieressäni seisoo suuri ori. Ääh, alkaa jo hieman häiritä tuon orin virnuilu, minullekko hän nauraa? Antaa olla, varmasti hän on itsekkin ollut joskus ensimmäistä kertaa laumakokouksessa. Ties vaikka tämä olisi hänenkin ensimmäinen kertansa, esittää vain tietävänsä asiat hyvin.

"Mitä laumakokouksissa tapahtuu?" kysyin kuin varmistaakseni onko tämä toisen ensimmäinen kerta, niin ja kyllä minua itseänikin kiinnostaa, etten vain olisi turhaan tänne tullut.
"Jaa-a, viime kerralla puhuimme lauman asioista, tärkeistä sellaisista", ori sanoi ilmettään muuttamatta. Eipä nuo sanat paljoa kertonut, aivan kuten olin laumakokouksen tarkoituksen jo ymmärtänyt. "Mitä muuta?" kysäisin hieman ärsyyntyneellä äänen sävyllä, odotin näet orin vastaavan tarkemmin. Ori huokaisi syvään, taisin jo käydä hänen hermoilleen. "Pian näet", hän sanoi ja lähti kävelemään hitaasti poispäin, ei näköjään seura kelvannut.

Mitäs nyt, tässä olen alkupisteessä, yksin seisomassa ilman muita hevosia. Tai tottakai täällä on hevosia, paljonkin, mutta eipä seurassani. Jos sitä kerrankin yrittäisi jotain, ja hankkisi itse seuralaisia? En usko, ei kuulosta minulta. Ja paras tapa saada ystäviä on olla oma itsensä. Ei minulla ainakaan, että pitääkin olla niin nenäkäs, olisipa se helppoa muuttaa luonteensa, mutta ei.

"Hei!" Havahduin pian ajatuksistani kuullessani äänen, joku tervehti. Katsoin ääneen päin viereeni oikealle, mutta en nähnyt mitään, kumma juttu. "Täällä alhaalla", sanoi toinen, jolloin tajusin katsoa hieman horisonttia alemmas. Sehän oli pieni hevonen, varsa luultavasti. Pakko sen oli olla, niin pieni ja heiveröinen. "Hei?" sanoin ja katsoin varsaa. Se näytti hieman yksinkertaiselta katsoessaan minua ylöspäin uteliaana. Sen korvat sojottivat pystyyn aivan kuin odottaen minun puhuvan. "Ei taida olla hyvä noin pienten kulkea yksin?" sanoin. Oikeastaan ihmettelen että edes avasin suuni, itse kun en kamalasti pidä lapsista. Tuollaisista yksinkertaisista ainakaan. Varsa katseli ympärilleen, enkä ollut varma kuuliko hän edes sanojani. "En ole yksin? Sinähän seisot siinä?" hän sanoi ja katsoi minua tajuamatta mitään. Että ne osaavat olla yksinkertaisia. "Tarkoitin lähinnä äitiäsi.. tai isääsi.. tai siskoasi, kenen kanssa nyt satut kulkemaankaan.." sanoin selvennykseksi. Nyt varsa tapitti minua noilla ruskeilla silmillä ja odotti minun lopettavan lauseen. "Äiti on tuolla", varsa sanoi ja heilautti päätään taaksepäin. Siellä huomasin ruskean tamman, joka katsoi varsaansa. Sen oli todellakin pakko olla hänen äitinsä, sen verran heissä oli samaa näköä. Tamma hymyili minulle odottaen minun juttelevan tämän varsalle.

"Menehän siitä äitisi luo, minun pitää... minulla on muuta tekemistä", sanoin. Eipä tullut mitään parempaa mieleen, mutta eipä tuo outous sitä tajuaisi. "Mitä tekemistä?" hän kysyi ja käänsi päätään. Tuo oikeastaan alkoi jo ärsyttää minua, mutta oli pakko hymyillä hänen äitinsä katsoessa minua. "Aikuisten juttuja", totesin, jolloin varsan ilme vakavoitui. "Ai..." hän sanoi ja painoi päänsä maahan. Varsa lähti kulkemaan surullisen näköisenä kohti äitiään. Melkein kävi sääliksi, mutta pääsipä siitäkin. Vihdoin ajattelin olevani rauhassa, kunnes musta ori ilmestyi vasemmalta puoleltani ilkikurinen virne kasvoillaan. Ei taas hän..
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja feiarth » 10. Kesä 2010 16:15

Rem

Mutta ei se ole minun vikani, että Varia lähti! En.. minä voinut estää! Olisit itse ollut paikalla, hänhän oli ja on edelleen sinun poikasi. Missä olit, kun hän kasvoi isoksi? Etkö tiedä miten monesti hän kysyi sinusta? Enkä minä alun alkaenkaan tahtonut äidiksi, en tahtonut! Mutta oliko minulla vaihtoehtoja? EI SE OLE MINUN SYYNI! En minä tätä halunnut! Katson Kavarin loittonevaa selkää ja minun tekee mieli huutaa hänelle kaikki sanat mielestäni. En minä voinut estää Variaa lähtemästä. Kaikki varsat kasvavat ja lähtevät pois vanhempiensa luota, eikö niin, tottahan sinä sen tiedät? Tietenkin, täytyyhän Kavarin se tietää? Vaikka.. mitä minä pelkään? Ei ori näytä vihaiselta vaan pikemminkin tuskaiselta. Sen tähden minun oli vaihdettava puheenaihetta, kysyttävä jotain laumastamme, jotain sellaista täysin aikaisemmasta keskustelunaiheestamme poikkeavaa, joka saisi molempien ajatukset toisaalle.

Ehkä siitä syystä minulla kestääkin hetki ymmärtää, mitä Kavar todella sanoo ennen kuin lähtee poispäin. Hän on lauman uusi johtaja, Yadaya on poissa. Poissa? Siis kuollut vai? Ja siis Kavar tahtoo keskustella kanssani kokouksen jälkeen? Entä jos en itse tahdo keskustella hänen kanssaan? Entä jos en tahdo tilittää kaikkea hänelle, entä jos en koe olevani tilivelvollinen mistään? Hänen poikansa - hyvä on, myönnetään - oli hoidossani, kasvatin hänet kuin oman poikani, jollaiseksi hänet kuvittelenkin, mutta mikä vastuu minulla todellisuudessa oli? Kavar on Varian isä, oikea isä, ei sellainen, jollainen äiti minä olen, siis sijaisäiti, mutta hän oli poissa, poissa koko poikansa nuoruuden! LÄHDE SINÄ VAAN LÄTKIMÄÄN JA JÄTÄ MINUT TAAS YKSIN!

Mitä minä enää kokouksessa teen? Miksi alunperinkään tulin tänne? Se typerä, vieras tamma raahasi minut, niinpä niin, mutta oliko pakko seurata?
"Hei", kuuluu vierestäni ja säpsähdän. Vieras ääni jatkaa jotain, mutta olen niin tuohtunut, etten ensin tajua hänen sanojaan. Ravistan lopulta päätäni ja katson tulijaa. Mustaturkkinen tamma, ventovieras, kysyy jotain Kavarista. Nyökkään ja virittelen äänensävyäni kohteliaaksi siinä kuitenkaan juurikaan onnistumatta.
"Hei vaan, tuota... kyllä, hän on johtajamme, nykyään", ja lapseni isä joten olepas siivosti! Puren itseäni kieleen ennen kuin ehdin päästää valheita suustani. Miksi edes harkitsin sanovani jotain sellaista? Tällä hetkellä tunsin vain kiukkua sisälläni, enkä ollut muutenkaan Kavariin niin tutustunut, että olisin hänestä millään muotoa mustasukkainen. Vaikka ehkä silti olen, koska pelkään, että hän taas katoaa ja jättää Varian vastuulleni jälleen kerran.

"Olen Rem", totean lopulta. Juuri parahiksi kokous kuitenkin alkaa, ja voin hyvillä mielin ottaa muutamia pitkiä askeleita poispäin vieraasta tammasta. Voi, kun ei vain seuraisi perässä!


Kavar

Nyt ajatukset muualle, Kavar, sinulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin velloa itsesäälissä. Itse asiassa olet tehnyt sitä viime aikoina niin paljon, että luulisi sen jo kyllästyttävän. Ravistan päätäni, se on ihan totta. Ei ole järkevää vatvoa menneitä enää, sitä paitsi tänään minulla on ihan toinen tehtävä hoidettavanani. Kokous, laumani kokous! Eteeni rynnistää tarmolla nuori tamma ja kaikesta päätellen hänen isänsä. Tervehdin heitä ystävällisesti, mutta lyhyesti.
"Hei vain, olen Cendre Noire, lauman johtaja. Kuulette pian lisää, kun saan kokouksen aloitettua!"

Astelen kuin itsestään muotoutuneen puolikaaren eteen ja annan katseeni kiertää paikallaolijoissa sen kummempia miettimättä. Coya tavoittaa katseeni ja hymyilee, nyökkään ja hymyilen takaisin. Minun on muistettava kiittää häntä. Samoin Flimmeriä ja Sennaa, jotka tavoitan itse väkijoukosta. Punaruunikko ori on kuitenkin poissa. Missä hän on? Eihän mitään ole tapahtunut? Katson hevosten taakse, kurkkaan omankin olkani ylitse ja kuulostelen koko ajan ympäristöä. Puheensorinan lisäksi erotan vain vaimean tuulen ja satunnaiset linnunlaulut lehtimetsän suojista. Ei kavionkopsetta.

"Tervetuloa tasankohevosten lauman kokoukseen. Minä olen Cendre Noire, lauman johtaja. Olen antanut lähettää viestin, joka toivottavasti on saavuttanut jokaisen laumalaisistamme. Minulla on tänään paljon tärkeitä ilmoitusasioita, synkkiä sanoja menneisyydestä ja optimistisempia tulevaisuudesta. Toivon, että hiljennytte kaikki kuuntelemaan, jutteluun on aikaa myöhemmin", aloitan puheeni epävarmasti, mutta saan vähitellen rohkeutta ja äänenvoimakkuuteni nousee. Pidän pienen odottavan tauon, että kaikki saavat hiljennyttyä. Katselen laumaa tarkemmin, arvioivasti ja laskelmoivasti. Meitä on toistakymmentä, kaikki hyvin eri kokoisia ja näköisiä. On nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, suuria ja pieniä. Osa on yksin, kuten suuri vaalea ori, kun taas osa juttelee isommissa ryppäissä. Punaruunikon, edellisestä kokouksesta tutun, tamman seuraan on lyöttäytynyt mustan tamman lisäksi myös vaaleampi ori, josta kaikesta päätellen punaruunikko ei pidä. Musta tamma on yhyttänyt Remin, joka näyttää olevan hetken täysin ulallaan.

"Osa teistä saattoi odottaa näkevänsä paikallani Melalkal Balëminuialin tai Yadayan. Molempien taival tällä saarella on kuitenkin valitettavasti tullut päätökseensä. Molempien kohtalo kietoutuu tiukasti sen ympärille, josta teille hetken kuluttua kerron. Sanani eivät tule olemaan kauniita, sillä saarella on tapahtunut kauheita. Kerron kuitenkin kaiken tietooni kantautuneen kaunistelematta ja niin hyvin kuin taidan ja toivon kaikkien kuuntelevan", mietin hetken pitäisikö varoittaa heitä tulevasta paremmin, kehottaa kenties viemään varsat hieman etäämmälle, mutta päätän sitten olla hiljaa. Kaikkien tulisi todella saada tietoonsa tapahtunut, jotta voisimme murtaa salailun verhon.

"Joitakin aikoja sitten saarella riehui kaksi järjestöä, joiden tavoitteena oli saada laumat haltuunsa. Järjestöjen tavat erosivat toisistaan, mutta molemmat onnistuivat toimissaan välillä liiankin hyvin. Toinen järjestöistä kutsui itseään Mafiaksi. Mafian historia saarella on pitkä, se onnistui toimimaan huomaamattomasti ja haalimaan kaikessa hiljaisuudessa lisää joukkoja riveihinsä. Osa teistä on saattanut kuulla sellaisista hevosista kuin Bloody Eyes tai Draga Aurione. Molemmat toimivat järjestön johdossa, ja johtajia lienee ollut muitakin. Mafialaiset onnistuivat saamaan haltuunsa metsäponien ja tasankohevosten laumat. He murhasivat lukuisia vastustajia ja hevosia, joita pitivät uhkana. Väkivaltaa ei kaihdettu. Myös tasankohevosten entinen johtaja, Melalkal, sai surmansa Mafian toimesta", hengähdän totisesti.

"Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan niin kuin alunperin suunniteltiin, sillä Mafian sisällä rivit alkoivat löystyä. Mafian ote herpaantui, ja metsäponit sekä tasankohevoset pääsivät irtaantumaan pahan vallasta. Tällä hetkellä saarella ei ole enää ketään, joilla tiedetään olleen suoria tai epäsuoria yhteyksiä järjestöön. Heidät kaikki on karkotettu tai he ovat saaneet surmansa. Toinen järjestö toimi Mafiaa suorasukaisemmin. Rhowaran johdossa toimi Reiðartýr, jonka oletetaan johtaneen järjestöä yksinään. Rhowara hallitsi aikanaan neljää laumaa, joiden johtajat se tapatti tai alisti valtaansa. Järjestön vallan alla olivat vuoristoponit, metsäponit, aavikkoponit ja lumihevoset, eikä olisi vaadittu paljoakaan, että myös jäljelle jääneet laumat olisivat olleet Reiðartýrin vallan alla. Ilman salaperäistä neuvonantajaamme Wovoozigia ja Reiðartýrin omaa ahneutta juoni olisi varmaankin onnistunut", tuijotan eteeni mitään näkemättä. Ympärilläni on hiljaista, vain järkyttyneitä henkäyksiä. On kuin linnutkin olisivat vaienneet kuuntelemaan, mutta sen täytyy olla kuvittelua.

"Reiðartýr oli tekemässä viimeistä siirtoaan. Hän hyökkäsi Yadayan, ylänköhevosten johtajatar Merelin ja aavikkoponien nuoren, salassa pidetyn johtajattaren, Quillan, kimppuun saadakseen saaren kaikki laumat haltuunsa. Yaday sai surmansa, niin kuin Wovoozigkin, mutta jotenkin Quillan onnistui surmata Reiðartýr. Orin kuoltua ei Rhowaralla ollut enää muita johtajia, vaan laumat vapautuivat järjestön hallusta. Saaren tilanne on edelleen hieman kaoottinen, vaikka kaikille laumoille on löydetty uudet johtajat. Ylänköhevosia johtaa edelleen Merel ja aavikkoponeja Quilla. Lumihevosten johdossa on Valentino Isän Poika, jonka sijaisena tällähetkellä Dark iris -niminen tamma. Vuoristoponeja johtaa Leímaj Jeek Skrák, metsäponeja Gamette ja minä olen tasankohevosten johdossa. En ole vielä ennättänyt tapaamaan kaikkien johtajien kanssa, mutta Merel oli kanssani yhtä mieltä siitä, että menneet tapahtumat eivät voi toistua. Suurin osa järjestöjen johtohahmoista oli laumattomia, ja näin ollen ne toimivat laumattomien alueilta", pidän pienen tauon.

"Tästä eteenpäin laumarajoista pidetään entistä parempaa huolta. Muut laumalaiset eivät saa liikkua meidän maillamme, emmekä me mene toisten laumojen alueelle. Erityisesti on pidettävä silmällä laumamme eteläistä rajaa, jonka takana asuu paljon laumattomia. Olen valmis henkilökohtaisesti päättämään rangaistuksista, joita sääntörikkomuksista tulee. Minulla on paljon asioita juteltavana muiden johtajien kanssa, joten pysykää kuulolla. Laumamme tilanteeseen tulee joitakin muutoksia, olen siitä varma, mutta siihen asti, tasankohevoset, pysykää omalla alueellamme, ja karkottakaa laumamme mailta vieraat. En kehota teitä väkivaltaan, vaan pyydän, että yritätte ratkaista asiat puhumalla. Jos tilanne näyttää karkaavan käsistä, etsikää apua. En tahdo kenenkään loukkaantuvan, mutta rajasäännöt on silti syytä ottaa vakavasti!" huokaisen ja annan itseni hengittää ja rentoutua hieman. Uskon sanoneeni kaiken, mitä alunperin oli tarkoitus sanoa. Toivon tehneeni itseni selväksi, sillä säännöistä ei ollut varaa lipsua. Saaren ei voinut antaa päästä samaan tilanteeseen enää uudestaan.

"Virallisesti kokous on nyt päättynyt. Mikäli kysyttävää tai sanottavaa on, tulkaa rohkeasti kertomaan asianne", hymyilen hieman ja jään odottamaan laumalaisten reaktioita. Äkisti viereeni ilmestyy punaruunikko ori, hän nyökäyttää päätään syvään.
"Hei, tahdon kiittää sinua avustasi, se oli korvaamatonta. Mikä on nimesi?"
"Oli ilo toimia laumamme hyväksi, Cendre Noire, minä olen Eisley Dwyn, mutta kutsukaa minua toki vain Eisleyksi", punaruunikko vastaa iloisesti ja vilpittömästi. Luokseni tulevat myöskin Coya ja Flimmer Sennan kanssa. Kiitän kaikkia valtavasti avusta, ja haen katseellani Remiä. Tamma seisoo totisena ja väistelee katsettani. Hyvä on, ehtisimme me jutella myöhemminkin.
feiarth
 

Seuraava

Paluu Tasanko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron