Havuinen harjantyvi

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 09. Huhti 2010 18:51

[Dualess ja Zagor tänne kiitos :--) Ei muita.]

Linyeth


Olin seikkaillut havumetsässä jo parikymmentä minuuttia, kunnes saavuin vihdoin sellaiselle aukiolle missä levähtää. Häntäni huiskahti havupuun uumenista ja korvani oli suunnattu eteen. Toivoisin, tosiaan, että tänne tulisi edes joku seurakseni. Päässäni pyöri isäni sanat, kun olin karannut. Hän saisi.. Kyllä, hän saisi ja saa tulla saarelle. Jalkani vapisevat. En enää ikimaailmassakaan haluaisi nähdä sitä ruunikkoa hullua. En,EN! Asetuin lumelle, ja katsoin jo vähän sulanutta lumiasetelmaa. Pääni laskeutui juuri siihen kohdalle, missä aurinko paistoi. Otin pienet torkut.


Hetkisen jälkeen haukottelinkin oikein makeasti ja vetäydyin ylös. Puusta oli, ilmeisesti tuulenpuuskan mukana, tipahtanut harjantyvelleni paljon havuoksia. Ravistelin itseni oikein nätiksi ja ponnahdin pystyyn. Matkasin eteenpäin, ja kohotin käyntini raviin. Tasaiset, pitkät, ja nätit askeleet kantautuivat pakosti omaan korvaani, kun kuljin eteenpäin.


Saavuin ihan havuaukion loppuun, ja kun olin kiihdyttänyt itseni laukkaan, jouduin tekemään äkkipysähdyksen. Pyllähdin komeasti maahan, ja inahdin. Nousin kuitenkin ylös. Toivottavasti en ole vesien lähellä. En nimittäin halua edes kulkea kiviryteikön lähellä. Hyytäviä, huonoja muistoja. Hyi kamala - mitähän isä oli edes tehnyt äidin kuoleman jälkeen.. Ei ainakaan itkenyt. Hiirakonruunikon kasvot olivat hirveät! Vihaan isää. Edelleen. Eikä siinä ole MITÄÄN häpeämistä!! Huusin mielessäni. Käännyin takaisin ja häntäni piiskasi lautasiani puolelta toiseen.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 12. Huhti 2010 16:15

Zagor

Vilkaisin yllätettynä olkani yli, kun pensaikko takanani päästi karhean kuiskauksen. Pieni, neliraajainen olento tupsahti esiin kuusamapensaiden joukosta. Eläimen karva oli valkeaa, harmaata sekä ruskeaa sotkua ja tummissa silmissä oli säikähtänyt katse, kun se värisytti nenäänsä haistellessaan tuoksuani. No terve vain sinullekin, talttahammas.
Jänis tuijotti minua vielä yhden sydämenlyönnin verran, ennen kuin säntäsi jälleen omille teilleen. Se oli luultavasti pitänyt minua aivan yhtä pitkäveteisenä olentona kuin minä sitä. Pyöräytin silmiäni tylsämielinen ilme kasvoillani ja hillitsin haluni iskeä otsani lähimpään kuusenrunkoon. Jos näkisin enää yhdenkin pitkäsäären, siivekkään tai muun piipertäjän, jonka katse sanoo 'sinä et kuulu tänne', heittäytyisin maahan rukoilemaan armoa. Tiedetään, saatana, tiedetään. Olin outolintu ja huomasin sen itsekin. En taatusti tarvinnut ketään huomauttamaan asiasta erikseen.
Katseeni ajelehti jokseenkin välinpitämättömästi polusta yläilmoihin, jota peittävät havupuiden tiheät oksistot. Silmiä täytyi siristää, ennen kuin erotti latvustojen läpi kaistaleen sinistä. Ei perhana, täällä ei näkynyt edes taivas kuten kotopuolessa. Ikäiseni tamman ärsyttävä ääni kivitti takaraivoani sanoilla 'Tervetuloa. Olen varma, että viihdyt.', ja jostain syystä verenpaineeni kohosi jälleen noususuuntaan.

No, ei mitään niin pahaa ettei hyvääkin. Taittaessani matkaa rannikolta sisämaahan päin olin huomannut, että ruhjeeni olivat parantumassa hyvää tahtia. Jokunen mustelma ja nirhauma pilkotti edelleen vaalean karvani joukosta, mutta enää jalkani eivät tutisseet kuin isovaarillani. Hyvä niin. En pitänyt voimattomuudesta, enkä varsinkaan siitä, kun jouduin itse sen uhriksi. Luojalle kiitos siitä, että omiin vanhuusvuosiini oli vielä rutkasti aikaa. Äkillinen vetreyden menettäminen sai aina mietteliääksi, halusi tai ei.

Ajatuskierteeni keskeltä hätkähdin jälleen yllättävää ääntä. Maa valitti vaimealla äänellä, kun kaviot osuivat aluskasvillisuuden keskelle. Uskomatonta, kuinka niin tuttu ääni saattoi kuulostaa niin vieraalta. Korvani nytkähtivät äänen suuntaan ja katseeni haravoi ympäristöä levottomasti. Missä hemmetissä... Lähellä? Toivottavasti. Olin kurkkuani myöten täynnä raivostuttavaa epätietoisuutta, johon minut oli tylysti jätetty. Jos minä näkisin vielä sen vihoviimeisen pyryharakan, niin... hei! Jalkani reagoivat kauempana vilahtavaan vieraaseen nopeammin kuin pääni, ja huomasin syöksyväni toisen perään. "Hei, odota!"
Ryntäsin vieraan eteen viistoittain sivulta ja pysähdyin keskelle polkua tien tukkeeksi. Nyt minulta ei karattaisi ilman vastauksia, perhana. Lapani kohoilivat kevyesti kiihtyneen hengitykseni tahtiin ja heilautin harjaksen terävästi silmiltäni. Ilmeeni ei ollut varsinaisesti uhkaava, vaan ennemminkin jotakin uteliaan ja turhautuneen väliltä.
"Toivottavasti sinulla on aikaa pienelle juttutuokiolle."
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 12. Huhti 2010 18:47

Käänsin päätäni huutaneen kohtaan ja lausoin samalla: "Selvä." Kun olin odottanut tätä nuorta, myönsin myös, että minulla olisi aikaa juttutuokiolle. Kenties hän kysyisi jotain minulta? Mikähän tämän orin nimi oli? Vaikutti mukavalta jo ensisilmäyksellä, hänhän halusi puhua minulle. Muut eivät pahemmin ole minusta piitanneet. Varsinkaan se kirjava tamma. Mutta ihan sama, omapa oli asiansa.

Olin huomattavasti pirteä tänään. Tapaan ensimmäisen orinkin. Ja sehän on hyvä asia. Osittain.. Mutta turhaan minä sitä mietin. Mieleni teki mieli kysäistä, onko tämä uusi täällä saarella, vai onko ori jo alkuperin ollut täällä, kauemminkin kuin minä? "Oletko sinä.. uusi täällä?" Suustani pääsi, ja katsoin tätä hetkisen uudelleen. Olisi tehnyt mieli kertoa itsestään niin tolkuttomasti, mutta annettaisiin nyt tämän totuttua seuraani.

Pärskähdin. Odotin vastausta orilta ja seisoskelin rauhallisesti paikallani.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 15. Huhti 2010 20:32

[Pahoittelut pienestä kestosta, on tupannut kiirettä noiden koulutöiden kanssa.]

Täytyi myöntää, että yllätyin toisen vastaanottavaisesta asenteesta. Olin nimittäin varautunut jo etukäteen uhittelemiseen sekä hampaiden kiristelyyn. No, se ei näköjään ollut tarpeen. Hämmennys paistoi katseestani silmänräpäyksen verran, kunnes kasvoni sulivat hivenen kärsimättömään, mutta vähemmän varautuneeseen ilmeeseen. Toinen taisi olla osapuilleen minun ikäiseni ja kokoiseni, joskin huomattavasti sirorakenteisempi. Kokonaisuudessaan ihan sievä ja pirteäilmeinen peipponen, pähkinänruskea väriltään tämäkin. Olisikohan se pitänyt tulkita ylemmän tahon varoituksena?

"Paistaako se päällepäin tosiaan niin selvästi?", heitin takaisin tamman kysymyksen kuullessani. Äänessäni särähti vääjäämättä kyynisyys ja jonkinasteinen turhautuneisuus. Oliko minulta jäänyt huomaamatta joku pikkuruinen vesileima, jota paikalliset kantoivat takamuksissaan? Täytyisi kiirehtiä sen laitattamisessa, etten enää erottuisi porukasta. Pieni ääni takaraivoni perukoilla surisi kiukkuisesti kilpaa ajatuksenjuoksuni kanssa ja protestoi kyynistä oloani vastaan. Jep, kohtelias keskustelunavaus oli minulle outo käsite. Tai no, ehkäpä joku oli joskus maininnut siitä lyhyesti kotopuolessa, mutta sillä hetkellä en ollut erityisen halukas muistelemaan gentlemannin käytöstapoja. Kärsivällisyyteni muuta maailmaa kohtaan alkoi nimittäin olla vähissä, ellei suorastaan huutavassa vajeessa.

"Saavuin näille kulmille jokunen päivä sitten ja olisin erittäin utelias tietämään, missä helvetissä olen." Suupielilleni kipusi tyytymätön hymy, joka kieli parin päivän tiedottomuudesta sekä epävarmuudesta. Ärsytti myöntää, mutta ne olivat olleet erittäin ikäviä seuralaisia kulkiessani yksin tuntemattomia tienoita pitkin. Oliko laiva karahtanut takaisin Amerikan rannikolle, jollekin saarelle vai tyystin erilliselle mantereelle? Minä en tiennyt, enkä viitsinyt edes heittää sen suurempia arvauksia.
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 16. Huhti 2010 13:44

[Juu, ei se mittään. :D]

Katsoin hetken samankaltaista silmiin ja sitten mieleeni välähti tämän paikan nimi. Caralia se oli - hevosten oma maailma. "Voin vastata kysymykseesi. Olet Caraliassa. Ja jos haluat, että tarkennan asiaa, niin sano vaan pois." Korvani olivat edessä, mutta painoni nojasi takasilla. Kuitenkin siirtelin painoa jalalta ja kaviolta toiselle. Havupuun oksasta tipahti aamun puolelta jäänyt vesipisara, joka tipahti harjaani, otsaharjakseen.

Voisin tarkentaa asiaa. Olenhan nimittäin jo kuullut laumoistakin ja käynyt jo osissa niistä. Kenties tuo ori haluaisi minun selventävän asiaa? Jos enää olisin ensikertalainen, en olisi varmaan osannut edes tännekkään... toisaalta, ensin saavuin metsäponien sademetsän lähettyville, merenrantaan. Kyllä: Muistin valkean hiekkarannan olleen vielä vähän lumen peitossa, mutta onneksi suurin osa lumesta on jo sulanut pois. Aurinko kävi silmiini, ja käänsin katsettani maahan.

Oli hän ihan mukava.. Jos tutustuisimme nyt tässä paremmin, eikä hän lähtisi pois vähään aikaan.. No, olisi se kivaa. Hänhän on komeakin, mutta perustun yleensä äitiin.. Luonteen mukaan. Niin minun piti etsiä oma sielukumppanini. Miten äiti oli valinnut isän.. Sen kamalan paholaisen. Jos äiti olisi elossa.. Kertoisin heti, mitä on tapahtunut! Miettimiseni katkesi siihen, kun sain muistikuvan äitini lauseesta: "Linyeth.. pidä huolta itsestäsi, vaikka minulle tapahtuisi jotain." Sitten mielessäni välähti kuollut ruumis.. äitini selkäranka ja isän pahoinpitely.. Ravistelin itseni päätä ja minua puistatti aika rutkasti silloin.

Nostin katseeni oriin, ja tämän kiiltävään, ruskeaan turkkiin. Häntäni heilahti kerran, mutta se oli jo lopettanut lautasieni piiskaamisen. Pääni oli taas nuokkumassa ja kohotin sitä sen verran, että voisin tutkia orin ulkonäköä vielä kertoja. "Mikäs nimesi mahtaakaan olla?" Kysyin mietteliäänä ja katselin oria.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 20. Huhti 2010 19:18

[Nyt on kyllä vähän kankeaa tämä. ^^']

Kurtistin otsaani epäuskoinen ilme kasvoillani. Nimi, jonka tyttö minulle heitti, kalskahti korviini ainoastaan vieraalta ja oudolta. Niin että mikä oli? Caralia? Okei, selvä. Missäs olikaan se lähin turistineuvontapiste? Tässä vaiheessa olisi varmaan pitänyt huoahtaa mitä suuremmalti valaistuneena ja suipistella suuta ilahtuneena. Ihan kiva, mutta minun lamppuni ei suostunut syttymään. Olisiko päässyt hehkulanka kärähtämään.
"Hienoa. Olen siis vihoviimeisessä perähikiässä, jonka nimestä en ole koskaan aiemmin kuullutkaan.", totesin innoton hymy kasvoillani. "Joten näin ollen - kyllä, lisäselvitys olisi varmaan paikallaan, mikäli neiti sen minulle tosiaan suo."
Vaikka turhautuneisuus olikin päällimmäisin tunne, ei auttanut kuin myöntää, että myös uteliaisuus alkoi heräillä kankeasti sisälläni. En tiennyt, oliko pelkkää yhteensattumaa, että molemmat tammat ja samalla ainoat lajikumppanini, joihin olin törmännyt, liikkuivat yksin ja vailla riimuja tai suitsia. Heissä ei haissut kaksijalkaisten kosketus. Ja tapa, jolla he olivat paikasta maininneet... en tiedä, siinä oli jotakin merkillepantavaa. Ehkä äänensävy tai... Äh. Nämä tienoot tuntuivat vain olevan jotakin muutakin kuin pöpelikköä, vaikka sitä ei päällepäin huomannutkaan.

Okei, aplodit epämääräisen spekuloinnin kruunaamattomalle kuninkaalle. Pähkäilyni kuulostivat hölmöltä jo omissa korvissani, mutta siitä huolimatta omituinen kutina takalistossani ei suostunut häviämään.

"Olen Zagor,", vastasin toisen kysymykseen leukaani nostaen. "Venäjältä kotoisin."
Ryhtini suoristui aina aavistuksen lyhyen esittelyn myötä. Tapa taisi olla osittain peräisin kilpakentiltä, ellei sitten ihan kotopuolesta. Vaatimattomuuden sijaan meikäläiset arvostivat enemmän ylpeyttä omista sukujuurista. Heilautin harjaksen toiselle puolelle kaulaani ja tutkailin toista huolellisesti.
"No, entäs sinä sitten? Mikä nimi sinulle on siunautunut?"
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 21. Huhti 2010 08:37

[Joo sori jos tästäkin tuli nyt vähän tynkä]

Hahaah. Ehkäpä voisin sittenkin selventää saaren tapahtumista orille, olenhan jo erään johtajattarenkin tavannut. Gameten. "Anteeksi kovasti. Voinhan toki selventääkin, jos halajat laumoistakin kuulla." Sanoin sävyttömästi, mutta silti jonkin verran kohteliaasti orille.Venäjältä hän oli tullut? Kyllä. "No, tietääkseni täällä on ainakin 6 laumaa. Ja sen verran, kun nyt muistelen, tiedän, että Gamette on metsäponien johtajatar." Kerroin orille ja hymähdin samalla. "Anteeksi. Unohdin esitellä itseni. Nimeni on Linyeth. Voit kutsua vaikka Linyksi, jos haluat." Katsoin auringonpaisteen takana olevaan Zagoriin, joka näytti olevan vähän ihmeissään vieläkin tästä paikasta.


"Etpä varmaan täällä ole kauaa ollut? Minä olen kohta ollut täällä jo kuukauden, joten voin hyvin vielä kertoa lisää tästä saaresta, Zagor, jos sinä vain haluat." En nyt sattunut keksimään mitään ihmeellisiä sananparsia, tai vaikkapa lauseita, sillä sanoin nyt vain mitä suusta raikui. Kaulani kaarsi suoraan ruohon lähelle ja repäisin pari ruohotukkua nurmen seasta suuhuni. Kavioni liikahti eteenpäin, ja huomasin, että joku pikku perhonenkin oli lennellyt minun ja Zagorinkin lähelle.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 03. Touko 2010 22:27

[Aah, anteeksi tämä kauhea kesto. D: Toivottavasti et ehtinyt jo luovuttaa kokonaan odottelemisen kanssa!]

Höristin korviani huomattavasti aiempaa kiinnostuneempana, kun toinen mainitsi laumat. Lopultakin asiaan. Kuusi kappaletta? Määrä oli kohtalaisen suuri. Kallistin päätäni ja kasvoilleni lipui mietteliäs ilme, kun tarkastelin tammaa tämän puhuessa. Metsäponit? Nimi taisi kertoa joukkiosta jo kaiken olennaisen. Lähes tulkoon suloista, etten sanoisi.
"Hetkinen. Entäs nämä muut laumat?", kysyin otsaani rypistäen toisen esiteltyä itsensä Linyethiksi. Sosiaaliset suhteeni edistyivät näemmä huimaa vauhtia. Tällä kertaa ei tarvinnut jäädä kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan.

Kohotin aavistuksen leukaani kuullessani sanan saari. Eipä ihme, ettei nimi Caralia ollut minulle entuudestaan tuttu - olin näemmä rantautunut jollekin saaripahaselle keskelle ei-mitään. Tai no, oli ehkä turha puhua paikasta vähättelevään sävyyn, sillä se vaikutti olevan kooltaan suuri. Sellaisen vaikutelman olin ainakin saanut tehdessäni vastentahtoista, joskin omatoimista ja pakollista sight-seeing-touria tienoiden ympäri. Seutu rehotti vaihetelevasta maastosta ja mikäli yhdelle saarelle mahtui kuusi laumaa johtajineen... No, loppu oli täysin vapaasti pääteltävissä.
"Jep. Ei tarvitse olla älyn kalifi huomatakseen, että olen täysin ulalla.", vastasin vinoilevaan sävyyn ja kohotin laiskasti toista suupieltäni. Puiden heittämät varjot risteilivät vaalealla karvallani ja kevyt tuulenvire kävi tummiin jouhiini.
"Kaikki informaatio tästä... Caraliasta kelpaa auliisti, sillä -", lauseeni jäi kesken rekisteröidessäni toisen puheeseen upotetun tiedonmurusen aavistuksen liian myöhään. Pitkät piuhat, minkäs teit. "Odotas. Sanoitko kuukauden verran? Sinäkin olet saapunut tänne muualta?", täsmensin aavistuksen yllättyneenä ja päädyin tarkastelemaan Linyethiä uusin silmin. Toinen vaikutti olevan täysin kotonaan ja oli mahdotonta mennä arvailemaan, mistä maailmankolkasta hän oli kotoisin tai millaisen historian omasi. Samoilla kilpakentillä en ainakaan muistanut koskaan nähneeni tätä kyseistä tammaa. No, sellaisen mahdollisuus olisikin ollut häviävän pieni, ellei sitten olematon.
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 19. Touko 2010 16:53

[Anteeksi kamalasti kesto, vaikkei kuitenkaan kauaa kestänyt.]

"Muut laumat. Niiiin, ne muut laumat! Joo. No, on metsäponien lisäksi vuoristoponit, aavikkoponit, lumihevoset,tasankohevoset, jossa minä ainakin olen, ylänköhevoset, ja laumattomat. He liikkuvat vapailla maa-alueilla, joka ei ole minkään lauman omistama. Mekin voisimme kulkea siellä", sanoin, ja käännyin takaisin orin puoleen. Kyllä, kaksi kuukautta täällä olen jo ollut, ajattelin. "Juu, voin kertoa saaresta lisääkin.. Ja sanoin olevani ollut täällä kaksi kuukautta, enkös vain?" hymähdin hieman höpsön oloisena, ja katsoin auringonpaahteeseen tasangolle kauemmas meistä. Sitten hymyni hyytyi taas. "Olen tullut muualta, mutta en halua kertoa mistä. Enkä halua kertoa muutakaan kotimaani tapahtumista.. Vaikka ei tarvitsisikaan. Minulla on..." Lause tuli suustani ulos ja yhtäkkiä se teki äkkipysähdyksen. Nielaisin sanat takaisin suuhuni, ja katsoin muualle. "tappajaisä." Sanoin vakavoituneena, mutta tiesin, että toista voisi huvittaa lauseeni. "Eikä hän TODELLAKAAN ole hauska isä, jonka voi päätellä jo kutsumanimestäkin. Hän on etsimässä minua.. Ja pelkään, että hän löytää minut pian."


Kellertävä ja häikäisevä aurinko jatkoi porottamistaan, ja minulla alkoi olla aika kuumakin. "Oliko täällä vettä..? Edes jossain? Mietin vain.. Nyt on aika jano." vaihdoin puheenaihettani nopeasti. En voi tietääkkään, miten lähellä hän on minua. Vaikka.. tuolla puskan takana? Mietin itsekseni hätääntyneenä ja katselin muualle.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 25. Touko 2010 13:12

Okei. Täällä näköjään harrastettiin innokkaasti luontoperäisiä nimiä. Vuoristoponit? Aavikkoponit? Jostain syystä teki mieli pyöräyttää silmiä. Huh helvetti, miksei saman tien Caralian kannibaalit? Katu-uskottavuus kunniaan, kiitos. Toisaalta, kenellekään jäisi tuskin epäselväksi lauman elinympäristö, mikäli nimeen oli uskomista. Tai sitten saarten asukkaiden ajatuksenjuoksu ei seurannut minkäänlaista logiikkaa. Mene ja tiedä.
"Vai olet sinä tasankohevosia." Vilkaisen tammaa jälleen puntaroivasti ikään kuin pohtien, millainen roikka kyseessä sitten mahtaisi olla tämän edustajan perusteella. Ei tämä nyt päällepäin pahemmalta vaikuttanut ja nimikin kuulosti korviin kohtalaisen lupaavalta. Paremmalta ainakin kuin yksikään ponilaumoista. 'Iltaa. Nimeni on Zagor. Sukuni juuret lepäävät Venäjän karuilla tasangoilla, mutta nykyään kuulun metsäpiipertäjien laumaan.'
... jep. Ja uskottavuuteni olisi tuhon oma harakoidenkin tippuessa oksilta naurua pidätellessään.

Koominen mielialani antoi hieman periksi toisen tarkentaessa tietojaan laumoista ja vaihtui epäuskoisuuteen. Alueet, jotka eivät ole kenenkään omistamat... joilla voi vapaasti kulkea? Mitä helvettiä? Muuallako sitten ei voinut? Jos olisin ollut kissa, tämän kollin niskakarvat olisivat nousseet pystyyn.
"Hei, hidastapa vähän. Mikä hemmetin militaristileiri tämä on?", kysyin kärkevä ilme kasvoillani. "Tarkoitatko sinä, että tämä saari on jaettu alueisiin, joista joillekin on kulkulupa, toisille taas ei?"

Linyethin vakavoituessa kohotin kulmiani kyseenalaistavasti ja mitä pidemmälle hän tarinaa jatkoi, sitä vaikeampaa minun oli vastavuoroisesti pitää kasvoni peruslukemilla. Tuota... joo. Tappajaisä? Aika brutaalia. Olikohan neitosessa kieroutuneen koomikon vikaa?
"No johan on. Harvemmin sitä kohtaa hauskoja tappajia.", totesin venyttelevästi. "Tuolla lisänimellä varustetun isäukon täytyy epäilemättä olla hankalampi tapaus. Kannattaa varmaan turvata huolellisesti selusta.", lisäsin sarkastisen myötätuntoisesti. Okei, anteeksi vain kyynisyyteni. Olihan se vähän epäoikeutettua, mikäli tyttö puhui täysin vakavissaan, mutta että isä, joka metsästi tytärtään pöpeliköissä heittoveitsien ja kirveiden kanssa? Eikö siinä vaiheessa olisi ollut syytä jo suurempaankin paniikkiin?
Jostain kumman syystä oli helpompi uskoa silkkaan huomionhakuisuuteen. Tai sitten jonkinasteiseen auringonpistokseen.
"Ihan ymmärrettävää. Kyllä sitä vähäisempienkin tarinoiden kertomisesta kuivaa suu.", totesin vinosti. "Muistaakseni kauempana tulosuunnassani oli metrinlevyinen puron."
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 26. Touko 2010 15:48

(Pääsisikö Linyn isä hetkeksi peliin?)

Katsoin taas hieman epävarmaan oriin. "Joo, täällä on omille laumoille omat rajat. Ylänköhevoset ovat ihan tässä meidän lähellä, voisimme tavallaan vaikka nytkin lähteä ylänköhevosten alueelle. Mutta emme saisi kai viipyä kauaa siellä. Olenhan minäkin käynyt joskus metsäponien alueella. En salaa, ihan tarkoituksella. Ensimmäisenä päivänäni täällä."
Jatkoin lausettani: "Ja isästäni: Kerroin hänestä suht epäselvästi sinulle, mutten oikein tiedä, miten muuten osaisin kertoa hänestä. Hän on kaukana meistä. Hyvin, hyvin kaukana. Onneksi", naurahdin. Katsoin Zagoriin uudelleen. Niin - hänhän oli ihan tolaltaan, jos niin voisi sanoa. Totaalisesti ymmärtänyt kaiken sanomani. Asia ei todellakaan ollut niin. Hän kyselee minulta kaikkea, ja onhan se ymmärrettävää, jos toinen vasta oli tullut saarelle.

"Kannattaa sinunkin varautua - isäni voi, jos hän löytää minut, ja huomaa sinun olevan seurassani, koettaa nirhata sinutkin." Kyllä, isäni on mielipuoli. Niinhän minä voisin Zagorille sanoa, mutta toinen olisi tajunnut sen jo, ennen kuin olisin edes asiasta huomauttanut. Toope. Idiootti, ja kaikki nämä idioottimaisuuden nimitykset kuuluisivat yksin ja ainoasti isälleni.
Niin, minuakin voisi luulla hulluksi. Olenhan tappajaisän™ tytär.

Mutta toisin on. En mielestäni ole millään tavalla hullu - vaikka huumorintajussa on joskus vikaa, ja saatan lauseeni joskus valita tyhmästi, nalkuttaa, huutaa, villiintyä, ja.. mainitsinko jo, että huumorissani on joskus vikaa?

Kuitenkin. Asiaan. Heilautan jouhiani, huiskutan häntääni ja katson Zagoriin uudelleen. Hän on mukava, lukuunottamatta väliaikaista sarkastisuutta ja kiroilua. Olenhan minäkin kiroillut, eikä siinä ole mitään pahaa. Kai. En ole ainakaan kenenkän puuttuvan kiroiluun. Eikä siihen tarvitse puuttuakkaan. Paitsi, jos saan jonkun kanssa varsoja, ja jos varsat oppivat joltain kiroilevalta isältänsä kirosanoja puolivuotiaana, asiaan on puututtava heti.

(Joo Linyeth ajattelee vähän pöhköjä :D Se taitaa tykätä Zagorista.
Meeba
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Dualess » 31. Touko 2010 21:42

[Ei muuten huonompi idea, mutta Zagor taitaa joutua tässä välin lähtemään viennin perässä muille mannuille. ;)]

"Vai sillä lailla. Jo on melkoinen sotilaskuri", totesin sulatellen toisen kertomaa ynseästi. Linyethin puheesta kuulsi korviini jonkinlainen tietämättömyys tai ainakin epäröinti, mutta periaatteen pystyin kalastamaan sanojen keskeltä. Rajoja ja kieltoja, epäilemättä rangaistuksiakin?
Kurtistin kulmiani epäilevästi. En ollut koskaan pitänyt erityisemmin liikkumisen rajoittamisesta. Aidat, paalut, pilttuut, rajat... ne oli tarkoitettu kahlitsemaan ja kontrolloimaan. Ja mikä pahinta - niihin tottui petollisen helposti. Tiesin kokemuksesta, että jos vankila oli tarpeeksi iso, sen mielsi vapaudeksi. Kaksijalkaisten keskuudessa siihen urautui - minkäs mahdoit. Elämä oli yksinkertaisesti helpompaa, kun muisti viettää suurimman osan ajasta leppoisassa yhteiselossa. Kaikkien tiedossa oli, mitä kaksijalkaiset, nuo ravintoketjun kruunaamattomat kuninkaat, saattoivat niskuroiville tapauksille tehdä.
Valitettava fakta oli, että ihmisten ylivaltiuteen minä olin jo lapsesta saakka tottunut. Mutta että lajikumppanini määräisivät, minne askeleeni suuntaisin? Ajatus oudoksutti. Millainen johtaja kuvitteli olevansa oikeutettu rajaamaan kaltaistensa liikkumista? Jep - vallan oli täytynyt kilahtaa hattuun pahemman kerran. Ei tosin sillä, ettenkö olisi ollut utelias näkemään, kuka kuvitteli itsestään niin suuria.

Kuunnellessani Linyethin tarkennuksia hänen ärhäkämmän puoleisesta isukistaan vaihdan painoani jalalta toiselle, enkä pysty pitämään naamaani täysin peruslukemilla. Hymyilytti ja pahasti. Ilmeeni oli jokseenkin epäuskoisen huvittunut, kun mittailin tammaa katseellani tämän puhuessa. Jutut muuttuivat entistä villimmiksi ja aloin olla jo vakavasti huolissani toisen puolesta.
Uh huh.
Nytkö jo minäkin olin vakavassa vaarassa saada turpiini? Pudistin päätäni ja vilkaisin sitten toista skeptisesti kulmieni alta. En ollut koskaan pitänyt itseäni erityisen suvaitsemattomana tai vähästä hätkähtävänä henkilönä, mutta nyt meni kyllä hieman yli. Sinänsä koomista kyllä, mutta pidemmän päälle lähinnä turhauttavaa.
"Isäsi täytyy olla todella kiintoisa tapaus. Suosittelen hänelle lämpimästi vihan- ja aggressionhallintakursseja", totesin vinosti päätäni kallistaen. Jostain syystä minulla oli vahvasti sellainen kutina takalistossani, etten hyötyisi tästä keskustelusta enää tämän enempää. Olisikohan aika suorittaa taktinen vetäytyminen.
"Kaikella kunnioituksella, neitiseni, mutta aika kuluu, tie vie miestä ja sitä rataa...", totesin venyttelevästi ja otin askeleen etäämmälle. "Pidetään puolustus yllä ja muistetaan turvata selusta, vai mitä.", heitän silmää vinkaten, ikään kuin meillä olisi tärkeä yhteinen salaisuus. Ironian havaitsemiseen ei paljoa vaadittu.

Sen suuremmitta numeroitta harpoin toisen ohi ja heittäydyin rytmikkääseen raviin. Kasvoillani säilyi hetken epäuskoinen, vino hymy, joka muuttuu pian pitkäksi huokaisuksi. Jessus.

Zagor poistuu

[Kiitoksia pelistä! Hieno homma, että sain ukkoni kartalle Caralian käytännöistä. 8)]
Dualess
 

Re: Havuinen harjantyvi

ViestiKirjoittaja Meeba » 08. Heinä 2010 22:23

Jäin hetkeksi tuijottamaan komean orin perään. Huokaisin syvään, ja kuiskasin varjolle, joka häämötti jo kaukana puiden lomissa: "Hei sitten..."

[Kiitokset pelistä ;)]
Meeba
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron