Kaksi niin hehkuvaa

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 12. Syys 2010 18:27

[Tuikku tännepäin!]

KATLA

Mitä kuuluu tehdä silloin, kun mitään ei tule?
Ei tule mitään. Mitään ei tule. Kukaan ei tule. Ovet ovat suljetut takanapäin ja edessä näkyy pelkkää tyhjyyttä. Jos sitäkään. Miltä tyhjyys näyttää? Ei kai miltään. Ei sellaiseen halua mennä, mikä ei näytä miltään.
Mutta kun joka suunnassa näkyy pelkkää sitä niin.
Ja voimat alkavat loppua.

Katrinahan on elossa. Ainakin oli vielä... on ollut vielä jokin aika sitten. Hyvin todennäköisesti hän on... tai siis, jos ei - jos ei ole niin - niin ei. Katrina on elossa. Hän ei voi olla poissa. Se ei ole... mahd... koht... reil... aa. Hän ei ole poissa. Hän on jossain täällä. Sen on oltava selvää.
Mutta vaikka minä teen siitä selvää, en silti tiedä kuinka ikimaailmassa löydän hänet.

Tihku on alkanut jo eilisiltana eikä se osoita halukkuutta lakata. On synkkää, kosteaa ja kieltämättä hieman koleaa. Luulen että minun pitäisi etsiä suoja. Olen jo osittain märkä ja kylmettyisin jos jäisin seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa. Siksi pysyttelen liikkeellä, astelen epävarmasti kohti itää. En tiedä miksi menen juuri sinne. Pohjoiseen ei kannata mennä. Etelässä olen käynyt jo riittävän monta kertaa, ja lännestä tulin.
Tämä ei ole hyvä.

[Kammottavaa kirjoittaa näin leveään tekstikenttään x__x]
kaZAM
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja TuikKu » 12. Syys 2010 18:58

YÀVIË

Vaeltelin sekavana ympäriinsä. Tietämättä minne mennä tai mitä tehdä. Erilaiset asiat ja kysymykset poukkoilivat pääkallossani kuin hämmentynyt mehiläisparvi, aina välillä pistivät. Ilma oli kostea ja kolea. Synkkä ja kolkko ilma sai minut vielä enemmän apeammaksi ja sekavaksi. Tihku ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Verisenä ja lähes litimärkänä kävelin eteenpäin.
Sokeana.
Tietämättä mitä edessäni oli.

Kavioni painautuivat märkään maahan. Tuntui kuin minulla olisi ollut tyhjä aukko rinnassani. Siihen sattui. Ja tuskin mikään pystyisi sitä täyttämään. Niskaan ja joka paikkaan koski, jomotti. Olo ei ollut todellakaan mitä mahtavin. Miksi minulle piti juuri näin käydä. Kai kaikki johtui vain omasta tyhmyydestäni ja sinisilmäisyydestäni, kirjaimellisesti.

Päätin lopulta hakeutua hieman suojaisampaan paikkaan. Yritin etsiä mahdollisimman suojaisaa ja isoa puuta. Hetken etsiskelyn ja kävelemisen jälkeen löysin melko sopivan. Askelsin puun luokse ja menin sen suurien oksien ja neulasten alle suojaan. Laskeuduin maahan makaamaan, sillä en varmaan pysyisi pitkään pystyssä.

[Niin on x__x Saa viestit näyttämään onnettoman lyhyiltä]
TuikKu
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 12. Syys 2010 20:13

Illathan ovat vähän huonoa aikaa millekään kamalan kehittävälle tai uusien, säkenöivien ideoiden saamiselle. On pimeää ja ikävää ja usein myös yksinäistä. Silloin yleensä kannattaa vain etsiä nukkumapaikka, painaa pää maahan ja nukkua yön yli. Aamulla kaikki näyttääkin jo ihan erilaiselta. Nukkuminen auttaa. Yleensä siis.
Sen takia tämä onkin niin kamalaa. On hirveää tietää, että aamu ei nyt olisi iltaa viisaampi. Olisin silloin hädin tuskin levänneempi tai pirteämpi, sillä nukkuminen on niin vaikeaa ja yöt pitkiä ja kauheita. Sitä käy maate, valvoo ja kääntyilee ja toivoo että jokin muuttaisi tämän. Ei väliä mikä, kunhan jokin saisi maailman kirkkaammaksi. Mikä tahansa.
Mutta kun sitä tietää, ettei niin tapahdu. Aamulla tyhjyys on yhä täällä. Ei se mene pois.

Joten onko parempi yrittää nukkua ja käyttäytyä niin kuin unirytmi olisi vielä jokin itsestäänselvyys? Vai kannattaisiko sen sijaan harhailla yökin ympäriinsä puolinukuksissa, ei väliä mihin matka, ja tuntea edes että maisema muuttuu?
En tiedä. Juuri nyt täällä sataa. On nihkeää ja inhottavaa. Tuo suojaisa puu näyttää siltä että se on tähän hetkeen kaikkein paras ratkaisu.

Ainakin se yllättää minut pahanpäiväisesti, mitä juuri mikään asia ei viime aikoina olekaan onnistunut tekemään. Mainio juttu siis. Mutta siitä en tiedä, kuinka hienoa on olla vähällä kävellä hämärässä päin jotakuta suojassa lepäävää olentoa. Ja aivan vahingossa vieläpä.
Selkeämmin sanoen olen juuri astumassa kuusen oksien suojaan, kun huomaan siellä jo oleskelevan hahmon. Hätkähdän kesken askeleen säikähtäneesti taaksepäin.
"Oh!"
kaZAM
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja TuikKu » 26. Syys 2010 13:59

Minun oli pakko ummistaa silmiäni ja yrittää karkottaa inhottavat mielikuvat päästäni. En haluaisi enää ikinä miettiä asiaa, tai saatika puhua siitä. Minua pelotti, mutta olin samalla hyvin vihainen, raivoissani. Mitä tulevaisuus toisikaan tullessaan. Hirveitä asioita. Todella hirveitä asioita...

Ilma on nihkeä ja inhottavan kostea ja kolea. Mikään ei tunnu nyt mukavalta. Parasta olisi kai vain nukahtaa ja unohtaa kaikki. Mutta ei se niin helppoa olisi! Ei todellakaan! Vaikka yrittäisin nukkua, tiesin etten saisi unta. Tihkusade on yltynyt nyt rankemmaksi sateeksi, mutta onneksi minulla on suojaa. Tämä suuri puu, jonka lehvistön alle voin kätkeytyä. Siinä ainakin yksi positiivinen asia.
Samassa hätkähdän kun joku huudahtaa. Aivan yllättyneenä käännän päätäni äänen suuntaan jotta näkisin mitä täällä tapahtuu. Olin saada sydänkohtauksen. Entäs jos se olisikin joku peto. Raatelisi minut ja pistäisi poskeensa. Toisaalta se olisi vain hyvä. Pistäkööt vain poskeensa, eipähän tarvitse enää elää itsensä kanssa.

Hevonen! Se olikin vain hevonen. Tamma näytti itsekkin hieman säikähtäneeltä. Olin kääntänyt katseeni toisen kasvoihin ja automaattisesti korvani olivat hieman luimussa. Nousemaan en pystynyt joten tyydyin vain makaamaan ja vedin päätäni hieman taaksepäin. Tuijotin vain toista mitään sanomatta.

[Anteeksi kauheesti kun kesti vastailla. D:]
TuikKu
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 30. Syys 2010 17:10

Luulen, että olisi helpottavampaa, jos tämä melkein ylikävelty huudahtaisi hänkin. Oh. Hui. Tai vaikka ääk, ihan sama, sanoisi vain jotakin mikä allekirjoittaisi sen että hän on huomannut olemassaoloni. Kyllähän hän minut tietenkin havaitsee, selvä se, vaikeaahan se olisi olla huomaamatta kun joku on vähällä kävellä päin. Ellei hän sitten sattuisi olemaan jonkinlaisessa koomassa tai miksipä ei vaikka saman tien jo ruumis. Mutta ei hän ole, tämä tamma kohottaa päänsä ja katsoo minuun. Katson takaisin lientyvä säikähdys ja kasvava häkellys kasvoillani ja olen siitä onnekas, että en tässä hötäkässä ehdi juuri kiinnittää huomiota siihen kuinka raadollisia ajatusvivahteita mieleni jatkuvalla syötöllä kehittää.

Mutta mitään hän ei tosiaan sano. Ei edes äännähdä. Ja se saa minut tuntemaan oloni sillä ohikiitävällä hetkellä kovin ohueksi ja mitättömäksi. Pikku hetken osa minusta melkein arvelee voivansa nousta ilmavirran mukana irti maasta ja leijua pois painotonna ja läpinäkyvänä. Kummallista, miten spontaanien huomioreaktioiden pois jättäminen saa olon tuntumaan merkityksettömältä.
Joka tapauksessa tilanne on kuitenkin yhä läsnä, ja me tuijotamme toisiamme korvat luimussa, minä häntä ja hän minua. Tarvitsematta erikseen pyytää aivoni keräävät hämärästä hahmosta sen tiedon mikä irti on saatavissa ja pistävät ne kokoon. Tamma, tumma sävyltään mutta jouhiltaan vaaleanhohtava. Ja se ehkä olennaisin asia: ei, en ole tavannut häntä ennen ainakaan niin kunnolla että pystyisin hänen varjoisan olemuksensa nyt tunnistamaan. Olin siis vähällä kerta kaikkiaan kävellä jonkun tuiki tuntemattoman päälle.
Parin sekunnin kivettymisen jälkeen liikahdan vetäytyväisempään asentoon ja otan vielä pari pientä askelta taaemmas. Saan myös kieleni liikkumaan, ja on suorastaan pieni yllätys, että näin yllättävässä tilanteessa sanat tulevat sukkelasti, vaikka en ole juuri puhunut taas ties kuinka moneen päivään.
"Anteeksi. Voi ei", hengähdän hiljaisella äänellä, "todellakin anteeksi. En ollenkaan huomannut sinua."
Eiköhän se selviä jo yllättyneestä reaktiostani, mutta tuntuu kummallisen... tavalliselta sanoa jotain niin... no, tavallista. Niin. Pyytää tavallisesti anteeksi sen jälkeen kun on, hups, tavallisesti tehnyt jotain mistä pyydetään anteeksi. En tiedä mistä tuo kummallinen tunne johtuu, ja vaikka saattaisinkin saada sen selville jos viitsisin sukeltaa tunnemylläkkäni syvyyksiin, ei minua suoraan sanoen voisi vähempää kiinnostaa nähdä sellaista vaivaa.
Lasken pahoittelun tueksi päätäni, mutta en irrota epäröivää katsettani tammasta. Mitä ilmeisimmin hän on lepäämässä. Yksin - ellei hän sitten odota seuraa.

[Ei haittaa yhtään. Mullakin on ollut nyt vähän muuta puuhaa, joten nou hätä 8>]
kaZAM
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja TuikKu » 12. Loka 2010 12:17

Katse yhä kiinnittyneenä tiukasti toisen hämäriin kasvoihin, omilleni ilmestyy hieman hämmästynyt ja epäröivä ilme. Toinen ei sano mitään pitkään aikaan. Lävitseni kulki kylmiä väreitä ja tuntui siltä, että jämähtäisin tähän pian paikoilleni. Mutta ei sillä ollut väliä. Ei todellakaan. Ihan hyvin voisin jäädä tähän loppu elämäkseni odottamaan. Mutta odottamaan mitä? Sitä että joku peto syö minut? Yh. Mitä minä oikein ajattelen. Itsemurha tai mikään muukaan ei tule nyt kuuloonkaan. Päätän, että yritän selvitä siitä mitä eteeni on sattunut. Ei saa luovuttaa, ei todellakaan. Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Yök miten kliseistä.

Pudistan hieman päätäni ja huomaan sitten kuinka toinen liikahtaa vetäytyväisempään asentoon ja ottaa vielä pari pientä askelta taaemmas.
Sitten toinen henkäisee sanat suustaan. Anteeksi. Ei hänen mitään anteeksi tarvitse pyytää. Katson toisen kasvoja, hänen hieman hämmentynyttä ja sekavaa katsetta. Pudistan sitten kieltävästi päätä toiselle. "Ei, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi..." Sanon hauraalla äänellä joka on sortua. Puristan silmäni hetkeksi kiinni mutta avaan ne pian uudestaan. Niskaa ja selkää vihloo yhä. Mutta eniten sydäntä. Miten maailmassa voi olla niin sydämettömiä hevosia. En edes itse ole niin sydämetön. Nyt luovuttaminen tuntuu parhaimmalta sanalta ja teolta. Luovutan hetkeksi. En tee mitään. Odotan vain, että jotain tapahtuu. Että jotain hyvää tapahtuu.

Kohdistan hetken päästä harhailevan katseeni jälleen tamman kasvoihin ja tarkkailen tätä hieman paremmin. Toinen on luultavasti ruskean värinen, mutta näin hämärässä hän näyttää lähes mustalta. Jouhet hänellä ovat kiiltävän mustat ja päätä koristaa valkea läsi. Kun pilvet siirtyvät hetkeksi kuun edestä saatan huomata tamman sinisten silmien hohteen.
TuikKu
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 15. Loka 2010 20:17

Niin, hän ei ole sanonut vielä mitään, tämä tuntematon tamma. Mutta sitten kun hän avaa suunsa ensi kerran ja vastaa anteeksipyyntööni, säikähdän uudelleen. Eri tavalla kuin äsken yllättyessäni siitä, että täällä olikin joku, toki. Se oli sellainen rehellinen, spontaani säikähdys, joka tulee nopeasti ja menee nopeasti. Mutta nyt tämä ventovieras saa minut säikähtämään paljon laveammin ja inhottavammin. Hänen äänensä tekee sen.

Tiedän silmäterieni laajenneen. Kurtistan kulmiani kenties paradoksaalisen tuntuisesti ikään kuin yrittäisin kasvojani kovettamalla torjua tuon kehooni leviävän sävähtävän tuntemuksen. Mutta ei sitä hallita sillä tavalla. Hänen äänensä laukaisee sen alitajunnastani, eikä minun tietoisuudellani ole keinoja sen pysäyttämiseksi tänään sen enempää kuin aikaa sittenkään. Se on kuin yrittäisi estää kylmää vettä kastelemasta silloin, kun se on jo heitetty päin kasvoja.
Hän kuulostaa niin tutulta. Tämä ohut ääni ja särähtävät sanat.
Sillä ole paljoakaan väliä, mitä hän sanoo, vaikka kuulen kyllä että se olisi ystävällistä jos se sanottaisiin kauniimmalla äänellä, ja sekin onnistuu jollakin lailla koskettamaan hätkähtävää mieltäni.

Omakaan ääneni ei ole sitä mitä sen odottaisi olevan. Kuiskaus on vaimea ja arka. Kuin sanat eivät tietäisi mitä niiden pitäisi olla - tai ehkä ne tietävät, mutta yrittävät taistella vastaan. Silti ne putoavat suustani, ja huomaan etteivät ne edes ota sitä muotoa jonka luulin niiden ottavan.
"Et ole kunnossa", hengähdän värjyen sen sijaan, että tavan ja normien ja yleisen merkityksettömyyden mukaan kysyisin oletko kunnossa.
Tiedän, ettei hän ole. Vaikken haluaisi. Minä vain tiedän.
kaZAM
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja TuikKu » 30. Loka 2010 14:52

Toinen säikähtää jälleen. Tunnen oloni hyvin olemattomaksi, jotenkin ohueksi. En tiedä mikä säikäytti tamman. Ei, en ollenkaan. Kenties jokin ääni? Ei se voinut olla mikään ääni, sillä olisin varmasti säikähtänyt ja kuullut sen itsekkin. Mutta voisiko se olla oma ääneni? Kuulostinko niin kauhealta. Voih.

Saatan hämärästi nähdä kun toinen kurtistaa kulmiaan. Ilmapiiri on tukala, ahdas. Ihan kuin en pystyisi liikahtamaankaan. Ja jos liikahtaisin laukaisisin jännitteen ja räjäyttäisin koko tilanteen. Olo oli todellakin ahdas ja tukala. En tiedä edes tämän tuntemattoman tamman nimeä. Mutta nimillä on nyt tuskin mitään merkitystä. En myöskään saa selvää toisen tunteista. Onko hän säikähtänyt minua? Vai painaako häntä jokin muu asia?

Pian toinen sanoo jotain. Viimein. Ääni on hädin tuskin pelkkä kuiskaus, vaimea ja arka. Hyvin olematon. Et ole kunnossa. Sanat saavat minut vavahtamaan. En sano mitään. Automaattisesti korvani hivuttautuvat hieman taaksepäin ja siirrän katseeni muualle. Oloni on hyvinkin apaattinen ja olematon. Haluaisin nyt vain hävitä paikalta huomaamattomasti. En tarvitse toisen tukea. Selviän kyllä omillanikin. Mutta olisiko joskus kuitenkin hyvä ottaa apua toiselta? Ei, en halua nyt pohtia mitään...
TuikKu
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 07. Marras 2010 19:55

Huomaan kyllä hänen vavahduksensa. En voi mitenkään olla huomaamatta, en voisi vaikka tahtoisinkin. Tahtoisinko? En ole varma. Kenties. Kaikki olisi niin hirveän paljon helpompaa ja vähemmän kuoppaista, jos tämän puun suojassa ei olisikaan ollut ketään lepäämässä. Olisin vain hiipinyt tänne hiljaa ja lojunut täällä pimeän ajan, kenties nukkunut jonkin silmällisen tai sitten en. Aamun tullen tai muusta virikkeestä lähtenyt varmaankin taas eteenpäin ja vaeltanut epämääräisen ajan taas johonkin toiseen kolkkaan tätä saarta, joka ei oikein halua antaa minulle mitään mitä siltä etsin.
Mutta sen sijaan täällä oli ollut joku. Sen sijaan olen hätkähtänyt ikävästi jo kahdesti ja nyt seison tässä ja katselen järkyttyneenä, kuinka hän kääntää katseensa pois mitään sanomatta. Se on jotenkin todella paljon siihen verrattuna, kuinka turta olen ollut viimeiset päivät... viikot... ajat.
Ei se mukavaa ole, mutta paljon se kuitenkin on.

Kyllä minä olen järkyttynyt. Aivan epäilemättä ja hyvin selkeästi minä olen. En tiedä aivan tarkkaan mistä syystä, mutta sen minä tiedän että olen järkyttynyt. Siitä ei ole epäilystäkään, toisin kuin kaikista muista maailman asioista minun pääni sisällä nykyään.
Olen myös ehkä vähän holtiton. Pikkuisen arvaamaton. Esimerkiksi juuri nyt, kun tältä seisomalta päätän astua sisälle kuusenoksien suojaan ja mennä sinne tämän vieraan tamman luokse. En usko, että tilanne on ollenkaan otollinen sellaiselle käytökselle tai että hän näyttäisi ollenkaan siltä että olisin tervetullut. Ei, ei varmaankaan. Mutta siitä huolimatta minä huomaan, että astun sisälle suojaan hänen seuraksensa ja lasken päätäni lähemmäksi hänen tasoaan.
Ehkä hän saisi minusta kyllikseen siinä paikassa. Tai pitäisi minua hulluna tai vaarallisena. En minä hänen syliinsä sentään tunge, mutta hänen luokseen astelen ja katson häntä silmäterät laajenneina. Mutta en oikeastaan pysähdy edes ajattelemaan, olisiko se hänelle liikaa vai ei.
Jokin polttaa minua. Jossakin kytee.
"Mitä tapahtui?" kysyn kuiskaten, samaan aikaan hyvin intensiivisesti ja hyvin, hyvin hiljaa.
kaZAM
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja TuikKu » 29. Joulu 2010 14:05

Pysyin yhä liikkumatta ja katselin toista sumein silmin. Huomaamattomasti muutama kyynel oli kohonnut silmiini. Puristin ne lujasti yhteen ja nielin kaiken sisälleni. Mitä toinen oikein tahtoi? Olisi nyt sanonut jotain. Tai tehnyt jotain. Hiljaisuus sai minut ahdistumaan ja oloni alkoi olla hieman tukala. Sade ropisi hiljalleen maata kohti. Maa jäisi varmasti sateen jälkeen hyvin epämiellyttäväksi kävellä.
Tarkkailin toisen kasvoja avatessa silmäni uudestaan. Toinen näytti lievästi järkyttyneeltä, tai no ehkä hyvinkin järkyttyneeltä. Toisen kasvoilta ei pystynyt löytämään mitään positiivista sillä hetkellä.
Sitten se tapahtuu, vihdoin. Vieras tamma liikkuu lähemmäksi kuusenoksien alle suojaan, luokseni. En vaivautunut liikkumaan mihinkään suuntaan. Vedin vain päätäni hieman taaksepäin ja vilkuilin toista ehkä hieman hermostuneena. Hän laskee päätään lähemmäksi, kenties sanoakseen jotain. Tuskin hän vain huvin vuoksi niin tekisi.

Liikahdan sitten hieman levottomana, mutta en nouse kuitenkaan ylös. Toinen esittää kysymyksen. Hyvin vaikean kysymyksen. Aukausein suutani, mutta sanat eivät tahdo tulla ulos. Eivät vaikka kuinka yritän. Vain vaimea inahdus karkaa turvaltani ja luimistan korviani. Kuinka typerää. Kierrän toisen katseen ja suuntaan omani jonnekkin kauas.
Miten minun olisi pitänyt oikein vastata toisen kysymykseen. Kertomalla totuus? Ei, en pystyisi, ainakaan vielä. Kosteus oli kerääntynyt harjaani ja valui siitä tippoina maahan.
"Jotain hirveää.", henkäisen toiselle lopulta hapettomasti ja siirrän katseeni maahan. Se on mutainen ja epämukava.

[Pahoittelen viivästystä! D:]
TuikKu
 

Re: Kaksi niin hehkuvaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 05. Tammi 2011 23:08

Hän on tukahtunut. Inahtaa mykkänä ja kääntää kasvonsa pois.
Ja siinä keskellä sateentihkuista, syyskylmää metsää hän saa minut yhtäkkiä pohtimaan, onko Onnetarta olemassa. Jonkinlaista voimaa, siunausta tai ylipäätään sellaista asiaa kuin onnekkuus. Puhutaanhan sitä onnesta, onnenkaupasta ja onnenkantamoisesta, mikä on siis eri asia kuin onni. Onnea on olemassa. Sen minä kyllä tiedän. Mutta entä jotakin sellaista, mitä onnekkuudeksi kutsutaan? Onnekkaita henkilöitä? Onnekkaita sattumia?
En ole varsinaisesti tullut ajatelleeksi tätä aiemmin. Mutta nyt minusta yhtäkkiä tuntuu kovasti siltä, että en ole koskaan tuntenut ketään, jolla olisi ollut onni myötä. Ei minulla ole ollut, mutta en minä niin itsekeskeinen ole että tekisin kaikki päätelmäni pelkästään siitä. Nyt minä ihan oikeasti jossakin puolitietoisessa ajatuslohkossani mietin hetken enkä saa päähäni ketään muutakaan, jota voisin sanoa onnekkaaksi. Hän ei selvästikään ole sitä, tämä hohtavaharjainen tamma. Kukaan sukulaisistani ei ole ollut onnekas. Kukaan ystävistäni tai läheisistäni ei ole tainnut olla. Enkä oikein usko, että ne maailman hirveimpien moska-alhojen tuotteetkaan ovat kovin onnekkaita, vaikka ne kaikkea muuta saattavatkin olla. Heistä en tosin ole yhtä varma kuin muista, mutta en anna päättelyni kaatua nyt siihen. Ei, en saa mieleeni ketään Onnettaren suosimaa olentoa.
Hyviä hevosia tai poneja kyllä on. Mukavia, hyväntahtoisia tai jotakin. Mutta hyvyys ei ole sama asia kuin onnekkuus. Saattaisin olla jopa sitä mieltä, että nuo asiat ovat yleensä todella kaukana toisistaan. Paitsi minun tapauksessani. Minä en ole onnekas enkä hyvä. Mutta olin minä sitten olematta mitä tahansa, taidan nyt tällä pohtimisella tulla siihen tulokseen, että onnea ei ole olemassakaan.

Sen sijaan on varmaan olemassa jotain muuta, mutta en nyt oikeastaan tahdo alkaa selvitellä sitä itselleni. Koska oli se mitä hyvänsä niin se tekee jumalattoman pahaa. Sisälleni upotettu pora tunkeutuu monta ruhjovaa särähdystä syvemmälle vatsaani kun vain katson toisen kääntävän kavonsa pois. Kun vain huomaan, miten vaikea toisen on saada edes sanoja suustaan, hengittäminen viiltää sisuksiani.
Eikä se nyt hyvänen aika sentään ole empatiaa tai edes sääliä. Minuun itseenihän tässä sattuu. Hän vain on siinä konkretisoimassa sitä vielä entisestään.

"...voinko minä... auttaa jotenkin?"
Mitä?
Mitä minä sanoin?

[ ~ ]
kaZAM
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron