Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken muun

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken muun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 27. Joulu 2013 04:23

[Rosadum ja Makil!]

VALIENTE

Täällä on hieman kylmä. Vaikka varsakarvani onkin vielä suojana, niin ei se silti estä tätä kylmää pohjoistuulta käymyästä luihin ja ytimiin. On aivan käsittämättömän tuulista ja en tiedä enteileekö se sitten myrskyä tai jotain vai onko muuten vain joku taivaan ukko päättänyt sitten puhaltaa tänne alas oikein kunnolla. Minä en hirveästi tiedä näistä asioista, tämmöisistä sääjutuista ja milloin tulee myrsky ja milloin mikäkin, minusta tuntui että äiti olisi ehkä tiennyt. Mutta sitä en ollut aikoihin nähnyt niin paha oli kysyä.
Höristän pieniä mustia pörrökorviani kun yritän kuunnella josko tuulen vihellyksen läpi täällä metsässä kuulisi sitten yhtään mitään. Se kuitenkin tuntuu hävittävän ne viimeisetkin hiirten vipellykset ja muut otusten rapistukset alleen. Lunta ei ole vielä maassa edes senttiäkään, vain sellainen hiuksenhieno kuurapeite joka rapisee kun sillä astuu. Tosin nyt tämän tuulen takia sitä rapinaakaan ei oikein tahdo kuulla.

Aikani seisoskeltua tuulen tuivertamana, minusta alkaa tuntua että kiharahäntäni ei ikinä enää aukenisi näistä takuista. Harjani onneksi oli vielä aika lyhyt niin sen kanssa kovin pahaa sotkeutumisvaaraa ei ollut. Henkäisen syvään ja uloshengittäessäni pieni höyryhahtuva pääsee ilmoille. Kylmä täällä tosissaan oli.. Pitäisi keksiä ehkä jotain parempaa tekemistä kuin tämä tuulessa napottaminen.
Ja kun vielä hetken aprikoin, näen puunrungossa pienen harmaanruskean oravan pöröhäntineen. Se hädin tuskin vilkaiseekaan minua kivutessaan alas puusta ja lähtien vipeltämään maata pitkin, ja koska jalkani ovat piskuisia pattipolviani myöten kohmeessa, lähden kirmaamaan oravan perään saadakseni itseäni vähän lämmiteltyä. Toivottavasti en vain säikäyttäisi sitä, minä kun tahdoin vain olla sen kaveri - sekä palauttaa tunnon jalkoihini.
Siinä me sitten ollaan, orava joka kipittää kohmeisessa samalmättäässä vimmattua tahtia johonkin, ja minä, paukapää ja joka seuraa oravaa innon pilke silmissä puiden välissä.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 28. Joulu 2013 02:07

MAKIL

Tuuli ulvoo ikivihreiden havupuiden latvuksissa pitkän ja valittavan sävelmän, paiskoen oksia mennessään kuin tuskissaan heittelehtivä, näkymätön, äärettömän suuri eläin. Se riepottaa myös minun harjaani, tarttuen pitkiin, mustiin jouhiin ja riepotellen niitä miten tahtoo. Jokunen on jo tainnut takertua oksistoon ja katketa jossakin matkani varrella. Ulvonnan loppuessa tulen ajatelleeksi, kuinka erikoista oikeastaan jonkun mielestä voisi olla se, että kuvittelen tuulen eläimeksi, usein vieläpä käärmemäiseksi, pitkäksi ja lentäväksi. Toisaalta, en minä tämän maailman ainoa taikauskoinen hevonen ole, eikä minun pohdinnoistani ole mitään haittaa normaalissa elämässä.
Olettaen, että tämä saari on osa normaalia elämää ja sitä maailmaa, jonka reunalta putosin useita viikkoja sitten. Jos asia ei ole näin, sekään ei minua pahemmin haittaa: tämä uusi maailma tuntuu varsin kotoisalta, mitä nyt vähän kylmemmältä kuin se entinen.

Olen vaellellut tasankohevosiksi itseään kutsuvan lauman alueella, yrittäen etsiä omaa paikkaani täällä, koko valveillaoloaikani siitä päivästä lähtien kun rantauduin. Ehkä olen ollut jo melko lähellä jonkin suuren löytämistä, tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, en tiedä. Epävarmuudesta huolimatta olen tehnyt päätöksen, että minun täytyy tutustua omiin laumalaisiini ja tasankoalueella liikkujiin, ennen kuin voin olla kenellekään todella hyödyksi. Tämä päätös on johdattanut minut tällä kertaa mukavuusalueeni ulkopuolelle: Espanjassa oli hyvin vähän märkiä, sankkoja ja kylmiä havumetsiä. Nyt olen juuri sellaisessa. Alkukankeuden jälkeen minä ja havut olemme kuitenkin päässeet sopimukseen: havut suojaavat minua tuulelta, ja minä yritän olla häiritsemättä niiden rauhaa, toisin sanoen välttelen mataliin havuihin koskemista parhaani mukaan. Kapeilla poluilla tehtävä ei ole aina aivan helppo, mutta suurin piirtein tehtävissä. Tällainen kaltaiseni luupää tarvitsee aina tehtävän, jota suorittaa; muuten mistään ei tahdo tulla oikein mitään.
Tehtävästä huolimatta kylmä pohjoistuuli, joka enteilee selvästi myrskyä, tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Olen jo jonkin aikaa tutkinut maastoa etsien hyvää suojapaikkaa myrskyn ajaksi, mutta vielä ei ole tärpännyt.

Joudun kaikista yrityksistäni huolimatta kulkemaan läpi tielleni osuvasta tiheästä kuusikosta. Neulaset yrittävät kovasti pistellä kylkiäni, mutta talviturkki on armollisesti ehtinyt kasvaa jo niin tiheäksi, ettei metsä pääse ihan iholle asti. Marssin ähkien kuusiaidan halki, mutisten samalla kirouksia ja miettien, olisiko ehkä kuitenkin ollut järkevämpää kiertää kyseinen pöheikkö. Yksi oksista on erityisen kiukkuinen: se yrittää hyökätä suoraan silmille. Onnistun täpärästi väistöliikkeessä, mutta olen horjahtaa - tosin siihen on aivan toinen syy.

Säikähdän pahanpäiväisesti, kun orava vipeltää vain muutaman metrin päästä, poikkisuoraan oman polkuni kanssa. Taas tuollainen pahuksen turkis! "Voi jestas näitä paikallisia oravia..." pääsee lipsahtamaan suustani, kun keräilen itseäni. Hyvä kun en takertunut ahtaaseen kuusien muodostamaan välikköön, mutta orava ei hätkähdä: se vain loikkaa puoli metriä kauemmas minusta ja jatkaa sitten viivasuoraa etenemistä, kunnes tavoittaa puun, joka sillä oli kiikarissa jo ennen minun ilmestymistäni. Ja juuri, kun olen melkein ehtinyt vetää henkeä, silmäni leviävät hämmästyksestä yhä enemmän ammolleen. Oravan perässä kipittää hevosvarsa. Otus on itsekin jotenkin niin oravan kaltainen, että aivoillani kestää tovin päästä taas kartalle ympäristön tapahtumista. Ymmärrän sulkea suuni, kääntää katseen kohteliaasti pois tuijottamasta varsaa, ja keskittyä sitten itseni irrottamiseen risukosta.

Päästyäni melko tyylikkäästi jälleen avarammalle polulle ravistelen pudonneet neulaset pois selästäni ja käännyn sitten seuraamaan taas nuoren hevosen edesottamuksia. Olen paljon isompi kuin hän ja varmaan aika pelottava ilmestys, varsinkin tällaisena synkkänä ja myrskyisenä iltana, joten päätän esitellä itseni ja odottaa toisen reaktiota - jos tuo oravatutkija ehtii nyt ylipäätään keskittyä minuun lainkaan. "Hei. Nimeni on Makil."
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 05. Tammi 2014 23:46

Oravalla riittää kyllä vauhtia noin pieneksi ihan järkyttävästi. Se vain vipeltää ja vipeltää kovaa kyytiä eteenpäin, ja minusta tuntuu että alan itsekin olla aika oravamainen siinä sen perässä juostessani. Sitä jotenkin omaksuu sellaisen samantapaisen liikkumistyylin, jotenkin kepeän ja sukkelan - sellaisen että sitä vain hypähtää äkkiä kaikkien esteiden tieltä pois.
Harmi juttu on vain se, että kun orava päättäisi kiivetä puuhun niin en kyllä pääsisi enää seuraamaan. Itse asiassa, nyt kun sitä alan miettimään, niin osaako yksikään hevonen kiivetä? Siis vaikka puuhun.. se tuntuu tosin todella epätodennäköiseltä. Itse en ainakaan osannut, enkä kyllä ollut nähnyt ikinä isinkään kiipeävän millekään puunoksille keikkumaan. Ja siltä sentään voisi vielä olettaa jotain sellaista, toisin kuin äidistä.

Juuri kun minulle alkaa jo tulla oikein kunnolla hiki, niin orava hypähtääkin yllättäen sivuun - vaistomaisesti minäkin hypähdän ennen kuin edes katson mitä se väisti tuolla tavalla. Sitten minä melkein unohdankin koko oravan, kun näen ruunikon hevosen äkkiä siinä edessäni, tai siis sivussa. Pysähdyn melkein kuin seinään silkasta hämmennyksestä. Ihan tuiki tuntematon tyyppi, enkä ollut itse asiassa hirveän usein yksin ollessani törmännyt aikuisiin hevosiin. On se minua isompikin, vaikkei sentään mikään ihan valtava. Onkohan se tasari?
Katson vierasta oria hetken hämilläni, sitten vilkaisen sinne päin minne orava meni. Näen vain ruskeanharmaan hännän vilahduksen puun rungolla ja huokaisen pettyneesti. Se siitä sitten. Mokoma kiipesi puuhunsa turvaan ja minun vahtimiseni herpaantui totaalisesti tämän oudon tyypin myötä.
Tuijotan vielä hetken pettyneesti kun orava kiipeää puun oksien suojaan ennen kuin käännän katseeni ruunikkoon. Katson toista hieman arvioiden, kun tämä sitten sanoo että hei ja että hänen nimensä on Makil. Kääntelen korviani hieman epäilevästi, melkein kuin miettien mitä mieltä nyt olin tästä nimestä, tai tästä pusikosta ilmestyneestä tyypistä ylipäätään. Tuo keskeytti oravajahdin vähän tylysti, mutta toisaalta ei kai häntä siitä voinut syyttääkään - eihän hän tiennyt.
"Moi", sanon sitten jotenkin vähän arvioiva sävy äänessäni, mittaillen oria edelleen katseellani. Pysyttelen vielä hetken hiljaa, huiskaisten vähän levottomasti häntääni.
"Valiente", töksäytän sitten. Kaipa se tajuaisi että se oli minun nimeni.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 08. Tammi 2014 20:18

Pieni, musta varsa näyttää vähän harmistuneelta oravan kivutessa puun latvuksia kohti, ja minunkin mielessäni käväisee pieni harmin tuulahdus. Tuskin varsa sentään kiivetä osaisi, joten orava taisi voittaa tämän erän. Pörröturkista siis viis, sillä tämä pikkuhevonen on paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa.
Vilkuilen sivusilmällä varsaa, yrittäen päätellä hänen sukupuoltaan - varsat ovat aina niin haastavia tässä suhteessa - samalla kun hän tapittaa minua arvioivasti suurilla silmillään. Sentään hän tervehti, mutta mahtaako otus uskaltaa sanoa enää mitään muuta...
Juuri, kun olen päätymäisilläni siihen lopputulokseen, että pieni hevonen taitaa olla ori, hän kertoo nimensä. Valiente on melko selvästi orihevosen nimi, ja viimeisenä vahvistuksena toimii varsan ääni, jossa voi havaita pienen, mutta tunnistettavissa olevan, melkein orimaisen sävyn.
Itse asiassa nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen, niin tottakai Valiente on orihevonen.
Sen nyt näkisi sokeakin, jos oikeasti katsoisi häntä kohti. Minun pitäisi ehkä opetella vilkuilemaan tehokkaammin.

Annan nuoren herran tutkia minua katseellaan rauhassa vielä hetken aikaa, samalla kun keskityn itse maisemien katseluun. Metsä on hiljainen, ainakin muiden hevosten osalta. Mitä tämä varsa siis tekee täällä? Kun mielestäni sopiva aika on kulunut, käännän katseeni kohti nuorta oria, vältellen kuitenkin tapani mukaan katsekontaktia. "Taisin keskeyttää jotakin tärkeää. Pyydän anteeksi, en osannut arvata, että täällä olisi käynnissä kilpajuoksu... Vai oliko se jotakin muuta?"
Katsahdan vielä kerran kohti puuta, jonne orava kiipesi, ja käännän taas huolestuneeksi käyneen katseeni kohti pientä mustaa.
"On oikein hauska tutustua, Valiente-herra, mutta kerrohan... Oletko sinä eksynyt? Missähän sinun perheesi on?"
Äkkiä takanani olevasta puusta kuuluu säksätystä, joka saa minut kääntämään toisen korvani nopealla liikkeellä taakse. Luon vielä yhden, hyvin huolestuneen silmäyksen mustaan nuorukaiseen, ennen kuin käännän koko pääni kohti suurta kuusta. Huuliltani pääsee kuivahko naurahdus, kun näen äänen lähteen. Tiesin heti, että puussa olisi närkästynyt orava, mutten osannut odottaa, että niitä istuisi oksilla, meitä kahta jättimäisillä silmillään mulkoilemassa, ainakin neljä. Nuo punahäntäiset jyrsijät kantavat minulle selvästi kaunaa jostakin, ainakin niiden äännähdyksistä ja tuijotuksesta päätellen.
"Sinä taidat pitää oravista...?" kysäisen Valientelta kääntämättä katsettani tämän suuntaan. "En ole ikinä nähnyt näin monta samassa puussa."
Yksi jyrsijöistä päästää ilkeän sähähdysten ja naksausten sarjan, ja mulkoilemme hetken aikaa toisiamme pahasti, kunnes kurren yläpuolisilta oksilta ilmestyynäkyviin jälleen uusi pari karvakorvia. Todella, mitä minä näiden otusten kanssa oikein teen?
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 14. Tammi 2014 18:57

Tuijottelen vierasta tyyppiä vähän epäillen. Ei silläkään tunnu ainakaan kamala kiire olevan juttelun kanssa, kun se ei itsekään virko sitten mitään. Katselee vain ympärilleen sillä välin kun minä tuijotan sitä. Silmäilen tätä tarkasti, tummia kihartavia jouhia ja ruskeamman väristä karvaa.. ja sitten katseeni pysähtyy hetkeksi arpiin. Oho. Mitäköhän sille on käynyt että se on nuo saanut?
Kohta ori kuitenkin sanoo jotain, joka on sikäli ihan hyvä, koska minä harvemmin osasin viedä keskusteluja juurikaan eteenpäin vieraammassa seurassa. Toisin sanoen jos tämä vieras Makil ei olisi sanonut mitään, saattaisimme vain seisoskella tässä hiljaa tovin jos toisenkin ennen kuin minä päästäisin enempää sanoja suustani kuin moi ja olen Valiente.
Hän mainitsee ilmeisestikin keskeyttäneensä jotai tärkeää. No.. joo, ehkä ehkä keskeytitkin, mutta vähän myöhäistä se nyt on. Orava meni jo. Anteeksi hän kuitenkin pyytää ja kaikkea. Ihan kohtelias tyyppi kai kuitenkin.
"Kunhan vähän lämmittelin kun täällä on niin kamala viima...", totean sitten, "ei sen väliä."
Vilkaisen itsekin sinne mihin orava oli kadonnut kun huomaan tumman orin katseen siirtyvän sinne. Sitten hän yllättääkin minut kysymyksellä että olenko eksynyt. Kohautan vähän lapojani.
"En minä nyt silleen. Kyllä minä lauman alueet osaan sun muuta, mutta no joo, en minä siskoa tai muitakaan ole pitkään aikaan nähnyt. Että miten sen nyt sitten ottaa. Ei ja joo?" vastaan vähän ympäripyöreästi.

Kesken kaiken puusta kuuluu ilmiselvä herra oravan ääni ja kohotan katseeni saman tien ylöspäin, herra Makilin taakse. Ja herra orava ei ole yksin, ei suinkaan, näyttää siltä että hän on tuonut perheensäkin mukanaan. Suustani pääsee puolivahingossa innostunut hihkaisu kun näen kaikki ne oravat. En ollut varmaan ikinä nähnyt noin monta oravaa kerralla! Ne tuntuvat tuijottavan Makilia vähän pahasti, ja mietin että ehkä nekään eivät arvostaneet että hän keskeytti meidän juoksentelun.
"Ei se sitä tahallaan tehnyt", totean oraville, vaikka en minä ihan usko että ne sentään hevosta ymmärtää.
Makil sitten toteaakin että taidan pitää oravista.
"No joo", vastaan, "on ne ihan mukavaa seuraa. Niin on kyllä rusakotkin. Siilit on vähän turhan arkoja."
Oravat säksättävät hauskasti ja ilmeeni on ehkä lievästi liian innostuneen näköinen ottaen huomioon että oravat näyttävät aika tuimilta siinä mulkoillessaan. Ja niitä tulee lisää. Voi, tämä on aivan mahtavaa..!
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 15. Tammi 2014 00:27

Varsa on oikeassa - viima on todella kylmä, vaikka karvani tekeekin melko hyvää työtä sen pitämisessä poissa iholta. Kohta olisi varmaan parasta siirtyä jälleen liikekannalle, ja jos hyvin kävisi, saisin Valientesta seuraa kävelylleni.
Nuori Valiente kertoo mielestäni erikoiset uutiset perheestään niin jokapäiväisellä äänensävyllä, etten halua hämmentää häntä omalla reaktiollani. Yritän pysytellä mahdollisimman ystävällisen ja normaalin näköisenä kuunnellessani nuorempaani, mutta mielessäni ihmettelen silti - hän siis todella on yksinään, ilman vanhempia, liikkeellä. Ja hänellä on siskokin jossain täällä. "Vaikutat kyllä ihan pätevältä nuorelta herralta," totean hajamielisesti, sivusilmällä nuorta oria edelleen tutkiskellen.

Oravien invaasio keskeyttää hetkeksi ajatukseni. "Minusta tuntuu, että ne seuraavat minua jostain syystä..." sanon naurua äänessäni, sillä minun on itsekin vaikea uskoa sanojani. En ole koskaan kuullut seuraajaoravista. Punaisia turkkeja näkyy nyt jo ympäröivissäkin puissa, eikä minulla ole suurtakaan halua jäädä selvittämään, mitä niillä on mielessään. Ihan selvästi niiden mustissa silmissä on verenhimoinen katse...
Tai no, ehkä vähän liioittelen, mutta jotakin ne silti hautovat.
En kuitenkaan voi kuin heltyä ja jäädä vielä hetkeksi paikoilleni, kun huomaan innostuksen Valienten silmissä. Ehkä eläimellä tosiaan ei olekaan niin paljon väliä, kunhan sen näkeminen on lupaus seikkailusta.
"Minäkin kokeilin kerran siilin kanssa leikkimistä, mutta se oli sekä ensimmäinen että viimeinen kerta se," totean kääntäen katseeni jälleen oraviin ja puiden oksistoon. Valienten sanat saavat useamman kuin yhden oravista kääntämään korvansa pelokkaasta uteliaaseen asentoon. "Tuo harmaa taisi ymmärtää sinua," hymähdän Valientelle. Hmm, ehkä tässä on avain hetken rauhaan, ilman oravien mulkoilua...
Äkillinen kylmä tuulahdus heiluttelee häntäjouhiani ja saa minut sekä oravat pörhistämään karvojamme. Vilkaisen vuoroin oravia, vuoroin Valientea, ennen kuin astun hiukan lähemmäs nuorta oria ja lähestulkoon kuiskaan hänelle: "Sinä osaat selvästi puhua oravaa. Kokeillaanko yhtä juttua?"

Odottamatta nuoren orin vastausta lähden rauhallisesti kävelemään mäntyjen reunustamaa metsäpolkua pitkin, vilkuillen taakseni jääneessä puussa mutisevia oravia. Osa oravista on selvästi edelleen hyvin kiinnostuneita Valientesta, mutta osa lähtee saman tien seuraamaan minua. Virnistän Valientelle salaliittolaisen tavoin ja heilautan päätäni menosuuntaani, kohti hieman laajempaa aukkoa puiden välissä. Katsotaan, mitä oravat sanovat tästä, mutta ainakin minun olisi helpompi olla, kun oravat eivät olisi ihan niskaanputoamisetäisyydellä. Mieleni tekisi ravata pieni pätkä lämmitelläkseni, mutten viitsi, kun Valiente on katsomassa. Eiväthän tällaiset vanhat ketut enää mitään juoksentele... tai niin luulen, että Valienten ikäiset ajattelevat, enkä nyt halua hermostuttaa häntä ihan turhaan. Niinpä tyydyn kokonaisvaltaiseen, liikkeessä suoritettuun vartalon ravisteluun, samalla kun oravakatras hyppelee kevyesti oksalta toiselle polkuani seuraillen.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 16. Tammi 2014 15:33

Minä en tiedä hämmentääkö vastaukseni tuota tummaa oria vai ei. Se vaikuttaa toisaalta vähän semmoiselta rauhallisemman mietteliäältä tyypiltä muutekin, joten en tiedä johtuuko se vain siitä. Ei se kuitenkaan rupea neuvomaan tai paapomaan että mennään etsimään yhdessä vanhempiasi - ihan hyvä vaan, koska en oikein jaksa uskoa että löytäisin ne sen helpommin tuon tyypin kanssa kuin ilman sitä. Kyllä minä ne ennemmin tai myöhemmin löytäisin, vaikka pitkään olin jo etsinytkin. Ei minulla sillä tavalla mitään hätää kuitenkaan ollut, joten mikäs tässä.
Sitten Makil vain mainitsee että vaikutan pätevältä nuorelta herralta, johon kohautan taas lapojani.
"Niin kait. Eipä mulla mitään hätää ole", tokaisen vähän sellaisee sävyyn että väliäkö tuolla.

Keskittymiskykymme on tainnut siirtyä molempien osalta tähän valtavaan oravajoukkioon joka ilmestyi kuin tyhjästä. Minä en voi estää suurta innostusta joka kuplii sisälläni kun näen herra oravan kaikkine sukulaisineen, ja niitä tuntuu olevan paljon. En ennen ollut tavannut muita kuin rouva oravan, niin, ja ehkä herra oravan veljen tai jonkun. Niistä ei aina oikein tiennyt kun ne oli aika samannäköisiä.
Herra Makil sanoo yllättäen että hänestä tuntuu kuin oravat seuraisivat häntä, ja katson häntä silmät ymmyrkäisinä.
"Oikeesti? Vähän siistiä", sanon vaikuttuneesti. Olisi ihan hienoa jos oravat seuraisi minuakin. Yleensä se meni vain niin päin että minä seurasin oravia.
Oravia kerääntyy vain lisää ja lisää ja minusta tuntuu etten ole ikinä nähnyt mitään yhtä hienoa. Käännän toista korvaani Makilin suuntaan kun kuulen hänen puhuvan jotain, mutta katseeni pidän visusti oravissa.
"Joo niitä ei kannata mennä liian lähelle", totean vähän poissaolevasti kun hän mainitsee siileistä.

Tuntuu kuin oravat vähän muuttaisivat sitä mulkoiluasennettaan kuultuaan mitä minä sanoin. Höristän korviani vain entistä iloisemmin oravien puoleen, kun Makil mainitsee että tuo harmaa taisi ymmärtää sinua. Katseeni siirtyy Makiliin yhden vilkaisun ajaksi. Tosissaan? Minä vain luulin kuvittelevani.. Kyllähän minä juttelin oraville useinkin, mutta harvemmin tuntui että ne ymmärtäisi minua. Paitsi nyt.
Kylmä viima piiskaa taas maata sekä meitä pieniä tai vähän suurempia metsän asukkeja, ja minun lyhyt häntäni heiluu jotenkin surullisesti tuulen mukana. Viima tuntuu pureutuvan ihon alle ikävästi.. nyt muistinkin taas miksi olin juossut aikaisemmin.
Makil tulee lähemäs minua ja sanoo että kokeillaanko yhtä juttua. Hän on selvästi vakuuttunut taidoistani puhua oravien kanssa, ja olen siitä kyllä pikkiriikkisen ylpeä.
"Mitä juttua?" kysyn vähän kummissani, mutta Makil lähtee kävelemään. Minä jää tuijottamaa häntä hämilläni. Mitä minun piti nyt tehdä? Päättikö hän vain lähteä ja jättää minut yksin oravien kanssa vai pitikö minun lähteä hänen peräänsä? Katsahdan oraviin, joista osa lähtee saman tien seuraamaan Makilia. Ehkä se tosiaan oli jokin oravakuningas.
"Mitä mun pitäisi tehdä?" kysyn kummastuneena edelleen paikallani seisten. Halusiko se nyt että minä tulin mukaan, vai että selittäisin jotain oraville, vai täh?
Kummallisia tapauksia nuo olivat, aikuiset nimittäin. Ota niistä nyt sitten selvää.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 16. Tammi 2014 21:57

[:'DD Oravakuningas... heheh!]

Nuorenherran vauhti ja malttamattomuus huvittavat minua suuresti. Kai minäkin olin tuollainen joskus, mutta nyttemmin kyllä kaukana siitä. En erilaisesta temperamentistamme huolimatta halua pidätellä Valientea liian pitkään, sillä tästä pikku leikistä voi olla meille molemmille ehkä hyötyäkin. Parempi kertoa suunnitelman tapainen hänelle jo nyt, koska, kuten jo ehdin hänelle sanoakin, hän vaikuttaa pätevältä vuorukaiselta.
"Tule mukaan vain, niin minä selitän," naurahdan vilkaisten taakseni epäröivän näköisenä seisoskelemaan jäänyttä oria. "Pian nyt."

Jatkan tasaisen maatavoittavaa askellustani kohti edessä häämöttävää aukean tapaista, sillä liike pitää tuulen loitolla. Aukio on mukavasti tuulen puolelta tiheämpien kuusien suojaama, joten sinne asti päästyäni olisin taas turvassa purevilta puuskilta.
"No niin." Ennen kuin jatkan selitystäni yhtään tämän pidemmälle, tarkistan, että edelleen useampi kuin yksi orava seuraa meitä. Niinhän ne näyttävät tekevän. "Ajattelin, että opettaisin sinulle yhden salaisuuden, tai no, tempun. Tuo aukio tuolla edessä on hyvä paikka harjoitteluun."

Jatkan loppuun asti rauhallisesti kulkuani, kunnes saavun aukion keskelle. Itse olen päättänyt jäädä, tuulesta huolimatta, tähän pisteeseen, missä oravat eivät heti pääse iholle. Valiente voi olla oravista mitä mieltä haluaa, mutta minua ne rasittavat. "Haluaisitko sinäkin oppia, miten orava kesytetään?" kysyn, vähintään niin vakavalla naamalla kuin oravankesytysmestari konsanaan. "Jos haluat, asetu ensin tuohon noiden isojen kuusten alle." Kasvoilleni hiipii tutkiva, pohdiskeleva ilme. "Jaa-a, oletkohan sittenkään valmis... yleensä tällaisia taitoja opetetaan vain vanhemmille hevosille."
Vaikka kuoreni olikin vähän mitäänsanomaton ja kaikkea muuta kuin hauska, löytyi minultakin huumorintajuni. Tästä saattoi vielä tulla mielenkiintoista, ja jos oikein hyvin kävisi, oravat jättäisivät minut lopultakin rauhaan.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 20. Tammi 2014 23:26

Ihmettelen paikallani seisoskellen hetken mitä minun pitää tehdä, kun Makil sanoo sitten että voisin tulla mukaan, lisäten vielä että pian nyt.
"Okei, okei", vastaan ja ravaan nopeasti Makilin kintereille, vilkaisten vielä minun luokseni jääneisiin oraviin. Kun minä lähden Makilin luokse, kuulen pientä kahinaa oksistossa kun loputkin oravat taitavat lähteä seuraamaan puolestaan minua.
Kun pääsen tumman orin luokse, askellan kevyttä ravia hänen vierellään kun hän kävelee. Kävelemme kuusiston suojaamalle aukiolle päin, ja Makil aikoo ilmeisesti vihdoin kertoa mitä hänellä on mielessä. Höristän korviani kun kuulen hänen aloittavan. Katsahdan Makilia kun huomaan hänen vilkaisevan mukanamme seuranneita oravia ennen kuin hän jatkaa. Itse olen jo varsin malttamaton kuulemaan mitä hänellä on sanottavanaan.
"Tempun? Oikeesti?" toistan silmät suurina.

Pääsemme aukiolle, jonne sitten jäämme. Vilkaisen vielä kuusistoihin kerääntyneiden oravien suuntaan... Sitten Makil kysyy minulta että haluanko oppia miten orava kesytetään. Vilkaisen ties kuinka monennetta kertaa lyhyen ajan sisällä Makiliin yllättyneesti, suurin silmin. Osasiko tuo tosissaan kesyttää oravia? Olen vain hetken ihan suu auki ennen kuin tajuan että se oli kysymys.
"Joo, tietty!" totean napakasti hieman jälkijunassa.
Sitten huomaan kuitenkin Makilin ilmeen muuttuvan jotenkin vähän epäröivemmäksi minun suhteeni, ja hän toteaa että olenkohan sittenkään valmis, jatkaen että yleensä oravankesytystä opetetaan vanhemmille hevosille.
"Olen minä tarpeeksi vanha!" sanon uhmakkaasti.
"Olen jo vuoden vanha", sanon niin ylpeästi ja vakuuttavasti kuin osaan. Hyvä etten röyhistä vähän rintaanikin. Minä todella, todella haluaisin oppia kesyttämään oravia. Vautsi, sitten kun kertoisin Orionille mitä osaan!
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 22. Tammi 2014 20:11

Hetken aikaa jo mietin, joudunko toistamaan kysymykseni, sillä Valiente on selvästi lennähtänyt omiin maailmoihinsa (jotka ovat epäilemättä täynnä oravia) eikä osoita mitään vastaamisen merkkejä. Onneksi nuori ori kuitenkin ravistelee itsensä takaisin maan pinnalle, ja sen jälkeen hän onkin täydellisesti juonessa mukana.
Minulla saattaisi tosin olla suuria vaikeuksia olla purskahtamatta nauruun hänen vakuuttaessaan olevansa JO yksivuotias, ellen olisi käynyt läpi vuosien harjoittelua ilmeettömyyden jalossa taidossa. Kaikesta huolimatta on hyvä tietää, että Valiente on todella juuri sen ikäinen kuin miltä minun silmiini näyttääkin.

"Erinomaista," totean innokkaan oppilaani myöntävään vastaukseen, ja katselen sitten ympärilleni. Pian huomaankin maassa juuri sen mitä olin hakemassakin - vähän syödyn kävyn. Onneksi yksi on vierinyt tähän aukiollekin, ettei minun tarvitse enää mennä noiden oravien lähelle... No, ei ainakaan juuri nyt, pohdiskelen kulkiessani kävyn luo ja potkiessani sen mahdollisimman kauas kaikista ympäröivistä puista.
"Aloitetaan sitten. Ensimmäinen tehtäväsi on etsiä tällainen käpy, jota ei ole vielä syöty, ja jossa on siemeniä jäljellä. Jos katsot oikein tarkkaan, näet siemenet täällä suomujen välissä," opastan ja astun käpyni päälle niin, että puolet siitä halkeaa, paljastaen muutaman lentolehtisen siemenen.
"Jos haluat, voit kerätä näitä isommankin kasan. Kokoa käpysi tuonne puun juurelle, ja käy makaamaan niiden viereen, niin tiedän, että olet valmis seuraavaan vaiheeseen." Nyökkään isoa kuusta kohti, minkä jälkeen katson sekunnin, pari suoraan kohti Valientea.
"No," kysyn hämmästyneellä äänellä. "Mitäs sinä siinä vielä seisot, mene jo!"

Tämän jälkeen jätän nuorukaisen tarkkailun sikseen. Kuopaisen viileää maata kaviollani, ja vielä toisenkin kerran, kunnes huomaan jäkälän pehmustaman, suhteellisen kuivan kohdan. Laskeudun huokaisten makuulle ja jään tuijottamaan omaa, puolittain rikottua käpyäni. Kun vaan oravat vielä pysyttelisivät puissa... Vilkaisen metsikköön ja Valienten suuntaan. Kai ne häntäheikit seurailevat myös, mitä tuo pieni musta hevonen puuhastelee.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Tammi 2014 14:37

Taidan kuitenkin saada ruunikon vakuutettua, sillä hän sanoo erinomaista ja rupeaa ilmeisesti etsimään jotain. Minä seuraan yli-innokkaan oloisena vierestä mitä hän puuhaa. Kohta oppisin kesyttämään oravia, vautsi vau.
Makil löytää ilmeisesti kävyn ja potkiskelee sitä mukanaan. Sitten hän alkaa selittää minulle mitä minun pitäisi tehdä, ja höristän korviani. Hän näyttää että kävyissä on siemeniä - sitä en ollut ennen tiennytkään. Olinhan minä Orionin kanssa kerännyt käpyjä, mutta nuo siemenet olivatkin vähän vaikeampia huomata.
Makil jatkaa että voisin etsiä käpyjä isommankin kasan, selittäen sitten että kokoaisin kävyt puun juurelle ja jäisin niiden viereen. Siirrän katsettani kun hän nyökkää ison kuusen suuntaan.
"Minä olenkin hyvä kävynetsijä", sanon topakasti ja hymyilen.
Sitten Makil hoputtaa minua ja ryhdistäydyn keskittymään hommaan.

Lähden äkkiä juoksentelemaan ympäri aukeaa, etsien sitten käpyjä minkä kerkeän. Löydänkin heti yhden, mutta se on sellainen hassunmuotoinen jonka orava on jo syönyt. Hieman huokaisten potkaisen kävynrangan sivuun ja lähen etsimään muualta. Kohta löydänkin yhden oikein ison ja hienon kävyn, ja toisin kuin Makil oli äsken tehnyt, minä nappaan kävyn varovasti hampaisiini ja ravaan sitten kuusen luokse, jättäen sen siihen. Paljon nopeampaa ja helpompaa minusta kuin sellainen hiljainen potkiminen.
Etsiskelen vielä useamman tovin ja kohta minulla on jo viisi hienoa käpyä kerättynä. Riittäisiköhän se? Makil oli kuitenkin puhunut kasasta ja viisi ei minusta ole vielä ihan kasan verran. Niinpä päätän kerätä vielä muutaman lisää.

Kun käpyjä on kasassa kymmenkunta, jään vähän hengästyneenä tuijottamaan niitä. Se olisi varmaan ihan hyvä. Vilkaisen Makilin suuntaan, käyden sitten makaamaan käpykasan viereen. Asetan pienen kiharan häntäni sievästi jalkojani vasten, sitten katson jälleen käpyjä, jonka jälkeen Makilia. Mitäs sitten?
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 11. Helmi 2014 20:25

Oravankesytys näyttää innostavan Valientea niin paljon, ettei minun paljon tarvitse motivoida häntä käpyjenetsintään. Nuoren orin kirmaistessa metsään minä jään aukiolle makoilemaan näennäisen rauhallisesti, vaikka korvani pyörähtelevätkin laiskoja ympyröitä, tarkkaillen ympäristöä vaaran äänten varalta. Metsä on kuitenkin kylmä ja rauhallinen, lukuun ottamatta oravien pitämää rapinaa ja Valienten hyppelystä ja etsintätöistä kuuluvia raksahduksia. Pidän tästä rauhallisuudesta, vaikka täysi hiljaisuus ja yksin metsiä pitkin vaeltaminen ovatkin alkaneet jo kyllästyttää.

Valiente näyttää todella olevan taitava käpyjenmetsästäjä, kuten hän itsekin minulle vakuutteli. Ei kestä kovinkaan kauaa, kun toisella on edessään suuri käpykeko. Olen myös iloisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin nuori ori on malttanut kuunnella ohjeitani. Kyllä tässä vielä ainakin yksi orava kesytettäisiin, ennen kuin auringon valo kokonaan jättäisi metsäaukion. Annan orin tasoitella hengitystään hetken, samalla kun etsin katseellani oravia läheisistä puista. Kuten olin odottanutkin, kävyt näyttävät kiinnostavan niitä kovasti.

"Eihän sinun ole kylmä?" kysäisen lopulta kohteliaasti, ennen kuin vedän henkeä ja ryhdyn ohjeistamaan edessäni makaavaa oravankesyttäjää edelleen.
"Nyt seuraa kesyttämisen ensimmäinen ja vaikein vaihe. Meidän täytyy vain odottaa, että oravien uteliaisuus voittaa. Siihen voi mennä vain hetki, tai sitten voi kestää monta tuntia, ennen kuin ne uskaltavat tulla lähelle. Ne kuitenkin tulevat ihan varmasti." Mietin tovin, mahtaako Valiente jaksaa odottaa hiljaa, mutta toisaalta, onhan hän tähänkin asti päässyt yllättämään minut keskittymiskyvyllään. Sitä paitsi, ensimmäiset oravat näyttävät jo nyt pohtivan laskeutumista Valienten takana seisovan kuusen runkoa alas, houkuttelevan käpykasan luokse.
"Nyt siis ihan hiljaa ja liikkumatta, niin kuin olisit muuttunut kiveksi. Kun orava tulee lähelle, älä sano tai tee mitään. Vasta sitten, kun se näyttää olevan rauhallinen, voit varovasti yrittää puhua sille. Onko selvä? Sitten vain odottamaan."
Käännän katseeni omiin polviini, jotten säikyttele oravia, ja palaan hiljaiseen maiseman tarkkailijan rooliini. Panen tyytyväisenä merkille, että oravien kynsien rapina on jälleen lisääntymään päin.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 10. Huhti 2014 00:34

[Herranjestas, sorit tosi pitkästä jumituksesta. Mulla on tosiaan ollut paljon sekä ongelmointeja että järjesteltäviä asioita, ihmisten näkemistä ja ihan kirjoitusblokkia.]

Makoilen käpykasani vieressä kun Makil sitten kysyy eikö minun ole kylmä. Hymähdän vähän.
"Eipä tuossa juostessa nyt kovin kylmä ehtinyt tulla", naurahdan. Olihan täällä se kylmä viima, mutta juokseminen oli auttanut siihen. Saisi nähdä miten pian se taas alkaisi pureutua luihin ja ytimiin, mutta tällä hetkellä tuntui varsin hyvältä. Käpyjä, oravia ja seuraa, ei tämä nyt huono yhtälö ollut.
Sitten Makil kertoo oravankesytyksen seuraavan vaiheen, ja irvistän vähän kun hän sanoo että se on vaikein vaihe: odottaminen nimittäin. Okei, se ei kuulostanut hirveän hauskalta, mutta kyllä minulla toivottavasti kärsivällisyys kestäisi. Sitä paitsi oravat vaikuttivat sen verran kiinnostuneita läheisten puiden oksilla että minulla on vahva tunne ettei niitä tarvitsisi kovin pitkään odotella.
Nyökkään ruunikon ohjeisiin, tarkkaillen samalla jo sivusilmällä oravia.
Makil ohjeistaa vielä loputkin, sanoen että kannattaisi olla liikkumatta ja hiljaa kunnes orava olisi rauhallinen. Sitten voisin yrittää puhua sille. En enää edes nyökkää koska keskityn jo tiiviisti olemaan mahdollisimman liikkumatta ja hiljaa. Tämä olisi nyt tarkkaa työtä, pitäisi olla hyvin valppaana ja varovainen.

Kerkeän odotella muutaman pidemmän tovin kun oravat tuntuvat harkitsevan uskaltaako kipittää minun käpykasani luokse vai ei. Kynnet kuitenkin rapistelevat kuusien rungoilla ahkerasti ja lopulta ensimmäinen uskalikko tupsahtaa alas puusta. Se nuuhkii hetken ilmaa, vipeltäen sitten kiireisesti ihan lähelle minua ja houkuttelevia käpyjä. Herra orava katsoo nappisilmillään minua, sitten käpyjä. Hän vaikuttaa hieman epäileväiseltä tästä, ihan kuin tässä täytyisi olla joku salajuoni. Yritän näyttää mahdollisimman luotettavalta kun orava tarkkailee minua, siltä että ilmeestäni välittyy selvästi se että käpyjä saa ottaa eivätkä ne ole myrkytettyjä ja olen poiminut ne ihan hyvää hyvyyttäni.
Tuijottelemme toisiamme tovin, orava vilkuilee vuoronperään käpyjä ja minua. Minä vilkaisen Makiliin aavistuksen kysyvästi, mutta kun orava tuijottaa minua seuraavan kerran napakasti, päätän että se on tarpeeksi rauhallinen ja haluan rohkaista sitä vähän.
"Ota vaan, ne on ihan sua varten", sanon sille luottavaisesti, ja hämmästyksekseni orava ottaakin heti muutaman askelen lähemmäs käpyjä. Uskaltaisiko se nyt ottaa niistä omansa? Seuraan tilannetta pieni jännityksentunne sisälläni kipristellen.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja Rosadum » 15. Touko 2014 12:26

[Enpä ole itse yhtään tehokkaampi... Heh heh :P]

Odotan itsekin pienoisen jännityksen vallassa, miten oravat reagoivat syöttiin. En odottanut tuntevani muuta kuin helpotusta siitä, että saan vihdoin nuo pahuksen jyrsijät pois kimpustani, mutta nuoren Valienten innostus ja keskittyminen ovat selvästi tarttuvaa laatua. Tässä sitä siis makoiltiin, kylmää maata vasten, odottamassa oravien hyökkäystä...
Eikä ensimmäisiä oravia tarvinnutkaan odottaa kauaa. Sitä hyökkäystä sen sijaan ei näyttäisi tulevan ollenkaan.

Yllätyksekseni Valiente jaksaa odottaa sitkeästi rauhassa paikallaan, kun orava laskeutuu hänen lähelleen. Huomaan myös muiden, vielä puuhun tarkkailuasemiin jääneiden oravien seurailevan tilannetta jännittyneinä.
Pidätämme kaikki hengitystä muutaman sekunnin ajan.
Valienten edessä seisoskeleva orava ottaa vielä nopean juoksuaskeleen kauemmas, mutta kun mitään ei tapahdu, eikä kukaan yritä ottaa oravaa kiinni, se lähtee jälleen hiipimään kohti käpyä.
Joudun muistuttamaan itselleni, että hevosenkin pitää välillä vetää henkeä. Näin kauempaa katsottuna... no, sanotaan vaikka, että eivät ne oravat ehkä ole ihan niin ärsyttäviä kuin olen tähän asti ajatellut. Aika söpöjähän nuo.

Orava ottaa viimeiset sitä ja käpyä erottavat askeleet juosten, nappaa kävyn ja jää mutustamaan sitä vajaan puolen metrin päähän Valientesta. Ensimmäisen ja rohkeimman oravan ryhtyessä nakertelemaan käpyä kaikessa rauhassa myös muut pörröhännät lähtevät varovasti kiipeämään alas puusta.
Ei aikaakaan kun parisenkymmentä oravaa tutkailee hyvin kiinnostuneesti Valienten edessä olevia käpyjä nappisilmillään.
"Hyvin tehty," kuiskaan rohkaisten nuorelle herralle ja hymyilen niin sydämellisesti kuin osaan - mikä ei minun tapauksessani tarkoita kovinkaan leveää tai aurinkoista virnettä, mutta ehkä Valiente ymmärtää. Seurailen vielä hetken oravien seikkailuja; se ensimmäinen ja rohkein on jo selvästi pohtimassa, uskaltaisiko hypätä Valienten selän päälle syömään. Siellä ei varmaankaan joutuisi taistelemaan kävystä kahdenkymmenen muun punaturkin kanssa.

Lopulta minusta tuntuu, että on parasta jättää oravat, ennen kuin ne huomaavat taas minut. Nousen hyvin harkitusti ja varovasti seisomaan, ja pakitan heti useamman askeleen, etten säikäytä Valienten ympärillä pyörivää oravakansaa liian pahasti.
"Minun taitaa olla aika lähteä," totean edelleen hymy huulillani. "Ehkä voit opettaa oraville vielä kutsuäänen, että ne tietävät tulla sinun ja käpyjen luokse aina sen kuullessaan. Valiente..." Mietin hetken, mitä kaikkea haluan sanoa nuorelle herralle. Sitten mietin vielä toisen hetken, kun karsin puolet pois, jotta Valiente voisi muistaa sanani.
"Jos sinun tulee kylmä, juokse keskelle saarta. Ja jos tarvitset joskus apua tai haluat näyttää, mitä olet opettanut oraville, etsit minut jostakin. Eikö niin?"
Jotenkin tuntuu kamalan raskaalta jättää nuorta hevosta yksin (tai no, oravien saartamana) tänne metsään. Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu siltä, että näin on tarkoitus.
"Nähdään pian, Valiente, ja vielä kerran onnea oravien kesyttämisestä," toivotan. Hymyilen vielä kerran nuorelle orille, ennen kuin käännyn ja lähden kulkemaan suurin piirtein luoteeseen. Toivon löytäväni vähän lämpimämmille seuduille, ja ennen kaikkea pois tästä metsästä, oravien katseen alta.
Toivon myös, sydämeni pohjasta, että näen Valiente-herran vielä uudelleen.

Makil poistuu.

[Mitähän kaikkea Valiente keksii opettaa oraville...? :D Kiitos peliseurasta!]
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Mitä pidemmälle mä tuun, sitä huonommin muistan kaiken m

ViestiKirjoittaja kujakettu » 13. Kesä 2014 01:09

Seuraan katseellani tiiviisti oravan etenemistä tuntien miten jännitys kasvaa joka kerta kun tupsuhäntäisen olennon pieni nenä värähtää tai jalka liikahtaa. Minusta tuntuu että muitakin oravia on jo saapunut ympärillemme katselemaan tilannetta mutten uskalla siirtää katsettani tai kääntää päätäni jotten murtaisi tätä haurasta hetkeä jotenkin. Tämä oli nyt niin tarkkaa ja varovaista hommaa ettei sitä kannattanut möhliä jonkun yhden pienen sivuttaisen vilkuilun takia.
Pienen epäröinnin päätteeksi herra orava näyttää olevan varma että en aio ottaa sitä kiinni tai muutenkaan satuttaa sitä. Tupsuhäntä loikkii kepästi käpypinoni tykö, ottaen yhden niistä ja jääden sitten pienen matkan päähän minusta sitä syömään.

Hätkähdän vähän kun sitten lopulta huomaan että ensimmäisen oravan perässä alkaa valua paikalle aimo liuta sen ystäviä ja sukulaisia. Oravia on ihan suunnattomasti, ja ne laskeutuvat puista vähä kerrallaan enkä ole uskoa silmiäni. Niitä on kyllä niin paljon ettei minun vaivainen, hetki sitten mielestäni vielä iso käpypino - riittäisi alkuunkaan. Hetken minua huolestuttaa vielä miten oravien kanssa kävisi ja osaisivatko ne olla sulassa sovussa, mutta toisaalta tämä on niin jännää että mokoma turha ajatus unohtuu nopeasti. Makilin kehut hymyn kera tuntuvat hyvältä. Minusta oli ihan todella tullut oikea oravankesyttäjä! Vautsi.

Hetken kuluttua Makil alkaa varovasti liikkua ja katson häntä vähän kysyvästi. Ensimmäinen orava on jo napannut puolisyödyn käpynsä ja kipittää lähemmäs minua, loikaten sitten selälleni - ja voi ihme kun sen pienet jalat ja pörröinen häntä voivatkin kutittaa! Pieni tahaton kikatusta muistuttava ääni karkaa suustani, mutta vilkaisen oravaa kuitenkin ihan hyvillä mielin.
"Ole vain siinä jos haluat", sanon iloisesti toiselle. Otus tuijottaa hetken nappisilmillään takaisin alkaen sitten taas järsiä ruokaansa, samalla kun sen kumppanit alkavat myös tehdä lähempää tuttavuutta käpysaaliini kanssa.
Katseeni siirtyy tummanruunikkoon oriin tämän puhuessa.
"Kutsuääni olisi kyllä kiva", sanon toisen ehdotukseen, "kunhan keksin semmoisen hyvän." Sitten Makil pitää pienen tauon nimeni sanottuaan ja ilmeeni on hieman kummastunut. Mitä?
Kun sitten hän saa loputkin asiastaan sanottua, nyökkään niin päättäväisesti kuin uskallan hyörivä oravajoukkio ympärilläni.
"Totta kai!" Makil oli fiksu tyyppi. Ja kivakin. Oli tosi hienoa että hän osasi opettaa minua kesyttämään oravia, voi ihme kun pääsisinkin kertomaan kaikille!

Kun ruunikko hyvästelee minut, tulee minulle kuitenkin hieman haikea olo. Tosin Makil vaikuttaa todella siltä että haluaisi tavata toistenkin joka saa minut hyvälle mielelle.
"Minä olen edistynyt huimasti sitten kun nähdään seuraavan kerran!" sanon topakasti hänelle täysin varmana asiasta. Minusta tulisi vielä oikea hurja oravankesyttäjä.
"Heippa", sanon vielä sitten hymyillen kun ori lopulta kääntyy poispäin. Minä taasen jään uusien oravaystävieni kanssa tuulenpieksemään metsään ja tunnen miten into ja ilo pulppuaa sisälläni kun yksi uskalikko orava kiipeää pääni päälle syömään, parin muun kiivetessä edellisen seuraksi selkääni.
Jopas oli ollut mahtava päivä.

VALIENTE "poistuu".

[Paljon kiitoksia oikein hauskasta pelistä! 8)]
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron