Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

Suhteellisen avaraa aluetta, joka sisältää jokusia puita, luolia ja jonkun verran heinääkin. Tasangolla kaikki on suhteellisen oloista ja lämmintä, lunta sinne ei talvella pahemmin sada, ehkä vain pintakerros jos sitäkään. Syötäväksi tältä alueelta kelpaavat paremmin kuin hyvin kaikki heinät ja useampien puiden lehdet tai muut kasvit.

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja Dualess » 16. Kesä 2010 22:39

Tuskin huomaan muuta laumaa keskittyessäni vanhaan tuttavaani. Voi kyllä. Aivan oikein, kulta pieni, minähän se tässä. Muistatko? Taidat muistaa ilmeestä päätellen. Minä olen juuri se sama, vastarantautunut kaveri, jonka ajoit hurmaavalla olemuksellasi hermoromahduksen partaalle. Minä en ole ainakaan unohtanut, millaisen vastaanottoseremonian järjestit, perhana.
Hymyilen toiselle ärsyttävintä, omahyväisintä hymyäni. Toisen naamataulu aiheuttaa vieläkin aggression pakkaantumista takaraivoon, mutta siedän tätä siinä autuaassa tietoisuudessa, että ruunikkoa turhauttaa minuakin enemmän. Joko verenpaine kohoaa? Ärsyttääkö ylenpalttisen komea virneeni? Potut pottuina, beibe. Kivettyneen ilmeesi näkeminen on jo jonkinlainen korvaus viime kerrasta.

Havahdun toisen tamman läsnäoloon vasta ruunikon mainitessa tämän. Ja voi helvetti... Robinson. Hehheh. Oikein taitavasti veistelty.
"Morjens. Hurmaavaa tavata.", heitän mustalle ja hymyilen tälle ohimennen aavistuksen pehmeämmin, kunnes käännän katseeni takaisin ruunikkoon tammaan. "Minullakin menee oikein prameasti, kiitos kysymästä. Olen viihtynyt helvetin hyvin, aivan kuten arvelit.", totean herttaisesti ja läväytän perään lottovoittajan hymyn. "Olisit toki viime kerralla kertonut, mihin laumaan kuulut, niin olisin osannut tulla morjenstamaan jo aikaisemmin. No, lupaan unohtaa tämän töppäyksen. Onneksi minulla on anteeksiantavainen luonne, kultaseni." Hyvä Zagor, erinomainen veto päällä. Jatka vain samaan malliin. Olet ansainnut ensimmäisen pääntaputuksen, kun alat kuulla hampaiden kiristelyä.
Kohennan ryhtiäni ja olen jo avaamaisillani suuni, kunnes kuulen takaani vieraan orin äänen. Hmm? Käännän pääni olkani yli ja näen aiemmin merkille laittamani ruunikon aloittelevan puhetta. Aivan, aivan. Tämäkö on siis tasankohevosten johtaja? Yksi niistä onnettomista, jotka kuvittelevat voivansa rajata menemisiäni ja tulemisiani? No tottahan toki, mikäpäs siinä. Kuulostaa oikein kivalta. Olenkin aina halunnut tulla tuntemattoman ukon kaitsemaksi.
Jep. Uskokaa unelmiinne. Ei minulla mitään henkilökohtaista ole tätä... Cendre Noirea tai muita johtajia vastaan, enkä aio kailottaa protestiani suureen ääneen, mutta tuntemattomien on turha vaatia minulta mitään, ellen itse hyödy asiasta jollain tavalla. Sori vain, ukkoseni.

Saatan olla liikenteessä jokseenkin sarkastisella asenteella, mutta se, mitä herra Iso Kiho kertoo, pyyhkii ainakin hetkeksi tyynen välinpitämättömän ilmeen kasvoiltani. Tilalle jää ilmeetön hämmennys. Okei... vallankaappausjärjestöjä? Murhia? Hei, come on, olenko pamahtanut keskelle historiallista jännäriä? Aika paljon tavaraa jopa minun sulateltavaksi, vaikka nimet ovat minulle täysin yhdentekeviä. Olisi liioittelua sanoa, että olen järkyttynyt. Ennemminkin hätkähtänyt. Tarinat rikollisjärjestöistä ja verenvuodatuksesta kuuluvat samaan kastiin luonnonkatastrofien kanssa - kyllähän niitä maailmalla tapahtuu, mutta ne on helppo sivuttaa olkia kohauttamalla, sillä eiväthän ne minua koske. Sellaiset jutut tuntuvat kuuluvan toiseen todellisuuteen tai vähintään eri planeetalle, kunnes ne sitten jonain päivänä sattuvat omalle kohdalle tai liikuttavat tuttuja.
Kasvoni ovat edelleen ilmeettömät, mutta liikkeeni ovat hieman vaivaantuneet vaihtaessani painoa jalalta toiselle. Minulle on helpompi vain sivuuttaa tällaiset uutiset ja jättää ne menneisyyteen. Sinnehän ne kuuluvat, eivätkä vaikuta minuun mitenkään. Joo, okei, onhan se tylyä. Toki olen hirveän pahoillani teidän kaikkien veivinne heittäneiden ja omaistenne puolesta, mutta muuttuuko tilanne miksikään suoraan sydämestä kumpuavilla surusanoillani? Ei. Näin on näppylät.

En voi olla kohauttamatta kulmaani, kun meitä ystävällisesti infotaan laumarajojen tiukentamisesta. Vai että tämä on se positiivinen tulevaisuus? Pysykää nätisti leikkikehässänne lapset, muistakaa olla korrekteja, älkääkä käyttäkö väkivaltaa, mutta ajakaa nyt kuitenkin helvettiin ne tunkeilijat - siinä olennainen tiivistetysti, niinkö? Aivan. Tuhahdan kuulumattomasti itsekseni, kun ruunikko julistaa kokouksen virallisen osuuden päättyneeksi. Lupaavalta vaikuttaa. Luon puolihuolimattoman vilkaisun lähelläni seisovaan tammakaksikkoon nähdäkseni heidän reaktionsa esitettyihin asioihin.
Dualess
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja kaZAM » 17. Kesä 2010 19:57

Tuntemuksiani voisi kuvailla siten, että arvelen muuttuvani hiljalleen, mutta vääjäämättä muoviksi. Pysyn paikallani kuin kerta kaikkiaan kivettyneenä. Kasvojeni lihakset tuntuvat styroksilta. Tältä varmasti tuntuu muoviin valetusta leluhevosesta. Sellaisesta, joka seisoo ja tuijottaa eteensä tyhjällä katseella eikä milloinkaan hengitä tai räpäytä silmiään.
Ihan kätevää. Tällaisen kivettymisrefleksin täytyy olla automaattinen puolustuskeino idiootteja vastaan. Toisen sanat soljuvat korviini eikä minulla siinä ole oikein muuta osaa kuin ihmetellä hiljaa pääni sisällä, millainen maailmankolkka kasvattaa tällaisia... tällaisia... no niin. Minulla ei ole alkeellisintakaan aavistusta siitä, mikä toinen edes on.

Se tässä taitaa raastavinta ollakin. Jotenkin sitä olisi kuvitellut, että kaikkiin niihin hulluihin, paskapäihin ja ääliöihin tutustumisen jälkeen ei tulisi enää eteen sellaista oria, joka olisi vielä inhottava jollain uudella tavalla. Mutta niin varmaan. En osaa laittaa tätä nelijalkaista etanaa mihinkään selvään kategoriaan. Toinen on mahtaileva ja vastenmielinen niin kuin Zoga. Tämä on nokkava kuten Sandie. Liukaskielinen niin kuin Daze. Mutta taivaan tähden, mitä minun pitäisi tehdä, jotta pääsisin tästä eroon? Minulla ei ole tuolle otukselle minkäänlaista käsittelyohjetta mielessäni. Ignooraaminen ei selvästikään tuota tulosta. Karkuun juokseminen olisi ainoastaan naurettavaa. Turpaan vetäminen tuntuu kieltämättä houkuttelevalta ajatukselta, mutta ei sellaista voi tehdä keskellä laumakokousta. Sitä paitsi jokin mielessäni sanoo, että sekin olisi todennäköisesti pelkästään harkitsematonta ja typerää.
Voi... jotakin. Ei noituminenkaan mitään auta - pikemminkin mieleni tekisi purskahtaa itkuun. Mikset voi vain antaa minun olla? Mitä helvettiä minä olen sinulle muka tehnyt?

Liikkui ruunikon päässä sitten mitä käsittämättömyyksiä tahansa, tämä on vähällä saada jopa muovihevoslumouksen särkymään.
Kultaseni.
Jalkani värähtävät tahtomattani. Ne haluavat kääntyä, harpata toisen eteen ja iskeä tältä hampaat kurkkuun - nyt. Mikä helvetti siinä on? Miksi kaikilla on tämä saatanan pakonomainen tarve vääntää hellittelynimistä sarkasmin tai sadismin sävyttämiä tuhovälineitä? Miksi minut on opetettu tuntemaan halua kuristaa lähimmäiseni kouristelevaan kuolemaan saakka aina, kun minua kutsutaan kultaseksi tai... tai Katla pieneksi tai...
On kaunis ja romanttinen maailma.
Kun saan jonkinlaisen vastauksen putoamaan huuliltani, yllätyn tosissani siitä, että se sisältää niinkin järjellisen lauseen.
"Se ei ole minun vikani, että sinä rantauduit tähän puolimieliseen karuselliin", kuiskaan katsomatta läsipäähän päinkään. Ja ihme kyllä sanani ovat kaukana ivallisista. Pikemminkin ne ovat lähempänä vilpitöntä vetoomusta. Tajua nyt se ja jätä minut rauhaan.

Nyt kun tuo viilinaamainen imbesilli on purjehtinut paikalle, olen suorastaan kiitollinen siitä että kokous alkaa enempää viivyttelemättä. Ehkä orilla olisi kuitenkin sen verran tilannetajua, että tämä tajuaisi olla hiljaa silloin kun kokouksessa puhutaan. Tosin - ehkä nuo viestinviejät heittäisivät sen pihalle koko tapahtumasta, jos se ei osaisi pitää turpaansa tukossa?
Liikahdan lähemmäs Mysticia ja tähyilen kasvavan ahdistuksen vallassa ympärilleni. Kokous alkaa, eikä Katrina ole tullut... millä todennäköisyydellä hän saapuisi kesken kaiken? Tai jälkikäteen? En minä tiedä onko minusta enää uskomaan tyhmiin odotuksiin, jotka kuka tahansa ymmärtää tyhjiksi jo ensi kuulemalla. Mutta ei se helppoa ole hyväksyä, että olin tullut tänne turhaan... tännekin...
Kertoisiko hän - tuo tummanruunikko - edes mitään, mitä en jo tiedä? Joutuisinko nyt vain kuuntelemaan uudestaan kaiken sen...

Seuraan silmät kavenneina, kuinka hän esittäytyy. Cendre Noire, lauman johtaja. Paljon ilmoitusasioita... voi taivaan tähden, mutta miksi sinä olet johtaja? Kuka vihonviimeinen päättäjää leikkivä ääliö on mennyt ja nimittänyt sinut tasankohevosten johtajaksi? Hyvä on, olkoon. Ei sillä ole väliä. Ei se ole merkityksellistä...
No, tiedänhän minä sitä paitsi jo sen, ettei Yadaya enää ole täällä. Hän on kuollut. Niin niin. Kuollut kuin kivi, miksei kukaan ikinä sano sitä julkisesti ääneen suoraan? Mutta ei, hänen "taipaleensa on tullut päätökseensä" tälläkin kertaa. Miksi sitä pitää kaunistella, kun totuus on kuitenkin että hän ei enää kävele eikä hengitä, vaan hänen ruumiinsa hajoaa jossakin päin saarta tai merta sen ympärillä tälläkin hetkellä? Minä haluaisin tietää, ymmärrättekö te ympärilläni seisovat olennot, että eivät ne johtajat ole ainoita jotka täällä on ajettu kuolemaan. Että myös he omilla tekemisillään ovat järjestäneet saman kohtalon ties kuinka monelle. Nyt me vain seisomme tässä ja kuuntelemme kuinka yksi heistä puhuu ja kertoo meille mitä on tapahtunut - heidän näkökulmastaan.
Niin se on. Mutta ymmärtääkö kukaan sitä ennen kuin hänen omat läheisensä otetaan häneltä pois ja hänet laitetaan kuuntelemaan, kuinka se on kaikkien yhteiseksi hyväksi?

Ilme kasvoillani muuttuu sulkeutuneemmaksi sitä mukaa kun tummanruunikko puhuu. Lopulta olen jälleen siinä tilassa, jossa kasvoni tuntuvat olevan pahvista tehdyt. En katsele muita kokouksessa olijoita, en vilkaise edes Mysticiin. Tuijotan vain eteeni kohdistamatta katsettani mihinkään. En halua nähdä, ovatko he järkyttyneitä, peloissaan tai huojentuneita. Minä olen kuullut tämän kaiken jo ja ainoa, mitä voin tehdä, on olla vaiti ja odottaa kunnes se loppuisi. Jos maailma on päättänyt, että minun on kuultava elämäni hirveimmät uutiset kahteen kertaan, minkä minä sille voin.
Hyvä on. En ole tyhmä. Voisin kääntyä ympäri milloin tahansa ja kävellä tieheni. Tuskinpa kukaan minua estäisi. Mutta olen päättänyt, olen päättänyt etten tullut tänne turhaan. Jos Katrina ei tule tänne, minä raivaan jollakin keinolla tieni hänen luokseen.

Painan mieleeni vielä saaren laumanjohtajien nimet, kun hän ne niin ystävällisesti luettelee. Tuntuu etten ole kuullut niistä ainuttakaan aiemmin ja ne nimet, joita joskus olen saattanut tuntea, ovat poissa. Mutta ei sillä väliä. Saattaisin silti tarvita niitä joskus.
Korvani värähtävät tummanruunikon mainitessa rajasäännöt. Ei, ei mainitessa - tämä puhuu niistä painokkaasti ja pitkään. Mitä kummaa? En vilpittömästi muista, oliko Yadaya aikanaan sanonut niistä sanaakaan. Jos oli, se on pyyhkiytynyt mielestäni kokonaan pois. Rajasääntö, eihän kukaan sitä noudata? Voi taivaan tähden, mitä tämä nyt on? Ja niin tietenkin, niin tietenkin - laumattomat ovat kuolettavan vaarallisia. Aina ja iankaikkisesti. Pysykää kaukana. Voi jumalauta minä en kestä...

Kun tummanruunikko lopulta sanoo kokouksen päättyneen, puuskahdan hampaideni välistä pitkän sihahduksen. Tuntuu kuin en olisi hengittänyt koko puheen aikana lainkaan. Pahvikasvoni muuttuvat lopulta iäisyyden jälkeen takaisin oikeiksi kasvoiksi. Sillä nyt, nyt viimeinkin minulla on tehtävää, joka voi antaa merkityksen täällä ololleni. Heilautan harjaani ja kohotan pääni valppaasti. Mikäli kysyttävää tai sanottavaa on, tulkaa rohkeasti... niin niin. Kyllä kyllä. Kyllä minä olen rohkea. Oikein tosirohkea, ja reipaskin vielä. Voi jumalauta että on hyvä ja hilpeä tilaisuus tuoda huolensa julki koko tämän kasvottoman lauman kuultavaksi. No niin, on hienoa että hän pyysi meitä itse puhumaan, jottei minun tarvitse vain kylmästi marssia tuonne kesken kaiken. Mutta miksi johtajan ympärille pitää heti kerääntyä tuollainen muuri väkeä? Siellä ovat ainakin Senna ja Flimmer, noita muita en ole nähnytkään. Voih, minun täytyisi kiirehtiä... vilkaisen nopeasti ympärilleni ja käännyn mutisemaan Mysticille vaimeaan sävyyn.
"Minun täytyy... mennä sanomaan hänelle yksi juttu."
Käyttäydyn päättäväisesti niin kuin vaaleanruunikko ori olisi pelkkää ilmaa nyt kun hän kerran on vaiti. Otan itseäni niskasta kiinni ja enempää viivyttelemättä harpon kohti tasankohevosten johtajaa. Yritän pitää pääni pystyssä ja näyttää muutenkin vakavasti otettavalta, vaikka toisaalta en tiedä olisiko minun parempi vapista ja nyyhkyttää hysteerisenä - ehkä se veisi asiani paremmin läpi. En kuitenkaan ehdi enkä halua miettiä sellaisia. Minun on yritettävä tätä tai olen seissyt täällä aivan turhaan.

Pysähdyn häälymään epävarmasti muutaman metrin päähän ruunikosta ja tämän ympärillä häärivistä hevosista. Jään siihen epäröimään juuri sen näköisenä kuin ollaan silloin, kun halutaan sanoa jotakin suuren kaveriporukan keskellä seisovalle tyypille, mutta olisi kauhean noloa mennä tuosta vain keskeyttämään kaikki. Puren kuitenkin huultani ja pakottaudun avaamaan suuni.
"Anteeksi", sanon hieman voimakkaammalla äänellä, jotta ori huomaisi minut hovinsa keskeltä. "Minä, tuota..."
Kiellän itseäni vilkaisemasta muun lauman suuntaan. Se on aivan sama, tuijottavatko kaikki minua vai eivät. Aivan sama. Ei mitään väliä. Katrina.
Astun lähemmäs puhumaan tummanruunikolle. Hieman arasti, hieman epäröivästi, hieman katsekontaktia vältellen. Hyvällä tuurilla ori tulkitsisi häälyvän olemukseni kunnioittavaksi. Tosiasiassa olen lähinnä hermostunut ja haluaisin olla kaikkialla muualla kuin tässä. Mutta ei auta. Tämä on viimeinen oljenkorteni. Voi, Cendre Noire, tasankohevosten uusi johtaja. Katso nyt, tässä minä olen. Yksi laumasi jäsenistä. Eksynyt karitsa, joka tarvitsee apua. Ja niin edelleen. Minä olen ennenkin vakuuttanut muita, olen olen olen...

Kuin ihmeen kaupalla kapea, hermostunut hymy suostuu käväisemään huulillani, kun nyökkään orille arvostusta osoittavaan sävyyn. Jostakin kaivon pohjasta etsin ääneeni säväyksen arkailevaa kohteliaisuutta.
"Olen... olen Katla. Ja minä, tuota, tuota noin... m...minulla olisi yksi - pyyntö. Jos vain mitenkään olisi mahdollista..."
Takelteluni johtuu lähinnä siitä, että olen aivan oikeasti tavattoman ahdistunut asiastani. Mutta on syynä osittain sekin, että yritän niin kovasti miettiä, miten puhutaan kohteliaasti ja vetoavasti. Yritän pitää katseeni hyvien tapojen mukaan orin kasvoissa, mutta silmäni tahtovat väkisin hyppiä kaikkiin ympärillä seisoviin hevosiin. Toivon todella, ettei sanojani kuulisi aukean jokaiseen kolkkaan saakka.
"Minun tyttäreni", saan lopulta huolen raastamat sanat suustani. "Tyttäreni on - k-kadonnut. Jokin aika sitten... hänkin on - on tasankohevonen - Katrina. Ei hän ole enää aivan... aivan pieni, mutta... noin vuoden vanha, hopeanruunikko varsa. Kaakaonvärinen karva, valkoiset jouhet - puolisukat, kiemurainen läsi... oikea silmä sininen... en löydä häntä, en löydä häntä mistään, en - en tiedä mitä voisin enää... olkaa kiltti, kysykää laumaltamme onko kukaan nähnyt häntä..."
Hymynhäivekin on kadonnut epätoivoisilta kasvoiltani. Katson oriin niin vetoavasti kuin kykenen. Teitittelenkin vielä. Eihän tämä nyt mitenkään voisi kieltäytyä?
kaZAM
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja feiarth » 02. Heinä 2010 20:41

Kavar

Sanansaattajani ottavat kohteliaasti muutaman askelen taaemmas ruunikon tamman avatessa suutaan. Tarkkailen tulijaa, hän näyttää epävarmalta. Yritän hymyillä rohkaisevasti, mutten onnistu, joten tyydyn nyökäyttämään päätäni. Katla, selvä, me todellakin olemme tavanneet edellisessä kokouksessa. Katlan aloitellessa hitaasti, varoen lausettaan höristän tarkkaavaisesti korvia ja otan yhden pienen askelen lähemmäs. Jotenkin asia vaikuttaa kovin arkaluontoiselta, tai ehkä kuvittelen vain. Mitä tamma tahtoisi minulta pyytää? Vilkaisen nopeasti ympärilleni ja huomaan muutamien katseiden kääntyneen suuntaamme. Viestinviejäni ovat syventyneet keskusteluun, mutta heidänkin korvansa ovat valmiit sieppaamaan sanoja ruunikon huulilta.

Kun kuulen tamman asian, korvani kääntyvät vaistomaisesti vasten niskaan. Kadonneita varsoja, hienoa, hienoa. Samalla voisin tietenkin kuuluttaa omankin varsani, huokaisen hiljaa. Tavoittelen sitten tamman katsetta, tietenkin tekisin sen, ei epäilystäkään. Nyökkään. Samalla huomaan Sennan kuiskaavan hätäisesti jotain Flimmerille, Eisley nyökäyttää päätään, ja he ovat aikeissa vaihtaa muutaman sanan kanssani. Pian, ensin kysyisin laumalaisilta Katlan varsasta.
"Totta kai, totta kai", omat ajatukseni eksyvät vaistomaisesti Variaan, joten joudun hetken kokoamaan itseäni, että saisin keskityttyä asiaan. Mitä hän sanoikaan? Hopeanruunikko, aivan, selkeät tuntomerkit. Kävelen lähemmäs muita laumalaisia.
"Saisinko huomionne vielä hetkeksi, minulla on tärkeä kysymys. Onko kukaan sattunut laumamme mailla kulkiessaan näkemään hopeanruunikkoa varsaa, jolla on kiemurainen läsi, oikea silmä sininen, valkoiset jouhet, puolisukat ja kaakaonvärinen karva? Pienimmänkin havainnon tehnyt puhukoon", lopetan vakavasti, hieman mietteliäästi muistellen tuntomerkkejä. Uskoisin luetelleeni ne oikein.

Senna, Flimmer ja Eisley ovat ottaneet muutaman askelen lähemmäs Katlaa. Palaan itsekin hieman lähemmäs.
"Katla, Katlahan sinä olit? Me voisimme haravoida tasankohevosten alueita ja etsiä varsaasi", Senna hymyilee ystävällisesti ruunikolle.
"Ajattelimme muutenkin partioida muutaman päivän rajoilla, joten siitä ei olisi ylimääräistä vaivaa", Eisley lisää hymyillen myöskin. Katson kiitollisena kolmikkoa. Vai sellaisia he suunnittelivat. Jään odottamaan tamman reaktiota ja vilkuilen koko ajan laumalaisia. Toistaiseksi kukaan ei ole ottanut askeltakaan lähemmäs.



Rem

Vai on jokin muukin kadottanut varsansa, mietin ja rintaani puristaa. Puren hampaat yhteen ja vilkuilen sivuilleni kuin apua anoen. Kavarhan voisi samantien etsintäkuuluttaa Variankin, tuhahdan. Huomaisikohan hän, jos katoaisin paikalta? En millään muotoa ole tilivelvollinen varsansa hylänneelle orille. Eikä hän ehkä.. ehkä ehtisi ajatella koko poikaa johtajan paikallaan. Entä jos etsisin itse orin ja toimittaisin hänet Kavarin eteen? Ei, ei se ole minun velvollisuuteni, eihän? Enhän ole edes pojan äiti, etsiköön itse lapsensa.

Käännyn kannoillani ja kävelen muutaman metrin varovasti, korvat niskaa vasten painettuna taakseni vilkaisematta. Sitten nostan laukan ja lähden tieheni. Hiiteen koko Varia!

Rem poistuu.
feiarth
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja kaZAM » 11. Heinä 2010 18:13

Totta kai. Totta kai.
Jään seisomaan hiljaa paikalleni, kun Cendre Noire astelee uudelleen näkyvämmälle paikalle lauman keskuudessa. Senna ja Flimmer tuttavineen supisevat jotakin vikkelään tahtiin, varmasti minusta ja siitä mitä äsken sanoin. Yritän olla kuin en huomaisikaan, sillä en halua kuulla mitä he sanovat tai ajattelevat. Eikä minulla ole aikaa kuunnella heitä. Ei - kurotan kaulaani ja tähyilen kärkkäästi tummanruunikon orin ohitse. Vilkuilen paikallaolijoita, vältän Mysticin ja Robinsonin katsetta, huomaan siinä sivussa että paikalla on joku muukin, jonka olen nähnyt joskus aiemmin. Tuo valkea tamma. Myös hän oli edellisessä kokouksessa. Minä, hän ja Cendre Noire... me kolme tästä joukosta olimme paikalla myös silloin, kun Yadaya puhui tasankohevosten laumalle aikaa sitten. Myös nämä kaksi hevosta ovat nähneet jotakin samaa kuin minä tuona kaukaisena, menneen sumunotkelmiin kietoutuneena päivänä. He ovat nähneet Yadayan. He ovat nähneet Owcan, Dazen ja Navarron. Nancyn, joka ei ole täällä tänään enkä uskalla olla niin utelias, että kysyisin miksi. He ovat - aivan, tosiaankin, he ovat nähneet myös Katrinan! Ja he ovat nähneet minutkin tuona päivänä, jolloin olin yksin ja kauhuissani. Mitä minä silloin pelkäsin? Minä... Owcaa. Murhaajaa, kyllä, ja mafiaa, josta Yadaya kertoi. Ja olin... niin. Olin riidoissa Rosson kanssa.

Kun muistelen näitä asioita, minut valtaa yllättäen tunne kuin en olisi lainkaan läsnä tällä aukealla näiden hevosten kanssa. Kuin mitään ei tosiasiassa olisi koskaan tapahtunut tai tulisi ikinä tapahtumaankaan. Nuo muistot - ne kuulostavat niin uskomattomilta. Tiedän kokeneeni ne, pystyn muistamaan tuon päivän hyvin elävästi. Mutta en pysty enää ymmärtämään, mitä olin silloin ajatellut. Kaikki on kääntynyt niin täydellisesti päälaelleen, etten takuulla ikinä olisi uskonut niin voivan tapahtua. En myöskään ikinä olisi uskonut, että nyt, laumamme toisessa kokouksessa, olisin vielä niin tavattoman paljon enemmän peloissani ja yksin.
Yhtäkkiä huomaan ajattelevani jotakin, mikä saa lamauttavat kylmänväreet kiirimään pitkin niskaani. Jotakin, mikä kuulostaa nyt yhtä kaukaa haetulta ja epätodelliselta kuin tämä päivä olisi kuulostanut silloin kauan sitten, jos olisin saanut kuulla siitä ennalta käsin.
Entä jos joskus määrittelemättömän ajan päästä kaikki on jälleen vielä moninkertaisesti kauheampaa kuin nyt? Niin kauheaa, että en millään tavalla pysty kuvittelemaan sellaista etukäteen? Enhän olisi osannut ennustaa tätäkään tilannetta. Se olisi tuntunut kauan sitten aivan uskomattomalta. Sellaiselta, mikä on kerta kaikkiaan liian ikävää tapahtuakseen.
Silti kaikki se tapahtui. Entä jos...

Palaan takaisin ruumiiseeni ja tähän aikaan ja paikkaan. En tiedä, mikä minut havahduttaa, mutta kohotan tyhjenneen katseeni takaisin laumamme keskuuteen ja ymmärrän, että johtajamme on kysynyt heiltä sen mitä pyysin.
Vallitsee hiljaisuus. Hiljaisuus, joka ei katkea siihen, mikä olisi oikein. Kukaan ei astu edemmäs. Kenenkään kasvot eivät kirkastu. Katson valkeaa tammaa, joka korvat luimussa kääntää selkänsä ja laukkaa pois. Tuijotan hänen jälkeensä jättämää tyhjää sijaa. Tyhjiönomaisen kauhun keskellä kaikki maailmassa on minulle sen sekunnin ajan selvää. Se todella on niin. Minä olen kurimus, joka kieppuu aina vain kohti tummempia syvyyksiä. Kaikki, mitä olen tuntenut, on ollut olemassa vain johtaakseen kohti pohjaa. Äiti. Rosso. Katrina. Kaikki.
Eikä se milloinkaan pääty.

Jos jonkinlaisen luonnonlakien oikun kautta eteeni avautuisi juuri tällä sekunnilla jyrkänne, astuisin sinne miettimättä enää yhtään enempää ja putoaisin. Sellaista ei kuitenkaan tietenkään tapahdu. Sen sijaan tajuan yhtäkkiä, että ympärilleni kerääntyy joukko hevosia. Senna, se tummanruunikko, ja hänen puolisonsa, mikä tämän nimi nyt taas olikaan. Cendre Noire ja kaksi muuta hevosta hänen hovistaan. Minun on tässä paikassa niin vaikea pyristellä irti siitä ajatusten sumpusta, johon olen takertunut, että en hengenvetoon tajua lainkaan mitä he haluavat ja olen vähällä säikähtää. Ja sitten kun saan koodattua selkokielelle sen, että Senna hymyilee ja tarjoutuu etsimään varsaani, siis Katrinaa, etsimään minun Katrinaani, siis että nämä hevoset tarjoavat minulle apuaan - sitten, no, sitten olen vähällä hajota kappaleiksi siihen paikkaan. Räpäytän silmiäni kuin en ollenkaan tajuaisi missä olen ja katson ventovieraista kasvoista toisiin. En laisinkaan tiedä, mitä sanoa.
"Eikö? Tarkoitan, niinkö? Oletteko tosissanne, voisitteko - voisitteko todella - se olisi... s-se olisi hirveän..." takeltelen eksyneesti ja sitten purskahdan itkuun.

Tämä on todennäköisesti säälittävintä, mitä minulta on koskaan julkisesti nähty. Kaikki nämä vieraat hevoset, keitä he ikinä ovatkaan, ja tasankohevosten uusi johtajakin vielä siinä puhumattakaan sitten koko muusta laumasta, joka toivottavasti loittonee jo kohti horisonttia sen sijaan, että jäisi tuijottamaan kuinka nyyhkytän keskellä ventovieraiden joukkoa enkä pysty lopettamaan. Viimeinenkin itsekontrollini ripe mureni juuri äsken, ja syy siihenkin vaikuttaa epäselvältä. Seuraava mitä tajuan on joka tapauksessa Senna, joka siirtyy lähemmäksi kaiketi myötätunnon osoituksena. Ei hän sentään halaa minua, mutta koskettaa lapaani lohduttavasti.
"Älä pelkää. Sinun täytyy olla huolesta sekaisin. Jos tyttäresi on rajojemme sisäpuolella, me löydämme hänet."
Mutta ei hän välttämättä ole! Tämä kiistaton tosiasia pyörähtää lyhyesti mielessäni, mutta se tukahtuu kaikkeen tunnemylläkkään ennen kuin ehdin sanoa sitä ääneen. En halua sanoa sitä heille. Niin epätodennäköistä kuin enää onkaan, että Katrina olisi karattuaan vielä tasankohevosten mailla, en tahdo sanoa sitä ääneen. Haluan uskoa, että nämä hevoset löytäisivät hänet, Senna ja nämä nimettömät, tuntemattomat olennot, joiden täytyy olla kuvajaisia sellaisesta maailmasta, jossa kaikki auttavat toisiaan ja ovat rauhallisia ja tavallisia. Voi, kuinka tahtoisinkaan käydä tähän nukkumaan, uskoa Sennan sanoihin ja odottaa, vain odottaa, että joku muu järjestäisi kaikki maailman asiat kuntoon minua varten...
"...kiitos, en, en tiedä mitä... jos vain voisitte... tämä on tosi... olette niin..."
"Tulkaa", sanoo pienempi hiirakko tamma niin reippaan asiallisesti, että jään ihmettelemään kuinka kukaan voi edes teeskennellä tilanteen olevan niin hyvin hallussa. "Kokous on ohi, ja me pidämme silmämme auki tyttäresi varalta... mihin olet menossa? Voisimmeko saattaa sinut jonnekin?"
"Löysitkö sen, jota etsit aiemmin?" kysyy Senna. "Mikä hänen nimensä olikaan - Alexander? Onko hän - "
"Ei, ei, minä pärjään kyllä", sanon väliin ja yritän koota itseäni. "Alexander on - on veljeni. Minä, tuota noin, aivan niin. Ei hätää, hän on.. löydän hänet kyllä. Kiitos, olette niin hirveän... kiitos paljon. Minun on parempi mennä, anteeksi että... kiitos. Kiitos."
Tajuan kyllä, että he yrittävät luotsata minut sivumpaan hämminkiä aiheuttamasta. Tajuan myös, että tilanne on täydellisen kammottava enkä voi mitenkään pelastaa sitä enää. Orit puhuvat keskenään jotakin matalalla äänellä. Räpyttelen itkuisia silmiäni ja livahdan kiireesti kohti takavasempaa. Senna ja hiirakko seuraavat minua muutaman askeleen kuin varmistaakseen, että hermoraunio pystyy sentään kävelemään. Mutisen heille varmemmaksi vakuudeksi vielä niin vuolaat ja epämääräiset kiitokset, että he uskaltavat jättää minut keskenäni. Vaikka tosiasiassa haluaisin, että he jäisivät. Tuntemattomien kasvojen edessä on niin paljon helpompi olla huolehdittavana kuin tuttujen. Haluaisin, että he jäisivät ja kertoisivat minulle, mitä tehdä. Mutta eiväthän he voi. Tietenkään he eivät voi. Heillä on tehtävää. He ovat luvanneet etsiä Katrinaa ja... heillä on paljon tehtävää...

Joten. Jos saan itseni ulos tästä kokouksesta jonnekin, missä voin olla aivan yksin, voin itkeä loppuun nämä kyyneleet, jotka eivät tajua milloin on kertakaikkisen väärä tilanne tulla esiin. Ja sitten nukahtaa. Ehkä ikiajoiksi.
Jos saan itseni kävelemään täältä pois, voin kaikessa rauhassa päästää irti sen pahan olon, joka ei sovi julkisiin tilaisuuksiin. Muuten varmaan lakoaisin kohta tähän paikkaan.
Kuuntele, Katla. Tämä ei ollut turhaa. Et löytänyt Katrinaa... hän ei ollut täällä, mutta nyt he kaikki tietävät miltä hän näyttää ja osa heistä lupasi jopa auttaa sinua etsimisessä. Mahdollisuudet löytää tyttäresi ovat kasvaneet suorastaan huimasti. Usko pois, sinä olit rohkea tänään, tämä ei ollut turhaa!
Kyllä kyllä. Kyllä. Hiljaa kaikki minä en halua ajatella enää yhtään ajatusta.

Vilkaisen varovasti Mysticin suuntaan, mutta valitsen kuitenkin hyvin selkeästi päinvastaisen suunnan kuin missä hän seisoo ja otan tavoitteekseni kadota metsään saman tien. En pysty, en mitenkään pysty... en voi olla kenellekään mitään nyt. Eikä kukaan minulle. Nimenomaan ei kukaan minulle. Mitään. Enää koskaan.

KATLA POISTUU

[Ehkä sekavinta ikinä... kiitos pelistä kaikille!]
kaZAM
 

Re: Pölyisillä valtateillä viestinviejät vaeltaa (LAUMAKOKOUS)

ViestiKirjoittaja feiarth » 22. Heinä 2010 11:20

Hitaasti hevosia alkaa lähteä aukiolta. Kukaan ei ole ilmeisestikään tietoinen Katlan varsasta, sillä kaikki pysyttelevät hiljaa. Lopulta Katla lähtee hieman sekavan oloisena. Näen, että Senna olisi mielellään lähtenyt hänen peräänsä, mutta kunnioittaa kuitenkin tamman yksityisyyttä sen verran, että päästää tämän menemään. Senna tulee luokseni vielä kerran, hyvästelemme lämpimästi, ja he lähtevät Flimmerin kanssa.

"Kokous on päättynyt", totean lyhyesti ja annan katseeni kiertää vielä paikallaolijoiden kasvoissa. Samalla painan viimeisen kerran mieleeni laumalaisteni eleitä ja olemuksia, jotta osaisin tunnistaa heidät jatkossa. Se ei varmaankaan olisi tarpeetonta.

Eisley pysyttelee vierelläni vielä pitkään muiden kaikottua. Ori on hiljainen, mistä olen toisaalta hyvin kiitollinen hänelle. Kun käännyn itse lähteäkseni aukiolta, seuraa hän perässä kysyvästi. Hymyilen viime aikojen rasitusten kalvamaa hymyäni, mutta hän tulkitsee sen rohkaisuksi ja seuraa varmemmin. Uskoisin, että meillä on vielä paljon puhuttavaa, enkä juuri tällä hetkellä ole kiireinen, joten otan seuran vastaan kiitollisena. Päätän lähteä päinvastaiseen suuntaan kuin Senna ja Flimmer tai Coya, jotta meistä olisi mahdollisimman paljon hyötyä rajoilla. Samalla tulisimme haravoineeksi mahdollisimman paljon tasankohevosten maita Narnan varalta. Ja Varian..

Kavar poistuu.

[Kiitoksia pelistä!]
feiarth
 

Edellinen

Paluu Tasanko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron