Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 16. Kesä 2012 22:24

[Sanni ja Kerttu, tasareiden merenranta, lähellä ylänköhevosten rajaa.]

Cendre Noire

Nyt se on tehty. Hän ei enää ole tasankohevosten johtaja. Belshet Stonehead tietää, Varia tietää, pian tietäisivät myös muut johtajat. Hänet on syrjäytetty. Hänet on vapautettu virastaan. Hän on eronnut. Kavarin ajatukset ovat sekavat. Ruunikko oli toivonut pääsevänsä virasta, mutta se, miten samanaikaisesti hänet kuitenkin syöstiin vallasta.. Kavar kokee yhtäaikaisesti hyvin paljon ristiriitaisia tunteita. Päällimmäisenä on kuitenkin suunnaton helpotus siitä, että hän sai puhuttua Stoneheadin kanssa ennen järkensä menettämistä.

Suolainen merituuli puhaltaa orin kasvoille ja tekee miltei mahdottomaksi pitää silmiä auki. Merenranta. Kavar ei muista tarkkaan, koska viimeksi olisi ollut näillä seuduilla. Hän matkasi tänne suoraan tapaamisestaan Belshet Stoneheadin kanssa. Tai niin hän ainakin otaksuu, koska ei muista muuta. Hän ei kuitenkaan muista aivan tarkasti tulleensa rannalle, joten mitä vain on voinut tapahtua välillä.

Ruunikko pudistaa päätään ja kääntyy sivuttain tuuleen. Hän painaa pian kuitenkin silmänsä kiinni, tällä kertaa omasta tahdostaan. Kenties viileä tuuli ja hiljaisuus saisivat hänen päätään setvittyä hieman. Ori ei vielä tiedä, miten väärässä hän pian tajuaakaan olevansa toivoessaan hiljaisuutta ja rauhaa, aikaa ajatusten selvittämiseen..
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH]

ViestiKirjoittaja Sanni » 17. Kesä 2012 18:45

Gretel

Olin jo menettänyt toivoni. Paluu muiden ilmoille ei ollut ollut sellainen, mitä olin kuvitellut - ei iloa eikä riemua siitä, että saattoi taas puhua jollekin, ei tuttuja kasvoja jotka nähdessä saattoi ratketa onnelliseen itkuun ja hukkua ilon kyyneliin, eikä varsinkaan kadotettua rakkautta. Siniset silmäni uppoutuivat horisonttiin, josta oli mahdotonta erottaa milloin taivas loppui ja meri alkoi. Vedin syvään henkeä kävellen samalla verkkaisesti eteenpäin. Se tuntui uskomattoman hyvältä - jalat pienestä kolotuksesta huolimatta toimivat jo paremmin kuin viikkoa aikaisemmin.

Upottava ja puuterinen rantahiekka pöllysi kavioideni alla. Merenranta. Siitä oli niin kauan, kun olin tämän maiseman viimeksi nähnyt. Suupielilleni kariutui pieni hymy, tälläkertaa aito. Ei teennäinen, niin kuin tavatessani hevosia, joiden arvioivat katseet mittailivat minua katseellaan kuin halpaa makkaraa. Pysähdyin ja suljin hetkeksi silmäni, antaen leudon tuulen leikitellä harjallani. Se kuljetti mukanaan myös tutun tuoksun - toinen hevonen?

Hätkähdin ajatuksistani, kääntäen katseeni siihen suuntaan, josta haju leijaili. Kauempana minusta seisoi tummanruunikko hevonen.. aivan kuin - Kavar. Nielaisen. Muistot palaavat taas mieleeni, tuoreina ja viiltävinä. Olinko alkanut nähdä jo harhoja? Vai oliko hahmo kauempana vain häkellyttävän samannäköinen..? Kylmätväreet kulkivat kehoani pitkin ja jännityin paikoilleni.

(Anteeksi kesto ja katoaminen illalla, mutta nyt täällä<3)
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH]

ViestiKirjoittaja feiarth » 17. Kesä 2012 19:11

Ruunikko pitää silmiään vielä tovin kiinni ja haistelee suolaista merituulta. Orin olo on raukea ja jollain tavalla tyhjä. Aivan kuin hänen tehtävänsä tällä saarella olisi saatettu päätökseen, vaikka niin kauan kuin Jokerissa henki pihisisi, ei mitään sen kaltaista kannattaisi ajatellakaan. Huokauksen karatessa orin huulilta tämä viimein avaa silmänsä. Samaan aikaan tuuli kuljettaa hevosentuoksun ruunikon sieraimiin. Tuoksu on vieras, vai onko? Kavarin sydän jättää lyönnin välistä. Se, mitä hän ajattelee, ei kerta kaikkiaan voi olla mahdollista. Ei mitenkään päin.

Jossain kaukaisuudessa Kavarin silmät näkevät hevosen, jolle tuoksu kuuluu. Kellertävä karva, tumma harja, hento olemus.
"Gretel", karkaa orin suusta. Välittömästi sen jälkeen ruskeat korvat painautuvat vasten niskaa. Mitä pelleilyä tämä on tällä kertaa! Tämä ei ole mahdollista. Näinkö hän sekoaa? Ori pistää silmänsä kiinni ja ravistaa päätään kiivaasti. Keltaturkkinen on kuitenkin edelleen näkyvissä, kun hän raottaa silmiään. Ruunikko napsauttaa hampaitaan ja lähtee laukkaamaan kohti näkyä.
"SINÄ ET OLE TOTTA, MENE POIS! MIKSI KIUSAAT MINUA, KANGASTUS, MENE POIS!!"

Mutta näky ei katoa, vaikka ori laukkaakin lähemmäs.. Epäusko valtaa ruunikon entistä kovemmin, mutta se ei vielä pysähdy tai edes hidasta vauhtiaan.
"Tämä on unta. Tämä ei ole totta. Gretel on kuollut. Muistoni tekevät minulle temppuja", ori mutisee laukatessaan.
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja Sanni » 27. Kesä 2012 10:21

Kavioni pureutuivat tiukasti hiekkaan. Jokin oli vinossa.

Valtavan raivon siivittämänä toinen lähti laukkaamaan minua kohden ja kohmetuin entisestäni. Ruunikko alkoi huutamaan jotain, mistä en aluksi saanut selvää. Kangastus? Ymmärsin tulleeni jälleen väärään paikkaan väärään aikaan. Toisen viha oli käsinkosketeltavaa, enkä lamaantuneena voinut kuin pidättää hengitystäni. Tunsin, kuinka hennot jalkani alkoivat täristä - ne olivat täysin kykenemättömät tottelemaan tahtoani, joka huusi lähtemistä pakoon. Miten olinkaan voinut edes erehtyä luulemaan toista Kavariksi? Kavar ei koskaan tekisi mitään tällaista.

Painoin silmäni kiinni, mutta äänet eivät lakanneet. Kuulin edelleen pauhaavat laukka-askeleet, jotka sekuntti sekunnilta lähestyivät. Aikoisiko toinen tosiaankin paiskata minut aaltoihin? Tämäkö on kivikkoisen elämäni päätepiste? Päässäni alkoi heittää, niin kauan olin ollut hengittämättä. En vain kyennyt enää tekemään yhtään mitään, odotin vain koska ruunikon keho kohdistaisi kaiken voimansa saadakseen minut pois päiviltä. Missä Kavar oli? Missä oli ori, joka oli luvannut minua suojella?

- Kavar... Karkasi huuliltani, vahvana mutta pelokkaana. Missä oli rakkaani.
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 27. Kesä 2012 21:04

Tuo aivan liian selkeästi Greteliä muistuttava kangastus lähestyy jokaisella askeleella. Lähestyy, eikä edes aio kadota ilmaan. Viimeiseen asti minä kuitenkin laukkaan, ja kun olen aivan varma, että jos en heti koettaisi pysähtyä, juoksisin sitä päin, minä pysähdyn. En sulavasti paikalleni, vaan kompuroiden ja melkein turpa vasten toisen turpaa. Niin lähelle, että miltei tunnen toisen hengityksen vasten ihoani. Eikä kuva katoa, vaan pysyy siinä silmieni edessä yhtä vahvasti, kuin tähänkin asti.

"Kavar..." kuulen toisen sanovan. Kylkeni kohoilevat kiivaan hengitykseni tahdissa. Onko toinen sitten todellinen? Oikeasti todellinen? Gretel? Elääkö hän? Minä luulin, että Kerttu on kuollut. Edessäni seisoo kuitenkin joku täsmälleen saman näköinen hevonen, joka tietää nimeni. Onko tämä sitten unta? Korvani heiluvat edestakaisin ilmeeni vaihdellessa hämmentyneen, vihaisen ja iloisen välillä. Olen sekaisin tästä kaikesta, vihainen hänelle siitä, että hän katosi ja itselleni, koska päästin hänet katoamaan, iloinen siitä, mikäli hän oikeasti on tuossa.

"Gretel, oletko se oikeasti sinä?" kysyn sitten toiselta huomattavasti rauhallisemmalla äänellä, kuin olin hetkeä aiemmin huutanut.
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja Sanni » 27. Kesä 2012 21:30

Puristin silmiäni niin tiukasti kiinni, että muutama suolainen kyynel tirskahti silmäkulmaani. Aivoni hälyttävät salpautuneesta hengityksestä, pistäen maailmani pyörimään karusellin lailla. Juuri kun tunsin, että jalkani katoaisivat altani ja valuisin tiedottomana rantahiekalle, askeleet pysähtyivät kompuroiden ja lämmin tuttu henkäisy helli sieraimiani. Samassa silmäni rävähtävät auki ja haukon happea kuin kala kuivalla maalla - elämäni pisimmät ja tuskallisimmat sekunnin ovat valuneet ohitseni, saaden siniset silmäni zoomailemaan maailmaa, osaamatta tarkentaa yhtään mihinkään. Keuhkoni tuntuivat ratkeavan liitoksistaan, enkä sillä hetkellä keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen, että vielä joskus osaisin hengittää normaalisti.

Vapisin kuin haavanlehti, kunnes lopulta jokin sisälläni havahdutti todellisuuteen - ruunikko ei ollut ajellut minua mennessään, vaan olin yhä tolpillani, joskin lievästi hätääntyneenä. Tapitin maata kavioideni edessä, ja hitaasti mutta varmasti aloin nostaa katsettani. Gretel, oletko se oikeasti sinä? Kuka muka kysyisi muka noin hölmön kysymyksen, jossei joku sellainen, joka minut tunsi. Ja sillä hetkellä en tiennyt ketään tuumanruunikkoa, enkä varsinkaan oria, joka tuntisi minut hyvin niin hyvin kuin Kavar.

- KAVAR! Huutoni kaikui rannalla, kun samassa syöksähdin vasten orin rintakehää. Kyyneleet valuivat sumeista silmistäni, jotka eivät vieläkään olleet palautuneet kunnolla happikadostaan. Niihin särki, särki niin mahdottomasti, sillä kaikki murheet jotka olin Kavarin poissaoloon hukuttanut vuosien aikana, valuivat nyt noroina rantahiekalle. Tärisin, vapisin ja purin tiukasti toista harjamarrosta. En päästäisi orista enää ikinä irti, jos tämä nyt olisi totta! Mutta voisiko näin hyvää unta edes olla?
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 27. Kesä 2012 21:44

Saan kellertävältä hyvin selvän vastauksen kysymykseeni. Hän huutaa nimeni niin, että se kaikuisi korvissani varmasti vielä viikkojen päästä. Samassa tamma syöksyy vasten minua, näen kyynelten valuvan hänen silmistään, ennen kuin toinen tarraa kiinni harjamarrostani, niin etten hetkeen näe mitään.
"Au", pääsee suustani.
"Tämä ei taida olla unta", totean sitten ehkä enemmän itselleni kuin toiselle.

Gretel on tullut takaisin. Siinä hän nyt on, minua vasten painautuneena, lämpimänä ja niin tutun oloisena.
"Shh", saan sanotuksi. Toinen vapisee kuin haavanlehti. Kuljetan poskeani vasten hänen kaulaansa mahdollisimman rauhoittavasti. Samalla hengitän sieraimiini Kertun tuttua tuoksua. Tämän minä muistan, vaikka siitä on aikaa. Siitä on aivan liian kauan aikaa. Äkisti jäykistyn paikoilleni. Entä, jos hän lähtisi jälleen? Miksi hän edes tuli takaisin? Hörölle nousseet korvani ovat jälleen vasten niskaa, joskaan toinen ei niitä tuosta asennosta kykenisi näkemään. Vedän terävästi henkeä ja liikahdan aikeinani ottaa yksi askel taaksepäin.

Tunteeni ovat sekaiset, ristiriitaiset. Toisaalta tahtoisin hukuttaa toisen syleilyyni, pitää kiinni, kuten hän parasta aikaa, enkä enää milloinkaan päästä irti. Toivoisin, että voisin unohtaa vuodet, jotka olen ollut Kertusta erossa. En kuitenkaan voi. Liian paljon on tapahtunut, olen tuntenut hänen vuokseen niin paljon tuskaa. Minun on saatava tietää, missä hän on ollut ja miksi hän on tullut takaisin nyt. Miksi hän alunperin jätti minut. Minä luovuin elämästäni hänen vuokseen.. Ja minun sairaudestani täytyisi puhua myös, mikäli hän olisi luonani jäädäkseen.

"Kerttu.. meidän täytyy puhua. Meidän välillämme on aivan liikaa vuosien tuomaa etäisyyttä. Minä tahdon tietää, miksi jätit minut", sanon viimeiset sanat painokkaasti, vaikka lauseeni onkin alkanut hieman haparoiden.
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja Sanni » 27. Kesä 2012 21:58

Suupieleni olivat syvässä hymyssä, mutta jokin kolkutti takaraivossani. Kavar oli ehkä hieman jännittynyt, jopa etäinen. Hyssyttelykin kuulosti siltä, kuin toinen valmistautuisi pitämään puheen. Tyrkkäsin epämiellyttävät ajatukset sivuun, sillä en saattanut muistaa milloin viimeksi olin näin humaltunut vain jonkun tuoksusta. Tuudittauduin ruunikon syliin, mutta sitten ori teki jotain, mihin en ollut varautunut. Tämä vetäytyi askeleen, puhuen sitten vakavasti. Asiallisesti. Korjasin asentoani, katsoen sitten tummanruunikkoa hölmistyneesti. Nyyhkytykseni lakkasi kuin seinään, jättäen silti silmäkulmat kosteiksi kyynelistä.

Mitä? Puhua? Olin tullut takaisin. Vuosien jälkeen. Ja ainoa mitä Kavar halusi nyt tehdä, oli.. puhua? Sisälläni muljahti ikävästi. Olinko jälleen pilannut jotakin. Oliko Kavarilla jälleen uusi rakkaus? Sehän olisi täysin mahdollista. Olin ollut kauan poissa, maleksinut omissa oloissani sen tähden, että kannoin syyllisyyttä Arraian kuolemasta. Nyt kun luulin vihdoin päässeeni siitä yli, joudunkin puhumaan? Vedin terävästi henkeä, yrittäen samalla koota itseäni. Selvä, mitä vain, kunhan pääsisin taas pian Kavarin lämpimään syliin. Liian kauan olin viettänyt yksin, liian kauan olin yrittänyt selittää itselleni, ettei ollut minun syyni, ettei Kavar valinnut Arraiaa.

- Kavar.. Aloitin katkonaisesti, hieman ehkä tukahtuneeksi. Kaikki tämä oli ollut keuhkoparkojeni helvetti, sillä ne olivat tuskin palautuneet ensimmäisestä järkytyksestä kun jo piti olla hengittämättä silkasta ilosta. Laskin katseeni maahan. En ollut ollenkaan ylpeä siitä, että olin kadonnut orin elämästä kahteen otteeseen. Halusin vain tehdä selväksi, ettei se ollut millään tavoin Kavarin vika.
- .. Mä kai.. Mä kai olin niin sekaisin. Huokaisin. Alku oli aina vaikea, ja tunsin kaatuneeni heti lähtöviivalle. Sekaisin? Just joo.
- Tai siis.. Arraia kuoli, Kavar. Kuoli! Ja sitä ei olis tapahtunut jos.. Lopetin puheen kesken, nostaen katseeni oriin. Kyyneleet kastelivat silmäni uudestaan, sumentaen jälleen näkökenttäni. Miksi edes höpötin mitään tällaista? Ei Kavarin olisi tarvinnut tietää, kuinka paljon olinkaan rypenyt omantunnontuskissa nämä vuodet.
- ..jos en olis koskaan tavannutkaan sua. Mä tapoin Arraian! Mun oli pakko mennä, mä... Mä halusin olla sinut itteni kanssa, mä halusin etten mä näkis unissani sen surullisia kasvoja. Enkä varsinkaan sun koska.. Nyt minun oli pakko haukata happea, sillä olin purskahtamaisillani itkuun. Tämä oli hirveää!
- .. koska sä rakastit sitä. Mä oon murhaaja, Kavar. Raakalainen. Tappaja! Käännyin pois päin toisesta nopeasti. Pitäisikö taas kadota? Oliko tämä sittenkin vain suuri virhe. Eivät menneet pyyhkiytyneet koskaan pois. Ne kulkisivat matkassani aina hautaan asti, vaikka kuinka yrittäisin unohtaa. Tästä ei tullut mitään. Kavar halusi nostaa vanhat asiat pöydälle, ja tuntui siltä kuin sydän repeisi ulos rinnasta. Olin täysin turtana.
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 27. Kesä 2012 22:20

Näen paljon tuskaa toisen olemuksessa, ennen kuin hän edes aloittaa puhumisen. Kun Kerttu sitten aloittaa katkonaisesti ja katsettani vältellen ja alkaa lopulta itkeä, minun tekisi mieli kuroa ottamani välimatka umpeen ja sulkea toinen syleilyyni. Lohduttaa, kertoa, että voisimme puhua myöhemminkin. Että pääasia olisi se, että olemme jälleen yhdessä, eikä mikään enää erottaisi meitä. Seison kuitenkin paikallani, en sano sanaakaan. Katson vain toista, omatkin silmät täynnä surua. Arraia.. Tiedän, mihin keskustelu johtaa, kun kellertävä mainitsee Arraian.

En voi kieltää, ettenkö itsekin olisi useaan otteeseen ajatellut valintani seurausta. Mikäli olisin jäänyt Arraian luokse, perheeni luokse, olisiko hän kenties hengissä? Olisimmeko olleet perhe? Jos minä olisin valinnut toisin tai jos Kerttu ei olisi koskaan tullut takaisin. Sillä hetkellä, kun näin hänet uudestaan, kun hän palasi, olin jo valintani tehnyt, vaikka se olikin vaikea sanoa ääneen, ja vaikka tahdoinkin Arraian mielipiteen asiasta. Olin luvannut suojella Kerttua, luvannut pitää hänestä huolta. Käänsin kuitenkin selkäni Arraialle, ja kuinka kävi..
"Hän on poissa", kuiskaan hiljaa ja katson kyynelsilmin tammaa. En voi sanoa, etteikö se olisi Gretelin vika, etteikö se olisi oma vikani, mutta syyttely ei enää auttaisi, mennyttä ei kukaan saisi takaisin.
"Arraia tappoi itse itsensä", totean hiljaa. Yritän lauseellani kertoa, ettei toisen kuolema ollut hänen vikansa, ei hän ollut pakottanut Arraiaa hyppäämään kalliolta.

"Minä olisin tarvinnut sinua pitämään järkeni kasassa silloin. Enemmän kuin ikinä. Gretel.. Enemmän kuin ikinä minä olisin kaivannut sinua silloin. Etkö ymmärrä, että menetin samalla teidät molemmat? Jäin yksin. Menetin kaksi elämäni tärkeintä hevosta. Rakastin minä sinuakin, Gretel", puhun kiivaasti, miltei vihaisesti, mutta viimeiset sanat kuiskaan ja käännän katseeni pois. Rakastin, mitkä ovat tunteeni nyt? Ja jälleen minut valtaa suuri halu halata toista, pitää lähellä ja unohtaa kaikki. Puhumista ei kuitenkaan voi lopettaa vielä..

"Et tiedäkään, miten paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana.. haluan takaisin lähellesi, mutta ensin minun on kerrottava jotain", aloitan ja mieleeni palaa muistoja kellertävästä huumekasvien muuttamana. Se tamma oli minulle täysin vieras. Minäkin olen vieras, enkä muista omista kohtauksistani paljoakaan.
"Minä olen sekoamassa. Tulee hetkiä, jolloin en ole minä. En tiedä, missä itse olen silloin, sillä en muista noista juurikaan. Käyttäydyn omituisesti, löydän itseni täysin eri paikasta. Muistan hyökänneeni poikani kimppuun. Arraian pojan", pidän tauon ja katson tammaa. Surustani huolimatta elävä muisto Arraiasta saa suupieliini hetkeksi pienen hymyn.
"En tiedä, olenko vaarallinen seotessani, enkä tiedä, sekoanko vielä joskus lopullisesti. Minä olen taakka, Gretel, en voi luvata voivani pitää sinusta huolta", lopetan lauseeni ja käännän katseeni merelle. Mutta minä haluan yrittää. Koetan viestiä samaa katseellani, kun jälleen käännän silmäni toiseen, mutten saa sanottua sitä ääneen.
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja Sanni » 27. Kesä 2012 22:52

Käänsin korviani kuunnellakseni Kavaria.

Toisen sanat satuttivat sisältä, mutta ne olivat totta. Arraia oli tappanut itse itsensä, mutta se oli ollut monen tekijän summa. Tapahtumat olivat jättäneet molempiin pysyvät arvet, mutta arvethan umpeutuivat ajanmyötä. Oliko nyt vihdoin sen aika, että nämä vuosia vuotaneet haavat lopulta tyrehtyisivät? Hätkähdin, sillä kiinnitin huomiota varsin merkittävään aikamuotoon orin puheessa. Rakastin. Orilla siis oli toinen? Vedin syvään henkeä, vilkaisten sitten taakseni, jossa ruunikko oli kääntynyt katsomaan merelle.

- Olen.. pahoillani. Sain lopulta sanottua, katkonaisella äänellä. Se oli kuitenkin puhdas anteeksipyyntö, ja toivoin, että Kavar ymmärtäisi sen. Sisälläni myrskysi - toinen oli tosiaankin tarvinnut minua, mutta olin kadonnut. Kadonnut kuin tuhka tuuleen, rypemään vuosiksi tapahtuneen takia, jota en voinut enää muuttaa. Tunsin itseni idiootiksi, mutta en kuitenkaan katunut ratkaisuani. Tämä oli minun elämäni, ja jos olin tehnyt virheen, korjasin sen. Tälläkertaa virhe oli ollut kuitenkin niin suuri, ettei yksi anteeksipyyntö varmastikaan auttaisi.

Ori alkoi puhumaan sairaudestaan. Kuuntelin hiljaa, täysin herkeämättä, sinisten silmien vaeltaessa levottomasti ruunikon kehossa. Sekoamassa? Kavar? En tiennyt mitä ajatella, saatika sitten sanoa, joten nielin kaiken, mitä toinen sanoi. Kohtauksia, Arraian poika, vaarallisuus, sekoaminen.. Oliko tämä tosiaan Kavar? Se Kavar, joka oli luvannut huolehtia minusta, auttaa minua selviämään. Nyt minä joutuisin puolestani auttamaan? Olinko siihen kykeneväinen? Ristiriitaiset ajatukset soutivat päässäni kilpaa, kunnes rohkaistuin, käännyin ja astelin Kavarin vierelle. Liu'utin turpaani pitkin toisen kaulaa, sitten katsoen tähän tuikkivilla silmillä.

- Narkomaani ja hullu, ei hassumpi yhdistelmä. Naurahdin, hymyn kariutuessa huulilleni.
- Kavar, muistatko kun saavuin ja olin joku muu kuin mä. Sä lupasit huolehtia musta, etkä pelänny sitä, mikä mä olin. En mä pelkää sua.. Kuiskasin lopulta toiselle, katsoen nyt myös horisonttiin. Se oli kaunis. Juuri niin kuin silloinkin, kun olin rantaunut Caraliaan.
- Jos vaan voit antaa mulle anteeksi... Vedin syvään henkeä.
- .. ni ollaanko taakkoja toisillemme? Taidan olla sulle huolehtimista velkaa.. Virnistin orin puoleen, mutta hymy pyyhkiytyi kasvoiltani nopeasti. Katsoin toista silmiin. Ne olivat niin syvät, niin tutut. Tunsin lämmön kehossani, ja tajusin sillä hetkellä, että jos en nyt saisi Kavaria, ei millään olisi enää merkitystä.
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 27. Kesä 2012 23:15

[Tässä mä vaan kirjottelen, vaikka pitäis pakata.. Ja kohta itken. Snif, Grevar <3 Vai Katel? Karttu xD <3]

"Minä olen pahoillani, Gretel", vastaan hiljaa toisen anteeksipyyntöön. Minä, hän, molemmat.. ei silläkään oikeastaan ollut väliä. Ei enää. Vaikka helpottavaa on kuulla toisen yhä välittävän. Ainakin jollain tasolla. Mitään ei oltu vielä sanottu suoraan, mutta ehkä sen aika tulisi. Ehkä tässä hiekkarannalla selviäisi molempien kohtalo. Entiseen ei olisi paluuta, mutta soisiko kohtalo tosiaan meille vielä yhden mahdollisuuden olla yhdessä?

Gretel näyttää käsittelevän paljon tunteita puhuessani sairaudestani. Hiljaisuus tuntuu painavalta ympärillämme. Odotan vain hänen reaktiotaan. Ja kun se lopulta tulee, en voisi olla helpottuneempi. Hän astelee vierelleni ja samassa tunnen pehmeän turvan vasten kaulaani. Niin tuttu kosketus. Suljen hetkeksi silmäni ja nautin toisen lämmöstä. Koska olinkaan viimeksi tuntenut mitään vastaavaa? Kun avaan silmäni, näen toisen katsovan minuun. Naurahdan hänen seuraaville sanoilleen, vaikka niissä ei tosiasiassa ollut mitään naurattavaa, ei mitään, mille pitäisi nauraa.

Sitten kellertävä alkaa puhua, ja minä jähmetyn kuuntelemaan. Pelolla odotan toisen lauseen loppumista. Hän puhuu menneistä. Minä todella muistan päivän, jolloin tapasin Kertun ensimmäistä kertaa. Kaikki oli toisin, minä olin tuolloin toinen. Miten pieneltä ja hauraalta tamma olikaan näyttänyt tuolloin.. Aivan kuin pelkkä katse olisi saattanut rikkoa hänet. Ja silti niin jääräpäinen ja päättäväinen, osin huumeiden ansiosta. En pelännyt häntä, muistan senkin.

"En mä pelkää sua.." tamma kuiskaa, eikä katso minuun. Kaiken tämän murheen ja sekavien tunteiden keskeltä alkaa nousta yksi tunne hallitsevaksi. Se kohoaa kuin kuplien jostain sisimmästäni. En keskity toisen anteeksipyyntöön, unohdetaan mennyt, sen sijaan tamman seuraavaan kysymykseen vastaan. Vastaan ilolla ja viimein suljen tamman syleilyyni. Hautaan kasvoni toisen harjaan ennen kuin käännän katseeni Gretelin silmiin.
"Kyllä, kyllä! Se olisi.. mukavaa", sanon viimein naurahtaen. Painaudun jälleen lähemmäs ja hengittelen toisen tuoksua.
"Tajuatko ollenkaan, miten paljon olen kaivannut sinua", totean ennemmin kuin kysyn.
feiarth
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja Sanni » 20. Elo 2012 13:15

Odotin ja odotin. Tuntui kuin aika olisi lopettanut olemisen, kaikki ympärilläni olisi muuttunut suureksi valokuvaksi eikä mikään olisi enää liikkunut. Aallot eivät lyöneet enää rantaan, tuuli ei enää leikkinyt jouhillani eikä kutittanut turpaani. Samettinen hiekka ei enää ollut pehmeää vain kovaa kuin asfaltti, seistessäni siinä, silmät tiukasti Kavarissa. Rintakehäni ei kohoillut, en hengittänyt.

Se olisi.. mukavaa. Ääni ei kuulu tästä maailmasta, Kavarin suu ei liiku. Sanat kuitenkin ovat todelliset, ja silmäni täyttyvät suolaisista onnenkyynelistä. Jalkani eivät suostuneet liikkumaan, kehoni ei totellut. Sitten, täysin odottamatta, kaikki palaa ennalleen. Kuin filmirulla olisi pikakelattu takaisin alkuun, ja vuosien jälkeen tunnen taas Kavarin lämmön kehossani. Turvan hamuamassa harjaani, lihaksikkaan kehon vasten rintaani. Orin ääni, sanat kaipaamisesta sekä koko tilanne sai minut tärisemään kuin horkassa - tämä kaikki oli totta. Totta! Painan itseäni tiukasti tummanruunikkoa vasten, kuin vaatien tätä pitämään minua tiukasti otteessaan. Sanat ovat kadonneet mielestäni, sillä koko maailmassa ei olisi mitään, ei mitään, mikä kuvaisi tätä tunnetta. Millään ei ollut enää väliä, sillä kaikki mitä ikinä haluaisin, kaikki mitä ikinä tarvitsisin, halasi minua juuri nyt.

- Taidan mä tajuta.. Kuiskaan hiljaa. Kuinka en voisi? Olinhan itse kaivannut Kavaria varmasti enemmän kuin tämä minua, mutta sitä en mainitsisi orille ollenkaan. Hymy kaartui suupielilleni, sillä mikään ei voisi enää erottaa meitä. Ei mikään!

( Byäääh <3 Anteeksi jumitus mutta nyt itken täällä tosissani. Rakastan tätä paria! Rrrrakastan. Ja Karttu on loistava :--D )
Sanni
 

Re: Menneisyyden varjoja silmien edessä [TH: MR]

ViestiKirjoittaja feiarth » 28. Elo 2012 20:17

[Ehdottomasti yks parhaista, ellei paras pari <3 Kun nyt vaan pysyisivät parina : D]

Tunnen, miten Kerttu alkaa täristä syleilyssäni, miten hän sitten painautuu lähemmäs. Ja minä pidän kiinni, painaudun lähemmäs, puristan silmäni tiukemmin kiinni ja pidätän kyyneleitäni. Mitäs minä sentimentaalinen hölmö olisin tunnepurkaukselleni mahtanutkaan.. Koko tilanne tuntuu äärettömän epätodelliselta, hyvin unenomaiselta. Mikäli tämä on unta, en taatusti tahdo herätä tästä enää milloinkaan. Unen tuolla puolen olisi kylmä ja karu todellisuus, hulluuteni. Tai kenties tämä olikin vain sitä samaa hulluutta, kärjistyneenä äärimmilleen. Tähän tilaan jäisin mielelläni loukkuun. Ei minun muusta tarvisi muistaakaan mitään.

"Olen kaivannut sinua niin paljon liikaa..." kuiskaan hiljaa peläten vetäytyä kauemmas toisesta. Tiedän, että sen aika tulee lopulta, jossain kohtaa joutuisin siirtymään askelen ja toisenkin kauemmas tammasta. Meillä on vielä paljon puhuttavaa, aivan liikaa, ja iso osa täytyisi saada pois alta ennen kuin seuraava kohtaukseni iskisi. Mikäli se iskisi, mikäli en kärsinyt sen aiheuttamista hallusinaatioista ja aistiharhoista jo nyt, tälläkin hetkellä.

"En halua päästää irti", sanon ja avaan viimein silmäni. En kuitenkaan liiku kauemmas, alan vain silitellä turvallani toisen kaulaa ja säkää. Tunnen toisen pehmeät jouhet huulillani, tuttuakin tutumman tuoksun sieraimissani.
"Mutta meidän pitäisi varmaankin puhua. Laatia jokin toimintasuunnitelma siltä varalta, että sekoan. Koska se ei ole kaunista katseltavaa, enkä tiedä miten vaarallista se kaiken lisäksi saattaisi olla. Sinun kannaltasi, tarkoitan", jatkan tovin hiljaisuuden jälkeen. En haluaisi kiirehtiä, mutta epätietoisuus kalvaa sisälläni. Epätietoisuus ja jonkinasteinen pelko siitä, että saatan seota hetkenä minä hyvänsä.
feiarth
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron