When we're all together (yp)

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

When we're all together (yp)

ViestiKirjoittaja feiarth » 06. Marras 2010 22:56

[Yksinpeli. Mukana Cendre Noire (minä-muotona), Rem ja Varia.]

"Isä, minä olen palannut."
Varia. Silmäni räpsähtävät auki ja tajuan kaiken olleen unta. Jälleen. Sama uni on toistunut useina öinä viime aikoina. Herääminen on jokaisella kerralla yhtä tuskallista. Kipu ei hellitä, sydäntä särkee ja tuntuu, että keuhkot puristuvat kasaan. Hetken vain makaan aloillani ja yritän kasata ajatuksiani - niitä, jotka eivät koske Variaa. Helvetti vieköön. Nousen hitaasti ylös ja ravistan päätäni kunnolla. Joskus tuntuu siltä, että voisi hakata päätä seinään. Tai seinän puutteessa jokin kallio ajaisi loistavasti saman asian.

"Kavar", kuulen äänen. Tällä kertaa se ei ole unta, olen siitä varma. En tiedä miten pitkään olen seissyt paikallani, mutta oloni on kovin tokkurainen pyörähtäessäni äänen suuntaan.
"Rem", minä vastaan totisesti ja katson kimoa.
"Minä.. tuota.." tamma aloittaa ja välttelee katsettani. Minä olen hiljaa. Katson, miten Rem kiemurtelee ja varmasti kiroaa minut tähän paikkaan. Voisin aivan hyvin aloittaa keskustelun ja auttaa häntä, sillä me molemmat tiedämme mitä varten hän täällä on. En kuitenkaan tee sitä. Katson vain ja odotan.
"Helvetti.." toinen mutisee. "Meidän pitää puhua."
"Niin pitää."
"Sinä voisit vähän auttaa!"
"Mitenköhän tahdot minun auttavan?"
"On kyse sinun pojastasi!"
"Ja sinä et tiedä missä minun poikani on."
"Sinun poikasi ei ole minun vastuullani!"
"Ei. Minä olen nähnyt hänet."
"Mitä? Tietääkö hän? Mitä?"

Kysymyksiä, ihmetystä. Olen hiljaa ja mietin. On minun vuoroni olla vaikea ja kääntää katse toisaalle. Huokaisen. Vilkaisen Remiä, sitten käännän katseeni jälleen toisaalle. Annan sen kiertää aamun viileässä metsässä. Rem naksuttelee hampaitaan malttamattomana.
"Varia on ylänköhevonen nykyään."
"Ja?" tamma tivaa.
"Ja me juttelimme. Tai.. minä.. puhuin.. eikä kaikki mennyt ihan niin kuin piti.." suljen suuni ja avaan sen sitten pian. Kerron Remille tilanteen ja Varian reaktion. Kaikki. Miten poikani ei tahtoisi olla poikani, miten hän ei pidä minua isänään. Kaiken. Ja Rem kuuntelee hiljaisena.
"Oletko ihan idiootti!" kimo puuskahtaa lopulta.
"Anteeksi?"
"Mitä sinä oikein kuvittelit!"
"Minä.."
"Et voi kuvitella, että hän olisi hypännyt kaulaasi kahden ja puolen vuoden jälkeen!"
"Enhän.."
"Idiootti!"
"Rem!"
"Ei mutta ihan oikeasti! Meidän on löydettävä hänet."
"Ei Varia tahdo minua nähdä.."
"Sillä ei ole väliä. Meidän on löydettävä hänet!"
"Kerroin, että hänen äitinsä on kuollut."
"Sinäpä olet ollut kerrassaan hienotunteinen!"

Rem lähtee rivakoin askelein kohti pohjoista. Seison hölmistyneenä paikallani. Tamma luo minuun närkästyneen katseen ja heilauttaa päätään.
"Tule jo!" Nyökkään ja lähden askeltamaan tamman perässä. Kimo nostaa laukan. Toinen on jaloistaan yllättävän vikkelä. Me juoksemme peräkkäin läpi jokaisen vastaantulevan ryteikön. Oksat läiskähtelevät kipeästi vasten naamaani ja ryntäitäni. Olen varma, että tamma tekee sen tarkoituksella, sillä minun älähtäessäni kivusta ensimmäisen kerran olin näkevinäni tyytyväisen hymyn hänen kasvoillaan. Hän rankaisee minua jostain, jota en oikein itsekään ymmärrä.

Ei kestää kovinkaan pitkään, kun tunnistan ylänköjen rajan. Rem ei osoita aikomustakaan hiljentää vauhtiaan, mutta minä pysähdyn. Pysähdyn ja huudan, vaadin toista pysähtymään. Rajan kohdalla kimo seisahtuu ja kääntyy ympäri silmät leiskuen.
"Rem. Johtajanasi minä kiellän sinua ylittämästä sitä rajaa."
"Varia on rajan tällä puolella. Sinun poikasi, muistatko?"
"Voin lähettää viestinviejän. Tai voimme huhuilla ylänköhevosten puolelta jotakuta."
Rem pyöräyttää silmiään ja lähtee laukkaamaan.
"REM! Kai tiedät, ettet selviä varoituksetta?"
"Relaa vähän, palaan pian!"

Jään levottomana vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Tamma voisi viipyä vaikka miten pitkään. Hän voisi törmätä ylänköhevoseen. Mitä vaan voisi sattua. Olen usean kerran vähällä astua itsekin pois laumani mailta ja lähteä Remin perään. Tekoni ei kuitenkaan hyödyttäisi ketään. Sen seurauksena liikkuisi kaksi tasankohevosta väärällä puolen rajaa toisiaan etsien. Tai mistä minä tiedän Remin aikeista, mutta minun aikeinani olisi löytää hänet. Ja Varia. Entä jos Rem ei palaisikaan? Entä jos hän ei löytäisi Variaa? Entä jos löytäisi? Mitä minä sanon? Mitä minä teen? Olen sekaisin, olen uuvuksissa pelkästä ajattelusta. Pyörin ympyrää ja kuljen edestakaisin muutaman metrin matkaa. Askeleita. Kuulenko todella askeleita?

"Rem?" huudahdan.
"Joo ja poikasi", tuttu ääni vastaa. Niskakarvani nousevat pystyyn.
"Varia!" huudahdan. Samassa näen kaksikon ravaavan näköpiiriin. Varia on niin paljon Arraian näköinen. Sydäntäni vihlaisee. Minun on niin valtava ikävä häntä. Niin valtava ikävä.. Varian kasvoilla on kireä ilme. En tiedä millä Rem on saanut pojan suostuteltua mukaansa, sillä vapaaehtoisesti hän tuskin on lähtenyt. Mustaturkkinen seisahtuu kymmenkunta metriä minusta, jääden selkeästi oman laumansa puolelle. Rem ravaa vähän lähemmäs, jääden jonnekin puoliväliin. Huokaisen ja otan askeleita päästäkseni lähemmäs. Pysähdyn tamman vierelle ja katsahdan varovasti Variaa.

"Isäsi on tajunnut käyttäytyneensä aika paskamaisesti", Rem toteaa sitten Varialle ja mulkaisee minua sivusilmällä.
"Niin, minä.."
"Hän tahtoisi pyytää anteeksi käytöstään."
"Anteeksi, Varia. Minä.."
"Hän on ollut helvetin huono isä sinulle, eikä kuvittelekaan voivansa hyvittää tekojaan, mutta hän tahtoisi tutustua sinuun. Ja niin tahtoisin minäkin", Rem toteaa päästäen ääneensä vähän pehmeyttä viimeisen lisäyksensä ajaksi. Nyökkään ja katson Variaa. En osaa sanoa mitään. Rem osaa tällaiset tilanteet niin paljon paremmin. En ole tiennyt sellaisesta mitään. En voi olla kuin kiitollinen hänelle. Vaikka.. vaikka Varia lähtisikin pois.

Seisomme Remin kanssa hiljaa ja katsomme nuorta oria. Hänen kasvoillaan vaihtelevat lukuisat tunteet, kaikki niin selkeästi näkyvillä. Viha, pelko, hämmentyneisyys. Lopulta hän nyökkää ja ottaa askelen lähemmäs.
"Mutta mä en sitten ole valmis antamaan kenellekään anteeksi! Turha kuvitellakaan mitään sellaista, okei?"
"Se kuulostaa kohtuulliselta", saan sanotuksi. Rem nyökkää jotakuinkin hyväksyvästi. Ilmeisesti tein ensimmäistä kertaa jotakin oikein..
"Kävelläänkö?" kysyn ja osoitan päälläni kohti länttä. Näin voisimme kaikki pysyä omilla puolillamme rajoja. Varia nyökkää. Hetken vallitsee hiljaisuus.
"Oliko se totta, mitä kerroit viimeksi, siis että äiti on oikeasti.. oikeasti kuollut?" Varia kysyy katse kavioissaan. Huomaan Remin jännittyvän vierelläni ja luon tammaan myötätuntoisen katseen. Tiedänhän minä sen, että kimo suhtautuu Variaan kuin omaan poikaansa. Huokaisen.
"Kyllä se on totta. Arraia.. hän.. hän ilmeisesti kuoli hyvin pian syntymäsi jälkeen", vastaan hiljaa. Minun on vaikea kuvitella Arraiaa tekemässä itsemurhaa varsan syntymän jälkeen. Mutta kenties.. kenties.. Kaikki on vain arvailua, mutta ehkä hän oletti varsan syntyneen kuolleena. Tai sitten maailman paino lepäsi turhan painavana hänen harteillaan.

Matka taittuu jälleen hiljaisena. Aina ajoittain Varia kysyy jotain lapsuudestaan tai minun elämästäni. Minä esitän jokusen vastakysymyksen hänen elämästään sen jälkeen, kun hän erosi Remistä. Saan lyhyitä vastauksia, mutta ilmeisesti kaikki on ollut melko hyvin. Mitään pahaa ei ole sattunut. Hyvä. Hän vaikuttaa myös viihtyneen ylänköhevosten laumassa. Kertoo jotain Stonesta ja Melindasta ja Adeliasta. Ja Merelin suloisista varsoista. Hymähtelen ja nyökkäilen. Huomaan välillä hymyn käväisevän Remin suupielillä. Aivan liian pian yhteinen raja päättyy ja pysähdymme. Varia epäröi.
"Mun pitäis varmaankin lähteä takaisin."
"Niin", Rem nyökkää haikeana.
"Ehkä me näemme jälleen", vastaan itse.
"Ehkä. Ei voi tietää", Varia vastaa hieman totisena. Sitten hän nyökkää meille molemmille ja lähtee laukkaamaan toiseen suuntaan.

Jäämme Remin kanssa seisomaan aloillemme ja katsomme, miten Varia katoaa horisonttiin.
"Sinne meni", tamma toteaa.
"Niin meni. Rem.."
"Niin?"
"Kiitos."
"Jumalauta et ala vetistellä nyt. Iso mies. Joskus ajattelen, että on todella ollut Varian onni, ettet sinä ole sitä kasvattanut. Tuollainen itkupilli ja tiukkapipo!" Kuulen tamman äänestä, että se kiusoittelee. Ilme on kuitenkin totinen.
"Luojan kiitos Varian on kasvattanut tamma, joka on enemmän ori kuin varsan oikea isä", vastaan jatkaen Remin aloittamaa leikkiä. Tamman suupielet kääntyvät sekunnin ajaksi hymyyn.
"Joo joo, hei minä lähden nyt pois, enkä suosittele sinullekaan paikallesi jäämistä. Kasvatat pian juuret", kimo toteaa ja kääntyy pois.
"Rem! REM!" yritän huutaa. Turhaan. Hän on matkalla pois päin laumamme rajoista.

Huokaisten käännyn ympäri ja lähden kohti tasankoa. Mitäköhän minä vielä joudun kestämään tuon jääräpäisen kimon kanssa? On selvää, ettei toinen noudata laumarajoja millään muotoa. Mutta toisaalta.. ilman häntä.. ilman häntä minä en olisi saanut kurottua kuilua minun ja poikani.. poikamme.. välillä edes hieman umpeen. Koskaan maa välillämme ei varmasti olisi tasaista ja esteetöntä, mutta tällä hetkellä pilvipeite taivaalla alkaa hieman repeillä. Auringon ensimmäiset säteet näkyvät jo.

Kavar poistuu.
feiarth
 

Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron