Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 23. Joulu 2013 01:15

// Syystä tai toisesta oli pakko ottaa otsikko Kaija Koon tuotannosta, tällä kertaa kappaleesta Tuulikello. Sachi + kenet haluat lisätä tänne! //

Makil

Vesipisarat tipahtelevat omaan tahtiinsa puiden lehdiltä maahan, jotkut onnistuvat kastamaan myös minun turkkini. Ne ärsyttävät, mutten viitsi kiinnittää niihin mitään huomiota, sillä ajatuksillani on täysi työ nykyisen tilanteeni sulattelussa. Yritän kehittää tulevaisuudelleni suuntaa, mutten ole vielä onnistunut siinä.

Maailmani on nykyisin paljon sinisempi kuin ennen. Entisessä kodissani valo oli keltaista, vaikka minä näin kyllä usein kauniin okran sijaan punaisen eri sävyjä - satulavyö, kuolaimet, kannukset, ne kaikki saivat näkökenttäni punaiseksi. Olin käynyt kovan koulun tässä asiassa, mutta lopulta opin kestämään kaiken. Vaikka silmien takainen maailma muuttui punaiseksi, en enää tehnyt asioille mitään. Ehkä kuolaimet saisivat edelleen aikaan samanlaisen vaikutuksen, mutta tässä oli uuden kotini, Caralian, paras puoli. Minun ei tarvitsisi enää koskaan tietää, mitä tapahtuisi, jos kannukset painuisivat kylkiini liian kovasti. Minun ei tarvitsisi enää koskaan nähdä mitään hiton kannuksia, piste. Tunnen helpotusta harvoin, mutta tämä tieto kieltämättä keventää mieltä.

Tätä maailman sinisyyttä lisää varmasti myös se, että hetki sitten satoi, ja kohta varmasti sataa taas. Ei sade varsinaisesti haittaa minua, mutta täytyy myöntää, että se saa olon tuntumaan yksinäisemmältä kuin aurinkoinen sää. Kohtaamani hevoset ovat olleet ystävällisiä, mutta myös melko harvasanaisia, kuin ankea sää olisi hiipinyt osaksi heidän mielensä maisemaa. Kukaan ei ole tarvinnut minua hetkeen. Huomaan ajatuksen kasvattavan onttoa tunnetta rinnassani. Se hyvä puoli Espanjassa oli - minulla oli tehtävä, jonka suorittamiseen saatoin käyttää kaiken aikani. Nyt olen yksin ajatusteni kanssa, eikä se ole kaunista tai mukavaa.
'Raks.' Ja uudelleen. 'Raks.'
Rikkoutuvan luun ääni on kummitellut mielessäni jo vuosia, mutta se jaksaa aina jatkaa toistoa siitä, missä omat ajatukseni jättävät hiljaisen hetken.

Huokaan, ja samalla kun pyöräytän korviani, huomaan jotakin. Jokin seuraa minua, tunnen katseen selässäni. Jähmetyn hetkeksi paikoilleni. Sitten peruutan hitaasti kohti lähintä puuta ja täräytän sitä nopeasti takajalkojen potkulla. Virnistän itsekseni, kun säikähtänyt orava putoaa pari metriä alemmalle oksalle ja alkaa selvästi kirota minua oravien kielellä suoraan sinne, missä ei aurinko paista.
Voi olla, että oravien pudottelu puusta on jonkinlainen hulluuden esiaste, mutta vielä hullummaksi kaikki käy, jos annan hiljaisuudelle ylivallan. Sitä paitsi, yksin ollessaan hevonen lienee täälläkin vapaa tekemään suurin piirtein mitä outouksia haluaa.

Jätän oravan rauhaan ja siirryn tutkimaan metsänpohjan ruokatarjontaa. Ihmisten hoidossa ruoka tuli mukavasti nenän eteen toisin kuin täällä, mutten kyllä vaihtaisi tätä uutta vapaata elämääni enää pois. Paitsi tietysti, jos kyseessä olisi jonkun toisen puolesta uhrautuminen. Se nyt olisi ihan eri asia.
Tuskin se tulevaisuuden suunta ruohon ja varpujen seastakaan löytyy, mutta täydellä vatsalla ajattelu lienee helpompaa.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 23. Joulu 2013 16:06

[Katsotaanpas, mitäs tällä hahmolla tulee.. en oikein ole vielä otetta saanut, joten ehkä on aika :)]

Titania

On talvi. Tai ainakin pitäisi olla; olen syystä tai toisesta päätynyt lehtimetsään, eikä täällä ole tietoakaan talvesta. Maa on jäinen ja märkä, lunta löytyy sieltä tai täältä paikoista, johon auringon lämpö ei ole jostain syystä päässyt, ja puut pudottavat vettä. Pisaroiden iskeytymisen maahan voi melkein kuulla, jos on aivan hiljaa.
Minä en kuuntele. Kävelen raskain askelin eteenpäin polkua pitkin, josta näyttää olevan kulkenut hevonen jos toinenkin.

Ilma ei tunnu kylmältä. Pieni tuulenvire kasvoillani tuntuu oikeastaan mukavan viileältä ja virkistävältä. Olenhan kuitenkin kävellyt tasangon läpi tänne asti lepäämättä.
Kavioni alta kuuluu rasahdus, kun se painautuu ohuen jääpinnan päälle. Jään alla ei onneksi ole vettä, ilmaa vain.
Katselen rauhassa ympärilleni. Metsä on melko aution näköinen, puut huokuvat tyhjyyttä - ovathan ne tiputtaneet lehtensä jo aikapäiviä sitten. Aurinko yrittää paistaa pilviverhon takaa, mutta pilvinen taivas luo sekin tunnelmaa tyjästä metsästä.
Ihan yksin en sentään ole. Pysähdyn sillä samalla sekunnilla paikoilleni, kun huomaan vasemmalla puolella vähän matkan päässä tumman hevosen, joka näyttää hamuavan syötävää maantasolta.
Katson tätä oria hetken etäämmältä enkä oikeastaan tee elettäkään lähestyäkseni häntä. En minä ehkä uskalla. Tai ehkä minua ei kiinnosta. Toinen on kyllä minun korkuiseni mutta muuten kooltaan minua reilusti isompi.
Ihan kun minä pystyisin pakoon juoksemaan, jos tuo meinaisi päälle hyökätä.

Jostain kumman syystä lähden kuitenkin hitaasti kävelemään kohti tähtipäistä oria. Salaa toivon, ettei se huomaisi minua, mutta miksi ihmeessä olen sitten lähestymässä häntä.
Jollain tapaa minua kuitenkin kiinnostaa tuo ori.
Pysähdyn taas paikoilleni. Ori ei toivottavasti ole vielä huomannut minua.
Mitä minä oikein kuvittelen. Että saisin juttuseuraa? Tai että edes haluaisin sellaista? Samanlainen tuo on kuin muutkin. Ei se minusta välitä kuitenkaan.
Silti..
"Hei?" huudan varovasti hyvän matkan päästä.
Äh, mitä ihmettä minä oikeasti teen..
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 24. Joulu 2013 01:19

[No mutta, katsotaan!^^]

Oravan säksätys huvittaa minua edelleen, vaikka sisimmässäni tiedän, että tyhmäähän se oli. Kiusata nyt viatonta luontokappaletta tällä tavalla vain siksi, että se sattuu tuijottamaan kohti... Silti, otuksen pitämä meteli tällaisesta pikkuasiasta tekee siitä vieläkin hauskempaa, oli tekoni oikea tai väärä. Se tuo mieleeni eräänkin kerran, kun vaalea, vanhempi tuntihevosystäväni Lexi luuli saaneensa liian vähän kauraa, kun oli vahingossa mennyt shetlanninponi Condan kupille, ja siitäkös...

"Hei?"
Huuto katkaisee ajatukseni, ja käännän toisen korvani nopeasti äänen suuntaan. No jopas jotakin, orava ei ehkä sittenkään ollut ainoa, jonka katseen tunsin selässäni! Pienen heiluhännän toilailut olivat kuitenkin harhauttaneet ajatuksiani tehokkaasti. Ehkä liikaakin; tapanani oli pitää tarkempaa vahtia ympäristön muutoksista.
Käännän rauhallisesti päätäni niin, että huutelija näkyy silmäkulmastani. Tämä näyttää vielä nuorelta, mutta mikään varsa ei missään tapauksessa ole kyseessä. Ehdottomasti tamma, eikä hän näytä kovinkaan vaaralliselta. Miksi se noin kauhean kaukaa huutelee..?
Nostan päätäni vielä hieman ylemmäs varvikosta ja käännyn hieman, sivuttain uuteen tulokkaaseen nähden. Tarkastelen vielä hentoa olentoa päästä varpaisiin rauhallisin ilmein.
Huutokin oli aika hiljainen. Jos punaisena läiskänä tummaa metsätaustaa vasten erottuva tamma ei olisi juuri tervehtinyt minua, olisin täysin varma, että hän on lähtemässä pakoon minua.

Minun käy heti sääliksi nuorta hevosta. Joutua nyt pelkäämään minunlaisiani täällä kylmässä ja märässä metsikössä! Mitähän tuollaiselle pitäisi sanoa? Hylkään heti ensimmäisen ajatukseni, 'ei hätää, ei minua tarvitse pelätä', koska niin sanoisivat vain vanhat, hyvin ikäviä mielikuvia päässään hautovat orit. Koska aikaa ei ole paljoa hukattavaksi, valitsen seuraavan mieleeni tulevan vaihtoehdon, ja korotan syvää ääntäni mahdollisimman ystävälliseen huutoon:
"Hei vain. Voinko olla jotenkin avuksi?" Sydämeni vuotaa verta, sillä teitittelisin niin mielelläni kaikkia vastaantulijoita. Tämä punaruunikko olento on vain kerta kaikkiaan liian nuori teititeltäväksi; iän tuomia haittoja tämäkin. Lyhyen tauon jälkeen päätän vielä lisätä:
"Nimeni on Makil. Voit tulla lähemmäs, minä en pure."
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 28. Joulu 2013 19:56

Ori kuuli huutoni. Hän seisoo hetken paikoillaan ja katsoo minua. Toivoisin, että hän jatkaisi syömistään ja unohtaisi minut, niin minäkin voisin vain jatkaa matkaani ilman välikohtausta.
Sitten hän avaa suunsa ja tervehtii. Kysyy, voiko olla avuksi. Avuksi? En minä minkäänlaista apua tarvitse!
Ennen kuin ehdin esittää kieltävän vastauksen, hän esittäytyy. Ei kuulemma pure. Niinhän ne kaikki sanoo; varsinkin ne, jotka todella sitten purevat.

Lähden kävelemään pusikon ja rämeikön läpi lähemmäksi oria, kunnes olen omasta mielestäni tarpeeksi lähellä - noin kahden viiva kolmen hevosenmitan päässä.
"Moi", sanon nyt uudestaan. Ei toinen oikeastaan pelottavalta näyttänyt. Päinvastoin, oikein ystävälliseltä.
"Mä olen Titania", esittäydyn.
Tänään oli joko pakko olla hyvä päivä tai sitten olen saanut huomaamatta jonkun aivohalvauksen. Kuka idiootti nyt toisille menisi tuosta vain puhumaan.
Katson oria hetken ja lasken sitten pääni maantasalle. Ruoho maistuu täällä melko pahalta, mutta kyllä se paremman puutteessa menee. Ei sitä talviaikaan meinaa oikein muualta löytyäkään. Tasanko on täynnä kuivaa sellaista, mutta jos vehreää haluaa, niin olisi mentävä sademetsään.

"Oletko sä tasankohevonen?" kysyn toiselta, kun olen nostanut pääni maasta. En tiedä miksi edes kysyn, eikä minua edes kiinnosta, mutta jollain tasolla olen miettinyt, että tässä elämänvaiheessa olisi hyvä alkaa hieman harjoitella sosiaalisia suhteita. Äiti sanoi, että ei kannata, turhaa se joka tapauksessa on, mutta riippuu niin kovin hevosesta, haluaako hänen kanssaan jutella. Tämä on melkein jopa siedettävä hevonen, ei ollenkaan päällekäyvä.
Se näyttää kyllä tosi vanhalta.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 30. Joulu 2013 00:46

Nuori punaruunikko ei vastaa ensimmäiseen kysymykseeni, mikä on sääli. Elämäni olisi ollut heti helpompaa, jos tamma olisi ladellut pitkän listan ongelmia, joihin voisin nyt etsiä vastauksia. Toisaalta, harvoinpa hevoset - tai varsinkaan ihmiset - osasivat heti päättää, mihin he apua tarvitsivat. Pitää vain jaksaa olla kärsivällinen. Ehkä lopussa kiitos seisoo.

Ilmeeni sulaa jälleen astetta ystävällisemmäksi, kun nuori neitihevonen päättää ensin tulla hieman lähemmäs ja sitten vielä esitellä itsensä. Vähän kauashan tuo vieläkin jäi seisoskelemaan, mutten valita; hän ei ehkä näytä enää niin paljon siltä, että aikoisi juosta heti pakoon minua. Tyydyn siihen ilomielin. Otan tältä hieman säikyn oloiselta otukselta suurena kohteliaisuutena sen, ettei hän keskity vain tuijottamaan minua, vaan uskaltaa jopa laskea katseensa heinikkoon. "Hauska tutustua, Titania-neiti," vastaan mietiskeltyäni hetken tilannetta ja katseltuani nuorta tammaa vielä vähän lähempää, tietysti vaivihkaa ja sivusilmällä. Tämä oli todella piristävä ilmestys ankeassa metsässä, vaikkei ehkä ollutkaan luonteeltaan kovinkaan aurinkoinen. Ainakaan ensivaikutelma ei todella puhunut minkään Neiti Päivänsäteen puolesta. Sen sijaan tämä punarautias vaikutti erikoiselta, ja erikoisuus oli aina mielenkiintoista.
Siinähän saattoi piillä oiva mahdollisuus avun tarjoamiseen!
Ja oli asia niin tai näin, tämä toinen hevonen oli ehdottomasti parempaa seuraa kuin puista tippuvat vesipisarat.

Titania-neidin esitettyä toisen kysymyksensä päätin minäkin rentoutua taas ja jatkaa vihreimpien ruohonkorsien etsimistä siitä lukuisten harmaanruskeiden joukosta, joka peitti puiden juuristoa. Ehkä ujon oloinen nuori hevonen uskaltaisi lähemmäs, jos en katsoisi lainkaan häntä kohti? Minulla ei ainakaan olisi mitään sitä vastaan. "Yritän kovasti tulla sellaiseksi," vastaan neidin kysymykseen lopulta, "- mutta olen käsittänyt, että minun pitäisi tavata ensin lauman johtaja, enkä taida edes tietää hänen nimeään. En taida vielä olla oikein mitään. Pidän kuitenkin saaresta, vaikka vähän harmaata täällä kyllä on." Sanat putoilevat suustani rauhalliseen tahtiin, ja lauseiden välissä nostan katseeni onnettomasta kasvillisuudesta korkeintaan vilkaistakseni keskustelukumppaniani. "Entä sinä, nuori neiti? Oletko koskaan asunut muualla kuin tällä saarella?" Olen vahingossa maistaa jonkinlaista ruskeaa sientä, mutta ehdin onneksi huomata erehdyksen ajoissa ja siirryn kuin huomaamattani askeleen lähemmäs toista hevosta, hamutakseni sienen sijaan ihan normaalia ruohoa suuhuni.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 02. Tammi 2014 03:26

Neiti. Sana kuulostaa korvissani todella hassulta, sillä kukaan ei aiemmin ole kutsunut minua tuolla nimellä. Joko vain oikealla nimelläni, tai joillekin olen ollut vain tuo. Mutta että ihan neiti! Tässähän melkein punastuu!
No ei tosiaan.
Ällöttävän kohteliasta.
Minusta ei sitäpaitsi ole ollenkaan hauska tutustua. Enintään kiva jakaa saman paikan ruohot sinun kanssasi. Tai ehkä mielummin pitäisin nekin itselläni...

Ori ei sanonut suoraan kuuluvansa tähän laumaan, mutta kertoi, että haluaisi olla tasankohevonen. Mikäs siinä, kaipa me molemmat tänne alueille mahdutaan. Ori ei kuitenkaan vaikuta siltä, että kovin paljoa alkaisin hänen kanssaan viettää kallisarvoista aikaani.
Ja pah, merkityksetöntä aikaa tämäkin on. En minä tällä tee mitään. Ei ketään kiinnosta vaikka kuolisin pois.
"Joo", totean vain kun toinen alkaa kertoa elämänkertaansa. Vai että ei tiedä saaresta mitään. Hmm, tästähän voisi tulla ihan hauskaakin.
Sitten hän esittää minulle kysymyksen.
"En. Äitinikin on tasankohevonen. Jos satut näkemään punertavaa hevosta nimeltään Roll, joka on aivan itseään täynnä oleva kusipää, niin kerro ihmeessä terveisiä rakkaalta lapseltaan", sanon orille nostaen pääni ruohikosta ja hymyillen oikein leveästi. Hymyni kuitenkin hyytyy kun lasken pääni takaisin maan pinnalle.
Ihan hyvää ruohoa.

"Mitä sinä oikeastaan edes tiedät saaresta?" kysyn orilta. Ihan perustiedot laumoista lähtien? Vai todella jotain isompaa?
"Kai olet kuullut siitä tappajahevosesta, joka pyörii tasankohevosten alueilla?" kysyn orilta yrittäen vaikuttaa hieman järkyttyneeltä.
"Sitä kannattaa tosiaan varoa. Se on musta ja ainakin kaksi kertaa sinun kokoisesi", kerron sitten ihan totisin kasvoin orille.
En edes tiedä miksi. Kai minun tekee mieli pitää oria pilkkanani. Siitäs saatte kaikki, jotka olette minuakin kohdelleet kaltoin!
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 05. Tammi 2014 02:15

Titania-neidin sanat äidistään yllättävät minut, ja olen tukehtua syömiini heinänkorsiin. Yritän kuitenkin naamioida hämmästykseni kohteliaasti. Selviän säpsähdyksestä ilman sen suurempia liikahduksia kuin muutama ylimääräinen silmänräpäys ja syvä nielaisu. Katseeni kääntyy kuitenkin väkisinkin nuorta hevosta kohti, kun tämän hymy hyytyy ja hän jatkaa korsien evästämistä. Mielessäni käy säälin haikea pistos.
Meillä taitaa olla tämän Titanian kanssa enemmän yhteistä, kuin uskoin. Hän tuskin ymmärtäisi sitä vielä, vaikka nyt kertoisin omasta menneisyydestäni hänelle, joten päätän pysyä vaiti. Sanon vain hyvänpäiväntuttujen kanssa käytettyä äänensävyä tavoitellen: "Selvä, teen niin."
Silti... Ehkä ymmärrän uutta tuttavaani nyt hieman paremmin kuin vielä äsken.

Olen iloinen Titania-neidin rikkoessa hiljaisuuden. Alan pohtia lyhyttä ja kattavaa vastausta siihen, mitä tiedän uudesta kodistani, mutta nuori mustaharja ehtii jatkaa puhettaan ensin. Menen ensin halpaan ja kuulen Titania-neidin äänestä vain huolta ja järkytystä.
"Tappajahevonen?" toistan nostaen vakavana turpani ruohikosta. Vasta nyt huomaan, että nuori tamma leikkii kustannuksellani. Toinen puoli mielestäni jatkaa vanhasta tottumuksesta pohdintoja siitä, mitä tällaisen tappajan olemassaololle pitäisi tehdä, tai miten voisin suojella esimerkiksi tätä nuorta neitiä tuon olennon kavioilta. Toisaalta alan kuumeisesti pohtia, miten minun pitäisi reagoida siihen, että minua vedätetään ihan sata-nolla.
Jestas, olen tainnut kalkkeutua edellisen elämäni aikana pahan kerran, kun ei edes sanallista vastaiskua löydy saman tien...

Pidän kasvoillani saman, valppaan mutta rauhallisen ilmeen, kun lopulta vastaan. En tietenkään katso kohti Titania-neitiä, vaan jonnekin pensaikkoon juuri hänen vieressään.
"Onpa tosiaan hyvä, että kerroit minulle, koska tämä oli aivan uutta tietoa. Ei sillä, että tieto muuttaisi elämääni erityisesti. Minä tiesin vain pääntaudista ja suljetuista rajoista, ja ne ovat haasteita, joista minunlaiseni vanhemman ja vihreämmän tulokkaan on vaikea selviytyä, mutta tämä tappajahevonen..."
Äkkiä vatsanpohjassani käy ikävä kouraisu ja kulmani kurtistuvat hämmennyksestä, kun se iskee tajuntaani: minä olen myös tappajahevonen. Miksi ajatus ei aiemmin tullut päähäni, en tiedä, mutta nyt se kiusaa minua loputtomasti. Käännän katsettani vielä hieman enemmän sivuun, mutta jatkan roolisuorituksen kunnialla loppuun, säilyttäen ääneni tasaisen sävyn:
"-Kokemusteni mukaan ei se ole mustat hevoset, joita pitää varoa, vaan valkoiset. Tuskin tästä mitään vaivaa tulee olemaan. Se hevonen varmaan katsoo hetken arpiani ja juoksee sen jälkeen kirkuen toiselle puolelle tasankoa, ainakin jos on yhtään viisas."

Joudun vetämään henkeä kootakseni ajatuksiani, ja vaihdan levottomasti painoa jalalta toiselle. Tämä nuori tamma tuskin on kiinnostunut ainakaan vielä kuulemaan minusta hirveän paljon faktaa - nuoret hevoset vain ovat sellaisia - joten nyt täytyy terästäytyä ja kulkea roolissa loppuun asti. Vilkaisen Titania-neitiä ja otan kasvoilleni huolestuneen ilmeen.
"Sitä minä kuitenkin ihmettelen, miten sinä voit tällaisessa tilanteessa liikkua yksiksesi? Arvostan todella rohkeuttasi, mutta jos minä olisin Titania-neiti, pysyttelisin joukossa. Ah..." Olen saavinani loistavan idean, tosin ilmaisen asian omiin tapoihini sopivasti melko hillittyyn tyyliin. "-Onpa kerrassaan erinomaista, että polkumme kohtasivat. Sillä välin kun minä suojelen sinua muilta tappajahevosilta..." Huomaan lipsahdukseni liian myöhään, ja jatkan nopean hengenvedon jälkeen arvellen, ettei nuori tamma todennäköisesti huomaa mitään, "-voisit ehkä kertoa jotakin tästä saaresta. Minulla ei ole ollut hetkeen hyvää juttuseuraa, eikä opasta."
Näytelmäni jälkeen keskityn suurella mielenkiinnolla heinikkoon hieman sivummalla Titanian katseesta.
Ihan hyvää ruohoa.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 29. Tammi 2014 20:34

Ori lupaa viedä terveiset perille, jos sattuu törmäämään. Ihan kiva vaan, eipä tarvitse minun jutella äidilleni, kun joku muu vie terveiset puolestani.
Maistaessani ruoho tajuan, kuinka äärettömän pahalta se tässä kohtaa maistui. Äsken se vielä oli hyvää mutta nyt tuli todella paha maku. Niinpä nostan pääni taas maasta ja jään katsomaan oria.

Ori näyttää järkyttyvän, kun kerron täsät keksimästäni mustasta hevosesta. Hän hiljenee aluksi täysin ja vasta hetken päästä vastaa minulle. Heh, toinen taisi tosiaan uskoa tämän. Pääntaudin lisäksi meillä olisi siis tällainen ilkeä hevonen tällä saarella, just joo. Mutta toinen silti uskoi sen!
Sitten vähän hämmennyn, kun toinen alkaa puhua ihan yhtäkkiä jotain valkoisista hevosista. Mitä ihmettä se nyt selittää? Ja sitten se alkaa puhua arvistaan, joita en oikeastaan edes huomioinut ennen kuin nyt, kun se itse sanoo niistä.
Siis hä, onko joku valkoinen hevonen nyt sitten saanut nuo arvet aikaan? En nyt ihan pysynyt kärryillä, toinen puhuu niin aikuismaisen tylsään ja ikävystyttävään sävyyn.
Miksihän minä ylipäätään jäin tänne hänen seurakseen? No ei se pieni sosiaalinen hetki ketään tapa. Eikä tämä nyt loppujen lopuksi niin kauheaa ole. Katsotaan nyt, turha ihan heti lähteä pois kun ei kiinnosta.

Sitten se kysyy minulta kysymyksen, jota en oikeastaan edes ehtinyt miettiä vielä. Apua! Yritän keksiä päästäni mahdollisimman nopeasti jotain vastauksia. Nämä olivat niitä huonoja puolia, kun ei miettinytkään asiaa ihan loppuun asti.
"Mä olen itseasiassa paljon nokkelampi kuin arvaatkaan!" vastaan orille hieman ylpeillen.
"Lähdin äidin luota jo pienenä ja olen pärjännyt ihan yksin tosi hyvin! Pärjään tilanteessa kuin tilanteessa", kerron, mikä on ihan fakta. Mihin minä muka muita oikein tarvitsisin? Holhoamaan ja asettamaan vain rajoja, kertomaan mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Ei se olisi sellaista elämää mitä minä kaipaan, kaipaan vain vakauksia ja sitä että saa tehdä juuri niin kuin itse tahtoo.
Ori jatkaa puhumistaan ja pyytää sitten kertomaan jotain saaresta. No mitä ihmettä minä nyt kertoisin? Tiedän ihan liikaa koska olen asunut täällä koko elämäni. Mitä toinen nyt tietää?

"No tota.. Mitä sä ylipäätään haluat tietää?" kysyn orilta nyt ihan ääneen.
"Mä tiedän niin paljon asioista, että tarkenna vähän niin osaan kertoa oikein", sanon hieman nenäkkäästi mutta yritän silti olla jopa hieman ystävällinen. Ihan kun toinen sitä edes tarvitsisi, hän varmasti saikin ystäviä ihan vain olemalla, toisin kuin muut...
Huokaisen pienesti mutta kokoan jälleen itseni.
Kyllähän minä ystäviä saisin, mutta niitä ei vain ole koska minä itse en niitä halua!
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 12. Helmi 2014 01:46

Vilkaisen sivusilmällä punertavaa nuorta neitiä lähelläni. Vaikken olekaan mikään mielen asiantuntija, eivätkä toisten ajatukset minua yleensä erityisemmin kiinnostakaan, Titaniasta huokuu ulospäin niin suurta hämmennystä, etten oikein pysty jättämään sitä kokonaan huomiottakaan. Tietysti hän sanoo olevansa vahva, ja näyttääkin siltä, mutta juuri siksi minä hänen todellista vahvuuttaan epäilenkin.
Ikävä kyllä en voi tehdä asialle mitään, vaikka mieleni tekisikin. Ihan viimeiseksi mustaturpa kaipaisi minunlaiseni varjoihin sulautujan sääliä, siitä olen melkein varma.
Jatkan ruohon mutustamista, vaikka se maistuu lähinnä pahvilta.

"No olkoon sitten", totean lopulta, "-kai minun täytyy siis luottaa siihen, että pidät huolen itse itsestäsi. Nyt kun tarkemmin katson, neiti näyttää juuri sellaiselta hevoselta, joka tulee toimeen omillaan. Ehkä jopa minua paremmin." Äänensävyni pysyy lämpimän ystävällisenä, sillä en halua alkaa haastaa riitaa toisen kanssa. Satun vain olemaan - ainakin melkein - samaa mieltä asioista hänen kanssaan. Pienen pohdinnan jälkeen keksin myös, mistä haluaisin tietää lisää.
"Jos sattuisit tietämään jotakin vaikka tämän lauman johtajasta, kuuntelisin mielelläni. Olen myös etsiskellyt jo jonkin aikaa turvallisinta yöpymispaikkaa, mistä kuulisin myös mieluusti sinun mielipiteesi."

Minusta tuntuu, että aikani tämän nuoren tamman lähellä on käymässä vähiin, ja huomaan olevani pahoillani siitä. Siksi yritänkin parhaani mukaan venyttää sitä aikaa, minkä vielä voin viettää toisen hevosen seurassa. Uudella saarella yksinäisyys on niin kurjaa, ja lisäksi haluaisin onnistua edes hetkeksi auttamaan Titania-neidin ulos kuorestaan. Tiedän kokemuksesta, että mielen panssareiden sisällä jopa hengittäminen käy usein raskaaksi.
Kuopaisen kaviollani epämääräistä ruohikkoa, haistan sitä varovasti ja tuhahdan hiljaa. "Jaa-a, se siitä syömisestä sitten", mutisen puoliksi itselleni, puoliksi Titanialle.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 19. Helmi 2014 21:58

Lauman johtaja? No voi hyvänen aika, pitääkö tälle nyt asiat selostaa ihan kädestä pitäen? Selvä sitten.
"Öö..", aloitan ja alan miettiä. Mitä minä oikeastaan tiesin johtajasta? Enpä oikein mitään. En ollut koskaan itse nähnyt häntä.
"Se johtajatar on kai harmaa ja sen nimi on Cleojoku", kerron tälle miettien yhä itsekin.
"En oo ihan varma kun en ole nähnyt sitä koskaan itse", sanon sitten ihan suoraan tälle isommalle. Hmm... On kyllä loppujen lopuksi outoa, että kaksi vuotta saarella olleena en tiedä silti juuri mitään.
"Ihan oikeasti. Synnyin tällä saarella ja äiti ei tykännyt muista hevosista niin ei myöskään nähty niitä. Eikä se jaksanut koskaan kertoa johtajasta, en edes tiedä, onko se itsekään nähnyt sitä. Johtajilla kun on vähän tapana vaihdella täällä - toiset hukkuu vaan ja toiset kuolee", selitän ihan arkiseen sävyyn. Niinhän se oikeastaan oli, aina välillä saa kuulla naapurilauman vaihtuneesta johtajasta. Jännnä kyllä...

Ainiin, se kysyi jotain yöpymispaikastakin.
"Ja niin... No kantsii nukkua melkein metsässä. Jossain puun alla tai kivien lähellä. Täällä on jonkun verran jotain isoja kissaeläimiäkin, mutta tuskin ne ihan tällaisessa metsässä on. Kuitenkin onpahan ainakin turvallista olla", kerron orille. En taaskaan osaa sanoa, miksi yhtäkkiä toinen ei ollutkaan niin epämiellyttävä. Ei minun enää tehnyt mieli kertoa hänelle satuja. Ehkä voi johtua osittain siitä, että minusta tuntuu suoraan sanottuna vähän tyhmältä, kun en tiedä tuollaisia laumaan liittyviä asioita, vaikka itse olenkin osana sitä. Mutta toinen ei tosiaan saa alkaa nauraa! Ei se onneksi alkanutkaan. Ei tämä mies ollutkaan niin ikävä kun yleensä muut. Eikä se enää edes kutsu minua neidiksi. Sainpas sen hyvin koulutettua vain muutamassa minuutissa!

Ori tokaisee jotain ruohikosta. En ihan ehtinyt mukaan siihen, mitä hän sanoi, joten jään vaan tuijottamaan maata.
Mitäs nyt? Pitäisikö lähteä? Saiko ori tietää jo kaiken, mitä se halusi? No olipas tärkeä tapaaminen taas... No jaa, eipä kukaan pakottanut minua tänne edes tulemaan.
Silti...
"Mistä sä muuten tulit saarelle?" kysyn sitten siirtäen katseeni suoraan oriin. En tiedä kiinnostiko minua ylipäätään, mutta kait sitä voi edes yrittää. Toinenkin yritti.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 25. Helmi 2014 13:26

Koska minun ei enää tee mieli syödä sitä epämääräistä jäkälää, jota jalkojeni juuresta löytyisi, keskitys kuuntelemaan Titania-neidin puhetta muka oravia puiden latvustosta etsiskellen. Enhän minä nyt, hyvänen aika, voi toista kohtikaan katsoa. Ties vaikka saisin tamman hermostumaan, jos sillä lailla tuijottaisin. Ei puiden latvoissa kyllä mitään mielenkiintoista näy, mutta silti...
Punaruunikon taas mainitessa äitinsä en kuitenkaan voi pienelle, sivusilmän kautta suoritetulle vilkaisulle mitään, ja huomaan taas kerran säälin pistoksen. Lisäksi mielessäni käy muisto kaukaa omasta nuoruudestani, ja tunnen pientä syyllisyyttä siitä, miten aikoinaan kohtelin omaa äitiäni. Hän oli sentään kiltti ja hyvää tarkoittava hevonen, mutta minä en ymmärtänyt mitään siitä, mikä olisi ollut itselleni parasta. Pieni, mutta raskas huokaus pääsee karkaamaan huuliltani, kun katseeni jälleen palaa latvustoon.
Kuuntelisin Titania-neidin tarinoita mielelläni vielä pidemmänkin tovin, jos hän suostuisi jäämään.

Se, mitä nuori tamma kertoo johtajattaresta, sopii hyvin jo keräämieni tiedon hippusten jatkeeksi, ja samoin etenee myös yöpymisehdotus - kunnes Titania-neiti mainitsee kissaeläimet. Sana saa minut nopeasti terästäytymään, ja huomaankin pian katsovani puunlatvojen sijaan nuoren tamman mustaa turpaa ja punaruskeita kasvoja.
"Sanoitteko-... tarkoitan, sanoitko, että täällä on kissapetoja?" kysyn uteliaaseen, mutta myös hieman järkyttyneeseen sävyyn. "Kukaan ei ole sattunut mainitsemaan niistä minulle mitään, kun olen sattunut juttelemaan muiden vastaantulijoiden kanssa. Onko täällä jotakin muutakin yhtä epäoleellista, joka voisi viedä minulta hengen?"
Vakavasti kysyttyä kysymystä seuraa pian kevyt hymy, sillä en ole vihainen tai kanna kaunaa kenellekään niistä hevosista, jotka ovat jättäneet pedot mainitsematta. Ehkä heille ei vain tullut sellainen asia mieleen, jos kerran petoja on melko vähän.
"Ehkä johtajien vaihtuminenkin johtuu ainakin osittain siitä, että joku on unohtanut vain varoittaa heitä saaren vaaroista", esitän ehdotuksena Titania-neidille. Pian katseeni lähtee kuitenkin harhailemaan, ja vajoan lyhyeksi hetkeksi ajatuksiini. Tuuli viuhuu hiljaa paljaassa oksistossa.

Titanian kysymys menneisyydestäni herättää minut ja saa katseeni palaamaan jälleen häntä kohti.
"Olen syntynyt Espanja-nimisessä ihmisten maassa", vastaan empimättä, mutta sitten hiljenen taas hetkeksi. Käymämme keskustelu on avannut joitakin arkoja muistikuvia, enkä ole varma, voinko jakaa ne Titania-neidin kanssa.
Tuulen jatkaessa puhinaansa latvuksessa päätän, että kysyn suoraan, kuinka paljon nuori tamma on valmis kuulemaan.
"Siellä oli aina kesä. Ihmiset olivat yleensä ärsyttäviä, mutta he olivat keksineet yhden hyvänkin asian. Heillä oli sellaisia laitteita, jotka roikkuivat narun päässä ilmassa, ja kun tuuli osui niihin, ne kilisivät kuin veteen tippuvat kastepisarat. Tuulikello, se taisi olla niiden nimi. Pidin niistä. Mutta, tuota..." En ole varma, onko kannattavaa sanoa seuraavia sanoja, mutta sanon ne kuitenkin.
"Sinä et taida hirveän paljon pitää äidistäsi, vai mitä, Titania? Minä tulin ajatelleeksi, että jos haluat, voin kertoa miten minä tulin oman äitini kanssa toimeen. Toisaalta, se on aika pitkä tarina. Voin minä kertoa jotain muutakin, vaikka siitä, miten päädyin Caraliaan."
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Siuri » 06. Kesä 2014 11:46

Ori taitaa hämmentyä hieman kissapedoista. Miten se nyt tuolla tavalla säikkyy? En minäkään ole sellaiseen koko pitkän elämäni aikana vielä törmännyt.
"No petojahan on nyt vähän kaikkialla", sanon ja katson oria kuin vähäjärkistä. Kai se nyt sen tietää?
"Sademetsissä voi ilmeisesti olla myrkyllisiä kasveja, jotka voivat viedä hengen tai sokeuttaa tai jotain. Kantsii syödä vaan tuttuja ruokia, niin välttyy vahingolta", kerron orille. Mitäs muuta vaarallista täällä on?
"Sitten on myös siellä sun täällä sellaisia suo-paikkoja, mihin voi jäädä jumiin. Kannattaa olla varuillaan, kun kävelee siellä. Ethän halua kuolla nälkään jumissa mudassa?" kerron myös soista. Ei ne onneksi minulle ole koitunut vaarallisiksi.
"Mutta muuten pitäisi olla ihan turvallista. Paitsi ai niin! Caraliassa on kuulemma ollut joskus joku Jokeri-niminen hevonen, joka tykkäsi tappaa muita hevosia - ihan oikeasti! Sen takia yksi johtajistakin kuoli. Jos et usko niin voit kysyä keneltä vaan!", kerron innostuneena.
Nyt kyllä vaan taisin ehkä jäädä kiinni valehtelusta aiemmin? Äh, eipä täällä tällä hetkellä murhaajaa ole, vaikka semmoinenkin on joskus ollut.
"Muuten täällä on ihan turvallista asua", kerron, mutta painan kuitenkin pääni nopeasti kohti maata.
"Mutta kun äsken kerroin sinulle siitä pelottavasta hevosesta, niin.. saatoin ehkä keksiä sen", sanon katsoen hieman häpeissäni maata. En kuitenkaan pyydä anteeksi - ei minua ole koskaan opetettu tekemään niin.
"Mutta sellaisia täällä on ollut - usko tai älä!" kerron taas nostaen pääni ja korvani pystyyn kohti taivasta.

Tämä vieras mies alkaa sitten kertoa, mistä hän on tullut. Espanja on paikan nimi - ei kuulosta tutulta. Mutta paikka alkaa kuulostaa kyllä kivalta, kun se kertoo että siellä on aina kesä. Ihmisistäkin se kertoo - niistä minä en paljoa tiedäkään. Äiti kertoi sen verran, että ne nappasivat äidin ja veivät laivaan.
Tämä isompi kertoo myös jostain laitteesta nimeltään tuulikello. Se kuulosti itseasiassa ihan jännältä - ei tämä ori nyt niin tylsä ollutkaan kuin luulin. En kuitenkaan reagoi ilmeelläni millään tapaa orin sanoihin.
Sitten se esittää minulle kummallisen kysymyksen. Tosin se jatkaa vielä. Tarinoita? Minulle ei ole kukaan koskaan kertonut tarinoita. Äiti ei koskaan puhunut juuri mitään ja muut vain kysyy että olenko eksynyt ja että missä äitisi on.
"En pidä yhtään. Se oli ihan typerä. Voit vaan kuvitella millaista on kävellä päivät pitkät jonkun kivikasvon perässä joka ei puhu sanaakaan ja yrittää kaupitella minua ensimmäiselle vastaantulijalle!" sanon hieman aggressiivisesti mutta olen kuitenkin rauhallinen.
"Mutta hei", jatkan ja katson oria.
"Musta olisi kiva kuulla vaikka molemmat tarinat", sanon ja kysymättä laskeudun maahan makaamaan.

Aurinko paistaa kivasti puiden takaa. Katson oria odottaen, että hän kertoisi minulle satuja. On ihan kiva kuulla, millaista elämä merten toisella puolen onkaan.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Ei ilmaa tuulikello enää haravoi

ViestiKirjoittaja Rosadum » 17. Kesä 2014 19:01

Titania-neiti selittää kärsivällisesti kaikki saaren vaarat, ja huomaan ihailevani tämän nuoren tamman kypsyyttä. Kyllähän punaruunikko on aikuistunut aivan liian nuorena ja täynnä pyhää vihaa äitiään kohtaan, mutta hänessä tuntuu olevan myös hyvällä tavalla aikuismaisia piirteitä, kuten sitkeyttä ja rauhallisuutta. Toivon vain, etteivät ne jäisi ihan niin paljon huonojen puolien peittoon.
En kyllä kaikesta selittelystä huolimatta voi sanoa, että tamman viimeiset sanat Muuten täällä on ihan turvallista asua vakuuttaisivat minua erityisesti. Otan vaikeudet kuitenkin mieluummin haasteena kuin esteenä rauhalliselle elolleni tällä saarella, ja hei, jos oikein hyvin käy, voin ehkä joskus auttaa jotakuta hevosta selviytymään kaikista tämän saaren vaaroista.
Jokaisella pilvellä on kuin onkin hopeareunus.

Kallistan lievästi yllättynyt ilme silmissäni päätäni, kun näen sivusilmällä, että Titania-neiti laskeutuu makuulle. Hänen sanansa saavat kuitenkin lämpimän, hieman yllättävän hymyn nousemaan hetkeksi huulilleni. Itsellänikin menee hetki ymmärtää, että hymyilen tämän kypsän ja itsenäisen tamman lapsenmielisyydelle. Hyvässä mielessä.
Vaikka hymy saakin pian väistyä hieman vakavamman tarinankerrontailmeen tieltä, innokkaan kuulijan löytäminen lämmittää mieltä. Lisäksi se helpottaa kummasti puhumista aiheesta, josta olen yleensä ollut mahdollisimman hiljaa.
Yskäisen, miettien hetken, mistä ihmeestä aloittaisin. Samalla kuopaisen epämääräistä sammalmätästä edessäni. Kyllä avautuminen on vaikeaa... mutta toisaalta, Titania on itsekin kokenut äitinsä kanssa perhetragedian, joten hän jaksaa kyllä kuunnella. Ja ehkä ymmärtääkin.
"Minun täytyy ehkä aloittaa kertomalla isästäni. En ole koskaan nähnyt häntä, mutta kuulin kertomuksia hänestä. Muut hevoset ja ihmisetkin katselivat minua, ja kun ne luulivat, etten kuule, alkoivat tarinat.
Isäni ei ollut mikään mukava tyyppi. Säästän sinut karmeimmilta kuulemiltani jutuilta, mutta joka tapauksessa voin sanoa, että hän... hän ei ilmeisesti kunnioittanut kenenkään omaa tilaa. Tai ylipäätään kunnioittanut. Mitään. Paitsi ehkä itseään. Hänen elämänsä oli kuulemma ollut pakko lopettaa kesken, koska hän oli hyökännyt muiden hevosten ja ihmisten kimppuun ilman mitään järkevää syytä.
Minua pelättiin ihan pienestä asti, koska olin isäni poika. En minä kuitenkaan ollut paha varsa, mutta kasvoin kyllä rooliin, joka minulle annettiin."

Huomaan alkaneeni kävellä rauhattomasti ympyrää, ja vilkaisen pahoitellen Titania-neitiä. Vedän henkeä ja astelen kuuntelijani läheisyyteen. Varoen edelleen katsekontaktia tamman kanssa laskeudun myös makuulle, ja jatkan tarinaani korvat luimussa.

"Sinähän tiedät, miten varsoja syntyy? No, isäni oli siis tavannut henkilökohtaisesti myös äitini, ja äiti oli... suoraan sanottuna, enkä haluaisi tarkoittaa tätä pahalla, mutta äitini oli heikko. Isäni oli onnistunut säikäyttämään hänet niin pahasti, ettei hän koskaan toipunut siitä. Kun minusta alkoi kasvaa samanlainen, äiti yritti varoittaa minua, mutta minä olin liian sokea hänen hiljaisille merkeilleen, että olisin ymmärtänyt. Äidin piipitys ärsytti minua. Minut erotettiin muita varsoja nopeammin äidistä, koska aloin purra ja potkia häntä.
Tiedätkö... Näen nykyisin painajaisia siitä, miten äitini seisoi paikallaan, puolustautumatta, ja vain kesti tekemäni kiusan. Silloinhan se ei tuntunut miltään.
Mutta elämä vei minut lopulta paikkaan, jossa ymmärsin lopultakin, mitä äiti oli yrittänyt sanoa."

Lopetan hetkeksi, kun muistan, etten puhunutkaan itsekseni. Vilkaisen jälleen Titaniaa.
"Meidän äitiemme tarinat ovat varmasti hyvin erilaisia. Ehkä sinun on parempi olla oppimatta liikaa äidiltäsi..."
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01


Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron