Lopultakin. [Yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Lopultakin. [Yksinpeli]

ViestiKirjoittaja Sasu » 04. Elo 2010 22:02

Megami

Vettä, vettä loputtomasti, aaltoja jotka viskelevät minua kuin kaarnavenettä myrskytuulella. Jaloissani ei ole enää voimaa, suolavesi kirvelee kurkussa ja silmissä. En voi olla ajattelematta, mitä tein ansaitakseni tällaisen lopun. Olen käyttänyt taistelutahtoni viimeisetkin rippeet, jopa ne, joita en tiennyt omistavani. Merivirtaus kuljettaa minua mielensä mukaan, enkä enää yritäkään pysyä pinnalla, minulla ei ole siihen voimia eikä oikeastaan syytäkään. Tässäkö tämä nyt oli, lyhyt elämäni? Haluan ainakin luoda vielä viimeisen silmäyksen tähän maailmaan. Niinpä ponnistelen pääni pinnalle, ja pakotan silmäni auki. Ei hääppöinen viimeiseksi näkymäksi, pelkkää aavaa merta ja joku saari tai kapea kannas ilmansuunnassa, jonka nimestä minulla ei enää ole aavistustakaan. Turhaa, kaikki ponnisteluni ovat turhia. Pitkälle minä pääsin, mutta tänne taidan hukkua.

Äkkiä adrenaliinisyöksy lävistää kehoni. Aivoni takovat vain yhtä ja ainoaa sanaa: maata. Yhtäkkiä olen jälleen täynnä eloonjäämisvaistoa, potkin vettä hurjasti kavioillani ja koetan kauhoa itseni irti minua kuljettavasta virtauksesta. Oli kestänyt hetken, ennen kuin näkemäni oli kulkeutunut aivoihini asti, mutta totta se on! Ihan ihka oikeaa, tukevaa maata. Ellei se sitten ole hallusinaatio ja minä vain hukkaan voimiani aivan turhaan, mutta sitä en tahdo uskoa. Niinpä uin eteenpäin konemaisesti, kauhoen vettä jaloillani niin ripeästi kuin vain pystyn, yrittäen pitää pääni pinnalla. Ranta on niin lähellä, mutta silti niin kaukana! Uppoan veden alle tahtomattanikin. Ei! Minä en halua kuolla nyt, en kun pelastuminen on niin lähellä! Voi ei, auttakaa nyt joku... joku, ihan kuka vain! Voi luoja, en tahdo kuolla nyt! Poskilleni valuvat kyyneleet sekoittuvat heti meriveteen, joka tuntuu oikein kiusallaan vetävän minua alaspäin. Enää vähän, ihan vähän! Tuntuu etten liiku lainkaan eteenpäin, ja samassa tajuan voimieni loppuneen. En pääsisi rantaan, en elävänä. Ruumiini saattaisi hyvällä tuurilla kellua sinne, petojen raadeltavaksi. Vajoan pinnan alle, yrittäen vetää vielä viimeisen kerran henkeä.

Sitten kavioni koskettavat pohjaa. Vielä kerran kehooni leviää adrenaliinia, juuri sen verran, että pystyn ponnistamaan hiekkapohjasta vauhtia, niin että nousen pinnalle haukkomaan henkeä, pärskimän ja räpiköimään. Ja samassa tunnen, kuinka kaikki neljä kaviotani asettuvat pohjaa vasten, ja pääni pysyy juuri ja juuri pinnalla ojentaessani kaulaani suoraksi taivasta kohti. Kahlaan kohti rantaa, kyyneleet valuvat silmistäni ja nyyhkäykset ravistelevat siroa kehoani. Minä selvisin, minä en kuollut, olen hengissä... enkä voi sille mitään, että itken aivan hysteerisesti. Olin niin kauhuissani, ja sillä sekunnilla kun tajusin kavioideni osuvan pehmeään pohjahiekkaan, se vaihtui sydäntäraastavaksi helpotukseksi. Kurkkuani polttaa yskiessäni vettä keuhkoistani, ja mitä ylemmäs vedestä nousen, sitä työläämmäksi käyvät askeleeni. Kun vesi ei enää kannattele painoani, jalkani alkavat täristä, ja nyyhkyttäen vajoan rantaveteen polvilleni hiekkaan lyövien vaahtopäiden kampatessa minut. Pelkällä tahdonvoimalla, tai niin minusta ainakin tuntuu, saan itseni kokonaan kuiville. Olen niin väsynyt, niin hirveän väsynyt, joka paikkaan sattuu ja haluan vain... en tiedä mitä haluan. Onneksi armollinen pimeys laskeutuu ylleni, eikä edes loppukesän aurinko pysty sitä lävistämään.

*
Raotan hitaasti silmiäni. Au. Sattuu. Auringonvalo sattuu silmiin, mutta on suolavedelläkin osuutta asiaan. Janottaakin. Eipä ole hääppöistä tämä elämä kotilaakson ulkopuolella, mikäli tästä voi mitään päätellä. Au. Minun pitäisi varmaan nousta, mutta ajatus tuntuu ylivoimaiselta. Ilta alkaa kuitenkin hiipiä luokseni, ja nyt kun asiaa ajattelee, en tiedä missä olen. Kaikki on niin sekavaa, ajatuksenikin, tuntuu kuin leijuisin jossain kehoni ulkopuolella ja katselisin samaan aikaan kirjavien pallojen ja neliöiden tanssia kun koetan saada kehoani hallintaan. Hiljaa hyvä tulee, eikös se niin mene. Pikkuhiljaa saan käännyttyä vatsalleni, ja siitä muutaman yrityksen jälkeen jaloilleni. Näytän varmaan ihan pikkuvarsalta, ja yhtä hontelolta minusta kyllä tuntuukin, päästäni huippaa. Nyt minua ei enää itketä, ja jälkeenpäin ajatellen se oli todella outo ja tavallista rajumpi tunteenpurkaus minulle. Mutta sitä se teettää, kun melkein kuolee.

En tahdo ajatella sitä, niinpä keskityn ympäristööni, kääntyen selin mereen. Ei merkkiäkään ihmisistä, ainakaan vielä. Pimeällä paljastuisi kyllä ovatko he tulleet tännekin pitkin yötä palavine valoineen. Sen sijaan – hämmästyttävää kyllä – täällä vaikuttaa olevan paljon hevosia. Ei muutamakaan hevonen olisi voinut aiheuttaa hiekkaan näin paljon kavionjälkiä. Tästä tulisi jotain jännittävää, jotain todella erikoista. Mutta ei kiitos vielä tänään. Juuri nyt en tiedä pystyisinkö kohtaamaan ketään, etenkin kun ottaa huomioon, että täällä kukaan ei tiedä minusta ja taustastani, sekä tästä pienestä seikasta jota moni varmaan kutsuisi identiteettikriisiksi. Vaikka ketään ei näy, en silti tunne oloani turvalliseksi rannalla. Varsinkaan kun meri kohisee takanani, ja jokainen rantaan lyövä aalto muistuttaa minua elävästi siitä kuinka hirvittävä jano ja hutera olo minulla on. Niinpä lähden varovaisin askelin kohti sisämaata.

Megami poistuu.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron