You walk a lonely road

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Jaksu » 03. Loka 2010 14:55

[ ssussu ja maustis, tseh tseh ~ ]

BENJAMIN

Ilta teki tuloaan Caraliassa. Metsässä oli hiljaista ja hämärää, aurinko oli jo laskeutunut ja ilma viilennyt auringonlaskun myötä. Tummien, suurina kohoavien havupuiden keskellä leijui ohut usvaverho, joka vahvisti entisestään metsässä vallitsevaa mystistä, aavemaista tunnelmaa. Metsässä ei näkynyt aluksi mitään eloa, se näytti synkältä ja yksinäiseltä, mutta pian sen varjoissa liikahti tumma hahmo.
Suklaan värinen, valkoharjainen nuori ori Benjamin liikuskeli unenpöpperöisenä hitaasti metsän uumenissa. Kuusien pisteliäät oksat sivelivät hänen suklaanruskeita kylkiään kevyesti, kun hän kulki hidasta tahtia eteenpäin. Benin siniset silmät olivat nauliutuneet kiinni hänen edessään kiemurtelevaan, havujen päällystämään ja varpujen reunustamaan polkuun. Benin kulusta ei kuulunut pienintäkään rasahdusta, sillä hänen askeleensa pehmenivät havujen päällystämää polkua vasten.

Ben huokaisi syvään ja voipuneesti. Hän oli lopen uupunut pitkän meren ylityksen jälkeen. Matka oli imenyt orista kaikki mehut, ja hän sai hädin tuskin pidettyä silmiäänkään auki. Hänen henkensä rahisi yhä suolaveden nielemisen jäljiltä, jalkansa vihloivat jokaisella askeleella ja kylkiä kivisti jokaisella henkäyksellä. Ben ei ollut toipunut kunnolla edes Em'verin hakkaamisesta ennen matkaansa, eikä meren ylitys yhtään ollut auttanut asiaa. Ben kuitenkin yritti kestää ja sivuuttaa kipunsa hammasta purren. Mielestään sen sijaan hän ei saanut satuttavia muistojaan haihtumaan, vaikka hän kovasti koettikin olla ajattelematta menneitä. Muistot kummittelivat hänen ajatuksissaan alati, tulivat jopa öisin hänen uniinsa ja tekivät niistä painajaisia. Suklaapalominon mielessä välähti yhä tarkkoja kuvia ruunikon inhoavaan irvistykseen vääristyneistä, kauniista kasvoista, hän muisti yhä tämän satuttavat sanat ja maistoi yhä veren suussaan.
"Häivy, saasta, äläkä ikinä enää palaa!"
Benin silmissä kuulsivat kyyneleet ja niistä paistoi raastava tuska, ja hän henkäisi tukahtuneesti kuin joku olisi iskenyt hänestä ilmat pihalle. Hän ei ikinä tulisi pääsemään yli tapahtuneesta tai pystyisi unohtamaan.
Ori räpytteli kirvelevät kyyneleet pois silmistään.

Suklaapalomino seisahtui aloilleen, kun hänen jalkansa värisivät väsymyksestä eikä hän jaksanut liikuttaa niitä enää askeleen vertaa. Ben haki katseellaan jonkinmoista suojaa kuusien alta, jossa voisi levähtää ja sulkea silmänsä hetkeksi. Ori huomasikin pian juuri sopivan kuusen, jonka alimmat oksat olivat tuuheita ja muodostivat suojaisan katon maan yläpuolelle. Ben kohotti korviaan, puri huuri huultaan estääkseen haukotuksen ja lähti astelemaan kuusta kohti.
Ori rojahti makuulle saman tien, kun oli päässyt kuusen luokse. Varpukasvit ja jäkälät kutittelivat hänen jalkojaan ja vatsaansa ja kylkiään, kun hän kääntyi kyljelleen makaamaan. Ori laski lyijynraskaalta tuntuvan päänsä vasten karheaa kasvustoa, ja hänen katseensa ehti kiertää hetken tähtitaivaalla ennen kuin hänen silmänsä lupsahtivat kiinni.
Hän nukahtaisi siihen, ihan vain pieneksi hetkeksi...
Jaksu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Sussu » 03. Loka 2010 15:40

Maustamaton Kermaviili'

Olin kulkenut ennenkin näillä alueilla, yhä uudestaan ja uudestaan - yksinäni, mutta myös Roll seurassani. Mitähän ruunikolle nykyään kuului? Kieltämättä minulla oli alkanut jo olla hiukan ikävä ystävääni, jonka kanssa olin kuitenkin kulkenut päiviä putkeen, tasankohevosten alueita tutkien. Siitä tuntui olevan jo pieni ikuisuus. Mutta vaihtelu virkisti, ja meidän molempien piti tavata myös toisia hevosia. En tosin ollut tavannut ketään päiviin. Olivatkohan kaikki tosiaan niin arkoja, että välttelivät minua, vai olinko vain kulkenut sellaisia reittejä, joita muut käyttivät vain harvoin? Kummallista. Nytkin edessäni oli selvä polku, jota kulkemalla päätyisin loppujen lopuksi.. mihin päätyisinkään, sen näkisi sitten. Jännittävää, kieltämättä.
Jalkani kuljettivat minua suhteellisen suoraa polkua eteenpäin. Väistelin puita vähän väliä lenokkaan ravin säilyttäen, mutten juurikaan piitannut pienimmistä esteistä kuten kivistä, oksista tai muista - niiden ylitse minä vain loikkasin kevyesti ja ongelmitta, ehkä hiukan liioitellun korkealta. Tekniikkani oli varsin kengurumainen ja saattaisi olla mielenkiintoista katseltavaa, mutta olin tietoinen siitä, ettei kukaan ollut katselemassa.

Huomaamattani metsä oli hämärtynyt ja ilma viilennyt. Liikkeessä pysyminen olisi tärkeää, sillä en pitänyt kylmästä ja metsä varmasti kuhisi petoja. Paikalleen ei siis kannattanut jäädä, vaikka yösijan löytäminen ja hyvät yöunet olisivat varmasti tärkeitä nekin. Ensiksi olisi vain osattava suunnistaa pois tästä metsiköstä, jota en valitettavasti tuntenut kuin omia taskujani. En ollut varma siitä, kuinka pitkään metsikköä oikein jatkuisi, mutta kovin pitkään minä en myöskään jaksaisi enää juosta. Eihän minua siihen oltu kasvatettu. Vaikka sille nyt oli ihan sama, mihin minut oli kasvatettu ja mitä minä olin ennen Caraliaa tehnyt. Se oli mennyttä. Pyöreähkö vatsani oli kuitenkin päässyt kasvamaan, ja ehkä olin muutenkin onnistunut lihomaan siitä huolimatta, että olin myös juossut melkoisesti ja.. Caraliasta löytyi kuitenkin vähän kaikenlaista ruokaa, mitä en ollut Suomessa päässyt maistamaankaan. Kaikki ei-myrkyllinenhän siis oli testattava useampaankin kertaan, ehkä pienoinen lihomiseni oli siis johtunut vain siitä. Mistäpä muustakaan? Siitä, etten ehkä sittenkään ollut liikkunut ihan niin paljoa, kuin ajattelin? Tai koska ympäristöä vauhdissakin tutkiessani olin pysähtynyt aina vähän väliä tankkaamaan? Sekin kyllä kuulosti melko hyvältä, ehkä oikealta vaihtoehdolta. Mutta mitä sitten? Olin mikä olin. Iloinen, ehkä hiukan pyöreän puoleinen suomenhevonen, joka arvosti nimenomaan sisäistä kauneutta.

Saanen vielä miettiä, miksi edes olin alkanut ajattelemaan sitä, että olin luultavasti hiukan pulskistunut? Ai, joo, kuntoni. Olin onnistunut hikoamaan juostessani, jonka lisäksi kuulin melko selvästi oman puuskutukseni. Enkä minä nyt ihan niin pitkään ollut tauotta juossut. Mieleni teki yhä jatkaa matkaa nopeassa temmossa päästäkseni pois metsästä ennen yötä, mutta askellukseni alkoi tuntua sen verran tahmealta, että siirryin suosiolla käyntiin ja seisahduin aloilleni, syvään huokaisten. Silmät kiinni painaen jäin sieraimet värähdellen, korvat kääntyillen kuuntelemaan ympäristön ääniä. Erotin vain oman puuskutukseni, ennen senkin hiljenemistä.
Hajuaistini sen sijaan erotti jotain, mikä sai silmäni rävähtämään auki. Toinen hevonen, ilmeisesti tässä jossain lähistöllä. Kohotin päätäni taivasta kohden, tiiraillen ympäristöä silmiäni siristellen. Hitain ja varmoin askelin lähdin kulkemaan eteenpäin, erottamatta kuitenkaan toista hevosta - kunnes se yhtäkkiä makasikin suoraan edessäni, muutaman metrin päässä. Hätkähtäen peruutin askeleen, kohottaen sitten yllättyneesti toista kulmaani. Kyllä se hevonen oli. Hengissä onneksi, mutta siitä en mennyt takuuseen, että tuo oli hereillä.

"Hei, oletko sinä kunnossa?" päätin kysäistä tarpeeksi kuuluvasti, mutta silti pehmeällä ja tavallaan lempeällä äänensävyllä, jolla yleensä toisille puhuin. Enhän minä sentään halunnut säikyttää toista, jos tämä nyt ei siis ollut unten mailla. "Kuulutko tasankohevosiin?" oli seuraava huuliltani karkaava kysymys. En minä ainakaan menisi noin vain torkkumaan toisten laumojen alueille, mutta ehkä ori oli vasta rantautunut ja tuupertunut tuohon? Tapitin ruskeaa hiljaa. Mieleni teki avata suuni, esittäytyä ja kysyä hänen nimeään, mutten toistaiseksi viitsinyt alkaa paapattamaan, ties millaisella tuulella tai millaisessa kunnossa ori olikaan. Kovin lähelle en kuitenkaan viitsinyt mennä, jos hän kokisi olonsa jollain tapaa ahdistuneeksi. Sekään ei olisi mukavaa.
Sussu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Loka 2010 13:06

Ben oli vaipumaisillaan uneen, tuohon samaan toistuvaan painajaiseen ruunikosta orista, joka oli piinannut häntä viikko toisensa jälkeen. Orin korvissa kajahteli yksittäisiä sanoja hänen menneisyydestään, vanhoja kauheita kaikuja ja silmissään häilyi verisiä, tuskaa tuottavia välähdyksiä. Ben liikahteli rauhattomasti, hänen mielessään vilisi sumeita ja sekavia, unenomaisia kuvia, jotka kietoivat häntä hitaasti pehmeään ja hellään otteeseensa, mutta vielä hän ei nukkunut. Hän oli hereillä ja tietoinen ympäristöstään. Suklaapalomino tunsi yhä varpujen pistelevän jalkojaan ja kylkeään, hän haistoi pihkan makean tuoksun värisevissä sieraimissaan. Hän kuuli rauhallisen, tasaisen hengityksensä, jonka tahdissa kyljet koholivat, ja sirkkojen unettavan sirityksen, hiljaisen iltatuulen huminan sekä... Sekä toisen hevosen äänen?

Suklaapalomino hätkähti saman tien hereille, kun vieraan orin varovaisen ystävällinen ääni hivuttautui hänen alitajuntaansa. Ben raotti unisia silmiään, räpytteli niitä ja haki katseellaan muukalaista, joka hänelle puhui. Oli jo sen verran pimeää, ettei valkoharja nähnyt kunnolla millainen ori hänen lähellään seisoi, mutta hän erotti hämärästi toisen pääpiirteet.
Ori näytti pienemmältä kuin hän sekä hiukan vaaleammalta väriltään, ja lisäksi tämä näytti olevan Beniä tuhdimmassa kunnossakin, kun hän tutkasi orin pikaisesti katseellaan päästä häntään. Orin kasvoilla oli varovainen ja ystävällisen oloinen ilme, mutta Ben ei silti lämmennyt tälle ollenkaan. Päinvastoin Ben oli äreä ja hyvin tuohtunut, kun ori oli tullut herättämään hänet kesken kaiken, kun hän viimein oli päässyt lepäämään ja asettumaan aloilleen.

Benin korvat painautuivat hänen suklaanruskeaa niskaansa vasten, kun hän käänsi katseensa pois ja toinen alkoi tiedustella hänen voinnistaan. Hän ei pitänyt siitä, kun joku kyseli hänen asioistaan, vieläpä aivan tuiki tuntematon hevonen. Valkoharjan asiat eivät kuuluneet muille.
"Mmh", kuului Benin suusta epämääräinen ynähdys, joka ei vastannut myöntävästi muttei myöskään kieltävästi vieraan kysymykseen. Ben ei ollut kunnossa, hän ei ollut ollut sitä enää aikoihin, mutta vielä surkeammin hän voi nyt, kun tämä muukalainen oli tuppautunut hänen luokseen. Orilla ei ollut aikomustakaan puhua tälle asioistaan, vaan hänen puolestaan muukalainen olisi saanut painua hiiteen häiritsemästä häntä, ja...
"Kuulutko tasankohevosiin?"
Ben vilkaisi uudestaan muukalaiseen, tällä kertaa hämmentyneenä. Mistä tämä oikein puhui? Benillä ei ollut harmaintakaan hajua siitä, mitä tasankohevoset olivat. Maalaisjärjellä ajateltuna, pikaisesti pääteltynä tasankohevoset voisi olla jokin lauma, johon kuului joukko hevosia, mutta Ben ei todellakaan ollut asiasta varma. Eikä häntä sen puoleen myöskään kiinnostanut pätkän vertaa, mitä tasankohevoset olivat.

Näin ollen suklaapalomino pysytteli mykkänä, eikä vastannut vieraan kysymykseen. Hän haukotteli makeasti ja kierähti vatsalleen neljän koukistetun jalkansa päälle, muttei vaivautunut nousemaan ylös. Nukkumaan hän ei enää pystyisi, sillä vieras oli tullut ja herättänyt hänet. Hän ei saisi enää unta, eikä muukalainen ollut varmasti lähdössä aivan heti poiskaan niin, että hän olisi voinut rauhoittua ja yrittää nukahtamista uudelleen.
Ben loi syyttävän silmäyksen vaaleaharjaiseen oriin ja teki sillä selväksi, että tämä oli tehnyt virheen tullessaan häntä häiritsemään.
Jaksu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Loka 2010 13:28

Ori ei sanonut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiini. Hänen katseensa ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen kiltiltä, lämpimältä tai mukavalta - ori ei tuntunut kaipaavan seuraani. Käänsin korvani hämmentyneesti sivuille, tapittaen mitään sanomatta toiseen. Oliko hän tasankohevonen vai ei? Oliko hän kunnossa? Vastaus viimeiseen kysymykseen mahtoi olla kyllä, ainakin toivoin niin. Orin katse oli jollain tapaa syyttävä, ellen ihan väärin veikannut. En ollut kovin taitava tulkitsemaan ilmeitä, tai miten sen nyt otti. Mutta kertoihan se jotain, että hän ei vastannut kysymyksiini ja näytti noin nyrpeältä. Se ei juurikaan minua ärsyttänyt, sai vain minut hämmentymään. "Anteeksi, yritin vain olla ystävällinen", lähimmäs sopersin, kääntäen katseeni yhä hämmentyneenä sivuun, hetken aikaa vain metsään tuijottaen. Pitäisikö lähteä? Mutta mihin?

Siirsin varovasti katseeni uudestaan valkoharjaan, syvään huokaisten. Yritin saada ajatukseni taas järjestykseen, ja keksiä, mitä toisen kanssa tehdä. Hän ei ollut innostunut juttutuokioon, mutten viitsinyt jättää tätä rauhaankaan. Jostain syystä. Jos hän kuuluisikin johonkin muuhun laumaan, hänen olisi parempi läksiä muualle. Hyökkääväksi minä en kuitenkaan ihan heti ryhtyisi, paljon todennäköisemmin menisin vaikka polvilleni ja rukoilisin häntä lähtemään. Tutkailin toista vielä hetken aikaa neuvottomana, yrittäen mielessäni kehitellä jonkinlaisia kysymyksiä, jos ori innostuisikin vastaamaan. Tuskin, mutta kannattihan aina yrittää. Tai sitten ei. Ehkä suosiolla vain yrittäisin saada selville, mihin laumaan tuo kuului.
"Mikäli et vielä tiedä, niin et saisi olla täällä.. ellet ole tasankohevonen", sanoin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta. Lempeisiin silmiini en pystynyt luomaan kovaa tai jäätävää katsetta, joka voisi hankaloittaa toisen häätämistä. Mikäli ori suostuisi myöntämään kuuluvansa johonkin ihan muuhun laumaan. "Tiedätkö sinä, mihin laumaan kuulut?" kysyin epävarmaan sävyyn. Toisen hermostuttaminen kun ei ollut tarkoitus. Vaikka hän tuskin oli kovin iloinen siitäkään, että tulin häiritsemään.

"Olen Maustamaton Kermaviili", huokaisin. Ei sillä, että oria kiinnostaisi, mutta tulipahan sekin nyt sanottua. "Ja koska yleensäkin yritän tulla toimeen kaikkien kanssa, pyytäisin, että kertoisit minulle, oletko vai etkö ole tasankohevonen. Asia kun on niin, että jos minä nyt lähden, paikalle voi tulla joku, joka ei yritä saada sinua puhumaan yhtä kärsivällisesti, kuin minä, vaan se joku voi käydä agressiiviseksi ja raahata sinut muualle vaikka väkisin." En ollut varma, miten sanani toiseen vaikuttaisivat. Joko hän luulisi minun pitävän häntä typeränä ja kokisi minun puhuvan hänelle kuin lapselle, tai sitten hän pitäisi vain minua typeränä. Ja rehellisesti sanottuna sillä hetkellä olo olikin varsin.. pelle. "Mutta voit luottaa siihen, että minä en käy agressiiviseksi." Tuskin luottaisi, kerta ei puhumaankaan uskaltanut, viitsinyt tai tahtonut, mutta.. joka tapauksessa.
Sussu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Loka 2010 16:02

Sanoma meni ilmeisesti heti perille, sillä vieras puolustautui Benin syyttävää mulkaisua vastaan sopertamalla, että yritti vain olla ystävällinen. Niin, niinhän ne aina sanoivat. Benin silmissä kuitenkin kaikki ne, jotka utelivat hänen vointiaan ja kaivelivat hänen asioitaan, eivät olleet ystävällisiä ja mukavia heppuja, joille mielellään kertoisi murheensa tai joiden kanssa jutustelisi niistä näistä. Beniä nämä "ystävälliset", uteliaat hevoset vain ärsyttivät, hän olisi mielellään käskenyt sellaisia hevosia painelemaan matkoihinsa ja jättämään hänet yksin. Heistä ei ikinä ollut mitään hyötyä, he vain pahensivat hänen päiväänsä entisestään.
Mutta eihän tuo ori voinut sitä ymmärtää.
Ben ei silti alkanut karjua vieraalle suu vaahdossa, vaikka tuolla hetkellä hänen mielensä tekikin. Hänellä ei ollut sydäntä huutaa vieraalle - jolla ehkä kuitenkin oli hyviä tarkoitusperiä utelunsa takana - vaikka tämä tekikin jotain sellaista mistä Ben ei pitänyt ollenkaan. Toisekseen Ben oli niin uupunut, ettei jaksanut välittää niin kovasti toisen utelemisesta. Suklaapalomino tyytyi vain tuhahtamaan ärhentelyn sijasta ja koetti pyyhkiä liian ärtymyksen pois kasvoiltaan. Ilmeettömyys naamioitti hänen kasvojaan niin, ettei Beniä voinut sanoa enää sen enempää vihaiseksi kuin iloiseksikaan. Hänen ilmeensä eivät kertoneet mitään niistä tunteista, mitä orin sisällä myllersi - ulospäin ei näkynyt enää merkkiäkään siitä ärtymyksestä, mikä vielä hetki sitten varjosti hänen kasvojaan.

Beniä hivenen huvitti se, kuinka jokainen näytti aina toivottomalta ja neuvottomalta hänen edessään. Tämäkin ori oli sitä huokaillessaan syvään ja ympärilleen vilkuillessaan kuin miettien, kannattiko edes vaivautua ja jäädä Benin seuraan tuskastelemaan. Suklaapalominosta tuntui, että hän oli toivoton tapaus - tai niin ainakin muut näyttivät ajattelevan. Kenelläkään ei tainnut olla sellaista taitoa, jolla sai kaivettua Benistä esiin rennomman, puheliaamman puolen... Jos sellaista enää ylipäätään oli olemassakaan. Ben oli pitänyt huolen siitä, että tämä puoli oli piilotettu syvälle hänen sisimpäänsä, kahlittu kiinni häkkiin, jonka lukkoon ei löytynyt avainta, ei ainakaan ilman uutteraa etsimistä.
Benistä olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka tämä vieras onnistuisi, löytäisikö tämä tuon avaimen, jolla hänen puheliaamman ja ystävällisemmän puolensa saisi vapautettua. Hän ei löytänyt sitä enää itsekään...

Valkoharjan valtasi jälleen hämmennys, ja hänen siniset silmänsä kiinnittyivät oriin, kun tämä alkoi puhua tasankohevosista. Tämä sanoi, ettei hänellä olisi asiaa oleskella tuolla alueella, ellei hän ollut tasankohevonen. Benistä vaikutti siltä, että ori yritti tavoitella asenteeseensa varmuutta ja sellaista kärkevyyttä, jolla tekisi ilman turhia huutoja selväksi, että Benin olisi parempi läksiä matkoihinsa ellei ollut yksi tasankohevosista. Ori ei ollut kuitenkaan kovin uskottava, sillä tämän silmissä oli yhä liikaa pehmeyttä sen sijaan, että ne olisivat olleet kovat ja käskevät.
... Mutta Benin oli loppujen lopuksi todettava, kun vieras sitä kysyi, ettei hän ollut tasankohevonen. Ei ainakaan tietääkseen. Hän oli vasta saarelle saapunut, ja kuuli tasankohevosista ensimmäistä kertaa, joten kuinka hän voisi kuulua tasankohevosiin?
"En tiedä", Ben sanoi lopulta pitkän, piinallisen hiljaisuuden jälkeen. Hän puhui kerralla enemmän kuin moneen viikkoon. Hänen olisi kaiketi ollut ystävällistä esitelläkin itsensä nyt, kun muukalainen kertoi nimensä olevan Maustamaton Kermaviili (mikä kuulosti valkoharjan korvissa hivenen huvittavalta), mutta hän ei nähnyt oman nimensä kertomista tarpeelliseksi.

Ben kohautti olkapäitään, toistaen sitä, ettei hän tiennyt oliko hän tasankohevonen, kun Maustamaton Kermaviili tiedusteli sitä uudelleen. Oli luultavasti parempi vastata niin kuin sanoa, että hän ei ollut tasankohevonen - kuten ei ollutkaan. Hänen olisi luultavasti pitänyt muutoin nousta ja lähteä lätkimään, kuten Maustamaton Kermaviili niin uhkasi, tosin nyt vähän epävarman oloisena. Benistä tuntui kuitenkin, ettei hänellä olisi mitään hätää vaikka toinen tulisikin siihen tulokseen, että hän ei ollut tasankohevonen ja hänet oli häädettävä. Orihan vakuuttikin lujasti, että ei kävisi agressiiviseksi kuten ehkä joku muu. Mitään hätää ei siis olisi.
Ben vain nyökkäsi päätään hajamielisesti, huomaten sitä tuskin itsekään, ja käänsi taas katseensa puiden varjoihin. Oli turhauttavaa, että hänen oli pitänyt joutua tähän tilanteeseen juuri nyt, kuulusteltavaksi kun olisi mieluummin nukkunut muutaman tunnin.
Jaksu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Loka 2010 17:09

Orin vastaus yllätti minut jälleen. Tai ei täysin, olinhan minä sitäkin tullut jo pariin kertaan veikanneeksi, ettei hän tosiaankaan tiennyt. "Olet siis vasta rantautunut", totesin lähinnä itsekseni, katsahtaen sitten muutaman kerran ympärilleni tutkivasti. Tavallisessa tilanteessa olisin kysynyt, oliko hän vasta rantautunut, mutta vastausta tuskin kuuluisi. Katseeni tavoitti vain havumetsää ja kaikkea sinne kuuluvaa, kaikkea mikä ei voisi meitä kuulla eikä nähdä, tai ainakaan pöllähtää paikalle ja keskeyttää juttutuokiomme, jossa vain minä olin ollut äänessä ja jonka aikana ori oli lausunut huimat pari sanaa. Mutta oli kai sekin edistystä, joten ei auttanut masentua, pikemminkin minun olisi kannattanut hyppiä onnesta, kun tämä viimeinkin oli ainakin jotain sanonut. Kyllä hän kysymyksiini vastaisi, jos ihan pakko olisi. Hetken jo mietin, oliko virhe sanoa, etten heittäytyisi agressiiviseksi. Tietysti se oli totuus, mutta ehkä toinen olisi luottanut sanoihini, jonka vuoksi en tulisi kuulemaan enää sanaakaan hänen huuliltaan? Katselin hetken aikaa mietteliäästi ympäristöön.

"Siinä tapauksessa suosittelen hakeutumaan tasankolaisten johtajan Cendre Noiren puheille. Saattaisit tosin olla sopiva myös juuri ja juuri ylänköhevosiin, aavikkoponeihin.. Niin, ja lumihevosiinkin luultavasti menisit. Vuoristo- ja metsäponeihin olet luultavasti liian suuri, vaikka se nyt on vain veikkaus.. kun en ihan varma siitä ole, minkä korkuinen olet." Mittailin oria katseellani, tajuten vasta siinä vaiheessa, etten tiennyt edelleenkään hänen nimeään. Ehkä en kysyisikään, jos toinen ei olisi sitä halukas kertomaan. Äskenhän hänellä oli ollu tilaisuus, kun olin esitellyt itseni. Olin vähällä lisätä, että minua voisi kutsua Maustikseksi, mutta tulin ajoissa ajatelleeksi, että hän tuskin halusi kutsua minua yhtään miksikään. Se siis olisi vain turhaa.
"Ellet sitten ole tavannut jo ketään heistä?" En ollut ihan varma itsekkään, oliko se kysymys vai toteamus, sillä kysymyksiä en juurikaan viitsinyt esittää, jos vastausta ei kuuluisi ja saisin toisen vain ärsyyntymään. Katsoin toiseen silti tummilla silmilläni hiukan kysyvästi, kuin yrittäen tulkita tämän ilmeettömiä kasvoja. Siinä vaiheessa mieleni teki väläyttää tälle hymy vain, jos se mahdollisesti tarttuisi, mutta sain pidettyä suupieleni kurissa. Todennäköisesti toinen pitäisi minua vain idioottina, virnuilijana, mitä ehkä olinkin.

"Olisiko kovinkin epäkohteliasta kysyä teidän nimeänne?" karkasi suustani kysymys, jota kaduin lähes heti sen lausuttuani. Kohotin päätäni hivenen taivasta kohden, kohdistaen katseeni nopeasti lähellä olevaan kiveen, vain saadakseni jonkin toisen kohteen, jota tuijottaa. Ori oli tehnyt melko selväksi hiljaisuudellaan, ettei hän ollut innokas kertomaan minulle juurikaan mitään. Miksi hän siis lausuisi nimensä, jos ei voinut vastata edes kysymykseen, oliko hän kunnossa tai oliko hän tasankohevonen? Paitsi viimeiseen, muttei siihenkään ihan heti. "Anteeksi, ei sinun tarvitse", korjasin äkkiä, kohdistaen katseeni sitten ruskeaan. "No, en kuitenkaan viitsi pyytää sinua poistumaankaan, sillä olet nähtävästi väsynyt. Kyllä sinä minun puolestani voit jäädä tasankohevosten alueille lepäämään. Vaikket olisikaan halukas liittymään tasankohevosiin." Painoin katseeni maahan jalkojeni eteen, jääden miettimään, mitä tehdä. En ennen ollut joutunut vastaavaan tilanteeseen. Pitäisikö minun peräti jäädä vahtimaan, ettei ori jäisi elelemään tänne, jos siis ei ollut tasankohevonen? Mutta kun tämä ei ollut edes varma, oliko hän tasankohevonen vai ei. Loin mietteliään katseen ruskeaan.
Sussu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Loka 2010 21:25

"Niin...", kuului karhea ääni myöntyvän liinaharjaisen orin toteamukseen.
Ben oli juuri rantautunut, kuten Maustamaton Kermaviili arvelikin, ja se tuntui yhä hänen kehossaan. Jalkoja kivisti, kun niitä liikautti tai niiden päällä makasi, kylkiä vihloi ja kurkku rahisi kuivana hengittäessä. Lisäksi suklaapalominon kehoa koristamassa oli jokunen Em'verin uurtama arpikin, mutta niitä enää tuskin erotti karvapeitteen alta. Ja hyvä niin, sillä Ben ei kaivannut arpia menneisyydestään muistuttamaan. Muistot olivat tarpeeksi eläviä ilmankin.
Ben toivoi syvästi, että pystyisi joskus unohtamaan nuo kummittelevat muistikuvat, pyyhkimään ne mielestään. Hän joutui elämään joka päivä häntä raastavan tuskan kanssa, sitä ei päässyt pakoon juoksemalla, ei unissakaan. Se piinasi häntä joka hetki, ja mitä kovemmin hän yritti työntää muistot mielestään, sitä kovemmin ne sinne iskostuivat.
Ben vain ei millään saanut ruunikon kasvoja mielestään tai tunteitaan laantumaan, vaikka tämä oli hakannut hänet, kironnut helvettiin ja hän oli matkannut tästä pitkän välimatkan päähän. Ori oli taittanut tuon matkan juuri siinä toivossa, että se auttaisi ja hän voisi unohtaa, mutta niin ei näyttänyt tapahtuvan.
Valkoharjan pää painui raskaasti alas, ja hän pureksi hampaitaan yhteen estääkseen tuskastuneen puuskahduksen. Hänestä tuntui, ettei enää kestäisi pitkään.

Ben oli omaksi yllätyksekseen huojentunut, kun Maustamaton Kermaviili avasi uudestaan suunsa ja alkoi puhua hänelle. Toisen ääni havahdutti hänet mietteistään ja ohjasi hänen ajatuksiaan toisille raiteille.
Suklaapalomino kuunteli toisen selostusta tarkasti, muttei ymmärtänyt toisen sanoista puoliakaan. Hän pisti kuulemansa silti korvan taakse talteen tulevaisuuden varalta.
Ben koetti muistaa ainakin sen neuvon, että hänen pitäisi tutustua Cendre Noireen, tasankohevosten johtajaan. Maustamattoman Kermaviilin sanat lumi-, ylänkö- ja aavikkohevosista meni tokkuraiselta suklaapalominolta jo yli ymmärryksen, mutta hän yritti silti painaa jokaisen sanan mieleensä. Kaiken varalta.
Liinaharjaisen kysymykseen Ben vastasi vain lyhyesti sanoin "En ole", kun tämä tiedusteli, oliko hän tavannut vielä ketään laumoista.
Suklaapalominolla oli sellainen kutina, että hänen tulisi ottaa saaresta selvää, kunhan toipuisi meren ylitys matkastaan kunnolla. Hän oli kuullut lyhyessä ajassa jo niin paljon odottamatonta informaatiota, että sitä oli varmasti luvassa vielä lisääkin.

Maustamattomalla Kermaviilillä toden totta piisasi rutkasti kysymyksiä, mutta niistä uusin, jonka tämä esitti, sai Benin kääntämään katseensa liinaharjan puoleen ja silmäilemään tätä tuikeasti päästä häntään. Suklaapalomino käänsi kuitenkin kasvonsa pois, kun liinaharja vilkuili katuvan näköisenä maahan.
Ben kuittasi toisen kysymyksen ja anteeksipyytelyn kintaan viittauksella, eikä jaksanut lopen uupuneena alkaa vihoittelemaan toiselle.
"Ben", hän sanoi hetken harkinnan jälkeen, katsellen poissaolevasti tähtitaivaalle, niin että niiden kalpea valo kajasti hänen silmissään. Ben tuumi, ettei siitä voinut olla kamalasti haittaa, jos hän tuolle hömelölle orille kertoi nimensä.
Suklaapalomino nyökkäsi päätään hyvillään ja helpottuneena, yhä hajamielisen oloisena taivaalle katsellessaan, kun Maustamaton Kermaviili tokaisi, ettei hänen tarvitsisi lähteä tasankohevosten mailta, vaan saisi jäädä lepäämään.

"... Kiitos...", Ben lausui tuskin kuiskauksen veroisella äänellä, laskematta katsettaan tähtitaivaasta.
Suklaapalomino ei tiennyt, johtuiko hänen epätavallinen rauhallisuutensa ja puheliaisuutensa väsymyksestä vai Maustamattomasta Kermaviilistä, mutta hän oli siitä yhtä kaikki hämillään.
Jaksu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Marras 2010 17:38

[ Hui kamala mikä kesto .. ]

Pyrin katselemaan ympärilleni, jotten saisi oria tuntemaan oloaan uhatuksi. En halunnut tuijottaa uhkaavasti - mutta olisiko minun pitänyt? Se oli hyvä kysymys, koska valkoharja ei tiennyt itsekkään, oliko hän tasankohevonen vaiko ei. Periaatteessa se tarkoitti kuitenkin sitä, että hän tuskin kuului mihinkään muuhunkaan laumaan. Luulisi jokaisenkin edes hiukan sydäntä omaavan tajuavan, että vasta rantautuneen oli hyvä levätä, ja hänellä oli oikeus saada rauhassa selviytyä uimisen aiheuttamasta rasituksesta. Tai vaikkei hän olisikaan uinut paljoa vain antanut aaltojen kuljettaa tänet suurimmaksi osaksi, ihan sama. Tiesin kuitenkin, ettei matka meren ylitse ollut mitenkään ihan kevyttä. Silti minua hiukan huolestutti, mitä jos joku todella sattuisi paikalle ja tulisi kysyneeksi maassa makaavan orin laumaa? Ei kai auttaisi kuin puolustaa.
Ja vaikka valkoharja lähtisikin suosiolla muille maille, en todellakaan viitsisi kuunnella piikittelyä väärän lauman alueella olevasta hevosesta, oli se sitten suunnattu suurimmaksi osaksi minuun tai toiseen oriin. Jos minuun, ihan sama. Jos se joku paikalle sattuva kuitenkin yrittäisikin tehdä jotain orille, minä puolustaisin. Jos hän kävisi inhottavaksi, puolustaisin sanoin ja teoin - riippuen siitä, kuinka agressiivinen se joku voisi olla.

Ja mistä tämmöinen yllättävä ajatus puolustaa ventovierasta? No, hän tuskin viitsisi puolustaa itseään sanallisesti, hiljainen kun oli, ja taisteleminen tuskin onnistuisi ainakaan hyvin vasta rantautuneena.

Kehoni pysyi rauhaa huokuvana ja mieleni viileänä ajatuksistani huolimatta. En muuttunut levottomaksi, vaikka tiesin, että joku tosiaankin saattaisi tupsahtaa paikalle. En alkanut kuitenkaan pelätä sitä, vaikkei minulla ollut valmiina suunnitelmaa. En voinut tietää, kuinka agressiivisesti muut tasankohevosista suhtautuisivat.. Beniin. Kohdistin katseeni positiivisesti yllättyneenä valkoharjaan. Ben? Se oli todennäköisesti hänen nimensä. En voinut olla hymyilemättä hivenen. Hän tosiaankin oli esittäytynyt! En osannut sanoa, mistä moinen riemu - en minä yleensä niin innostuneeksi muuttunut vain jonkun sanoessa nimensä. Tai innostuneeksi ja innostuneeksi, mutta minä todellakin yllätyin. Ben oli kuitenkin vaikuttanut niin hiljaiselta, ja en tiedä, ehkä aralta. Ei, pikemminkin sulkeutuneelta. Ja siltä, etteivät hänen asiansa kuuluneet minulle. Ben. Se oli lyhyt, ja miettiessäni miltä se kuulostaisi minun lausumanani, totesin sen myös oikein mukavaksi nimeksi. En tiennyt, oliko se hänen oikea nimensä vai kutsumanimensä, mutta jos hän halusi minun kutsuvan itseään Beniksi, siinä tapauksessa sanoisin häntä Beniksi. Olin jälleen vähällä lipsauttaa, että minua voisi sanoa ihan vain Maustikseksi, mutta tajusin, ettei kannattanut toivoa liikoja. Vaikka hän oli kertonut nimensä, ei ollut ollenkaan varmaa, että hän tuosta muuttuisi sen puheliaammaksi. Tuskin pettyisi, jos ei muuttuisi. Kaikki eivät vain olleet yhtä innokkaita mölisemään, kuin toiset. Esimerkiksi minä. Ja silti pidin Beniä jollain tapaa mukavana, vaikken häntä edes tuntenut ja vaikken ollut hänen kuullut montaa sanaa lausuvan. Ja vaikka hän vain hetki sitten oli tuijottanut minua syyttävästi.
Syystäkin, tarkemmin ajateltuna olisin ihan hyvin voinut antaa hänen vain nukkua.

Kiitos ? Hymyilin jälleen. "Ole hyvä", vastasin, koska en keksinyt oikeastaan mitään muutakaan sanottavaa. Se tuskin olisi ollut huonokaan asia, koska en jaksanut uskoa siihen, että Ben jaksaisi loputtomiin kuunnella, kun puhuin suurimmaksi osaksi itsekseni. "Se on varmaan vähintä mitä voin tehdä häirittyäni sinua turhaan", sanoin sitten huokaisten, äänessäni selvästi katumusta. Siirsin katseeni jälleen tarkkailemaan ympäristöä, jossain määrin mietteliäs katse silmissäni. Laskin päätäni alaspäin, venyttäen kaulaani. Käännyin lähellä olevan pensaan luo, joka oli kuitenkin useamman metrin päässä Benistä. Hamuilin lehtiä turvallani, miettien mitä Ben mahtaisi siitä ajatella, että jäin hänen seuraansa siitä huolimatta, ettei hän ehkä pitänyt siitä.
Ja miksi jäin hänen seuraansa? En tiedä. "Haittaako sinua, jos jään tähän sen varalta, että joku tasankohevonen tulee ja alkaa udella, mihin laumaan mahdamme kuulua? Ei sillä, ettet sinä osaisi itseäsi puolustaa - ei missään nimessä - mutta voisin hoitaa puhumisen ja selittää tilanteen ilman, että sinun täytyy rasittaa itseäsi lähtemällä, tai alkamalla puolustaa itseäsi." Yritin muotoilla selitykseni niin, ettei hän luulisi minun pitävän häntä avuttomana. Väläytin pienen hymyn, katsahtaen rauhallisesti Beniin. "Sinä saisit levätä rauhassa. Älä minusta välitä. Lupaan, etten puhu. Paljoa." En ollut varma, pystyisikö hän lepäämään läsnäollessani, mutta toivoin niin.
Tietysti voisin myös lähteä, jos ori niin haluaisi. Enkä vetäisi herneitä nenääni.
Sussu
 

Re: You walk a lonely road

ViestiKirjoittaja Jaksu » 02. Marras 2010 19:44

[ Peli jatkuu onlinessa, täällä ]
Jaksu
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron