It's all about us

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

It's all about us

ViestiKirjoittaja Mintzu » 18. Elo 2010 22:30

[Lukeminen omalla varauksella. Jos todella herkkä väkivallalle, verelle ja oudommille ilmauksille tekstissä, voit haluta jättää tämän lukematta. Ei sisällä mitään mässäilyä, mutta kuitenkin.]


Salem

"Raven!"
Oi, pieni ottolapseni, siellä sinä olitkin! Olin etsinyt sinua jo niin pitkään. Pelkäsin kadottavani sinutkin, mutta sitten ilmestyit. Minä en halua menettää sinua. Sinä olet nyt kaikki mitä minulla enää on.
Sinä tervehdit minua kauniilla nyökkäyksellä. Silmäsi kiiltelevät kuin mustat gagaatit lehtimetsän hämärässä.
"Mitä sinulle kuuluu?" kysyn kauniisti hymyillen. Poikani jättää vastaamatta ja kääntää katseensa. Mikä hätänä, kultaseni, kerro äidillesi mitä on tapahtunut.

Tiesin, että Raven ei puhunut paljoa, mutta ilmeestäni hän ymmärsi minun välittävän hänestä. Minähän hänet olinkin pelastanut merenrannalta. Hän oli yksin ja peloissaan, ilman vanhempiaan. Tullut meren ylitse heidän kanssaan ja kadottanut heidät myrskyssä matkalla. Kauheampaa kohtaloa en voisi suoda keskenkasvuiselle kuin kadottaa vanhempansa - lisäksi vielä epätietoisuus siitä, olivatko vanhemmat todellisuudessa hengissä vai eivät.
Mutta minä olin ottanut hänet siipieni suojaan. Hän oli nyt minun poikani, ja se oli kaikki millä oli enää väliä.

"Kuka on Milena?" hiilenmusta nuori ori kysyi. Silmäni laajentuivat. Tuo nimi... se toi niin paljon kaikkea ikävää mieleeni. Kauhua, verta, kuolemaa, tuskaa. Kaikkea mitä en tahtonut muistaa. Kaikkea, mitä en tahtonut kertoa Ravenille. Hän oli kuitenkin poikani ja vieläpä erityisen älykäs pikkuinen, ikäisiään henkisesti paljon pidemmällä. Joten, miksi en kertoisi? Sitten hän ymmärtäisi minua paljon paremmin.
"Se hevonen tappoi poikani", sanoin kyyneleet silmissä. Minun oli niin tavattoman vaikeaa puhua tästä... en ollut voinut ikinä puhua kenellekään. Mutta nyt puhuin, ja kenelle? Keskenkasvuiselle ottolapselleni, joka ei ollut kanssani edes samaa verta.
"Minun rakkaan pienen poikani", sanoin siniset silmät kiiltäen. Raven näytti siltä kuin olisi ollut shokissa.
"Tapasin Milenan ensi kertaa hänen ollessaan varsa. Jo ensitapaamisella kävi ilmi, että hän oli ilkeä, röyhkeä ja pahansisuinen. Hän kulki yksin, ilman emäänsä ja hän koetti hyökätä kimppuuni, vaikka minä tahdoin viedä hänet vain takaisin äitinsä luo. Hän on sairas, Raven, sairas..."
Raven tuijotti minua kuin ei olisi voinut uskoa minua.
"Hän on kuollut", Raven sanoi.

Mi-...mi-mimitä?
Milena? Kuollut?
"Mitä sinä sanoit", kysyin järkyttyneenä. Oliko Milena tosiaan kuollut? Se sama hevonen, joka oli vainonnut minua ja perhettäni vuosikaudet?
"Milena on kuollut", Raven sanoi ääni jäykkänä.
En voinut uskoa tätä. Maailmankirjat sekaisin? Kyllä!
"Mitä ihmettä!" sanon ilme kirkkaana. Ottopoikani tuijottaa minua kummissaan, varmaankin ajatellen, miten minä, Caralian laupias samarialainen, voin ikinä iloita minkään hevosen kuolemasta?
"Raven! Tämä on onnenpäivä!" sanon naurahtaen. Onnen kyynel valuu pitkin poskeani. Paha sai palkkansa - tämä oli maailman kosto Milenalle Choruksen ja Stelmarian vuoksi!
Hypähdellen riemuisasti tein kyyneleet silmissä mustan orivarsan ympärillä rinkiä. Tätä päivää olin odottanut. Viime kohtaamisellamme olin vannottanut tappavani Milenan, jos tuo ikinä enää sattuisi tulemaan tielleni, mutta nähtävästi kohtalo oli ehtinyt ensin.

"Mistä sinä sait tietää tästä?" sanoin pysähtyen. Totta, en ollut tullut koko juttua ajatelleeksikaan. Hiljainen lapseni, joka ei puhunut kenellekään ellei ollut aivan pakko... kuka hänelle mitään kertoisi?
Raven katsoi minua mietteliäästi, kuin ajatellen uskaltaisiko ollenkaan kertoa.
"Milenalla on tytär", korppilapsi vastasi. "Melinda. Hän kertoi minulle."
Ja silloin maailmani pysähtyi. Se mielipuoli oli onnistunut saamaan lapsiakin? Kenen helvetin
kanssa? Kuka ikinä voisi haluta lapsia murhaajan kanssa?
...sen Nightmaren?
Se outo ori jonka olin tavannut metsässä, sekö se Milenan "oikea" oli ollutkin? Tuhahdin ja selkäpiitäni pitkin kulkivat kylmän väristykset. Ajatus Milenan ja Nightmaren sekasikiöjälkeläisistä kuvotti minua kaikilla tavoin. Kummatkin olennot olivat olleet aivan sekaisin, siitä yhdistelmästä ei vain millään tasolla voisi tulla mitään hyvää.

Katsahdin mietteliäästi mustaan varsaan ja iloni oli tiessään. Ties minkälaisia murhaajia hänen kakaransakin olivat. Oliko Melinda hänen ainoansa vai oliko hän onnistunut kasvattamaan useamminkin ongelmatapauksen? Useat kysymykset harhailivat mielessäni, mutta yksi asia oli varma - minun oli päästävä eroon näistä pahan jälkeläisistä mahdollisimman pian.
Milena, voi Milena, millaisen käärmeenpesän olit onnistunutkaan luomaan!
"Raven, kuuntele tarkoin", sanoin. "Sinun täytyy olla nyt iso poika ja tehdä äidillesi palvelus."
Poikani tuijotti minua epäluuloisesti, kuin olisi aavistanut, etteivät seuraavat sanani olleet lainkaan niin ystävällisiä kuin yleensä suustani tulevat asiat olivat.
"Sinun täytyy lyöttäytyä sen... Melindan seuraan. Ota hänestä selville kaikki mitä tiedät ja tule kertomaan minulle."
Juuri niin, Raven, juuri niin. Tahdoin tietää kaiken.

Synkimmän yön värinen varsa katsoo minua suoraan silmiin ilmeettömin kasvoin. Tunnen palon hänen mustissa silmissään. Hänessä on vahvaa verta. Kumarrun alaspäin ja kuiskaan orinalun korvaan kaksi lyhyttä sanaa:
"Luotan sinuun."
Nostan pääni ja nään hänen kiiluvat silmänsä. Hän painaa päänsä, mutta on ymmärtänyt, mitä häneltä odotetaan. Hän sulkee silmänsä ja avaa ne. Sitten hän kääntyy kannoillaan ja sanaakaan sanomatta lähtee tiehensä, takaisin illan hämärtämään metsään ja sen pimeyteen. Minun rakas pieni käskyläiseni, lennä ja juokse sen käärmeensikiön luo, mene, liidä. Tiedän, että olet tuulta nopeampi, lapseni, käytä lahjaasi tämän kerran minun vuokseni!

Kostonhimoni meni kaiken järkevän käyttäytymisen edelle. Ravenin käyttäminen Milenan suvulle kostamisessa tuntui ehkä hiukan lapselliselta, mutta Luoja paratkoon, niin hyvältä! Minä en kaihtaisi keinoja kostaessani hänelle. Chorus oli ollut Vénuksen ja minun esikoinen, jonka Milena oli minulta ottanut pois. Mielessäni kummitteli vieläkin Choruksen murskautunut kallo, verta hänen ympärillään merenrannan hiekalla ja eloton, rakkaan poikani ruumis. En voisi ikinä antaa sitä anteeksi. En Milenalle enkä hänen lapsilleen.


Hän tappoi minun poikani.
Hän vei tyttäreni minulta.

Ja nyt hän saa maksaa siitä.
Mintzu
 

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron