"Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

"Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja Boss » 24. Heinä 2010 01:28

Cassie


Kuu on noussut taivaalle tummien pilvenhaintuvien takaa kuin piileskellen. Sen heikko kajastus osuu himmeisiin kastepisaroihin jotka roikkuvat aukiolla kasvavilla ruohonkorsilla pysytellen niissä kiinni viimeisillä voimillaan. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat ottaa irti jokaisen hetken siitä ajasta, jonka saavat kimmeltää kauniina ja nauttia lempeästä tuulenvireestä, joka keinuttaa korsia niiden alla. Lopulta jokaisen niistä on kuitenkin vuorollaan irrotettava otteensa ja pudottava maahan pois uusien, aukiolla leijuvasta usvasta muodostuvien pisaroiden tieltä.
Aukiota reunustavat suuret tuulessa hiljaa humisevat lehtipuut. Ne keinuvat korsien lailla ja hetken koko metsä aukion ympärillä näyttää elävältä, hengittävältä.
Keskellä pientä aukiota seisoo hievahtamatta tamma, jonka sysimusta karva hehkuu himmeästi kastepisaroiden tapaan ja mustat, aavistuksen kiharat jouhet mukailevat tuulen henkäyksiä. Tamma näyttää ulos päin rauhalliselta, silmät suljettuina ja kyljet tasaisesti kohoillen, aivan kuin tuo ottaisi unia keskellä keinuvaa ruohomerta. Sydämen kiivas syke kuitenkin paljastaa pedon, levottomuuden.

Avaan silmäni ja luon katseen tummaan, silhuettina kuutamoa vasten piirtyvään metsikköön. Huokaisen ja kohotan katseeni taivaalle. Tämä on taas näitä öitä. Öitä jolloin pelkkä ajatus nukkumisesta saa pudistamaan päätään. Kaikki alkoi yhdestä pienestä lauseesta. Yhdestä pienestä lauseesta koitui jälleen yksi pitkä uneton yö.

"Älä viitsi valittaa, Jirs, onhan meillä toisemme. Voisi huonomminkin mennä."
Tavassa, jolla tuo kaksikko ohitseni laumakokouksen loputtua kulkiessaan puhui, ei ollut mitään tunteita herättävää, nuo vaikuttivat siltä kuin olisivat juuri kinastelleet. Mutta sanat, jotka noista pienikokoisempi lausui, saivat jalkani jäykistymään niin että takaani vauhdilla keikaroiva ori tyrkkäsi minua aavistuksen kylkeen. "Onhan meillä toisemme."

Niin. Sitähän Parador useasti toisteli. Aina kun jokin oli huonosti tai vaikka mikään ei olisikaan ollut huonosti. Usein iltaisin, ennen kuin kumpikaan oli ehtinyt nukahtaa, tai kun Parador luuli Cassien olevan jo unessa, tuo oli saattanut myös kuiskata: "onneksi minulla on sinut, pikkuinen". Paradorilla oli tapana kutsua minua usein pieneksi koska oli itse hevoseksi jopa hämmentävän kookas. Eräänä yönä ori oli myös yllättäen jatkanut lausettaan: "... sillä en jaksaisi hetkeäkään tässä kopissa ilman sinua." Se oli niitä öitä, jolloin tuo oli kuvitellut Cassien jo nukkuvan sikeästi.

Annan pääni retkahtaa alas ja taivutan kaulani kaarelle. Puristan silmäni jälleen kiinni mutta sekään ei enää estä kyyneleitä valumasta. Kuulen Paradorin kuiskauksen päässäni uudestaan ja uudestaan. Se sekoittuu lehtipuiden kuiskintaan ja hetken kuulostaa siltä kuin ori puhuisi aivan vieressäni. Tuon vihertävät silmät ilmestyvät kuin tyhjästä silmäluomieni sisään.
"...minulla on sinut."
Hätkähdän ja räväytän silmäni auki. Pälyilen ympärilleni ja huomaan hengitykseni kiihtyneen salaa. Ei ketään missään, vain puiden oksistojen luomia varjoja ja... liikahtiko jokin pimeässä? Terästän katsettani mutta pudistan lopulta päätäni, samalla hermostuneesti naurahtaen. No niin, nyt ihan skarppina. Eihän siitä mitään tulisi jos menettäisin kaiken muun lisäksi vielä järkenikin tällä pahuksen saarella. Lihakseni ovat jännittyneet. Heilautan harjaani ja potkaisen nopeasti ilmaa purkaakseni pahimman jännityksen.
Nyt ihan rauhassa, ajattele jotain muuta. Ajattele vaikka sitä kuinka kauniilta kastepisarat näyttävät kuun valossa. Niin, mietin ja jään keskittyneesti tuijottamaan yhtä niistä. Sitä, joka valuu ruohonkortta alas kyyneleen lailla ja näyttää jostain syystä... haikealta.
Hymähdän. Yksin, ilman rakkaita ihmisiä jopa kastepisarat näyttävät surevan. Kuinka surkeaa.
Boss
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja feiarth » 25. Heinä 2010 19:13

Cendre Noire

Oli tullut pitkän päivän aika painua mailleen. Auringon porottava kuumuus vaihtui yön viileyteen. Koko päivän taivasta verhonnut pilvikerros oli alkanut repeillä iltaa kohden. Kalpea kuu oli noussut, tuuli heilutti hiljakseen mietteissään kulkevan tasankohevosen jouhia. Se oli palannut laumansa rajojen tuolta puolelta, laumojen johtajien kokouksesta. Kavar oli uuvuksissa, mutta tyytyväinen. He olivat saaneet keskusteltua ja päätettyä paljon. Ori oli tyytyväinen niin nopeasta tilaisuudesta kohdata muut johtajat. Se oli ollut tuskin kuunkiertoa johtajana, eikä kerrotuista päätellen kovin usein oltu kokoustettu tällaisella joukolla. Ja entäpä päätös tulevasta, koko saaren yhteisestä kokouksesta? Se oli jotain ennen kuulumatonta, kuten oli myös päätökset uusista alueista.

Syvä huokaus karkasi ruunikon huulilta. Siitä saattoi kuulla helpotuksen, mutta myös aivan uudenlaisen vastuun painon. Quilla olisi vielä löydettävä tai aavikkoponien lauman tilanne muilla keinoin ratkaistava. Kavar yritti olla ajattelematta virkaansa johtajana. Ilma oli liian kaunis murehtimiseen, sitä paitsi orin olisi saatava lepuutettua hieman mieltään. Jatkuva asioiden murehtiminen ja miettiminen johtaisi ennen pitkää loppuunkulumiseen, eikä Kavar voinut antaa tilanteen luisua siihen pisteeseen.

Niinpä ori etsi lehtimetsän laitamilta pehmeän mättään ja laskeutui piehtaroimaan. Ruunikko koitti keskittyä elämään pienessä, ohikiitävässä hetkessä. Nyt hän laskeutuisi polvilleen ja tuntisi viileästä maasta kohoavan raikkauden virtaavan itseensä. Ori piehtaroi pitkään ja hartaasti, nousi lopulta ylös ja ravisteli kasteesta kostunutta turkkiaan. Olo oli totta vie virkistynyt hieman, ori tunsi itsensä jopa hivenen energiseksi, vaikka takana oli usean tunnin vaellus kotiseuduille.

__

Käännän katseeni kohti kuuta, joka olisi lähipäivinä täysi. Sen kelmeä valo saa pienet kastepisarat kimmeltämään timanttien lailla. Kaunista, huomaan väkisinkin ajattelevani. Huomaan, miten hymynkare yrittää pyrkiä suupieliini, muttei aivan onnistu tavoitteessaan. Ravistan päätäni ja karkotan ajatukset menneistä ennen kuin ne pääsevät lähelleni. Ei tänä yönä. Tänä yönä olen vapaa arvoasemastani ja menneisyyteni haamuista. Tänä yönä olen tavallinen hevonen, kuljen rauhallisena turvallisilla seuduilla, haistelen yötä ja tuulen mukanaan tuomia tuoksuja. Tänä yönä mieltäni täyttää raukeus.

Seisahdun päätäni kallistaen, kun tuuli kuljettaa sieraimiini lajitoverin tuoksun. Hän ei ole kaukana. Otan rauhallisen askelen ja sitten toisen, koko ajan kuulostellen ja tähystellen. Ennen kuin huomaankaan, on näkökenttääni piirtynyt kuva aukiosta. Hevonen seisoo sen keskellä yksinään, muuta en kykene näin etäältä päättelemään. Tamma seisoo poispäin minusta, joten hörähdän hiljaa, etten säikäyttäisi toista kovasti ilmaantumalla paikalle yllättäen. Tottahan hän pian kuulisi minut, mutta olisi kuitenkin parempi antaa itsensä ilmi ennen sitä.

Askellan rauhallisesti lähemmäs kiertäen puoliympyrällä tamman takaa hänen eteensä. Seisahdun puiden lomaan muutaman metrin päähän ja nyökkään hitaasti tervehdyksen.
"Kaunis yö", sanon hiljaa neutraalilla äänellä. Tarkkailen tammaa tiiviisti katseellani reaktiota odottaen.
feiarth
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja Boss » 26. Heinä 2010 01:35

Cassie

Lajitoverin varovainen hörähdys.

Korvani nytkähtävät aavistuksen ja kohotan katseeni ruohonkorsista. Pääni kääntyy oriin, joka askeltaa rauhallisesti vieritseni. Tätä en ollut osannut odottaa. Olin ajatellut olevani ainoa joka juuri tänään tähän aikaan kuljeskelee lehtimetsässä, mutta ilmeisesti olin ollut väärässä. Menee hetki jos toinenkin ennen kuin edes hämärästi hahmotan orin ääriviivat. Silmäni seuraavat tuon liikkeitä ja pysähtyvät lopulta toisen jäädessä seisomaan eteeni, muutaman metrin päähän minusta. Tarkastelen tuota hetken aikaa. Tummanruunikko, musta osin silmillä roikkuva harja, minua hieman kookkaampi. Hämärässä on vaikea erottaa tarkempia yksityiskohtia.
Orin olemuksessa on jotain rauhallisuutta enemmän. Tuo on tyyni ja vaikuttaa itsevarmalta vaikka vain seisoo siinä paikoillaan. Ei omahyväisellä tavalla itsevarmalta, vaan sellaisella tavalla kuin sellainen hevonen, joka ei pelkää, vaikuttaa. Tuon olemuksesta huokuu rohkeus. Äkkiä luulen tietäväni kuka edessäni seisoo.

Kestää hetkisen ennen kuin ymmärrän, että ori on juuri puhunut minulle ja sitä ennen nyökännyt tervehdykseksi.
"Minä...", aloitan, mutta vasta sitten aivoni rekisteröivät kunnolla toisen sanat.
"Kaunis yö." Niin tuo oli sanonut. Eikö mitään muuta? Ei esimerkiksi: "mitä toimitat täällä","kuka olet","mihin laumaan kuulut"? Tuollaisia lauseita olisin saattanut ensimmäiseksi odottaa. Mutta toisaalta... Jälleen kerran annan katseeni kiertää orissa. Ehkä tuon toteamus ei olekaan niin odottamaton. Käännän katseeni tummanruunikosta ihailemaan vielä kuun valossa kimaltelevaa maisemaa. Lämpöinen tuulahdus kulkee selkäni ylitse ja jostain syystä minua hymyilyttää.
"Niin on", vastaan hiljaa ja palautan tummien silmieni tutkiskelevan katseen oriin. Kohotan hymyillen toista kulmaani.
"Anteeksi mutta... ettekös te ole Cendre Noire?"

//Pahoittelut kun tuli nyt näin lyhyt kökkönen >_<//
Boss
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja feiarth » 26. Heinä 2010 11:07

Tamma katselee minua tyynenä, hänen olemuksensa on jännittynyt vain aavistuksen verran. Hyvä, en säikäyttänyt toista yllättävällä ilmaantumisellani. On erikoista, että laumani maiden ollessa näinkin suuret kaksi hevosta kohtaa toisensa juuri tällä samalla aukiolla, ilman mitään ennalta sovittua. Tietysti olisin voinut itse kiertää aukion kauempaa heti huomattuani vieraan hajun, lähteä päinvastaiseen suuntaan, eikä toinen olisi koskaan saanut tietää läsnäolostani, olinhan tuulen alapuolella. Johtajalla on velvollisuutensa pimeässäkin, enkä voi kieltää uteliaisuuttani.

Astun varjoista aukiolle niin kohteliaisuussyistä kuin jatkaakseni uteliaisuuteni tyydyttämistäkin. Aukiolla olisimme paremmin toistemme nähtävissä, lisäksi se olisi huomattavasti paljon kohteliaampaakin kuin varjoissa piilottelu. Aukio on tarpeeksi iso, jotta väliimme jää mukavasti ilmavaraa. En missään nimessä tahdo tunkeilla, enkä myöskään tahdo kenenkään tunkevan omalle alueelleni. Oman näkymättömän kuplani sisälle. Hymähdän. Mikä minusta oli tulossa? Kyyninen ja yksinäinen - "Anteeksi mutta... ettekös te ole Cendre Noire?" - johtaja. Niinpä niin.

"Aaaah, maineeni kulkee edelläni", vastaan hieman itseironiseen sävyyn. Nyt lähemmällä tarkastelulla olen kyllä tunnistanut pikimustan tamman kokouksesta. Tämä ei ole se, joka Katlalle jutteli. Muistan tämän tamman puhuneen Remille.
"Olisin tänä yönä paljon mielummin Kavar", ääneni on hetken ajan väsynyt. "Entä sinä, mikä on nimesi? Muistan sinut laumakokouksesta, mutten muista kuulleeni nimeäsi", kuten en niin monen muunkaan laumalaiseni nimeä, tekisi mieleni lisätä. Jätän kuitenkin sen sanomatta, yritänhän itse unohtaa hetkeksi asemani, eikä lauseen ääneen esittäminen auttaisi tilannetta.
feiarth
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja Boss » 26. Heinä 2010 20:27

Cassie

Kuuntelen toisen ensimmäiset sanat ja hymähdän mielessäni. Tokihan laumalainen johtajansa tunnistaa. Etenkin kun on juuri aiemmin samana päivänä nähnyt tuon korokkeella monipäisen lauman huomion keskipisteenä, olkoonkin että se oli ensimmäinen kerta. Käännyn aavistuksen pois päin orista, en epäkohteliaasti, vaan sen näköisenä kuin jalkani kaipaisivat hieman liikettä. Tosiasiassa minut valtasi äkisti hienoinen vaivaannus kun ymmärsin, miksi johtajan piirteet olivat painuneet mieleeni niin tarkasti. Tuo muistutti turhan paljon Paradoria. Ei ainoastaan ulkomuodoltaan, vaan osin myös tavaltaan puhua. Cendre Noiren väsynyt ääni pysäyttää hetkeksi ajatukseni.
"Olisin tänä yönä paljon mielummin Kavar."
"Kavar siis." Väläytän orille pikaisen mutta sitäkin ymmärtäväisemmän hymyn ja käännän jälleen katseeni muualle. Kohtaaminen tuntuisi taatusti tavattoman epätodelliselle, ellei se samalla olisi niin luonnollinen. Kuinkakohan moni laumasta on törmännyt johtajaan keskellä yötä lehtimetsässä, pienellä kuun valaisemalla aukiolla? Veikkaan ettei kovinkaan moni. Tilannetta kuitenkin neutralisoi se, ettei Cendre No-,tai siis... Kavar, jollain tapaa vaikuta johtajalta, vaan tavalliselta hevoselta toisen vielä hieman tavallisemman seurassa.

Huomaan hämmentyväni kun Kavar kertoo muistavansa minut laumakokouksesta. Sitten muistan jutelleeni valkealle tammalle, joka mitä ilmeisimmin oli Kavarin ystävätär. Ei siis ihme. Havahdun huomatessani, että orin esittämästä kysymyksestä on vierähtänyt jonkinpituinen, hiljainen tovi.
"Cassie. Minun nimeni siis", vastaan ja yritän samalla karistaa mielestäni aiemmat ajatukseni, jotka koettavat edelleen tunkea pintaan sotkeakseen tämän hetkisiä mietteitäni. Ajatukset Paradorista ja ikävästä, ajatukset siitä miten väärin ja epäreilua elämäni tällä saarella on...
Naurahdan, mutta en kovin hilpeästi.
"Anteeksi. En ole oikein... en ole oikein tässä maailmassa." Lause hiljenee loppuaan kohti.
Seuraavaksi tunnen häpeän. Että pitääkin olla tässä tilassa toisen silmien edessä. Puhumattakaan siitä että tuo toinen sattuu vielä olemaan lauman johtaja, vaikkei sitä millään tavalla korostakkaan. Voisin koettaa koota itseni. Tiedän, että jos todella yrittäisin, onnistuisin siinä. Kykenisin keskustelemaan normaalisti vaikkapa viime aikaisesta säästä tai muusta yhtä tyhjänpäiväisestä mutta mukavasta. Mutta jos vain todella... todella en jaksa nyt yrittää.
"Haluaisin kysyä jotain", huomaan oman ääneni sanovan.
Boss
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja feiarth » 26. Heinä 2010 21:46

Huomaan tamman uppoutuvan mietteisiinsä ja havahtuvan niistä ajoittain sanottuani jotain. Aistinko vaivaantuneisuutta? Johtuuko se tästä kuun valaisemasta aukiosta, kauniisti kimmeltävästä kasteesta, tuulen pehmeästä hyväilystä ja huminasta lehtipuissa, taivaalla tuikkivista tähtösistä - en voinut kieltää, etteikö paikka olisi ollut erityisen romanttinen. Voi, miten olisinkaan tahtonut viettää hetkiä Arraian kanssa tällaisella aukiolla. Jos vain olisimme saaneet elää yhdessä perheenä.. Mitenköhän monta kertaa tulisin elämäni aikana ajatelleeksi sitä kohtalokasta virhettä, jonka tulin tehneeksi?

Onneksi mustaturkki esittäytyy, ja saan ajatukseni vähän parempaan järjestykseen. Cassie. Nyökkään. Tulee taas hiljaista, katson, miten tamma lipuu ajatuksiinsa, naurahtaa ja pahoittelee poissaolevuuttaan. Kiiruhdan pudistamaan päätäni.
"Tällainen yö, en ihmettele, etteivät ajatukset noudata ihan haluttuja reittejä", hymähdän ja yritän hymyillä. Hymyäni en ole vieläkään saanut takaisin, mutta jonain päivänä, uskoisin, onnistuisin hymyilemään ja nauramaan vailla jatkuvaa kuristavaa tunnetta kurkussa, vailla syyllisyydentuntoa onnellisuudesta. Huokaisen syvään ja käännän katseeni hetkeksi sivuun itseäni soimaten.

Joudun kuitenkin pian tapailemaan tamman katsetta ja nostamaan korvani tarkkaavaisina pystyyn. Mitä toinen tahtoisi kysyä?
"Kerro", vastaan lyhyesti ja lämpimästi, hivenen uteliaisuutta äänessäni.
feiarth
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja Boss » 18. Elo 2010 19:18

Cassie

"Kerro." Kavarin äänestä kuulsi hienoinen mielenkiinto ja lämpö. Ori oli mukava, minusta oli tuntunut siltä oikeastaan jo miltei heti kun tuo oli aloittanut vielä tähän mennessä varsin lyhyehkön keskustelun. Olin kuitenkin nopea muodostamaan käsityksiä, saatoin tehdä niin vaikkapa vain yhden sanan toisen suusta kuultuani. Käsitykseni Kavarista oli vain ja ainoastaan positiivinen: tuo oli ystävällinen muttei tunkeileva. Kavar osaisi johtajana varmasti vastata kysymykseeni ja ehkä jopa muotoilla vastauksen niin, ettei se tuntuisi käsittämättömän pahalta, murskaavalta, umpikujalta, josta ei päässyt enää edes takaisin päin. Tuolta voisin edes suhteellisen rauhallisin mielin kysyä kysymyksen, joka oli pyörinyt mielessäni saarelle saapumisestani lähtien. En ollut koskaan kysynyt sitä keneltäkään, sillä luulin tietäväni vastauksen itsekin. Enkä halunnut luuloilleni vahvistusta.
Nyt tahdoin silti kysyä, laitettakoon se sitten vaikka kummallisen tilanteen piikkiin. Sitäpaitsi olin jo ehtinyt aloittaa.

"Onko olemassa mitään keinoa päästä täältä pois hengissä? Edes jokin heiveröinen, epävarma mahdollisuus?"
Tapitin Kavaria tummilla silmilläni yksikään lihas värähtämättä ja odotin vastausta. Koetin asettaa ilmeeni mahdollisimman neutraaliksi, mutta tiesin että vähintään äänessäni piilevä jännitte oli paljastanut kysymyksen, tai oikeammin tulevan vastauksen olevan minulle hyvin tärkeä. Paljastanut sen, etten kysynyt asiaa huvikseni, ihan vain rupattelumielessä, vaan koska tahdoin epätoivoisesti tietää. Ja epätoivoisesti myös toivoin mielessäni, ettei vastaus tulisi olemaan se, minkä pelkäsin sen olevan.

//Anteeksi pitkä kesto, on ollut tässä vähän härdelliä koulun alkujen ja kirjoituksiin lukemisen kanssa. Yritän kuitenkin parantaa tapani. ;P//
Boss
 

Re: "Juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin..."

ViestiKirjoittaja feiarth » 24. Elo 2010 16:05

Olen lukevinani Cassiesta epävarmuutta ja aikailua. Millainen olisi se kysymys, johon tamma tahtoo noin kovasti vastauksen, mutta samanaikaisesti ehkei välttämättä tahdokaan vastausta? En hoputa toista, vaan seison tyynenä ja rauhallisena paikallani. Yritän kadottaa myös alati kasvavaa uteliaisuuttani niin, ettei se näkyisi päälle päin ja uskon siinä melko hyvin onnistuvanikin. Kun Cassie sitten viimein avaa suunsa höristän korviani ja kallistan hivenen päätäni.

Cassie tuntuu jännittyneen kysymyksensä päätteeksi kauttaaltaan. Yritän estää omille kasvoilleni valahtamasta totaalista synkkyyttä. Kysymykseen ei välttämättä ole kuin yksi realistinen vaihtoehto, mutta jotenkin minusta tuntuu, etten voi vain töksäyttää sitä. Täytyisi edes jotenkin yrittää pehmennellä sanojaan, vaikka totuuden kuuleminen tulisi tuskin siltikään olemaan helppoa. Olen tavannut saarella asuessani monia hevosia, joilla on ollut sama mielessä kuin Cassiella nyt; paluu sinne, mistä ovat Caraliaan päätyneet. Välissä vain sattuu olemaan ties kuinka monia kymmeniä tai satoja kilometrejä myrskyävää ja synkkää merta. Saattaisi olla epätodennäköistä, että mikään laivakaan poimisi kovin lähellä rantaa ketään kyytiinsä, sillä en ole kuullut kenenkään nähneen laivoja edes Hoeron rinteiltä.

"Pahoin pelkään, että vastaukseni on juuri se, jollaista olet pelännyt. Etkä ole ainoa, joka hyvin pian saarelle jouduttuaan haluaa ensin takaisin kotiinsa. Suurin osa on kuitenkin sopeutunut elämään tällä hevosten asuttamalla, ihmisettömällä saarella. En tietenkään voi olla varma, vaikka joku olisikin päässyt takaisin, sillä viestiä on mahdoton saada perille. Meri on armoton. Myrskyävä ja tumma, täynnä petollisia karikkoja ja suuria kaloja. Miksi tahtoisit pois?" päätän vastaukseni yksinkertaiseen kysymykseen. On vaikeaa pehmentää sanojaan, etenkin kun yritän samanaikaisesti olla suorapuheinen. Enkä millään muotoa voisi valehdella tammalle edes osittain ja antaa väärää toivoa.

Huokaisen ja rentoutan asentoani hieman. Pidän kuitenkin tarkkaavaisen katseeni edelleen suunnattuna tammaan. Millaisen reaktion vastaukseni saisi toisessa aikaan? Olisiko pitänyt sitten yrittää valehdella tai kierrellä jotenkin?

[Eipä tuo haitanne, arki on välillä kiireistä ja kirjoitukset toden totta osaavat viedä aikaa. (: ]
feiarth
 


Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron