Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 05. Loka 2010 22:39

{ Eli siis paikalle fei tasankohevosten johtajallaan Kaviaarilla. Muita me ei tarvita. }

VRIJE TOEKOMST

Viekkaan hämyinen ja kirpeä syysaamu tervehti aamupirteitä lintuja, joista osa nokki marjoja ja osa pörhisteli sulkiaan. Aurinko kuikuili uneliaana usvaverhojensa takaa lehtimetsää ja sen asukkaita. Linnut eivät välittäneet alapuolillaan kulkevista poluista, joilla taapersi milloin mitäkin otusta. Viimeisin oli ollut ruunikko hevonen, kauttaaltaan hieman nihkeä ja ärtyneen näköinen. Kuin tuo olisi herännyt väärällä jalkaparilla ja kiusannut unissaan liikaa usaverhoja. Kosto nimittäin näytti suloisen surkealta orin takkuisen harjan kiiltämättömyyttä myöten. Ori kulki ulkonäköään huomioimatta rauhallista vauhtia, pysähdellen välillä syömään ja jatkaakseen taas matkaa pitkin kiemuraista polkua.

Olihan punaruunikolla nimin, oikein komea ja vierasperäinen Vrije Toekomst. Taitavimmat kielipäät sen osasivat kääntää ja pettyivät kun nimi ja ulkomuoto eivät oikein näyttäneet yhdessä hyvältä. Ori oli päättänyt tutkia saarta vähän tarkemmin ja lähtenyt tänne mielenkiintoiseen metsään, jossa kasvoi lehtipuita. Yksinkertaisuudestaan huolimatta osasi tuo sen verran, että tiesi nimittää paikkaa lehtimetsäksi. Jos tuolla olisi ollut pelkkiä kuusia ja mäntyjä, olisikin metsä varmasti saanut Tooen mielessä nimityksen neulametsä.

Tuo paljon hämmästelemämme ori saapui polun haarautumaan etäinen katse edellisten kulkijoiden jättämiä jälkiä katsoen. Tuoreimmat, suurehkot kavion jäljet veivät vasemmalle, mutta selvästi useammat vanhemmat jäljet veivät oikealle. Päätös oli vaikea ja päätöksen tekijä väsynyt. Synkkä ilme valahti Vrijen kasvoille tuon pohtiessa päätöstä niin hyvin järkeillein kuin suinkin pystyi. Kokeeksi ori hirnahti kerran kutsuvaan sävyyn. Jos kummastakaan suunnasta ei vastattaisi, niin hän olisi lähtöpisteessä. Jos jostakin suunnasta vastattaisiin, niin Tooe tietäisi sitten lähteä juuri siihen toiseen suuntaan tyytyväisenä virnistäen.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 08. Loka 2010 21:50

[Täält se paljon kaivattu herra johtaja saapuu!]

Ei ollut kulunut kauaakaan siitä, kun olin eronnut Misasta. Minun päässäni risteili edelleen hänen sanansa. Vaikka olin udellut kaikkea mahdollista ja ori oli vastannut varmasti parhaiden taitojensa mukaisesti minun tiedonjanoani ei oltu saatu tyydytettyä. En ollut milloinkaan kuullut vastaavaa - kasvattaa nyt ori tammana. Vaikka kyllähän minä ymmärsin minkä tähden tuollainen harvinaislaatuinen tapahtuma oli saanut alkunsa.

Ajatuksenjuoksuni keskeytyy, kun olen yllättäen hyvin nälkäinen. En muista koska olen viimeksi syönyt kunnolla tai käynyt peseytymässä. Tässä lähistöllä on kuitenkin pienenpieni lampi, joten päätän suunnata askeleeni sinne. Sen rantamilta löytäisin myös paljon ravitsevaa syötävää. Lähden rennosti ravaamaan kohti kapeaa ja mutkittelevaa polkua. Polku on tiiviiksi tallattu ja paljon käytetty. Hidastan käyntiin ja astun polulta sivuun. Aluskasvillisuutta on luonnollisesti enemmän, mutta näillä main puut varjostavat maanpintaa niin tehokkaasti, ettei kulkuni vaikeudu kasvuston vuoksi ollenkaan.

Linnut sirkuttavat lampea reunustavissa puissa. Veden pinta on peilityyni, vain kevyt usvaverho leikkii sen pinnalla. Sama usva leijuu kevyesti koko lehtimetsän yllä. Syksy lähenee lähenemistään, vääjäämättä ilmat kylmenevät ja puut menettävät lehtiverhonsa. Nyt osa lehdistä jo verhoaa polkuja ja saa ne paikoin hyvinkin liukkaiksi ja petollisiksi. Upotan turpani raikkaaseen veteen ja tyydytän janoni. Astelen muutaman askelen syvemmälle lampeen, kun kuulen jostain lähistöltä hirnahduksen. Pääni kohoaa nopeasti korkealle ja korvani kääntyilevät yrittäessäni paikallistaa äänen tulosuunnan.

Kahlaan loivasti lammikon yli äänen suuntaan ja polulle, jonka päässä arvelen äänen tuottajan olevan. Hirnahdan vastauksen ja jään odottamaan. Ehtisinhän minä syödä myöhemminkin..
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 09. Loka 2010 11:23

Tooe odotti hiljaa vastausta, mutta kuopaisi sitten sammalmätästä kaviollaan saaden sen irtoamaan paikastaan. Kauempaa kuului hevosen hirnahdus. Ruunikko nosti päätään hieman ja mietti sitten, mitä nyt kuuluisi tehdä. Hän muisti hyvin suunnitelmansa lähteä toiselle polulle, mutta nyt kun tuota toista polkua katsoi niin puut olivat kasvaneet liian matalalle ja liian lähekkäin, jotta ori sinne olisi mahtunut. Lehtimetsässä ei Vrije oikein halunnut ympärikään kääntyä ja kulkea vanhaa reittiä takaisin metsän laidalle. Ei ei, Tooe halusi kulkea metsän lävitse ja nähdä mitä toisella puolella olisi. 'Ehkäpä siellä on havumetsää?' Ori pohdiskeli mielessään ja muisti sitten hirnahduksen. Tooe tunsi olevansa kahden tulen välissä, toisaalta hän halusi seuraa ja toisaalta tunsi, ettei pitäisi hakeutua muiden seuraan. 'Jos minä satuttaisin taas jotakin viatonta, en kestäisi.' Totesi ori mielessään ja ravisteli hieman päätään, jolloin tippui päästä lehtiä ja muita roskia.

Sitten lainkaan ajattelematta Vrije hirnahti uudelleen ja otti sitten askeleen lähemmäs polkua, jonka varrelta jostakin oli kuulunut hirnahdus, Tooea kadutti koko hirnahtaminen ja tuo toivoikin hiljaa mielessään vieraan menneen muualle ja ettei vieras olisi kuullut ruunikkoa. Vrije ei miettinyt sellaisia seikkoja, kuten oliko saarella ihmisiä vai elivätkö hevoset villeinä ja ylipäätään oliko täällä hevosia lainkaan. Ori oli nähnyt todisteita kavioiden jäljistä ja kuullut hirnahduksen. Vaikka Tooe olikin hieman tyhmä ja yksinkertainen, osasi tuo silti päätellä sen verran että saarella oli ainakin joskus ihan lähiaikoina ollut hevosia, mutta ei ihmisiä. Elleivät nuo sitten eläneet saaren muissa kolkissa, joissa en ole vielä käynyt. Vrije pohti ja nosti sitten katseensa vaahterasta polulle.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 14. Loka 2010 20:47

Hetken on täysin hiljaista. Vain metsässä humiseva tuuli pitää ääntä. Hiljaisempaa sekin, sillä osa normaalisti kahisevista lehdistä on puiden sijaan polulla kavioideni alla. Vaikka polkua on paljon käytetty ja lehdet ovat tallautuneet märän polun mutaan muodostavat ne silti värikkään peitteen. Tuuli puhaltaa hetken suoraan päin ja saa mustat jouheni lepattamaan. Minusta tuntuu, että näillä seuduilla tuulee aina. Johtuu varmasti meren läheisyydestä ja tasangoista. Tasangoillakin tuulee melkein aina.

Sitten hirnahdus kuuluu uudelleen, tällä kertaa hieman lähempää. En siis kuvitellut omiani. Hirnahdan jälleen vastauksen. Viestitän vieraalle, että olen täällä edelleen. Luokseni saa tulla, minua ei haittaa seura ollenkaan. Vaikka tietenkin joskus olisi mukava vain upota oman tajuntansa syövereihin. Varian epäilevät sanat ja Remin vihainen ilme käyvät mielessäni. Kylmä aalto pyyhkäisee ylitseni. Ehkä sittenkin on parempi, että minulla on seuraa. Edes hetken. Oikeastaan seura kuulostaa erittäin hyvältä. Lähden kävelemään kohti hirnahdusta. Ystävä. Ystävä olisi mukava. Sellainen, jolle voisin kertoa kaiken ja jakaa mieltäni painavat salaisuudet. Tai salaisuuksia niistä tekee vain se, etten tahdo puhua asioista kenellekään. Ei niissä muuten ole mitään salattavaa, vaikka menneisyyteni tekoja osaltani kadun ja häpeänkin.

Askeleni nopeutuvat, sillä ennen kuin voin näköaistillani tavoittaa vierasta tuulenvire tuo hänen tuoksunsa sieraimiini ja äänensä korviini. Vieras. Jälleen. Nostan päätäni ja tällä kertaa hidastan. Ei välttämättä ole viisasta rynnätä päätä pahkaa vieraan luokse. Kenties vastaanotto olisi vihamielinen. Ja tällä kertaa toisella tapaa kuin Kotkan kohdalla, sillä ori oli kyllä hivenen vihamielinen, muttei aggressiivinen.

Katseeni tavoittaa viimein vieraan. Mustajalkainen ruunikko. Täältä katsottuna ehkä minun kokoiseni. Olen kuitenkin sen verran etäällä vielä, etten voi sanoa varmaksi. Astelen varovasti juurakon yli ja yritän pitää katseeni koko ajan orissa. Nyökäytän päälläni tervehdyksen ja kumarrun sitten polun ylle kaartuvien oksien alitse lähemmäs. En sano sanaakaan, tarkkaan vain vierasta tyyni, ehkä hivenen totinen ilme kasvoillani. Kun olen päässyt noin viidentoista metrin päähän nostan pääni ylös ja seisahdun.
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 14. Loka 2010 21:43

[Loikkaus minä persoonaan ;>]

Akeleet, tussahtavat ja jotenkin pelottavat askeleet kuuluivat lähestyvän minua. Halusin paeta, mutten uskaltanut. Jalkani olivat juurtuneet maahan vaahteran viereen. En halunnut tietää mitä minua oli vastassa. Tosiaalta taas odotin jopa hieman innolla mitä näkisin. Toivottavasti tapaamani hevonen olisi ori. Vahva ja puolustushaluinen ori, niin oloni olisi turvattu. Tai ei, mieluummin ehkä joku nyhverö. Ja mieluusti voisi olla liikkeellä yksinään, ilman seuraa.

Pääni nousi pari senttiä korkeammalle ja silmissäni vilahti pelko. Vieras oli tullut hyvin lähelle ja lähestyi yhä. Kuinka lähelle tuo oikein aikoi tulla? Halimaan ja pusimaanko heti? Peruutin yhden askeleen ja korvani kävivät takanapäin hetkellisesti. Kun ori pysähtyi paikoilleen, minä rauhotuin ja ilmeeni taisi pehmetä hieman. Siinä tuo omituinen, ruunikko ori nyt seisoi kuin kukko tunkiolla ja selvästi asento oli mukava. Jotenkin ärsyttävää katsoa, kun toinen oli niin kotonaan täällä. Tuo oli ihan hiljaa, mikä ilmeisesti tarkoitti uudenlaista taktiikkaa. Anna toisen tehdä itsestään pelle ja naura päälle- tekniikkako tämä oli? Aikailin hetken ja kuuntelin tuulen vinkunaa korvissani. Tuo ei tehnyt elettäkään aloittaakseen, joten minä huokaisin hiljaa.
-Hyvaa iltaa herra. Mina olen pahoillani, jos olen sinun maasi alueella. Mina rantuaduin juuri, olisiko nyt vuorokausi takaperin. Ja niin minä olin puhunut tuolle hyvin rauhalliseen sävyyn, sanojen tullessa suustani kauniin sointuvasti ja ilmeeni ollessa tutkimaton ja yhtä syvä kuin saarta ympäröivä meri. Tutkailin oria hiirenhiljaa ja mietein sopivaa vetäytymistekniikkaa, jos tämä ori paljastuisikin joksikin ihmeelliseksi tai kovin ärsyttäväksi tapaukseksi.

[Helpotin lukemista jättämällä suosiolla ääkköset kaikkialle muualle, mutten puheeseen.. ;>]
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 16. Loka 2010 20:41

Minun äkillinen ilmaantumiseni aukiolle aiheuttaa ilmeisesti hermostuneisuutta vieraassa. Ainakin se peruuttaa taaksepäin sitä mukaa, kun otan itse askeleita lähemmäs. Sen tietyn rajan ylitettyäni. Sen jokaisen oman, näkymättömän ja henkilökohtaisen suojapaikan. No, olen kuitenkin jo seisahtunut odottamaan reaktiota vieraalta. Kenties äkillinen puhetulva suustani olisi aiheuttanut entistä enemmän epämukavia tilanteita.

Vieras avaa suunsa. Hänen puheessaan on omituinen korostus. Ulkomaalainen. Ei ainakaan tuttu ranskalainen korostus, sen olisin varmasti tunnistanut. Olenhan kuitenkin kasvanut Ranskassa ja kuunnellut kieltä koko pienen elämäni ajan. Mutta kohtelias ori on. Liekö oikeasti, vai esittääkö vain, se saattaisi selvitä minulle, mutta voi olla, etten saisi sitä selville. Onhan saarella nähty taitavia näyttelijöitäkin. Värähdän tahtomattani, mutta ravistan päästäni ikävät ajatukset nopeasti keskittyäkseni käsillä olevaan asiaan.

"Hyvää päivää itsellenne", vastaan. Aamuhan nyt on. Vaikka kenties muukalainen ei osaa tarpeeksi kieltämme, jotta tietäisi aamulle ja illalle omat sanat.
"Sananne osuvat oikeaan, te liikutte minun johtamani lauman mailla. Tasankohevosten mailla. Tämä saari, jolle olette rantautuneet, on nimeltään Caralia. Saari on täysin hevosten asuttama, ei ihmisiä. Minun nimeni on Cendre Noire", päätän sitten sanani. Ei liikaa informaatiota kerralla. Olin saanut puhetulvan negatiivisista vaikutuksista omakohtaisen opetuksen törmätessäni Kotkaan. En tiedä miten paljon sanoistani oli todellisuudessa päätynyt orin mieleen. Toinen oli väsynyt, ehkä tämäkin. Matka meren yli on raskas.

"Mikä on nimenne? Saanko samalla myös udella mistä tulette?" jatkan ystävällinen hymy käväisten huulillani. Sitten ilmeeni palautuu neutraaliksi, tyyneksi. Annan katseen vaeltaa aamu-usvaisessa lehtimetsässä, mutta vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Aina se palaa oriin ennen eksymistään uudelle kierrokselle. Kaunis aamu.
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 17. Loka 2010 14:39

En voinut olla katsomatta ympäristöäni hieman närkästyneenä. Ruunikossa oli jotakin, mikä varoitti minua. Oliko tuo jollakin tapaa vaarallinen? Vieras puhui minulle. Hän tervehti ja kertoi sitten olevansa.. mitä? Tasankohevosten johtaja? No siinä selvisi ainakin vaarallisuus… Ja sitten että tämä saari oli niinkuin olin arvellut, hevosten asuttama? Heilautin kurittomat, solmussa olevat jouheni toiselle puolelle kaulaa, sillä ne kutittivat ja katsoin tuota Cenre Noiraksi esittäytynyttä oria. Huomasin hänen puhuneen koko ajan jotenkin oudosti, joillakin omituisilla äännähdyksillä. Mietteliäästi yritin saada tajuntaani, minkä maalaiset puhuivat tuolla tapaa? Eivät ainakaan hollantilaiset.

"Minun nimeni on Vrije Toekomst." Esittäydyin tyynen rauhallisesti. Ori kysyi, mistä olin tulossa. Se häiritsi minua, en mielelläni sanoisi siitä mitään, sillä sehän oli mennyttä. Menneisyys oli kipeä asia, jonka halusin unohtaa. "Menneisyys on kipea asia, jonka unohtaisin mieluummin. Tulen Hollannista." Sanoin kireään sävyyn. Häpesin hyvin, hyvin paljon menneisyyttäni. ”Mutta mista sina tulet? Vai puhuvatko kaikki taalla olevat samoin kuin sina Cenre Noira?” Kysyin niin asiallisesti kuin taisin ja purin hampaitani yhteen.

Pidin oikeastaan enemmänkin sellaisista hiljaisista hevosista. Niiden seurassa oli paljon mukevempaa, kuin esimerkiksi tämän ruunikon orin, joka vaikutti kauhean suupaltilta ja kävelevältä tietosanakirjalta.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 17. Loka 2010 19:14

Vieras tuntuu tarkkailevan minua pitkään, ennen kuin vastaa kysymykseeni. Minä olen rauhallinen ja odotan paikallani seisten, antaen katseeni kaiken aikaa kiertää ympäristössä, vilkaisten oria vain ohimennen. Pyrkien luonnollisesti siihen, etten vaikuttaisi millään muotoa hoputtavalta. Vriie? Vriije? Toekomst. Jotenkin niin ori esittäytyy. Minä nyökkään vastaukseksi ja hymyilen aavistuksen.

Sitten saan vastauksen seuraavaan kysymykseeni. Ymmärtäväinen hymy valaisee kasvoni. Aivan niin, minä todella ymmärrän, mistä vieras puhuu sanoessaan, että tahtoisi ennemmin unohtaa menneisyyden. Sitten hän kuitenkin kertoo kotimaansa. Hollanti. Olen varmasti kuullut siitä joskus. Se on Euroopassa, ihan varmasti.
"Minä ymmärrän sinua. Itsekin hyvin mielelläni vaikenen menneisyydestä. Ei siis puhuta siitä sen enempää", sanon 'asia on loppuunkäsitelty'-äänensävylläni ja nyökkään sanojeni päätteeksi.

"Cendre Noire", korjaan hiljaa ennen kuin vastaan orin muihin kysymyksiin.
"Minä olen kotoisin Ranskasta. Ja suurin osa puhuu samoin kuin itse puhun, mutta koska Caralian asukkaat tulevat eri puolilta maailmaa hyvin erilaisista maista ja kulttuureista on kielten kirjokin laaja, luonnollisesti", vastaan rauhallisesti. Olen aistivinani kireyttä Vriijessä ja yritän miettiä mistä se voisi johtua. Olinko itse aiheuttanut sen? Vai oliko ori kenties vielä koti-ikävän kourissa? Kenties hän ei ollut ihan vielä käsittänyt saapumistaan saarelle.

Huokaisen hiljaa.
"Oletko väsynyt?"
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 17. Loka 2010 20:40

Mitä? Sanoiko tuo, ettei mielellään puhuisi menneisyydestään? Ohoh. Olin ollut ihan varma, ettei täältä täydellisen oloiselta saarelta löytyisi vastaavaa. Katsoin oria hämmentyneenä ja suunnitelmani siististä paosta haihtuivat. Tämä Cendre No.. No..Noireksi itsensä esitellyt ori oli siis minun kanssani samaa mieltä siitä, ettei puhuttaisi menneisyydestä enempää? Mieleni teki pistää tähän väliin, että hänen menneisyytensä tuskin oli niin paha kuin minun, mutta sitten vain hiljenin ja otin pari askelta lähemmäksi Cendre Noirea.
"Hairitseeko sinua, jos kutsun Noireksi? Vai onko sinulla toisenlainen kutsumanimi?" Kysyin rauhallisesti ja yllätyin itsekin ööm.. iloisesti kun ainainen minua jahtaava huono tuuleni oli tiessään. Hiljaa mielessäni päätin ottaa menneisyyden vielä uudestaan esille myöhemmin.

Väsynyt? Mit.. mitä ihmettä? Oliko se täkäläinen tervetulo toivotus? Pidättelin naurua hetken ja katsoin maahan, kunnes sanoin hiljaa: "Kieltamatta olen vahan vasynyt". Ja korvani lurpattivat toinen länteen ja toinen itään. Tai, ainakin vertauskuvallisesti. Oikeastaan minulla ei ollut hajuakaan suunnista. Mistäköhän päin olin tullut? Ei mitään muistikuvaa..

"Mieltani jai kalvamaan, kun totesit vaikenevasi mieluusti menneisyydestasi. En usko, että sina olet tehnyt mitaan niin kamalaa kuin mina, mina olen syyllistynyt torkeaan tekoon ja jos sen tietaisit, et voisi minua laumaasi ottaa." Sanoin hiljaa ja toivoin silti, että tuo kuuli puheeni. Kireys oli kadonnut. Sanojen välistä tihkui itse vihaa, ei sääliä vain puhdasta vihaa. Kuinka aseista riisutuvaa sorttia minä olinkaan! Tuntui suorastaan tyhmältä ja tulevaisuutensa huonontamiselta tahallaan, kun kertoili tälläistä johtajalle. Niin, olikos se nyt jokin tasankolaisten johtaja vai mitenkäs se juttu nyt menikään? No, eipä tuo niinkään kiinnostanut minua muussa mielessä kuin siinä, että ehkä olisi luotettavampaa liittyä johonkin kannibaali tai terroristi laumaan kuin harhailla laumattomana. Jotenkin luulisin, että laumattomana täällä olisi vain kahta surkeammat oltavat.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 20. Loka 2010 19:56

En tiedä kuvittelenko vain vai näyttääkö Vriije tovin hämmästyneeltä. Hän ei kuitenkaan paljasta mitään sisäisistä tunnoistaan, joten en jää itsekään miettimään niitä sen enempää. Kenties jokin sanoissani sai orin hämmentymään ja kenties kuulisin siitä lisää myöhemmin. Voi kuitenkin olla, että olen tehnyt tulkintani täysin metsään. Olen kieltämättä ehtinyt kertoa kuitenkin jo jonkin verran asioita, jotka saattavat aiheuttaa hämmästystä. Mutta ei siitä sen enempää.

"Voit kutsua minua Noireksi, useimmat kutsuvat minua kuitenkin Kavariksi. Saat valita. Mikä vain istuu omaan kieleesi paremmin", hymähdän. Sinänsä on aivan samantekevää millä nimellä tulen puhutelluksi, niin kauan kuin tunnistan siitä itseni, tietenkin. Ehkä on kuitenkin laumani kannalta helpompi, mikäli minusta puhutaan vain muutamalla eri nimellä, omallani ja lempinimelläni. Vaikka toisaalta.. Huokaisen. Samantekevää kai sekin on. Ravistan päätäni selkiyttääkseni hieman ajatuksiani. Tai ainakin yrityksenäni on kovasti saada ajatuksiani selkiytymään. Ne kun tuntuvat toistaiseksi vain.. hyppivän jotenkin päämäärättömästi aiheesta toiseen vailla minkäänlaista eheyttä. Miten ironista. Ihan kuin olisin muutenkaan kovin eheä..

Toinen vastaa kysymykseeni olevansa hieman väsynyt. Nyökkään. Aivan niin.
"Niin arvelinkin. Merimatka on raskas", annan suupielieni kääntyä hetkeksi kevyeen hymyyn, ennen kuin palautan kasvoni jälleen tyyniksi ja rauhallisiksi, kenties hieman ilmeettömiksikin. Sitten Vriije jatkaa puhettaan, palaten menneisyyteen. Siihen menneisyyteen, josta meidän piti olla keskustelematta. Olin sittenkin tainnut herättää orin uteliaisuuden. Kenties siitä johtuen oli hämmästys käväissyt orin elekielessä aikaisemmin. Hänen sanansa saavat minut hämmästymään. Se näkyy kulmien hienoisena kurtistumisena ja korvien epävarmana heilautuksena.

"Laumaan liittymisestä voimme varmasti puhua myöhemmin. Sitä ennen minulla on kuitenkin paljon kerrottavaa saaresta ja muista laumoista, säännöistä ja sen sellaisesta. Vastaan kuitenkin ensin kysymykseesi, vaikket varsinaisesti sellaista esittänytkään", sanon ja pysähdyn miettimään. Orin elekieli on muuttunut täysin aikaisemmasta, hän puhuu hiljaa ja jotenkin vihaisesti. En tiedä onko se itsevihaa vai kohdistuuko se johonkin muuhun, johonkin toiseen.
"Kuulehan, Vriije, minun menneisyydessäni ei todellakaan ole kehumista. Olen tehnyt jotain sellaista, että minun on vaikea elää itseni kanssa joka päivä. Mikäli minulla ei olisi johtajan velvollisuuksiani hoidettavana.. No, kerran kapusin Hoeron rinteille", totean sitten. Vieras ei tiedä, mikä on Hoero, mutta se selviäisi hänelle aikanaan. Tulivuori ei ole tarinan oleellinen osa.

"En toivo mitään enempää kuin sitä, että voisin palata takaisin menneisyydessä ja tehdä kaiken aivan toisin. En epäröisi hetkeäkään, mikäli sellainen mahdollisuus minulle tarjottaisiin", ääneni on vakaa, mutta silmistäni heijastuu tuska.
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 20. Loka 2010 21:00

Ryvettyäni kireyteni kanssa omissa maailmoissani, joissa puut tuntuivat noen tahraamilta ja kaikkialla oli tukahduttavan lämmintä. Oudot ajatukseni kuitenkin pysäyttää joksikin aikaa johtajan puhe. Vai Kavar, hyvä on, olkoon niin. Kavar kyllä sopi hyvin viisaalle hevoselle nimeksi. Ehkä jopa paremmin kuin Noire, jota olin tarjonnut. Noiressa oli jokin pohjoinen vivahde, joka ei sopinut ruunikkoon. Siis tähän hmm.. Kavariin.

Hätkähdin hieman toisen puhuessa laumaan liittymisestä, vaikka se olikin mielessäni käynyt väistämättömänä asiana. Tuskin Kavar minua päästäisi eteenpäin ennen kuin olisi puhunut minut laumaansa mukaan, vai mitenkä? Nyökyttelin hieman kuullessani sääntöihin ja laumoihin viittaavia lausahduksia. Oliko täällä siis useampiakin laumoja? Eikös siinä ollut riittämiin, että täällä oli yksi lauma, mutta että oikein montakin? Ja jos tämä oli tasankolaisten aluetta, niin oliko täällä sitten jotakin vuoristolaisia, laaksolaisia ja peltolaisiakin?

Mutta ei. Hän ottaa puheeksi Hoeron ja minun silmäni tuikkivat suurina kysymysmerkkeinä - ainakin kuvainnollisesti - sillä minulla ei ollut hajuakaan, mikä tämä mainittu Hoero oli. Nyökkäsin kuitenkin heti perään, esittäen edes vähän jäljillä olevaa ja mietiskelin sitten kuumeisesti surkeassa pääkopassani, mikä saattoi olla tämä Hoero. Oliko se jonkinsortin temppeli, jossa hevoset kävivät palvomassa jumalkuviaan? En tuonut ajatuksiani kuitenkaan julki. Eiköhän viisas seuralaiseni paljastaisi Hoeronkin ajallaan. Ehkeivät he olleetkaan mitään himouskovaisia, vaan jotakuinkin kaltaisiani. Ilman siis kauheaa menneisyyttä, mutta kuitenkin.

Hetki meni kuitenkin ja tuli uusi hetki, jolloin vihdoinkin sisäistin ensimmäiset sanat. menneisyydessä ei ollut kehumista, niin oli Kavar sanonut. Puhui ilmeisesti itsestään? Oliko tuo sanonut, että hänellä oli vaikeuksia elää itsensä kanssa? Äkkiä silmiini tuli ymmärtäväinen katse.
"Voi, mina matkaisin mielellani ajassa taaksepain vaikka kymmenen vuotta, jos niin saisin viimeisimmät satuttavat tekoni tekemattomiksi." Sanoin aluksi henkäisten ja loppua kohti hieman surullinenkin kaiho sekoittui itsevihaani. Vedin henkeäni, keräsin rohkeuttani ja äkisti tuntui polttavalta ja pakolliselta päästää se ulos suustani.
"Mina.. tapoin hevosen." Onnistuin lopulta sopertamaan ja tunsin oudon tunteen leviävän sisälläni. Puhuin ensimmäistä kertaa ääneen siitä, siitä karmeasta päivästä josta kaikki painajaiseni pohjautuivat. Ja äkisti oloni romahti, tammamainen puoleni halusi valua polvilleen ja itkeä katkerasti Kavarin edessä ja osoittaa niin, että kaduin syvästi.

En uskaltanut katsoa häntä silmiin. Katseeni oli nauliintunut keltaiseen lehteen, joka hämärästi muistutti minua jostakin.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 24. Loka 2010 19:07

Tarkkaan oria, joka tuntuu äkkiä muuttaneen suhtautumistaan täysin. Suhtautumistaan ja olotilaansa. Vaikkei sitä ehkä muuteta, mutta jokin tuntuu muuttuneen. Vriijen silmistä voin lukea jotain tuttua. Ymmärtäväisyyttä, kenties. Hän vahvistaa epäilyni toteamalla, että palaisi itsekin mielellään menneeseen. On minun vuoroni luoda ymmärtäväinen katse oriin. Hymähdän. Tässä me olemme, kaksi oria lehtimetsässä katumassa tekojamme. Eikä se mitään auta. Ei katumus mitään auta. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Hämmästelen vähän sitä, kun ori kertoo haluavansa takaisin kymmenen vuoden päähän. Miten vanha toinen on? Kenties vanhempi kuin ajattelinkaan. Ainakin vanhempi kuin itse olen.

En ole aivan varma tahdonko oikeasti kuulla, mitä toinen on tehnyt. Siihen on kaksikin syytä. Ensinnäkin se voi olla jotain kammottavaa, jotain sellaista, etten todellakaan voisi päästää vierasta laumaani. Vaikka menneisyys on menneisyyttä. Kenties katumuksen vuoksi vanhoja virheitään ei enää toistaisi. Minä en ainakaan.. Toisekseen.. huokaisen. Mikäli ori kertoisi oman haamunsa, joutuisin ehkä itsekin kertomaan omani. Ei mikään pakota, mutta salaisuus salaisuudesta. Se on reilua. Vaikka mikä tässä maailmassa oikeasti on reilua?

"Mina.. tapoin hevosen."
Henkäisen terävästi ja puristan hetkeksi silmäni kiinni. Mietin, yritän saada ajatuksista kiinni, mutta ne tuntuvat lipeävän otteestani.
"Miksi?" on ainut kysymys, jonka saan suustani ulos. Ääneni on kylmä ja etäinen. Typerä kysymys, mutten voi estää itseäni esittämästä sitä. Tahdon tietää. Mikä oli se tilanne, joka johti tähän kaameaan tekoon? Oliko se silkkaa vihaa vai.. vahinko? Pitäisikö tämä ori karkottaa välittömästi laumani alueelta? Tahdon tietää. Minun on pakko saada tietää. Ensin en tahtonut, nytkin toivoisin, että ori ottaisi sanansa pois. Etten olisi kuullut oikein. Mutta olen. Olen varma siitä. Olen varma, koska orin ruumiinkieli puhuu kaiken sen pahan puolesta. Katumuksen kautta, tosin. Hän välttelee katsettani.
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 31. Loka 2010 14:21

[Pahoitteluni kestosta. ]

Niin, tottakai vieras laumanjohtaja kysyi arkailematta että miksi. Ja nyt minun olisi siihen vastattava. Vastaisin takuulla niin rehellisesti kuin taisin, satuttaen vastauksessa itseäni muistikuvillani, jotka välttämättä nousisivat päähäni kerrottuani siitä päivästä. Minkäs sille mahtoi, kun oli ollut tyhmä ja kertonut ääneen tappaneesa toisen hevosen. Synneistä suurimpia, anteeksi antamattomia. Olisiko ollut parempi, jos olisin vajonnut meren pohjaan väsymyksestä? ken tietää. Itse olen kuitenkin sellainen, etten pystyisi kuvittelevani itsemurhaa, sillä kaihdan kipua kuin nuori varsa. Ajatukset ovatkin sitten asia erikseen, sillä ainahan sitä voi uhata tekevänsä ja jättää kuitenkin tekemättä tosi paikan tullen. Mutta nyt täytyisi sitten keskittyä vastaamaan pikku hiljaa, sillä hiljaisuus ei avrmaankaan auttanut asiaan.
"Menisi koko tama paiva kertoessa tarkkaan, joten lyhennän hyvin paljon. Etsein rakastani, joka oli lahtenyt toisen orin, villiorin matkaan. Loytaessani heidät villiori oli.. pahoinpitelemassa tammaani. Hyokkasin orin kimppuun ja suuttuessani menin vahingossa paattamaan hanen elamansa. Tammani kuitenkin huusi minulle, etta se oli ollut harmitonta leikkia ja haipyi luotani." Vedin syvään henkeä. Kieli oli vaikeaa, kun toinen puhui hieman erilaisin ääntein kuin minä. Kaippa hän silti ymmärsi minua, sillä minä ainakin ymmärsin aika hyvin hänen puhettaan.

Häätäisikö hän nyt minut täältä? En tiedä sitten, kestäisinkö sitä. Ainakin jäisin varmasti lähtemättömästi hänen mieleensä, jos en muuna niin murhaajana. Olisi vain pitänyt olla hiljaa, mikä taasen ei olisi ollut kovin reilua muita kohtaan. Katsoin häntä kysyvästi ja odotin sitten tuomiotani hiljaa.
Maikku
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja feiarth » 06. Marras 2010 18:44

Ori on hiljaa pitkään. En katso häneen päin, eikä hänkään tunnu katsovan minuun. Miettiikö toinen vastaustaan vai aikooko hän jättää vastaamatta? Kenties hän kiertelisi? Hetken olen jo varma, etten saisi vastausta ollenkaan. Hiljaisuus tuntuu laskeutuneen painostavana ympärillemme. Odotan. Sitten Vriije avaa kuitenkin suunsa. Hän puhuu hieman totuutta pehmentelevin ilmauksin, välttäen kaikkein ehdottomimpien sanojen käyttämistä. Tappamisen sijaan hän kertoo päättäneensä toisen elämän. Aivan niin. Tällaisia sanoja taisin itse käyttää laumakokouksessa puhuessani Caralian saaren hirveyksistä.

Vieras kertoo yllättäneensä puolisonsa vieraan orin kanssa. Ilmeisesti kaikki oli ollut kuitenkin leikkiä. Mietin. On minun vuoroni pysyä hiljaa. Tämä vaikuttaa kuitenkin todenmukaiselta kertomukselta. Voin edelleen lukea hänen elekielestään itsesyytöstä ja itsevihaa. Häpeääkin, kenties ja tuskaa. Miten minun olisi toimittava? Voisinko hyväksyä murhaajan laumaani? Hänen puolustuksenaan on se, että tästä on kaikesta päätellen aikaa jo useampi vuosi. Mutta entä jos tilanne toistuu? Entä jos seuraava uhri on toinen hevonen omasta laumastani? Tai toisesta laumasta? Epäilemättä kaikki tällainen voi järkyttää saaren tasapainoa valtavan helposti.

"Olen kuullut tarinasi, Vriije. Kadutko tekoasi?" kysyn vakavalla äänellä ja käännän viimeinkin katseeni oriin. Tavoittelen toisen katsetta ja huomaan, että ori on jo valmiiksi suunnannut katseensa minuun. Hänen olemuksensa tuo mieleeni alistuneisuuden. Hän odottaa kohtaloaan. Voisinko käännyttää orin? Toisaalta minun täytyisi varmasti antaa hänelle mahdollisuus elää tällä saarella. Mikäli käännyttäisin hänet pois.. Niin, sellaista minä tuskin tulisin tekemään. Todennäköisempää on, että ottaisin orin laumaani, mutta tarkkailisin häntä. Yksikin aggressiivinen ele ja jotain seuraisi hänelle varmasti. Jään odottamaan kuitenkin orin vastausta, vaikka minusta tuntuu, että voin päätellä sen ainakin osittain jo siitä, mitä olen lukenut hänen elekielestään.
feiarth
 

Re: Mina olin polun haarassa, kunnes sina tulit paikalle. {fei!}

ViestiKirjoittaja Maikku » 08. Marras 2010 21:18

Tuuli kierteli korkealla havisuttaen puiden lehtiä mukanaan, välillä tuuli teki syöksähdyksiä alas rauhoittuen sitten pikku hiljaa. Puut olivat alkaneet kaljuuntua ja kohta varmaankin alkaisivat lätäkät jäätyä öisin. Tosin täällä näytti olevan aika kuivaa nyt, eli ilmeisesti ei juuri hiljan ollut satanut vettäkään. Käännän katsettani ympäröivässä lehtimetsässä, kun kuulet jostakin etäältä puhetta. Aivan niin, olinkin jo päässyt unohtamaan seurassani olleen tasankohevosten johtajan.

´Kadunko mina tekojani?´ Nousi ajatus päähäni. Asia, joka oli itsestään selvyys ja kuitenkin niin epävarma. Kaduinko minä sitä, että luulin puolustaneeni Anaa ja tuo olikin... leikkinyt? Leikkinyt hengenvaarallisen asian kanssa yhdessä villiorin kanssa. Orin, jonka minä olin tappanut. Oli varmastikin omaa tyhmyyttäni luulla, ettäkö pääsisin tammani suosioon tappamalla tuon rakkaan. Oli ollut omaa tyhmyyttäni, että tiemme olivat eronneet. Niin. Kaikki oli minun tyhmyyttäni.
"Kadun." Ja se lause tuli ulos suustani hiljaisena kuin tuuli korvissani. "Kadun! Mina.. Mina haluan eroon naista muistoista, eroon! Minulle on hyvin tuskallista muistaa se ilta uudestaan ja uudestaan aina yhta kirkkaana. Tuntuu, ettei se koskaan haalene... Kuin olisin junnannut pahimman virheeni takia vuosikaudet! Ja mina ymmarran, ettet sina halua tallaista riskia laumaasi, silla varmaan juuri sita sina murehdit johtajana, mina olen riski... Enka voi taata, ettako se ei enaa toistuisi." Ja kun olin sanottavani onnistunut sanomaan vilpittömällä äänen sävyllä, huokaisin syvään ja puhalsin sitten vuorostaan kylmää ilmaa ulos. Talvi tulisi, jäädyttäisi hevosten sydämmet.
Maikku
 

Seuraava

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron