Come away to the water

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 21. Huhti 2012 22:42

[Maroon 5 ft. Rossi Crane omistaa otsikon biisin, kantsii kuunnella, se on aikas ihana! Mutta asiaan! Mukaan Enkelikello ja Belshet Stonehead, tapahtumapaikka lähellä ylänköhevosten rajaa. Kthxbye.]

Cendre Noire

Ruskeaturkkinen ori liikkuu hiljakseen, huolta askelissaan kohti paikkaa, jossa se on niin monet kerrat viettänyt aikaa. Viettänyt aikaa ystävänsä kanssa, mikäli edesmennyttä johtajatarta, Mereliä - kaikki kunnia hänen muistolleen - voi kutsua orin ystäväksi. Kaksikon suhde oli jotain paljon monimutkaisempaa. Siinä oli jotain hyvin virallista, sellaista, mitä johtajien, virkatovereiden välillä olettaakin olevan. Siinä oli luottamusta, sanatonta yhteyttä. Ainakin silloin, kuin johtajatar Merel vain suinkin ymmärsi välillä niin kovin ailahtelevaisen Kavarin mielenliikkeitä.

Niin, ori liikkuu kohti kahden suuren kuusen muodostamaa porttimaista kasvustoa. Se oli heidän tapaamispaikkansa, siellä he myös kohtasivat ensimmäisen kerran. Tuolloin Kavarista tuli johtaja, Merelin pyynnöstä tai toimesta, tamma ei varsinaisesti pyytänyt, heitti vain saamansa tiedoksiannon ehdotuksena ilmoille. Ja Kavar hyväksyi pyynnön. Minkä takia nyt, pitkän ajan jälkeen, ori saapuu samaan paikkaan? Syy on tuntematon, ori itsekään ei tiedä sitä tarkalleen. Jokin ajaa häntä kohti kuusiporttia. Ruunikko on viime aikoina ollut hyvin sekaisin, hyvin ailahtelevainen. Sen muistissa on aukkoja, sumeita muistikuvia, unenomaisia. Se ei tiedäkään ovatko ne totta vai pelkkää kuvitelmaa.

Jokin viime aikaisissa tapahtumissa on saanut orin kuitenkin tajuamaan, että sen elämä ei ole enää ennallaan. Se ei kenties ole enää kykeneväinen hoitamaan tehtäväänsä tasankohevosten johtajana. Se ei ole tietoinen tästä seikasta joka hetki, sillä posttraumaattisten oireiden ottaessa vallan ori on kuin toinen. Se saattaa olla vahva, häikäilemätön johtaja, joka epäilee kaikkien tahtovan hänelle pahaa, Jokerin toimesta. Tai ori saattaa olla hämmentynyt, lähestulkoon tietämätön omasta identiteetistään. Ymmärtänet, että tilanne on päässyt pahaksi.

Tässä silmiesi alla, kuusiportin luona ruunikko viimein seisahtuu. Se katsoo ympärilleen, kuuntelee hetken hiljaisuutta ja huokaiseen.
"Merel... minä olen niin pahoillani, etten kyennyt täyttämään antamaasi tehtävää, niin kuin se olisi pitänyt täyttää. Minun on luovutettava.." ori henkäisee tuskin kuuluvasti ja sulkee silmänsä.

[Huomaa, ettei ole kirjoittanut pitkään aikaan..]
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 22. Huhti 2012 16:10

[ Oo, tuo biisi oli kyllä hieno, jäin jumittamaan sitä~ ]

Edellisenä päivänä satanut kevyt lumikerros tipahteli nyt puiden oksilta vetenä ja hajosi loskaksi kavioiden alla kastellen jalkani. Vesi oli jääkylmää ja tuntui ikävältä kulkea kosteiden oksien ali, yli ja läpi, mutten silti halunnut hidastaa vauhtiani. Tiesin kulkevani aivan tasankohevosten ja ylänköhevosten välisen rajan lieppeillä ja todennäköisesti ravaavani aika ajoin vauhdilla väärälle puolelle, mutten oikein kyennyt pitämään ajatuksiani niin konkreettisissa asioissa. Minä olin nimittäin rutiiniksi muodostuneen tapani mukaan huolestunut hyvin monesta asiasta samaan aikaan ja koetin nyt pistää kaiken keskittymiseni tähän metsissä ravailuun. Päätön juoksentelu on aina päätöntä juoksentelua, vaikka sen yrittäisikin naamioida rajavartioinniksi ja hermostuneen yksinpuhelun hyräilyksi.

Bob Dylan tiedusteli päässäni kuinka monta tietä miehen on kuljettava ennen kuin häntä voi kutsua mieheksi ja kuinka monta merta valkean kyyhkysen ylitettävä, ennen kuin se pääsisi nukahtamaan hiekalle. Ja kuinka monta kuolemaa se otti, ennen kuin se joku hän tajuaisi, että liian monta on kuollut. Tällaisia asioita minä nyt sitten pyörittelin päässäni ja yritin esittää, etten murehtinut yhtään mitään.
Eilinen tapaamiseni Irisin ja erityisesti Aquilan kanssa oli kaiketi sysännyt ajatukseni taas näille raiteille, koska lumihevostamma oli ollut pahoin loukkaantunut ja laumalaiseni taas... no hän oli... mitä hän oli muuta kuin kovasti johtajatat Merelin näköinen? Tietenkin hän oli kaikenlaista muutakin, mutta se nyt oli ollut eilen selkein kuva päässäni, kun tapaamisemme oli ollut ohi. Ja se taas valoi minuun ikävää, surumielisyyttä ja pelkoa, joka oli varomattomasti poistunut mielestäni, kun huonoja uutisia ei yllättäen ollutkaan kuulunut vähään aikaan. Dark Irista, lumihevosten entistä sijaisjohtajatarta ei ollut pistänyt niin huonoon kuntoon Jokeri, mutta voinko minä väkivallan edessä juuri muutakaan miettiä nykyään? En ainakaan, jos luokseni saapuu hetkeä myöhemmin ylänköläistamma, joka oli yhtä musta ja tyyni, kuin edesmennyt johtajatarkin.
Toisaalta myös kipeitä asioita aukaiseva ylänköläinen olisi myös ollut tervetullut seuraani, jos vain kykenisi vastaamaan synkeään kysymykseeni: johtuiko Jokerin viime aikainen hiljaiselo vain kuluneesta talvesta? Olinko ollut typerä työntäessäni ajatusta mielestä niin pitkään?

Hidastin käyntiin havaittuani, ettei kiire auttaisi jättämään pelottavia ajatuksia taakse ja hetkeä myöhemmin minä todellakin kiitin itseäni tästä. Enhän minä muutoin olisi huomannut puiden lomassa seisovaa ruunikkoa millään. Hänen puhumattomuutensa hankaloitti tunnistamista eikä mikään ihme, olinhan tavannut tasankolaisjohtajan vain kerran henkilökohtaisesti. Mutta kyllähän se hän oli, eikö vain ollutkin? Cendre Noire. Minun puolestani hän olisi voinut osua kohdalle jo paljon aikaisemmin, enkä ollut tänään enää tietoisesti valinnut reittiäni siinä toivossa, että tasankohevosten maita sivutessani häneen törmäisin. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan ja nyt olin paitsi huojentunut, myös ilahtunut ja jotenkin... heti rauhallisempi. Muistan hänen herättäneen minussa luottamusta alusta asti ja vaikka tilanne olikin muuttunut sitten viime kohtaamisemme, hän osaisi taatusti sanoa jotain mietteisiini.
"Päivää, Cendre Noire. Muistatteko minut vielä?", aloitin varovaisesti lähestyessäni. Hän näytti seisovan aloillaan niin ajatuksissaan, että saattaisi pelästyä yllättävää saapumistani ilman hienoista ennakkovaroitusta.
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 03. Kesä 2012 11:51

[Anteeksi valtavasti kesto :<]

Hetken, pienen hetken ori toivoo, että Merel astelee esiin puiden lomasta, pudistaa päätään ja katsoo viisailla silmillään kertoen kaiken olevan hyvin. Kertovan, ettei ori ole seonnut, että kaikki on ollut vain painajaista. Pitkää, kamalaa painajaista, mutta nyt on tullut aika herätä. Ruunikko pelkää avata silmänsä, koska tyhjän metsän näkeminen murskaisi hänen viimeisetkin toiveensa. Se huokaisee syvään ja raottaa lopulta silmiään. Metsä on tyhjä, hiljainen. Kavarin olo on kuitenkin erilainen, ikään kuin jollain lailla kevyempi. Aivan kuin se olisi anteeksipyynnöllään ja tunnustuksellaan saanut jotain merkityksellistä aikaan. Hetken on äänetöntä, ja ori melkein hymyilee.
"Kiitos, Merel. Hyvää matkaa sinulle, teille, sinne, missä ikinä vaellattekin tällä hetkellä", Kavar kuiskaa ja painaa päänsä viimeistä hyvästelyä varten.

Orin jälleen nostaessa päänsä jostain kuuluu askeleita ja ääni. Rauhallinen tervehdys, jonka suuntaan ruunikko käännähtää nopeasti. Tuon äänen ja hevosen rauhallisen, suuren, jollain lailla järkkymättömän olemuksen Kavar muistaisi varmasti lopun ikäänsä. Ainakin selvinä hetkinään, siitä voit olla varma.
"Belshet Stonehead", ori nyökkää tervehdyksen tulijalle.
"En voisi unohtaa sinua", se lisää hieman hiljaisemmin.
"Mikä tuo sinut tänne? Olen.. olen halunnut puhua kanssasi jo pitkään, mutta oikeastaan vasta nyt ymmärrän minkä vuoksi."

Ruunikko katselee suurta oria. Miten se reagoisi hänen kertomaansa? Osaisiko Stonehead mahdollisesti auttaa Kavaria, olisiko sillä tietoa, kykyjä, pitää hänen järkensä kasassa? Kavar ei tiedä, miten pitkään hänellä on aikaa ennen seuraavaa kohtausta, joten hän haluaisi puhua nopeasti. Tutun hevosen läheisyys on kuitenkin kallisarvoista, eikä ruunikko tahtoisi pilata kaikkea hosumalla. Niinpä se katsoo Stoneheadia odottavaisena.
"Minun vuoroni tulee vielä. Ja usko pois, olen silloin järjissäni", ori vakuuttaa itselleen äänettömästi.
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 13. Kesä 2012 15:56

Toinen ori tunnisti minut ilmeisesti ongelmitta ja siitä iloisena hymyilen hänelle huomaamattani. En kyllä itsekään yleensä unohdellut kohtaamiani hevosia emmekä me olleet jutelleet mistään säästä tavatessamme, joten en tiedä miksi olin edes kysynyt asiaa. Joka tapauksessa hänen sanansa tuntuivat mukavilta. Melkein kuin minussa olisi ollut muistettavaa vähän enemmän, kuin olikaan.
Saattoihan hän tosin muistaa minut siksikin, että viimeksi kohdatessamme ajat olivat olleet aivan liian unohtumattomat: tuolloin Merelin etsinnät olivat alkaneet. Ja niiden päätyttyä Falconin kamalaan viestiin olisin niin usein halunnut löytää tasankolaisjohtajan voidakseni puhua hänen kanssaan. En ole niinkään varma mitä sanottavaa minulla olisi ollut liittyen johtajattareni kuolemaan, Jokeriin ja muuhun, mutta kovasti olin kaivannut Cendre Noirea puhumaan kanssani vaikka olimmekin tavanneet vain kerran emmekä tunteneet henkilökohtaisesti oikeastaan yhtään.

Myös hän paljasti halunneensa keskustella kanssani, enkä voi olla miettimättä miten naapurialueilla elävät hevoset eivät toisiaan etsiessäänkään voineet sattumalta kohdata. Tai enhän minä tiedä oliko hän kysellyt perääni missään sen paremmin kuin minäkään, mutta joka tapauksessa.
"Saari on yllättävän suuri", tokaisin ykskantaan, vaikkei tokaisussa mitään sanottavaa järkeä ollutkaan.
"Hmm, niin. Minäkin olen toivonut tapaavani sinut siitä asti, kun viestinviejämme kertoi... Merelistä. En tiedä miksi, mutta toivoin niin", jatkoin hieman empien ja katsoin Kavariin kysyvästi, kehottaen häntä puolestaan jatkamaan. Hänhän sanoi tietävänsä nyt miksi halusi tavata minut, minulla ei vieläkään ollut aavistusta. Kaipa minä vain luotin tasankolaisorin johtamistaitoihin, viisauteen ja auktoriteettiin, ja toivoin hänen valavan minuun voimaa olemalla läsnä. Hätäni ei ollut enää akuutti ja suruni Merelin poismenosta painoi pahiten öiseen aikaan, mutta edelleen minä koin, että hän voisi jollain tapaa tuoda selkeyttä päässäni kiertävään sekamelskaan.
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 16. Kesä 2012 22:13

Ruunikko kuulee toisen sanat saaren koosta, eikä voi kuin olla samaa mieltä. Saari on liian suuri. Sinne katoaa, kirjaimellisesti. Lisäksi näin suuri saari hukuttaa helposti sisäänsä jos jonkinmoisia murhaajia ja pahantekijöitä. Läheiset kärsivät, ovat aivan liian kaukana autettavaksi. Niin ja Merel. Kavar tuntee vihlaisun sisällään orin mainitessa tamman nimen.
"Merel.." ori aloittaa hiljaa.
"Taidamme kaivata häntä melkoisen paljon", ehkä enemmän, kuin itse myönnämmekään, se jatkaa sitten ja päättää vielä lauseen äänettömästi. Ruunikko tutkailee Stoneheadia. Ori on ilmeisesti päättänyt sanansa, ja olisi hänen vuoronsa puhua. Kavar nielaisee ja katsahtaa ympärilleen. Hänen asiansa ei olisi kaikista helpoin kerrottava, vaikka toisaalta mitä pidempään hän odottaisi sitä suuremmalla todennäköisyydellä tapahtuisi jotakin, minkä vuoksi hän ei koskaan saisi päättää lausettaan.

"Minun on kerrottava jotain. Et tule pitämään siitä, minäkään en pidä, mutta tarvitsen kipeästi apua. Lisäksi minun on saatava puhua, ennen kuin tapahtuu jotain, mikä sen estää. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä", ori luo jokseenkin anovan katseen suureen seuralaiseensa.
"Stonehead, sinun täytyy auttaa minua!" ruunikko parahtaa.
"Olen sekoamassa, menetän järkeni! Se alkoi jota kuinkin mainitsemasi tapahtuman jälkeen. Tieto Merelin kuolemasta.. en ole ollut entiselläni sen jälkeen, minä.. minä.. kadotan ajantajun, unohtelen pitkiä pätkiä asioista. Saatan olla yhtäällä hoitamassa jotakin asiaa, mutta kun seuraavan kerran havahdun olen toisaalla, enkä totisesti muista, miten olen joutunut sinne. Minusta tuntuu, niin kuin olisin menettämässä otteen itsestäni. Saatan muistaa väläyksiä tapahtumista, mutta.. en tunne olevani minä. Nämä tapahtumat ovat kuin unta", Kavarin on pakko pitää tauko. Se ei uskalla katsoa oria kohti, sillä pelkää näkevänsä hyväksymättömyyttä toisen katseessa. Tai epäuskoa. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että Stonehead uskoisi häntä.

"Muistan häätäneeni poikani, Varian, tasankohevosten mailta. Muistan purreeni häntä, muistan aivan liian elävästi sen tunteen, jota silloin tunsin. Hän oli vieras, hän ei ollut tasankohevonen, hän oli uhka.." ruunikon silmissä on eksynyt katse, kun se viimein tapailee seuralaisensa kasvoja.
"Auta minua.. minä en voi olla enää tasankohevosten johtaja", ori saa sanottua.
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 30. Kesä 2012 01:09

Joku oli joskus sanonut, että jaettu ilo kaksinkertaistuu siinä missä jaettu suru puolittuu. Tällaisiin laskutoimituksiin ei varmastikaan ollut mitään tiettyä kaavaa, mutta tietyllä tasolla olin kyllä uskonut tuohon väitteeseen ainakin vielä jonkin aikaa sitten.
Nyt olin allekirjoittamassa, että aivan ehdottomasti tämä väite ei pitänyt paikkaansa. Ei ainakaan kaikkien kohdalla. Tai ei ainakaan minun kohdallani. Nyt kun kipumme oli ilmeisesti yhteinen, minun sydämeni tuntui särkyvän kahta kovemmin. Minä en tiennyt kuinka hyvin he olivat toisensa tunteneet ja moneenko otteeseen tavanneet, mutta hänen sanansa olivat aivan tarpeeksi selittämään minulle, ettei se tieto ollut merkityksellisin.
"Ni-niin", vastasin katkonaisesti ja toivoin, ettei Kavar huomaisi ääneni värähdystä. Siirsin katseeni hetkeksi puiden oksiin, palautin sen ruunikkoon ja laskin kavioideni juurelle.

Hetken aikaa olimme molemmat hiljaa ja minä yritin hillitä tuntojani. Pian sainkin huomata, että sillä siunaaman hetkellä kun sain ravisteltua liikutuksen kyyneleet silmistäni, olikin jo mitä korkein aika. Nostin katseeni Kavariin hänen alkaessaan puhua ja sanojen tavoittaessa ymmärrykseni katsoin hänen kasvoihinsa. Hänen oli kerrottava minulle jotain mistä en tulisi pitämään?
"O-oletko...?", aloitin, mutta huolestunut takelteluni hukkui hänen parahdukseensa. Hätkähdin rajusti ja jäin kuuntelemaan. Kuuntelemaan jotain, mikä todellakin herätti minussa välitöntä vastustusta, epäuskoa ja pelkoa.
Mitä hän oikein...? Sekoamassa? Muistikatkoksia... Ne eivät kuulostaneet... Ja Varia, hänen poikansa? Hetkinen!? Variako hänen poikansa? Minä muistan käyneeni tuon nuoren ylänköläisorin kanssa taannoin keskustelun hänen äkkiä ilmestyneestä isästään, mutta... Mitä?

Huomaan jääneeni katsomaan Kavariin eksynyt ilme kasvoillani. Mitään en saanut suustani vielä silloinkaan, kun hän tavoitteli katsettani ja esitti väitteen, jonka olisin kuollakseni halunnut kieltää ääneen. Sen sijaan pudistelin hiljaa päätäni ja aukaisin suuni alkaen takellella.
"Mut... mutta... Ethän sinä voi... Tai siis nytkin... ja..."
Ja kiireesti tuo tökkivä kieli kiinni kitalakeen, hampaiden väliin, minne vain etten jatkaisi ihan heti. Muistikatkoksia ja... miksi sitä toista olisi kuulunut kutsua? Varia ei mahtunut mielessäni millään tähän yhtälöön, joten luovutin toistaiseksi täysin tämän asian suhteen ja yritin vain nyt epätoivoisena käsittää tuon kaiken muun. Sitten nielaisin ja yritin uudelleen.
"O-oletko varma? Entä jos vain... väliaikaista... stressiä, shokki? Tai siis ethän sinä nytkään ole... Tai siis oletko sinä... Voi taivaan vallat oletko sinä... kunnossa? Juuri nyt?"

Väliaikainen stressi ja voimakas shokkitila johtajatoverin, - kenties myös ystävän? - sekä kaksosvarsojen murhasta. Eikö se kävisi päinsä?
Hän ei tosin vaikuttanut siltä, kuin olisi voinut uskoa tällaiseen vaihtoehtoon. Ja minähän luotin tasankolaisen arviointikykyyn niin paljon, että olin muutama viikko sitten lähellä tuoda Monarch Biritan hänen luokseen yhteismaalle tiedustellakseni, mitä hän olisi mieltä tämän laumaan liittymisestä. Jos hän itse arvioi, että hänen... todellisuudentajunsa oli hämärtynyt järkyttävien tapauksien seurauksena eikä hän voisi enää jatkaa johtajan virassa niin...
Mutta ei kai se niin voisi mennä? Ei kai sen niin tarvitsisi mennä?
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 06. Heinä 2012 12:04

Stonehead suhtautuu uutiseeni yllättyneenä, epäuskoisenakin, mikä ei liene ihme. Sillä totisesti tällä hetkellä olen normaali, oma itseni, kykenen kontrolloimaan sanomisiani ja tekemisiäni vaivatta. Pudistan kuitenkin kiivaasti päätäni orin epäuskoisuudelle. Hänen olisi uskottava, eihän minulla olisi mitään syytä valehdella tällaista asiaa.
"Stonehead, sinun on uskottava kaikki, mitä sinulle nyt kerron. Kaikki, mihin omat sanani riittävät, sillä kuten sanoin, en tiedä tarkalleen. Olen välillä kuin unessa. Kuin ruumiissani asustaisi toinenkin mieli, tarpeeksi vahva syrjäyttämään minut tieltään aina niin halutessaan. Olen kunnossa juuri nyt, niin kunnossa, kuin suinkin voin olla, ottaen huomioon menneisyyden tapahtumat ja jatkuvan pelon kohtauksen iskemisestä. En tiedä miten monesti se on jo ottanut minusta vallan. Uskoisin, että lukuisia kertoja. En tiedä, oletko kuullut tasankohevosten lauman sääntömuutoksista, jotka jokin aika takaperin lähetettiin lauman tietoisuuteen.." pidän tauon, kuin odottaen toiselta jotain merkkiä siitä, olisiko hän kuullut tapahtuneesta.

"Tiedon mukaan olin itse lähettänyt säännöt eteenpäin, mutta minulla ei oikeasti ole aavistustakaan. Muistan väläyksittäin suunnitelleeni muutoksia, mutta en ollut silloinkaan minä. Ne olivat hulluja ideoita, Stonehead, en olisi milloinkaan voinut täysissä järjissäni kehittää mitään sellaista!" parahdan jälleen.
"Lauman mailta ei saanut poistua edes yhteismaalle ilman lupaa! Tahdoin valvoa kaikkea kulkua, asetin laumalaisiksi pyrkiviä koeajalle. Stonehead se kaikki oli niin järjetöntä!"

"Minä en voi ottaa sitä riskiä, että käyttäydyn yhtä holtittomasti jatkossa. En voi ottaa sitä riskiä, että hyökkään jonkun toisenkin kimppuun.. Varia on minun poikani, Stonehead, enkä ole ollut järin hyvä isä muutenkaan", katson kaukaisuuteen. Tuttu maisema tuntuu lähinnä ahdistavalta. Siihen liittyy niin paljon muistoja, kipeitä muistoja. Ehkä ne joskus hellittäisivät ja kipu turtuisi, mutta kuka takaisi minulle sen, että olisin oma itseni sen kaiken koittaessa?
"Minä pelkään, että kohtaukset tihenevät, enkä lopulta ole enää ollenkaan oma itseni..." sanon lähes äänettömästi ja nostan hitaasti katseeni suureen oriin. Auta minua.. Voi, kunpa voisit auttaa minua..

[Tökstöks.]
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 19. Heinä 2012 14:24

Minä en olisi halunnut uskoa sanaakaan siitä, mitä Kavar sanoi. Mutta ei kai kukaan tulisi väittämään kenellekään mielenterveytensä heittelevän, mikäli ei olisi asiasta tarpeeksi varma? Siinä ei olisi mitään mieltä, ei varsinkaan kun sen sanoi Kavar. En usko että hän yrittäisi välttää vastuuta tasankohevosista, mikäli ei olisi varma siitä ettei voi hyvin. Sitä paitsi kyse oli nimenomaan siitä, että edessäni seisova ori oli heikoilla. Ei olisi oikein evätä hänen sanoiltaan merkitystä omalla epäuskoisuudellani.

Kavar jatkoi tilanteen selvittämistä sanoin ja minä nyökkäsin lyhyesti, edelleen hivenen vastahakoisena hänen varmistellessaan, että uskoisin. Minä en olisi halunnut uskoa ja yritin kieltämättä koko ajan hänen puhuessaan löytää hevosen mentävää aukkoa siitä, mitä hän kertoi. Silloinhan painajaiselta kuulostava tilanne olisi ratkennut. Jos ei tasankohevosten parhaaksi niin edes Kavaria itseään helpottamaan. Olihan tilanne kuitenkin enemmän henkilökohtainen tragedia, kuin mikään kysymys vallasta ja vastuusta ja laumoista, vaikka ne johtajan ollessa kyseessä automaattisesti esille tulivatkin. Kavarin epätoivo sattui minuun ja se kokonaisen shirenhevosen mentävä aukko olisi voinut korjata asiat.
Sitä vain ei löytynyt ja mykkänä minä pudistelin päätäni hänen taukonsa aikana. En todellakaan ollut kuullut sääntömuutoksista tasankohevosten laumassa. En osannut sanoa miksi en, mutta jotenkin minusta tuntui ettei syy ollut niiden vähäisessä merkityksessä.

Kun ruunikon ääni kohosi taas hätääntyneeseen parahdukseen, minä puraisin huultani ja olisin halunnut astua lähemmäksi voidakseni osoittaa tukeani jotenkin muuten kuin sanoin. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivalta monestakaan eri syystä ja jäin paikalleni katse lukittuneena Kavarin kasvoihin. Se mitä hän kertoi, oli totta kai vakavaa ja selvästi ristiriidassa hänen todellisten ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Mutta vielä enemmän minua kylmäsi hänen tuskansa. Hän oli kauhuissaan siitä, mitä oli tehnyt ja jos hän oli niin solmussa itsensä kanssa, ettei edes muistanut mitään tuosta kaikesta...
Hän oli siinä tapauksessa oikeassa. Hän ei voisi enää toimia tasankohevosten johtajana. Se ei olisi edullista tasankolaisille, eikä missään nimessä hänelle itselleen. Ja kamalaa kyllä, nyt oli ehkä ainoa tilaisuus auttaa häntä tässä asiassa. Nyt hän tiedosti itse, ettei pystyisi enää pitämään lankoja käsissään ja se saattoi hänen kertomastaan päätellen olla väliaikaista...

Pian hän mainitsi uudelleen Varian ja myötätunto ilmaantuu kasvoilleni, kun ehdin nyt äskeistä paremmin yhdistämään tämän tiedon siihen, mitä laumaani kuuluva nuorukainen oli kertonut meidän tavatessamme jo pitkän aikaa sitten suolla. Hän oli ollut kovin vihainen yhtäkkiä ilmestyneelle isälleen ja varmaankin myös hyvin hämmentynyt ja eksyksissä. Nyt minusta näytti siltä, että myös Kavar oli eksyksissä poikansa suhteen. Enhän minä tiedä olivatko he selvittäneet välejään ensijärkytykseltä vaikuttaneen vihastumisen jälkeen, mutta viimeisin tapahtuma ei varmastikaan asiaa auttaisi.
"En ole tavannut Variaa vähään aikaan. Tietääkö hän?", tiedustelin lopulta.
Mutta koska myös hänen toinen huolensa tasankohevosista vaati pikaista tarttumista, minä jatkoin pian.
"Hänen täytyy saada tietää, koska hän on poikasi. Ja... Ja minä jo-joudun olemaan samaa mieltä. Vastuun kantaminen tasankohevosista ei ole enää oikein sinulle eikä... laumallesikaan."
Huokaisin ja katsoin Kavariin anteeksipyytävästi, vaikkei mikään mitä sanoin varmaan väärin ollutkaan.
"Se tarkoittaisi johtajan vaihtumista tasankohevosissa. Varia on ylänköhevonen, mutta hän on poikasi. Ehkä... Vai... oletko eri mieltä? Olisiko hän eri mieltä? Sinä tunnet laumasi parhaiten ja... Mi-minä olen kyllä valmis tukemaan sinua, Kavar. Tilanne ei ole sinun vikasi ja sinun on... tehtävä niin kuin on parhaaksi myös itsellesi", jatkoin taas takellellen ja surumielisenä. Tämä ei tosiaan ollut tasankolaisorin syytä ja olisin niin mielelläni syyttänyt Merelin murhannutta Jokeria. Mutta jos se olikin laukaiseva tekijä, voisiko sitä väittää kaiken pahan aluksi ja juureksi? Tuskin, vaikka mieli teki. Eikä se ollut sitä paitsi tärkeintä. Vain se oli ehdottomasti tärkeää, että Kavar ei rypisi syyllisyydentunnossa ja häpeässä tämän takia.

"Minä en tiedä sinusta niin kovin paljoa, enkä osaa sanoa olisiko tämä voitu jotenkin estää, mutta tämä ei ole sinun syytäsi. Ja minä... olin tosissani kun sanoin että olen valmis tukemaan sinua."
Se ei olisi niin kovin helppoa, kun olimme eri laumoissa enkä parhaalla tahdollanikaan voinut väittää, että tietäisin Kavarin tunteista ja ajatuksista paljoakaan, koska olin oppinut tuntemaan hänet samoin kuin Merelin: laumansa johtajana. Ajatuksesta oli nyt luovuttava ja koska ori oli uskoutunut asiassa minulle, minä yrittäisin häntä myös auttaa niin hyvin kuin taisin.
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 20. Heinä 2012 19:20

Minua helpottaa suunnattomasti se, miten Stonehead tuntuu viimeinkin uskovan minua, eikä vain pidä minua vinksahtaneena. Vaikka tietysti juuri sitä minä kohtauksieni aikoina varmasti olinkin, mutta minä en todellakaan ollut keksinyt hulluuttani. En, ja siksi tuntui hyvältä, että joku oikeasti suhtautui sanoihini niiden ansaitsemalla vakavuudella. Joku toinen olisi kenties voinut olla sitä mieltä, että pakenen velvollisuuksiani tai yritän muulla tavoin olla jotain, mitä en ole. Nyt olin kuitenkin saanut vakuutettua Stoneheadin, Merelin seuraajan ja ylänköhevosten johtajan. Naapurilauman johtajan.

"Minä totisesti toivon, että Varia on nähnyt käytökseni muuttuneen äkisti ja osaa arvella jotain tapahtuneen. Ja että hän vielä antaa tämän kaiken anteeksi. Mutta hän ei ilmeisestikään tiedä, että olen siirtymässä pois virastani. Minä en usko sitä ainakaan itse hänelle kertoneeni, en sillä tavoin, että muistaisin siitä mitään", sanon ensin. Olen samaa mieltä siitä, että Varialle pitäisi tiedottaa asiasta. Se ei kuitenkaan olisi yhtä helppoa kuin Stoneheadille asiasta kertominen. Eikä tämäkään todella ollut mitään lastenleikkiä. En minä tahdo olla se hulluutensa vuoksi virastaan eronnut johtaja, se säälittävä ori, joka on menettänyt kaiken - myös järkensä. Mutta maailma ei pyörinyt minun tahtoni mukaan, olin mitätön mitä tuli tulevaisuuteni suunnitteluun. Joku sääti polkuni toisaalta, minä vain kuljin sitä kuuliaisesti.

"Varia on laillisesti heti minusta seuraava vallanperijä. En kuitenkaan tiedä haluaako hän ottaa nuorille harteilleen lauman johtamista. Sitä paitsi ylänkö on hänen kotinsa. Niin tai näin, minä luovutan valtani hänelle ehdottomasti, mikäli poikani haluaa paikkani johtajana. Mutta mikäli ei halua.. en tiedä, mitä teen. Johtaja on löydettävä nopeasti, näinä aikoina laumat eivät voi olla ilman johtajia", sanon pienen tauon jälkeen. Varia on vielä nuori, en usko, että hän haluaa vastuuta kokonaisesta laumasta. Velvollisuudet eivät välttämättä ole niinkään miellyttäviä nuorelle, seikkailunhaluiselle orille. Sellainen olin ainakin päätellyt poikani olevan. Enkä minä halunnut hänelle sellaista jämähtänyttä ja velvollisuuksien täyttämää työtä, ellei hän olisi valmis sellaiseen. En voi yrittämälläkään sanoa, että tämä työ olisi ollut aina herkkua, ei todellakaan.

"Kiitos, Stonehead, tukesi merkitsee minulle enemmän kuin osaan kertoa", kumarran päätäni kiitokseen.

Sitten kuulen, miten metsässä takanani rasahtaa.

___

"TUNKEILIJA!" ruunikko huudahtaa ja pyörähtää vimmoissaan ympäri.
"Tämä on piiritys, väijytys suorastaan. SINÄ johdatit minut ansaan! SINÄ sait tämän aikaan! Oletko Jokerin kätyri? Ei, älä vastaa, miksi sinä vastaisin todenmukaisesti, sehän olisi naurettava ajatus! Oletko tehnyt saman Merelille? Sinunko takiasi hän varsoineen katosi? Sinäkö luovutit hänet Jokerille, jotta saisit vallan itsellesi?" Kavar puhuu raivokkaasti, silmät hehkuen vieressään seisovalle Stonheadille. Ori ei ole enää oma itsensä.

___

Varia

Ravaan reippaaseen tahtiin kohti laumani alueita. En ollut törmännyt isääni, ehkä löytäisin Belshet Stoneheadin ensin. Ja kenties hän ehtisi auttaa minua isäni etsimisessä. Olen melko lähellä rajaa, kun olen kompastua oksaan. Se rasahtaa kavioni alla kahtia, ja samassa alkaa kuulua huutoa. Ääni on tuttu, liian tuttu. Isä. Mutta hän ei ole yksin, hän syyttää jotakuta piirityksestä ja Merelin murhasta? Mitä ihmettä on tekeillä? Voin jo etäältä päätellä, ettei isälläni jälleen ole kaikki ihan kohdallaan.

"Isä! Stone!" huudahdan yllättyneenä. Kierrän raivoisasti juonittelusta Stonea syyttävän isäni kaukaa ja asenut suuremman orin rinnalle seisomaan.
"Isä, tässä on Varia, sun poikas, ei tää oo mikään juoni! Stone johtaa ylänköhevosia, kyllähän sä tiedät, ei se ole mikään juonittelija!" koetan rauhoitella toista.
"Suu kiinni! Oletko siirtynyt pettureiden puolelle? Minun poikani, jälleen vakoilemassa laumaani? En olisi sinusta uskonut! En olisi uskonut, että voit tehdä tämän omalle isällesi! Pyytäisin johtajaasi erottamaan sinut välittömästi toistuvista sääntörikkeistä, mutta koska hän on ilmiselvästi palkannut sinut vakoojakseen, minun on kai turha toivoa sinun saavan ansiosi mukaista kohtelua!" ruunikko rähjää. Sillä hetkellä olen iloinen, etten ole yksin, ja että ilmeisesti se, että seison oman laumani puolella estää isääni hyökkäämästä jälleen kimppuuni.

Annan isäni raivota ja siirrän katseeni Stoneen.
"Mä etin sua. Sua ja isää, mutta isästä ei just nyt oo paljoakaan iloa. En tiedä, mitä se on sulle kertonut, mutta se ei voi jatkaa tasankohevosten johdossa. Se on hyökännyt mun kimppuun aikasemmin, ja muutama päivä sitten törmäsin sen rähjäämästä yhdelle uudelle laumalaiselle. Tää ei vaan voi mennä näin!" aloitan ja katson isääni, joka puhuu kiihtyneenä itsekseen.
"Mä oon tehnyt jotain, enkä tiedä pitäskö mun katua sitä vai ei, mutta se oli pakkoratkasu. Mä en ihan tosi halua johtaa laumaa ite, tiiän, että mulla olis siihen oikeus. Ja kun mä olin tulossa tänne, törmäsin kahteen hevoseen. Ne oli kuulleet, että tasankohevosille etsitään johtajaa. En tiedä mistä, mutta mä sitten puhuin tälle halukkaalle.. se vaikutti ihan hyvältä, ja mä olin vähän hädissäni siitä, minne isä oli juossut, joten mä vaan luovutin vallan sille", soperran viimeisen lauseen katse tiiviisti maassa jalkojeni alla. Äkkiä se ei tuntunutkaan niin loistavalta idealta.

"Stone mä.. en tarkottanut mitään pahaa. Mä olin huolissani, näethän sä millanen toi on.. Tää tamma on johtanut ennenkin laumaa, Caralian ulkopuolella jossain. Sen nimi on Strangler Cleopatra. Aika iso tamma, mua korkeampi. Savunharmaa, mustat jouhet, valkonen iso merkki päässä. Sillä on eriparisilmät", totta puhuakseni en ollut katsonut tammaa juurikaan tätä tarkemmin, mutta uskoisin, että jo tämän perusteella hänet tunnistaisi. En ollut koskaan törmännyt kehenkään samannäköiseen tai edes Cleopatraa muistuttavaan saarella.
"Ja mä lupasin sille, että tiedotan sua asiasta, niin että voit ehkä laittaa viestiä kiertämään muille johtajille, koska olis ehkä vähän epäilyttävää, jos se ite menis väittämään itseään johtajaks ja niin.. Mä toivon, että se on ihan hyvä johtajatar. Se vaikutti topakalta.."

___

"SINÄ OLET SYRJÄYTTÄNYT MINUT!!!" ruunikko alkaa jälleen karjua. Tällä kertaa hänen huutonsa kohde on pienempi ori, hänen oma poikansa. Kavar ei voi uskoa juuri kuulemaansa keskustelua todeksi. Eihän siinä ollut järjen hiventäkään! Hän ei muka ole pätevä johtaja, joten hänen niin kutsuttu poikansa oli päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja nimittää hänen tilalleen jonkun jättiläistamman?? Niinkö asia todellakin oli?
"MINÄ EN TULE TÄTÄ HYVÄKSYMÄÄN! MINÄ olen tasankohevosten JOHTAJA! Millä oikeudella te kuvittelette syrjäyttävänne minut virastani?" ori meuhkaa ja huutonsa lomassa jupisee sanan jos toisenkin itsekseen.
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 26. Heinä 2012 15:25

Hymyilen rohkaisevasti Kavarille hänen jatkaessaan Variasta. Tieto oli minulle sinällään uusi, mutta ajatellessani hyvätapaista, vielä nuorta ylänköläistä ei mikään saa minua ihmettelemään asiaa. Variahan oli kyllä kertonut isän ilmestyneen elämäänsä vasta äskettäin, enkä tiedä mikä hänen syynsä tällaiseen läsnäolon puutteeseen oli, mutta kyllä minä toivoin ja uskoin heidän voivan paikata kaikki menetetty aika. Ainakin jos... Miten niin murheellista saa ollakaan, että toisensa löytäneet perheenjäsenet kokivat pian sen jälkeen näin rankan tragedian?
Hymyni hyytyy hieman, mutta harkinnan jälkeen en ala pahoittelemaan asiaa sen pidemmin.
"Kunhan hän saa tietää. Sen verran mitä häntä tunnen saa minut uskomaan, että hän antaa anteeksi viimeistään sitten, kun ymmärtää", tokaisen hieman alakuloisesti.

Mutta tasankohevosten johtajuus oli tällä hetkellä ikävä kyllä ajankohtaisempi ongelma siksikin, että se liittyi myös Variaan. Tasankolaisori epäili, ettei hänen poikansa ehkä haluaisi ottaa taakkaa kantaakseen ja nuorelle hevoselle se voisikin tuntua peräti rajoittavalta. Eikä vain nuoruuttaan elävälle, sillä muistinhan yhä Irisin silminnähtävän ahdistuksen ja omat pelkoni vastuusta, joka harteilleni oli yllättäen palautettu.
"Niin, saatat olla oikeassa. Hän on nuori ja tämä vastuu on raskas ja... uhkaava aika ajoin. Tietenkin olisi hyvä, jos vallan perisi sinun poikasi, koska... koska niin on varmaan useimmiten ollut, mutta... hän on todellakin nuori kantamaan tätä", myöntelin hieman epävarmana. En halunnut epäillä Varian kykyjä ja minun mielestäni vallan periytyminen tuntui ajatuksena erittäin tutulta ja turvalliselta normilta, mutta hän oli nuori ja nuorilla...
Turvalliselta? Jotkin ominaisuudet periytyivät suoraan isältä pojalle ja saattoivat kuin ilkeilläkseen hypätä jokusen sukupolven välistä niin, että jälkeläiset muutaman sukupolven päässä luulivat olevansa turvassa isoisoisovanhempiensa tuskilta. Entä jos...?
Ei, tätä ei saisi ajatella eikä missään nimessä ainakaan sanoa ääneen Kavarille. Se jäisi ehkä vaivaamaan mieltäni pidemmäksi aikaa tultuaan nyt kertaalleen mieleeni, mutta siellä se saisi pysyä mieluummin kuin karata ulos.

"En voi väittää tuntevani sinua vielä erityisen hyvin, mutta haluan tukea sinua nimenomaan... niin kuin tukisin sinua ystävänä enkä niinkään ylänköhevosten johtajana", vastaan Kavarin kiitokseen ja naurahdan hieman epävarmasti. Ehken vielä voinut kutsua häntä ystäväkseni, koska me emme tunteneet toisiamme, mutta eihän se estäisi lähimmäisestä välittämistä?

Sitten alkaa tapahtua aivan liian paljon kaikkea lyhyessä ajassa.
Kavar pyörähtää ympäri karjuen hurjasti, enkä ensin ole tajuta kenelle hän puhuu ja miksi. Säpsähdin rajusti tajutessani hänen syyttävän Merelin murhasta min...?
Ei. Hän ei syytellyt minua, ei Kavar. Hän ei ollut enää oma itsensä, juurihan hän oli kertonut tämän kaiken ja nyt... Kuinka se saattoi tapahtua noin äkkiä?
Astun vaistomaisesti askeleen poispäin tasankolaisorin katsoessa minuun raivosta hehkuvin silmin. Pyöritellen päätäni puolelta toiselle, enkä saa sanaa suustani ruunikon huutaessa minulle.

Kun rinnalleni äkkiä ilmestyy tumma hahmo ennen kuin ehdin sisäistää jonkun huutaneen nimeäni, minä en voi välttää pelästymistä. Hätkähdän raivosta ja vainoharhaisuudesta vieraaksi muuttunutta Kavaria kohti vain kompuroidakseni itsesuojeluvaiston siivittämänä samantien tuon matkan takaisin päin. Ja uskomatonta kyllä, kohtaan Kavarin nuoren pojan tutun hahmon vieressäni. Hänetkin olin halunnut tavat jo hyvän aikaa vain kyselläkseni oliko hän selvittänyt välit isäänsä ja vaihtaakseni ylipäätään kuulumisia nuoren, reippaan ylänköläisen kanssa. Nythän tässä oli tullut selväksi, että hän oli tosiaan selvittänyt välit isäänsä vain, jotta kammottavan julma kohtalo voisi sotkea ne uudelleen.
Varia yritti rauhoitella isäänsä, joka vain jatkoi uskomattoman kuuloisia syytöksiään enkä minä saa katsettani irti ruunikosta. Yllätyksekseni tunnen silmieni kostuvan epätoivosta ja tuskasta, jota koin katsellessani häntä. Siihen minä olisin varmaan jäänyt Varian saapumisesta huolimatta seisomaan ja katsomaan itku kurkussa tätä syntynyttä kitkerää soppaa, ellei nuori laumatoverini olisi repinyt huomiotani itselleen.

Katseeni pyörii kuitenkin hänen puhuessaan isän ja pojan väliä enkä totta puhuen ole varma meneekö osa Varian puheista minulta ohi korvien. Voin vain ihmetellä nuorukaisen ällistyttävää viileyttä tilanteessa, joka tuntui minusta kerta kaikkiaan liian kaoottiselta käsitellä alkuunkaan. Asiaan saattoi tietysti vaikuttaa, se että Varia oli nähnyt tilanteen ilmeisesti ennenkin ja hän oli nyt saapunut paikalle, kun Kavar oli jo suistunut raiteiltaan, mutta siitä huolimatta...
"Ni-niin.. hän... ke-kertoi. Ju-juuri äsken", sopertelin hiljaisella äänellä hieman myöhässä ja katsoin koko ajan ruunikkoon. Varian jatkaessa käänsin katseeni nopeasti pois itsekseen kiivaasti puhuvasta tasankolaisesta, mutten voinut silti sanoa ettäkö olisin täydellisesti ymmärtänyt kaiken mitä nuorimmainen yritti kertoa.
Vallanvaihdos, vallanvaihdos... Varia oli etsinyt Kavaria, se oli selvää, hän halusi tietää missä hänen isänsä oli ja... tavannut kaksi hevosta? Luovuttanut...
"Lu-luovutit vallan?", äännähdin häkeltyneenä hieman liian kovaan ääneen tällä kertaa ja katsoin taas Kavariin puoliksi odottaen, että hän syöksyisi laumojamme erottavan rajan ylitse. Eikä se periaatteessa kaukana ollutkaan päätellen hänen huudostaan.

Nyökkäsin huomaamattani Varian vedotessa isänsä tilaan ja nielaisten pudistelin päätäni.
"Ä-älä huoli, minä luotan siihen että teit... teit oikein. Strangles... Cleopatra? Suuri merkkinen, hiirakko tamma ja... Kyllä, minä ilmoitan viestinviejällemme niin pian, kuin hänet suinkin löydän", sopertelen katkonaisesti Varialle korvat huolestuneesti puolelta toiselle käännähdellen. Niinhän minä toki tekisinkin ja haluaisin myös itse tavata Strangler Cleopatran, - Kuristaja? Mistä moinen nimitys voi tulla? - mutta... Miten me etenisimme Kavarin suhteen? Mitä tapahtuisi, jos liikkuisimme? Puhuisimme hänelle, suoraan? Eihän häntä tännekään voisi jättää noin vain, eihän?

"Mu-mutta... mitä minä... sinä... mitä me teemme hänen kanssaan nyt? Hän oli aivan äsken ihan kunnossa ja... ja nyt... ... Emme me voi häntä tänne jättää yksin... tuossa tilassa. Tämä on hirveää", jatkoin ja käänsin katseeni Variaan hetkeksi. Sitten purin huultani ja astuin askeleen lähemmäksi tasankolaisoria.
"Ka-Kavar? Asiat eivät ole kuten näytät... ajattelevan. Sinä puhuit minulle äsken, juuri näistä asioista. Kaikki on ihan... "
Kaikki on ihan hyvin? Ihan okei? Päin honkia?
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 01. Elo 2012 22:43

Varia

Stone on ilmeisesti perillä isäni tilasta, siitä, että jokin ei ole ihan kunnossa - tälläkään hetkellä. Koetan parhaani mukaan olla huomioimatta päin naamaani karjuvaa vieraan oloista oria. En voi pinnistelemälläkään väittää, että tuntuisi mukavalta, kun oma isä puhuu tuollaista. Huutaa syytöksiä siitä, miten olen hänet pettänyt. Tiedän, ettei isä ole nyt oma itsensä, että sillä on joku sairaus tai jokin, joka saa sen käyttäytymään ihan hullusti, mutta silti. Silti.

Tekoni tulee Stonelle täytenä yllätyksenä ja kuinkas muutenkaan. Kaikesta päätellen hän sai vasta äsken tietää isäni sairaudesta, ja nyt tämä. Huomaan hänen vilkaisevan isääni vähän epävarmasti uutiseni jälkeen. Se saa minutkin katsomaan isää. Hän on suunniltaan raivosta, mutta minä en kuuntele, en halua kuunnella. Stone saa itsensä melko pian koottua ja koettaa vakuutella, että tekoni oli oikein. En tiedä johtuuko se minusta vai hänen hienoisesti tärisevästä äänestään, etten oikein täysin niele hänen vakuutteluaan. Hymyilen kolkosti.

Ja sitten se iskee hyökyaallon lailla. Paha olo. Tuntuu siltä, että jalat pettävät. Silmiäni kirvelee, olen purskahtamassa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Vilkaisen Stonea, joka kyselee, mitä teemme isälleni, sitten isääni, joka ihan varmasti hyppää pian rajan yli kimppuuni. Ja minua pelottaa. Ei niinkään se, että isä oikeasti kävisi kimppuuni, vaan ennemminkin tämä kaikki ahdistus. Se, että olen tehnyt pahan virheen, josta saan maksaa kalliisti. Minä en tiedä.
"En mä voinut muuta", parahdan isälleni, kun ensimmäiset kyynelet valuvat kohti poskiani.
"EI SE OLE MUN VIKA, ETTÄ SÄ OLET SEKAISIN!" karjahdan ja käännyn kannoillani.
"Stone, mä olen pahoillani, en voi jäädä.." kuiskaan suurelle ruunikolle ennen kuin laukkaan hänen ohitseen kohti laumamme maita. Pois, pois, pian kauas täältä.

Varia poistuu.
___

Kavar

Ruunikko vuoroin huutaa, räyhää ja polkee jalkaansa. Sen syytökset iskevät niin poikaansa kuin Stoneheadiin, ylänköhevosten johtajaan. Se kiroaa molemmat syvimpään helvettiin petturuudesta ja kieltäytyy itsepäisesti uskomasta mitään kuulemaansa. Kavarin pojan sanat eivät vieläkään tunnu selkeiltä orin tajunnassa. Syrjäytetty? Vieras johtaja? Tamma? Hänen kuulossaan täytyy olla jotain vikaa. Tässä on täytynyt tapahtua jokin väärinkäsitys, niin aivan, siitähän tässä täytyy olla kysymys.

Kun sitten mustaturkki singahtaa kaukaisuuteen, Kavar rauhoittuu hieman. Huuto ei auta, ehkä tähän asiaan pitäisi suhtautua hieman rauhallisemmin, vaikka silkkaa hulluuttahan tämä kaikki tietenkin on.
"Et kai sinä usko, mitä hän sanoo? Näethän itsekin, että olen täysin kykenevä johtamaan tätä laumaa! Merel aikanaan uskoi viran minun haltuuni. Luuletko, että hän olisi sen tehnyt, mikäli olisi hetkeäkään epäillyt minun pätevyyttäni?" ruunikon ääni on järkyttynyt, suorastaan tyrmistynyt. Puolessa välissä sanailuaan ori alkaa jälleen hermostua. Niin juuri, Merel on aikanaan hänet nimittänyt. Johtajuus on Kavarin oikeus, yksinoikeus, eikä kukaan syrjäyttäisi häntä paikaltaan!

Tyrmistynyt ori räpäyttää silmiään, eikä saa sanaa suustaan. Merel. Stoneheadin huolestuneet sanat. Mitä toinen höpöttää? Miten niin hän ei ole oma itsensä? Merel. Sarja kuvia välähtelee Kavarin tietoisuudessa. Tieto Merelin katoamisesta, tieto Merelin kuolemasta, tieto Jokerista syypäänä Merelin kuolemaan.
"Ei.." ori älähtää ja ottaa askelen taaksepäin.

___

"Stonehead!" parahdan.
"Mitä.. missä.. missä minä olen? Mitä on tapahtunut?" oloni on hämmentynyt. Mitä todellakin on tapahtunut? Miksi Stonehead näyttää noin huolestuneelta? Alan muistella. Muistan täysin selkeästi tulleeni tänne rajalle tai ainakin muistan kävelleeni rajalla.. Sitten törmäsin Stoneheadiin, juuri siihen hevoseen, jonka olin halunnutkin tavata. Mitä sitten.. me juttelimme. Kerroin sairaudestani, kerroin siitä, etten pystyisi jatkamaan johtajana. Silmäni laajentuvat järkytyksestä.
"Ei.. Sano ettei se ole totta! Sano, ettei mitään siitä tapahtunut oikeasti!" parahdan jälleen ja otan hädissään pari askelta lähemmäs ruunikkoa. Mikäli minulla olisi kädet, tipahtaisin polvilleni ja tarraisin käsilläni kiinni hänen jaloistaan, rukoilisin kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotetta.

Katson Stoneheadia ja odotan. Ei... Varia...
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 13. Elo 2012 18:28

Minä olin hetkellisesti keskittynyt Kavariin enkä ehtinyt nähdä sitä, kuinka hänen poikansa tarkalleen ottaen syöksyi ääripäästä toiseen ja huusi nyt itse vuorostaan isälleen niin äkillisesti, että hätkähdin. Käänsin katseeni nuorukaiseen ja järkytyksekseni huomasin hänen alkaneen itkeä. Sitten pyörähdin taas ruunikon tasankolaisorin suuntaan ja astuin vaistonvaraisesti heidän väliinsä. Kai minä pelkäsin, että Varian parkaisu saisi Kavarin hyökkäämään hänen kimppuunsa ja kun tajusin tämän, sydämeni tuntui painuvan murheesta sykkyrälle. Minä todellakin uskoin, että minulla oli aihetta varjella nuorempaa oria ja itseäni häneltä! Hetki sitten olin kaikesta huolimatta tuntenut luottamusta Kavariin ja hänen järkeensä jossain määrin, koska en ollut kuvitellut sen olevan... tällaista. Ja nyt näin pian ja yhtäkkiä hän oli osoittanut toivoni vääräksi. Tähän Kavariin en luottanut, tätä Kavaria minä pelkäsin. Ja minä näin velvollisuudekseni varjella laumani jäsentä.
Ja huolimatta tuesta jonka olin tasankolaiselle luvannut, olin astunut hänen eteensä kohottautuen täyteen korkeuteeni, iskenyt kavion terävästi maata vasten ja luimistanut korviani. Varmasti olin enemmän eksyneen ja hämillisen, kuin uhkaavan näköinen mutta kyllä: minä annoin ruunikolle varoituksen siitä, mitä tapahtuisi jos hän päättäisi hyökätä. Ja se sattui, sattui niin kuin johtajattareni menettäminen vaikkakin eri sävyllä.

Sitten Varia kuitenkin jatkoi karjaisustaan kuiskaukseen ja päädyin pyörähtämään taas ylänköläisen suuntaan. Ihan varmaan niin ei olisi kannattanut äskeisen eleeni jälkeen tehdä, jos Kavar vaikka olisikin tämän hetkisessä mielentilassaan ottanut eleeni haasteena.
"Mutta... Varia, odota!", huudahdin lähes hätääntyneellä äänellä, mutta musta ori katosi paikalta nopeasti kohti alueemme sisempiä osia.
Katsoin katoavan laumatoverini perään hetken, mutta tajusin sitten että huolen aika oli myöhemmin ja tasankolaisori oli ajankohtaisempi murhe. Käännähdin hänen suuntaansa varuillaan ja huultani purren. Mitä ihmettä minä nyt tekisin?

Varmasti sellaisten syytösten kuunteleminen ja järkkyneen mielenterveyden katselu oli ollut Varialle pahempi, kuin minulle ja ymmärsin kyllä hänen halunsa rynnätä pois tilanteesta. Mutta olisi kyllä luullut, että hänellä olisi ollut perheenjäsenenä paremmat mahdollisuudet saada ruunikko takaisin oikeille raiteille. Jouduin kuitenkin perumaan tämänkin luuloni, kun Kavar näytti selkeästi rauhoittuvan poikansa kadotessa paikalta. Seuraavat sanat olivatkin niin täynnä vilpitöntä järkytystä, etten tiennyt miten minun olisi kuulunut niihin vastata. Hän oli myös vedonnut Mereliin, joten jäin aukomaan suutani epävarmana aloittaen ainakin tusinan verran erilaisia huonoja, järjettömään tilanteeseen sopimattomia vastauksia.
Eikä onneksi ollut loppujen lopuksi edes tarvetta jatkaa noita lauseita, sillä lyhykäiseksi jääneen, minut jälleen säikäyttäneen huudon jälkeen hän astui taaksepäin ja parkaisi ääneen nimeni. Eikä hän kuulostanut enää uhkaavalta tai järkyttyneeltä, vaan epätoivoiselta ja hämmentyneeltä.

Kysymykset saivat minut kuitenkin vain entistä suuremman neuvottomuuden valtaan. Tätä hän siis oli tarkoittanut muistikatkoksillaan. Miten ihmeessä minä kertoisin hänelle, mitä äsken oli tapahtunut? Että hän oli raivostunut silmittömästi heti, kun Varia oli saapunut paikalle ja että hän oli syyttänyt meitä petturuudesta, vallananastuksesta ja ties mistä. Ja että hänen poikansa oli juossut paikalta täysin rikkinäisenä vastalöytyneen isänsä tilanteesta johtuen.
Kavar astui anellen lähemmäksi ja minä, joka olin yhä alitajunnastani kiinni äskeisessä tilanteessa, astuin vaistomaisesti askeleen verran kauemmaksi. Katseeni osuessa ruunikon tummiin, epätoivoisiin silmiin minä tietenkin tajusin, millaisen epäluottamuksen osoituksen olin juuri huomaamattani hänelle antanut ja astuin takaisin lähemmäksi tapaillen surullisena vastausta kielelleni.
"Si-sinä... puhuit hieman... outoja ja Varia... lähti."
Vastaus oli tietenkin alusta asti typerä ja antoi tapahtuneesta aika lailla erilaisen kuvan. Ikään kuin Varia olisi ollut puolivuotias varsa ja isän nuoruuskertomuksiin kyllästyttyään vain ilmoittanut lähteävänsä leikkimään. Eikä lähteminenkään varmaan ollut aivan oikea ilmaus sille, millaisella ahdistuksen siivittämällä vauhdilla ylänköläisnuorukainen oli poistunut paikalta.
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 14. Elo 2012 18:58

Minä tiedän välittömästi Stoneheadin reaktiosta, että katkonaiset muistikuvani ovat totisinta totta. Suuri ori näyttää neuvottomalta edessäni, ottaapa jopa askelen kauemmaskin minusta kuin.. kuin olisi pelännyt minua.. Minulla ei ole tarkkoja muistikuvia tapahtuneesta, vain väläyksiä. Salaa toivon, ettei olisi niitäkään, sillä ne ovat tuskallisia ajatuksia. Elämäni luisuu yhä kauemmas otteeni ulottumattomiin kohtausten myötä. Mitä minä teen? Mitä minä tein? Tai mitä se joku toinen minun ruumiissani teki. Se en ollut minä. Ei, se en.. ollut.. minä..

"Si-sinä... puhuit hieman... outoja ja Varia... lähti", toinen sanoo, ja minä havahdun takaisin tilanteeseen. Huulilleni nousee kolkko, ontto hymy. Jos en muistaisi tapahtuneesta mitään, olisin kenties kiitollinen Stonen välttelevistä sanoista. Hänen surumielinen äänensä ja katkonainen lauseensa paljastaa kuitenkin jälleen paremmin tekojeni kauheudet. Eivätkö muistikuvani voineet edes olla liioiteltuja? Huuliltani karkaa raskas huokaus. Minä en tiedä, mitä tekisin. En todellakaan tiedä. Varia oli lähtenyt, Stonehead näytti hetken siltä, kuin olisin voinut hypätä hänen kimppuunsa. Olinko niin paha? En esitä kysymystä ääneen, vaikka hetken sitä ajattelenkin. Parempi, kuin en kuule vastausta. Tietäisin sen muutenkin. Olin jälleen kerran karkottanut poikani luotani, tällä kertaa olin sen lisäksi säikyttänyt pahemman kerran sen ainoan hevosen, johon uskaltauduin turvata tällä pirun saarella.

"Ei sinun tarvitse koettaa suojella minua, Stonehead, vaikka arvostan tietysti yritystäsi. Ei ole helppoa.. seurata omaa sekoamistaan. Tällä kertaa muistan kuitenkin kohtalaisen paljon siitä, mitä tapahtui", sanon sitten hiljaa. Aurinko ei ole liikkunut taivaalla kovinkaan paljoa, joten aikaa ei ole voinut kulua mahdottoman paljon.
"Se on nyt sitten tehty, vai?" sanon ja koetan viitata sanomallani siihen, etten olisi enää johtaja. Kaikki oli ilmeisesti järjestynyt. En muista miten, mutta jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että Varia ei itse nousisi johtajaksi. Syrjäytetty.. niin, se sana on piirtynyt mieleeni. Sanan alla on kuva minusta huutamassa sitä Varialle ja Stoneheadille. En tiedä, pitäisikö minun pahoitella käytöstäni, pyytää anteeksi. En tiedä hyvittäisikö se loppujen lopuksi yhtään mitään, muuttaisiko se mitään tai auttaisiko se edes.
"Kuka on noussut tilalleni tasankohevosten johtoon?" kysyn vielä selventääkseni hieman aikaisempaa kysymystäni.

En ole varma, miten reagoisin tähän uutiseen omana itsenäni. Toisaalta tunnen valtavaa helpotusta, että asia järjestyi näin nopeasti. Olinhan juuri hetkeä aikaisemmin ilmoittanut Stoneheadille, etten voisi jatkaa tasankohevosten johdossa. Olin kuitenkin elätellyt toiveita siitä, että Varia korvaisi minut. Vaikka tiedänhän minä, että se oli turha toivo, haavekuva. Tällä saarella haavekuvat harvemmin saivat vankkaa pohjaa ja muuttuivat todeksi - tai pysyivät tosina..
"Stonehead minä... minä olen pahoillani siitä, mitä tein. En muista tarkalleen ja tiedän, etteivät sanat ehkä korjaa kaikkea aiheuttamaani. Olen kuitenkin pahoillani", sanon toiselle vilpittömästi ja toivon, että toinen uskoo minua.

Miten tästä eteenpäin? Hyvä puoli asioissa todellakin on se, etten enää ollut johtaja. Minun ei tarvinnut kantaa sellaista vastuuta muiden turvallisuudesta, johon en selkeästi ollut enää kykeneväinen. Huonoja puolia on kuitenkin enemmän. Varia.. Jo poikani yksin painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin mikään muu.. Minun olisi päästävä jonnekin rauhoittumaan. Kenties eristäydyttävä muista hetkeksi. Ehkä se auttaisi.. en ainakaan aiheuttaisi kenellekään vaaraa olemassaolollani, mikäli ympärilläni ei olisi ketään. Tuskin se mitään muuttaa, tautini ei varmastikaan ole parannettavissa. Se olisi kuitenkin oikea ratkaisu, sillä kuka tietää mitä seuraavaksi teen kohtauksen yllättäessä. En tiedä miten hyvin minä lopulta kohtaukseni aikana suhtauduin vallanvaihdokseen. Ehkä yrittäisin leikkiä johtajaa, kuvitella, etten ole tietoinen johtajan vaihtumisesta..
"En tainnut suhtautua kovin hyvin uutiseen vallanvaihdoksesta?" kysyn taas tovin hiljaisuuden jälkeen.
"Mietin vain, että lienee kai parasta pysytellä jonkin aikaa poissa muiden lähettyviltä..." lisään hiljaa.
feiarth
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 14. Syys 2012 22:14

Surukseni minä tiedostin tarkastelevani Kavaria nyt aivan yhtä epäuskoisena, kuin äsken seuratessani hänen mielensä hajoamista: saattoiko se käydä noin nopeasti? Hän tuntui olevan taas se tasankolaisori, jollaisena olin tottunut hänet ajattelemaan, mutta mitä vaadittaisiin uuteen kohtaukseen? En ollut ehtinyt huomata, mikä sen äsken laukaisi.
"Mu-muistat enemmän? Ehkä se on hyvä asia?", mumisin sen enempää sanojani ajattelematta ja katselin murheellisena ruunikkoon. Ori kysyi uudelleen tasankohevosten uudesta johtajasta ja kääntelin korviani kaikenlaisen epävakauden varalta, vaikka tiesin kuinka kamalaa se häntä kohtaan oli nyt, kun hän seisoi tuossa puhuen minulle satutettuna ja kuitenkin kaikesta päätellen järjissään.
"Va-Varia kertoi hänen nimekseen Strangler Cleopatra. Savunharmaa, kookas tamma. Onko hän... tuttu nimi?"
En muistanut aivan sanasta sanaan kaikkea, mitä ylänköläisnuori oli minulle Cleopatrasta kertonut

"Voi ei ei... Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Totta kai tunnet nyt niin ja se oli... Se oli sellaista. Mutta ei sinun tarvitse pyytää sitä anteeksi, et sinä voi sille mitään. O-olen varma, että jos voisit niin estäisit sen. Koska... et se ollut sinä... Tai siis... Ei se tuntunut sinulta. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi jotain, jota et tehnyt ihan... omana itsenäsi", kiirehdin sanomaan ja hain tällä kertaa katseeni toisen silmiin. Hänen ei todellakaan olisi tarvinnut pyydellä anteeksi, koska juuri tapahtuneesta huolimatta minä näin hänet oman mielensä uhrina. Ei hän voinut tapahtuneelle mitään ja se minua tässä eniten surettikin. Hän ei tehnyt äskeistä vapaasta tahdostaan, ei taatusti voinut tehdä ja silti hän joutui kärsimään siitä seuraukset!

"Sinä... et pitänyt ajatuksesta, että tämä Strangler Cleopatra on... tasankohevosten uusi johtaja ja sanoit... asioita. Joita et varmastikaan tarkoittanut! Ja Varia... Hänkin ihan varmaan ymmärtää sen, hänhän on nähnyt tämän ennenkin. Nyt hän vain poistui, koska...", vastasin yrittäen jotenkin saada sanani kuulostamaan rohkaisevilta, mutta hiljenin tavu kerrallaan tullessani taas hänen poikaansa. Yritin valita sanoja jotka eivät ehkä satuttaisi muutoinkin mielestäni perin juurin elämän riepottelemaa oria, mutta mitä sellaista tässä tilanteessa olisi keksittävissä?
"Tämä ei ole helppoa hänelle. Ei sinulle ennen kaikkea, mutta ei varmasti hänellekään ja hän kai vain katsoi parhaaksi poistua", sanoin lopulta ja yritin varovaisesti äänensävystäni huolimatta nyökytellä hänelle rohkaisevasti.

Hänen hiljainen lisäykseni sai minut äännähtämään ahdistuneesti ja pudistelemaan päätäni.
"Ei, mutta... eihän sinun tarvitse! Varmasti tasankohevoset haluavat tukea sinua ja poikasi haluaa ja minähän lupasin olevani tukenasi. Et sinä... et hyökännyt kenenkään kimppuun, ei sinulla ole tarvetta piiloutua vai... vai mitä?"
Lauseeni jälkeen seuranneen hiirenmittaisen hiljaisuuden jälkeen tajusin pian, että olin saattanut selittää asian vain pahemmaksi. Tottahan se oli, ettei hän ollut lopulta kääntynyt vaaralliseksi ketään kohtaan, mutta tulinko juuri myöntäneeksi minun pelänneen hänen aggressiivisuuttaan?
"Ei sinun tarvitse mennä piiloon, Kavar. Jotainhan on keksittävä ja on kamalaa, jos joudut olemaan yksin tällaisessa tilanteessa", koetin vielä paikkailla sanomisiani uudella puhetulvalla ja vilkuilin eksyneenä milloin ruunikon silmiin, milloin kavioihini tai puiden runkoihin toisen takana.

[ Ffuuu... Kirjoitin ensimmäisen ja toisen pätkän joskus tuolloin ja jatkoin tänään loppuun, joten en kyllä usko että tämä on mikään yhtenäisen ajatuskulun ja laadun riemukas jälkeläinen. ]
Enkelikello
 

Re: Come away to the water

ViestiKirjoittaja feiarth » 27. Syys 2012 11:19

Pudistan hiljaa päätäni, kun Stonehead epäilee varoen muistojeni kasvaneen määrän olevan hyvä asia. Päänpudistukseni ei ole suoranainen ei, vaikka ehkäpä se lopulta siihen suuntaan enemmän kallistuu. Kyllähän minä ymmärrän, että ehkä se on kaikkien edun mukaista, että tiedän tekoseni. Sen toisen minäni tekoset. Värähdän. Se ei ole minä. Ei. Mutta kuka se on? Tai pitäisikö ennemmin esittää kysymys siitä mikä se on? Rehellisesti sanottuna: minua ei todellakaan kiinnosta. Ei kiinnosta. Minun puolestani se kummajainen saisi painua helvettiin ja jättää minun ruumiini vain minulle yksin käytettäväksi ja asuttavaksi. Tunkeilija se ainakin on, jos ei muuta. Ja kaiken pahan lisäksi se todellakin sotkee elämääni ja nähtävästi myös suhteitani.

Havahdun hetkeksi ajatuksistani, kun kuulen poikani nimen mainittavan. Varia.. olen niin pahoillani kaikesta.. Luon katseen jonnekin korkeuksiin, kuin toivoen tuulenpuuskan kuljettavan ajatuksen hänen luokseen.
"Ei.. minä en ole kuullut Strangler Cleopatrasta milloinkaan. Eikä hänen ulkonäkönsäkään vaikuta tutulta. Mainitsiko.. Varia.. että hän on tasankohevonen alunperin?" vastaan sitten hiljaa. Poikani nimen sanominen on vaikeaa. Ei kai se ole koskaan ollut helppoa, ottaen huomioon kaiken sen, mitä olen elämäni ja isyyteni aikana ehtinyt töppäillä, mutta jotenkin vuosien kuluessa ajattelin sen silti helpottuvan, eikä päinvastoin..

"Kiitos, Stonehead", sanon sitten ja luon katseeni keskustelukumppaniini. Hänen sanansa tuntuvat tulevan vaikeasti, mikä johtuu varmasti osin vilpittömyydestä, mutta kenties hämmennyksestä ja pelostakin. Kuinkakohan pahasti olin tämänkin suhteeni sotkenut ennen sen varsinaista alkamistakaan? Jälleen kerran kuuntelen hämmentyneenä, miten Stonehead varoen koettaa asetella sanojaan, kuin suojellen minua omilta reaktioiltani. Ja ymmärränhän minä sen, enhän itsekään tiedä millainen ympäristöstä tullut signaali saa pääkopassani aikaan sen vasteen, joka minut muuttaa sekopäiseksi ja vieraaksi. Niin, kenties itsekin koettaisin hänen asemassaan kertoa reaktioistani varoen. Muistan kuitenkin liikaa uskoakseni hänen sanojaan sellaisenaan, vaikka ne minua lohduttavatkin.
"Cleopatrasta tulee varmasti hyvä johtaja, mikäli Varia on hänet tehtäväänsä hyväksynyt.." lähes kuiskaan sitten ja käännän katseeni poispäin orista. Enhän minä sitä epäillyt.. Vaikka olisikohan ajatuksillani siitä asiasta edes mitään merkitystä?

Olen hyvän tovin hiljaa, kuuntelen Stoneheadin sanoja itsestäni, Variasta..
"Minä olen vilpittömästi kiitollinen kaikesta siitä myötätunnosta ja anteeksiannosta, jota sinä osoitat minua kohtaan. En koe ansainneeni sitä, mutta yhtä kaikki se ei vähennä sitä arvoa, jonka tälle kaikelle annan", aloitan. Tähän asti olen miettinyt vain hetkeä aikaisemmin, mitä orille sanoisin. Mutta entä nyt? Minun paikkani ei ole - vaikka hän koettaakin vakuutella - lauman keskuudessa, muiden hevosten luona. Ei ainakaan vähään aikaan.
"Minä olen vieraantunut laumastani jo kauan aikaa sitten. Työ on muuttunut monotoniseksi. Ei minulla ole suhteita, en usko, että laumaani pahemmin kiinnostaisi sekopäisen entisen johtajan tekemiset", naurahdan kolkosti.
"Ei, Stonehead, minä olen oikeasti sitä mieltä, että ainakin hetken minun on saatava olla rauhassa. Poissa tieltä. Kenties pieni itsetutkiskelu auttaa, kenties ei. En halua ollaa taakkana kenellekään", jatkan sitten.

"Minun on parempi yksin", sanon sitten jo huomattavasti paljon varmemmalla äänellä ja katson tiiviisti oria.
"Ajattele sitä vaikka siltä kannalta, että siten minun ei tarvitse olla niin huolissani itsestäni. Minun ei tarvitse murehtia epäasiallista ja aggressiivista käytöstäni. Olen turvassa myös omilta ajatuksiltani", sanon ja tällä kertaa suupieliini kohoaa aavistus aidosta hymystä.
"Kiitos, Belshet Stonehead, vielä kerran. Nämä eivät ole jäähyväiset, ystäväiseni", jatkan ja koetan tavoitella rohkaisevampaa äänensävyä vahvistukseksi Stoneheadille, mutta myös minulle.
"Pidä hyvä huoli itsestäsi - ja Variasta, mikäli kohtaat hänet. Minä palaan vielä turvaamaan sinuun, voit uskoa sen. Nyt minun on kuitenkin mentävä", ennen kuin mitään muuta tapahtuu..

Heilautan päätäni ja pinkaisen laukkaan.
"Kiitos!" huudahdan vielä jonkin matkaa laukattuani. Ehkä kaikki kääntyisi vielä paremmaksi..

Kavar poistuu.

[Kiitos <3 olipas olevinaan vaikeaa.. Ja sitten vaan soffiin sitä virkapeliä Varialle : D]
feiarth
 

Seuraava

Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron