The Road Goes Ever On [yksin]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

The Road Goes Ever On [yksin]

ViestiKirjoittaja Rosadum » 09. Tammi 2014 13:20

Rantautumispeli; peli saattaa selittää myös jotakin oravien ja Makilin mystisestä suhteesta :>]

Makil


Ilta on seurannut aamua jo kahdesti sinä aikana, kun mustanruskea ori oli kulkeutunut merivirtojen mukana kauemmas ja kauemmas merelle. Koko tuona aikana hevosen katse ei ollut tavoittanut rantaa, ja hän tiesi, että ilman ajopuulauttaa, jonka päälle hänen oli onnistunut kiivetä, hän olisi jo hukkunut. Samanlainen tulevaisuus odotti häntä hyvin todennäköisesti seuraavan vuorokauden aikana, sillä puut alkoivat olla niin vettyneitä, että ne irtoaisivat pian toisistaan. Vaikka lautta pysyisikin kasassa oletettua kauemmin, makean veden puute nitistäisi jopa tämän ennen niin sitkeän, nyt lautalla apaattisesti makaavan hevosen suurin piirtein samassa ajassa.

Makil oli ehtinyt pohtia syntyjä syviä ja tutkia omaa sisintään, sillä lautta ei antanut paljoakaan vapauksia liikkumiseen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pysytellä hiljaa paikoillaan ja odottaa kohtalonsa hetkeä tulevaksi. Tällainen kuolema ei ollut tullut orin mieleenkään, ja hän olikin käyttänyt muutamia tunteja pohtimalla, kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos hän olisi sittenkin osunut kiviin pudotessaan jyrkänteeltä. Hidas pois kuihtuminen ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä vaihtoehdolta, vaikka tuskin sitä vastaankaan mitään voisi enää tehdä. Aiempiin kuolintapoihin pitäisi lisätä vielä mahdollisuus hypotermiakuolemaan. Vesi muuttui koko ajan kylmemmäksi, ja Makilin ennustukset lautan kunnosta alkoivat myös käydä toteen puiden alkaessa pikku hiljaa uida syvemmällä ja syvemmällä. Yksi takajalka ui jo kylmässä meressä.

Pieni, makea tuulahdus sai orin heräämään horroksestaan. Hetkinen… Tuoksu oli tuttu, mutta siinä tilanteessa, johon ori oli nyt joutunut, hänen oli vaikea ymmärtää sen tuomaa viestiä. Lopulta Makil jaksoi nostaa päänsä ylös ja kääntää epäröivän katseensa tuulen suuntaan.
Hänen edessään oli saari. Tuoksu tuli sen metsistä ja ruohosta, jota orin nälkäinen vatsa kipeästi kaipasi.

Kului vielä tunteja, ennen kuin saaren ranta erottui selkeänä. Siihen mennessä ajopuulautta sanoi sopimuksensa irti, mutta nyt sillä ei ollut Makilille enää suurtakaan merkitystä; hän voisi sittenkin elää, hän voisi selvitä tästä hengissä. Hänen täytyisi vain jaksaa uida rantaan asti.
Niinpä hän ui. Vesi oli hyytävän kylmää, muttei sentään jään peitossa. Makilin tahdonvoima ja kipukynnys olivat kuitenkin voimakkaampia kuin kylmän veden kuiskaukset, jotka ehdottelivat hänen lihaksilleen jatkuvasti vauhdin hidastamista, pysähtymistä ja nukahtamista, ja niin hytisevä tummanruunikko sai lopulta tuntea pohjan kosketuksen kavioidensa alla. Rantaan kahlatessaan hän joutui rikkomaan jääriitteen tieltään, mutta lopulta kaikki neljä kaviota olivat kuivalla maalla.

Tumma ori käänsi huohottaen katseensa merelle päin, vilkaisten vielä kerran hämmästyksen vallassa ulappaa, joka oli nielaista hänet, mutta josta hän oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Jokainen tärisevä henkäys nosti ilmaan hennon höyrypilven.
Kylmissään ja väsyksissäänkin Makilin oli pakko jatkaa matkaa eteenpäin, sillä hypotermia uhkasi yhä, niin kauan kuin tumma pohjakarva olisi läpimärkää. Tänä yönä ei siis nukuttaisi. Metsän sekaan kadotessaan Makil mietti sumuisen ajatuksen: Missä minä olen..?

***

Aamuauringon ensi säteet kohtasivat tasangon reunassa väsyneen, lähes sairaan hevosen, josta näki kauas, kuinka askel painoi ja hengittäminen tuotti hankaluuksia. Ori nosti päänsä ruohikosta vain muutamankymmenen sentin verran, näkemättä sameilla silmillään juuri mitään, vain hengittääkseen suupalojen välillä, ennen kuin palasi taas syömään.
Makil oli juossut koko yön. Hän oli löytänyt lähteitä ja juonut enemmän kuin jaksoikaan, mutta syömiselle ei ollut jäänyt aikaa. Oli aivan liian kylmä. Täytyi pysyä liikkeessä. Vasta nyt, auringonvalon tuodessa lämpöä iholle asti, ori pystyi pysähtymään pitemmäksi ajaksi ruokailemaan. Hän toivoi hartaasti, ettei mikään peto juuri nyt liikkuisi lähistöllä, koska juuri nyt hän olisi helpompaa riistaa kuin vastasyntynyt varsa.

Kului muutamia tunteja, eikä petoja tullut. Aurinko alkoi lämmittää jo mukavasti, eikä orin olo tuntunut enää niin kuumeiselta kuin aamun ensi hetkinä. Syöminen oli tuottanut tulosta ja rauhoittanut murisevan vatsan, mutta nyt väsymys alkoi todella iskeä kyntensä vanhempaan lämminverioriin. Hän ei edes muistanut, koska olisi viimeksi valvonut näin pitkään. Juuri, kun hän ajatteli siirtyvänsä takaisin metsän kätköihin nukkumaan, jokin pieni ja nopea ja punainen juoksi hänen vatsansa ali niin, että Makil säikähti pahanpäiväisesti. Stressihormoni herätti hänet äkkiä koomaa muistuttavasta tilastaan, kun tumma katse alkoi etsiä kuumeisesti sitä nopeaa otusta, joka orin oli äsken säikäyttänyt.

Tummanruunikko jäi sieraimet laajentuneina ja silmät suurina tuijottamaan kantoa, jonka päällä istui orava. Se söi jonkinlaista pähkinää kaikessa rauhassa, välittämättä Makilista tuon taivaallista. Oravako hänet oli säikäyttänyt? Ori päästi helpottuneena ilmat ulos keuhkoistaan, sillä orava ei ollut mikään petoeläin. siitä ei pitäisi olla vaivaa. Makil nyökkäsi kohteliaasti jyrsijälle ja kääntyi sitten kulkemaan polkua, jota pitkin oli löytänyt tasangolle. Nyt oli aika levätä.

***

Suuren kuusen juuristo oli juuri sopivan suojaisa, kuiva ja miellyttävä paikka nukkumiseen, ja Makil olikin sikeässä unessa tuntiessaan jonkin koskettavan kylkeään. Ori raotti silmiään, vaikka jatkoikin nukkuvan näyttelemistä; koskaan ei kannattanut olla hereillä, jos nukkumalla sai mahdollisuuden vihollisen yllättämiseen. Ensin ori hämmentyi, kun hän ei nähnyt minkään eläimen jalkoja vieressään. Sitten kosketus hänen kyljellään lähti vipeltämään kohti säkää ja kaulaa sellaista vauhtia, että orin oli pakko avata silmänsä ja katsoa, mikä hänen kimpussaan oikein oli.

Säikähtänyt huudahdus ja oksien rapina rikkoi metsän hiljaisuuden, kun Makil säikähti jälleen oravaa, joka oli syystä tai toisesta päättänyt tutkia hänen karvaansa lähempää. Ori nousi pystyyn sellaisella vauhdilla, ettei pieni pörröturkki ehtinyt hypätä edes viereiseen kuuseen. Sen sijaan se tömähti maahan ja lähti säikähtäneesti säksättäen pakoon. Ärsyyntynyt ja väsynyt Makil unohti hetkeksi valansa ja lupauksensa, painoi korvansa luimuun ja jahtasi oravaa koko matkan seuraavan puun juurelle asti, yrittäen osua raivostuttavaan pikkujyrsijään kavioillaan. Otus oli tietysti nopeampi, ja sen kiivettyä puun latvukseen Makil tuhahti vihaisesti. Pahuksen marakatti, katsokin ettei tämä toistu, tai minä vielä…
Nyt Makilin ajatukset ehtivät tilanteeseen mukaan, ja hän huokasi syvään. Ei hän tekisi oravalle mitään, hänhän oli luvannut itselleen niin. Edelleen hieman huonotuulisena tummanruunikko palasi havupuun suojaan nukkumaan.

Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi taas siihen, että joku kosketti häntä – tällä kertaa lautasilla olevan arven kohdalta. Kiukkuisena kuin ampiainen ori räväytti silmänsä auki ja tiuskaisi: ”Mene pois siitä, senkin kirppuinen karvapall-…” Lause jäi kesken orin huomatessa hämmästyksekseen, että koskettajana ei ollutkaan tällä kertaa orava, vaan toinen, nyt hieman säikähtäneen näköisenä kauemmas siirtynyt hevonen. Tämä vaalea, nuorehko ori pihisi vastaukseksi ”Anteeksi” ja katseli metsää selvästi etsien pakoreittiä.

Makilin ilme suli rauhalliseen hymyyn, ja hän asettautui hieman mukavampaan asentoon makuulla. ”Minun se tässä pitää anteeksi pyytää, luulin sinua… erääksi toiseksi. Olen Makil, ja tulin mereltä eilen illalla. Ajattelin levätä täällä hetken, mutta jos se ei sovi, niin minä tästä…” Ori oli jo nousemassa ylös, kun nuoremman hevosen ilme kirkastui, ja tämä pyysi nopeasti, että Makil pysyttelisi makuuasennossa. Vaalea hevonen sanoi, ettei Makilin tarvinnut lähteä mihinkään. ”Tervetuloa hevosten saarelle Caraliaan,” Makil kuuli nuoren orin toivottavan, eikä voinut mitään sille, että hänen suupielensä nousivat vielä astetta ylemmäs. Hevosten saari Caralia – se kuulosti hyvältä paikalta jatkaa elämää.
Hän kun oli jo hetken pelännyt rantautuneensa oravien saarelle.

Peli loppuu.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron