Matka jatkuu [Roll ja Maustis]

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää. Tasankohevoset omistavat lehtimetsää sekä suuremman kaistaleen pohjoisessa että pienen tilkun eteläisellä rajallaan.

Re: Matka jatkuu [Roll ja Maustis]

ViestiKirjoittaja Sussu » 04. Syys 2010 20:14

[ jepajee 8> ]

Ruunikko tuntui pitävän tasangosta. Hän sanoi rakastavansa sitä. Minäkin rakastin tasankoa, ja olisin varmasti sen tammalle kertonut, jos puhuminen ei olisi tuntunut turhan raskaalta. En löytänyt sanoja, joilla kertoa toiselle, että nyt meidän tulisi ilmeisesti lähteä pitkän, yhteisen vaelluksemme jälkeen. Enkä ehkä halunnut latistaa tunnelmaa sillä, että menisin sanomaan mitään niin typerää. En minä halunnut eroon Rollista, päinvastoin. Olisin voinut viettää aikaa vielä pitkään hänen kanssaan, yömyöhään jutellen, vaikka seuraavaan aamuun, ja vielä sitä seuraavaankin päivään halusin nousta tietoisena siitä, että Roll nukkui kanssani. Aamulla lähtisim..
Se ei käynyt päinsä. Olin tullut ilmeisesti jossain määrin riippuvaiseksi ruunikon seurasta, vaikken missään nimessä halunnut myöntää, että olin kiintynyt tähän turhan paljon ystävänä. En minä Rollia omistanut, vaikka olisin minä siihenkin suostunut. En nyt sentään. Rollilla oli oikeus tavata muitakin, minun etsiä jälleen uusi uhri johon kiintyä ja niin. Ei se ihan niin menisi. Rollin kaltaisia ystäviä harvoin sai, ainakin veikkaisin niin. Hengähdin syvään, tasankoa silmäillen.

Halusin kohdistaa katseeni toisen silmiin, mutten pystynyt. Oli pysyttävä lujana. Purin hampaani yhteen, paransin ryhtiäni ja unohdin hengittää kunnolla hetken ajan. Ei kuitenkaan tarvittu kuin yksi sana, mikä sai pääni kääntymään tamman suuntaan ja katseeni kohdistumaan toisen silmiin. Maustis. Räpyttelin silmiäni, henkeäni pidätellen. Roll oli tullut hänkin todenneeksi, että meidän olisi aika jatkaa eri suuntiin. Kuinka haikealta se tuntuikin. Tilanteesta tuli mieleen melkein jäähyväiset. Mutta me tapaisimme silti. Ajatus ei lohduttanut, vaan silmäni tuntuivat viimein kostuvan siitä huolimatta, että yritin kestää kuin.. mies. Mutta miksi?
"Minäkin toivon sinulle vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, en todellakaan mitään pahaa ja.. kyllä me vielä tapaamme, tietysti tapaamme." Yritin saada sanani kuulostamaan sopivan tarmokkailta, vahvoilta ja selviltä, vaikka kyyneleet tuntuivat vaikuttavan minuun huonolla tavalla. Tai Rollista eroaminen. Eivät nämä olleet hyvästit, eivät todellakaan. Olimme samasta laumasta, ja olihan meidän molempien tavattava muitakin uusia tuttavuuksia. En silti voinut olla harmistumatta hiukan asiasta, että Roll löytäisi kymmenen muuta ystävää ja minä jäisin unholaan.
Tuskinpa vain. Ehkäpä meidät oli vain luotu ystäviksi tai jotain? Naurahdin tukahtuneesti tuntiessani toisen pehmeän turvan hieraisevan omaani. En lakannut missään vaiheessa vahingossakaan tuijottamista. Nielaisin kyyneleet avatakseni suuni.

"En minä sinua ikinä unohda, älä pelkää. Sinähän olet minun.. minun ystäväni." Sanojen lausuminen tuntui jollain tapaa vaivalloiselta ja hankalalta tehtävältä. Ruunikko astui askeleen lähemmäs, enkä vastustellut ollenkaan toisen ryhtyessä halaukseen. Vastasin eleeseen epäröimättä, hörähtäen pehmeästi ennen toisen kauemmas vetäytymistä. Katselin toisen silmiä viimeisen kerran sen tapaamisen aikana. Milloin ikinä seuraava sitten tulisikaan, odottaisin sitä innolla. Nyt jatkaisin eteenpäin avoin mielin.. "Hei sitten." Paha mieli tuntui kasvavan nähdessäni tamman loittonevan hahmon, jonka perään jäin vielä pitkäksi aikaa katselemaan. Harkitsin jo hetken vastakkaiseen suuntaan, sitten tamman perään lähtöä. Kumpikaan vaihtoehdoista ei tuntunut oikealta, joten laskeuduin hitaasti makaamaan. Olo ei tuntunut läheskään niin pirteältä, kuin yleensä.
Olin kaikkea muuta, kuin hilpeä. Mutta ei auttanut. Ei auttanut, kuin vain antaa kyyneleiden valua pitkin poskieni sileää pintaa. Käperryin niin pieneksi mytyksi, kuin suinkin kykenin - en siis kovin pieneksi, mutta kai olo tuntui hiukan turvallisemmalta. Painoin hitaasti kiinni silmäni. Suolaisista kyynelistä ei tuntunut tulevan loppua. Kyllä tämä tästä.

[ KIITOS ! <3 ehdottomasti. ]
Sussu
 

Edellinen

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron