Syysunelmaan vie meidät uudestaan

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

Syysunelmaan vie meidät uudestaan

ViestiKirjoittaja kaZAM » 12. Syys 2010 01:06

[Yksinpeli.]

Polku kulki kohti tasangon laitaa ja katosi hämärään ennen kuin ehti sen luo. Tiesit, mihin se johti siksi, että sinä nyt vain tiesit. Suuntaa tai maisemaa et nähnyt, sillä kaikki kietoutui sateentihkuiseen tummuuteen ja jos yritit katsoa pidemmälle metsään, näit pelkkää usvaa. Ilta oli määrätietoisen pilvinen ja hämärä kuin se olisi päättänyt olla vahingossakaan olematta millään tavalla kirkas. Oli syysilta.

Kaikki se oli nyt mennyttä. Kesäisen iltapäivän viisto aurinko ja oransseina hehkuvat puunrungot. Kepeässä tuulessa nyökkivät voikukat. Lämpö poskilla ja sisällä ja kaikkialla. Aika valui eteenpäin kysymättä, kuinka moni teistä oli juuri sillä hetkellä itkettävän onnellinen, ja jotenkin se kaikki olikin sitten ohi. Muistoa vain.

Tuli syksy ja tulisi talvi ja kevät. Uusi kesäkin vielä ja olisi taas lämmintä. Sinä tuntisit syysviiman, talvipakkasen ja kevätsateen ja harhailisit ympäri vuoden ja halki ajan. Ehkä seisoisit kesäniityllä ja katsoisit ympärillesi kysyen tätäkö se sitten on. Tekisit sen kaiken yksin. Lopulta unohtaisit kaipauksen.

Mutta tämä oli vasta ensimmäinen syksy.

Olitko sinä vielä alkanut edes hyväksyä? Et ollut varma. Sinun piti ensin käydä aukottomasti läpi kaikki nuo pienimmätkin salaovet ja kiertotiet, jotka ohjasivat sinua hyväksymisen ohitse. Sinä olit sokkeloinen. Eikä sekään ollut varmaa, halusitko sinä sittenkään tukkia ja tilkitä noita salareittejä pienintä halkeamaa myöten. Aika ajoin ne salvoista huolimatta avautuivat ja kutsuivat sinua luvaten antaa ratkaisun kaikkeen ja tehdä todellisuuden ikihyväksi. Jokin kuitenkin sai sinut kulkemaan niiden ohitse ja lukitsemaan jokaisen uudelleen ja uudelleen.
Se oli tietenkin hyödytöntä vaivannäköä. Et saisi niitä kaikkia milloinkaan lopullisesti suljettua. Mutta sitä sinä et tiennyt. Halusit olla urhea.

Sillä et sinä lopultakaan ollut kovin taitava unelmoimaan. Et ollut maalari, joka väritti itselleen taivaan tai kirjoittaja, joka kertoi tarinaansa lopun. Olit liian kärsimätön ja nöyrä. Sinä et koskaan osannut rakentaa itsellesi ihmemaata, joka olisi ollut kyllin vahva elättääkseen sinut ja haparoivat toiveesi. Siksi sinun salakäytäväsi olivat surullisia ja voimattomia. Ne olisivat kyllä halunneet johdattaa ja varjella sinua, Katla, ja öisin keskellä kauneimpia uniasi sinä ymmärsit tämän. Mutta niin paljon kuin ne halusivatkin pitää sinusta huolta, ne eivät johtaneet mihinkään.

Vain silloin, kun hetki oli kaikkein hämärin, lyhyin ja ohikiitävin, sinun unelmasi tiukkuivat ilmassa ja ympäröivät sinut kaikkeudellaan.

Silloin sinä näit hänen ilmestyvän polun mutkaan. Ei merkinnyt, mistä hän oli tullut. Sinä olit unelmassasikin menettänyt toivosi sen vuoksi, että se saattoi kaikessa hyöyssään palata takaisin ja pakahduttaa sinut, kun hän ilmestyi. Juuri sellaisena kuin sinä hänet tahdoit muistaa. Sinä näit ja kuulit kaiken täydellisessä epätäydellisyydessään.
Sinä et voinut uskoa. Unelmassasikaan sinä et voinut uskoa, ja se oli hyvin tärkeää. Sinä olit kauhuissasi ja mieletön ja niin yksin, ettei sitä millään ajan pyörteellä voinut kuvailla. Ja hän ilmestyi ottaakseen sen kaiken pois.
Niin hän teki.
Tulin sinun luoksesi, hän sanoi. Älä enää milloinkaan huolehdi.

Niin ei koskaan tapahtuisi.

Etkä sinä ollut edes niitä, jotka olisivat voineet mennä perässä ja lopettaa kaiken. Ei kukaan toki uskonut, että sinä voisit hänet vielä löytää. Silti moni olisi ratkaissut kaiken astelemalla rantaan ja antamalla itsensä merelle rakkaansa jäljessä. Siihen ei välttämättä tarvinnut edes epätoivoa. Jollekulle olisi riittänyt vannottu rakkaus, ikuinen uskollisuus ja vala jota ei koskaan rikottu. Mutta ei sinulle. Sinä et ollut niin uskollinen, ei väliä sillä kuinka paljon itkit, ja valat olivat jo rikki.

Voi kuinka väärä henkilö olit kohtaamaan tämän kaiken. Joku, jonka rakkaus oli suurempi kuin sinun, olisi tehnyt suuren ratkaisun ja jättänyt kaiken. Joku, joka ei rakastanut yhtä paljon, selvisi omin päinensä. Mutta sinä rakastit väärän verran. Sinut tämä hajotti kappaleiksi.
Sinä et halunnut elää ilman häntä. Mutta et myöskään ollut valmis kuolemaan hänen vuokseen.

Kaikkein lohduttomimpana hetkenä sinä et edes tiennyt, oliko sinua rakastettu niin kuin sinä väärän verran olit häntä rakastanut. Eikä se ollut pelkkää tunnetta siitä, että olit inhottavan itserakas jos uskalsit kuvitella menettäneesi jonkun joka sinua oli suorastaan traagisesti rakastanut. Ei. Sinä et enää vilpittömästi ollut varma, milloin hän oli sanonut sinua rakastavansa.
Tyhjimpinä hetkinä sinä muistit vain, kuinka sinä et ollut riittänyt.

Sillä ei ollut väliä, kuinka paljon tai vähän sinä välitit ja rakastit. Se ei milloinkaan riittänyt. Kaikesta siitä sinulle ei jäänyt mitään.

Oli vain muisto. Sinä et tiennyt, uskaltaisitko rakastaa enää sitäkään.
Niin haalistuivat voikukat ja pudottivat terälehtensä kylmenevään maahan. Petetty punainen veresti vaahteran poskea.
kaZAM
 

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron