Mission impossible

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 01. Huhti 2012 19:40

» Komia poika Jamas tänne. x)

ARABELLA

Viime ilta... En saa sitä mielestäni. Se on juurtunut pysymään sisälläni, se on osa minua. En ole ylpeä siitä ja jos vain voisin vaikuttaa ajan kulkuun, palaisin ajassa ja katsoisin, ettei mitään vastaavanlaista pääsisi enää koskaan tapahtumaan. En ymmärrä kyllä vieläkään Jayn motiiveja tekoonsa. Hän ei näyttänyt olevansa edes milläänlailla pahoillaan. Hän oli särkenyt minut ja polkenut jalkoihinsa. Olinko enään tälle maailmalle mitään? Olinko pelkkä tyhjäkuori jonka kuului mennä sinne minne jalat ikinä veisivätkään. Se tuntui väärältä. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä olin tehnyt väärin? Kaikki, koko maailma on kääntynyt minua vastaan.

Askeleeni ovat raskaat, enkä näytä miltään puolin järin iloiselta. Ilmeeni on yhä surupohjainen ja korvat riippuvat laiskasti sivuilla. En tiedä minne olen menossa, tai mitä tekemässä. Ainoa asia on varma. Pysyn kaukana Jaystä ja mieluusti myös muista oreista. Ja yritän kasvattaa tulevasta varsastani jotakin upeaa, vaikka en ole lainkaan varma miten sen tulisi tapahtua. Oma äitini oli täyttä kultaa, mutta hän oli hankkinut minut ja veljeni Tlalocin tarkoituksella, rakastamansa puolison kanssa. Mutta minä. Minä en ollut toivonut tätä varsaa, eikä minulla ollut rakastavaa puolisoa vierelläni. Voisinko silti selvitä tästä kaikesta kunnialla? Aika näyttäisi.

Pysähdyn hetkeksi ja kohotan päätäni voidakseni tutkailla ja miettiä, minne sitten. Olisin tahtonut vajota maan rakoon ja pysytellä siellä. Olen tälle maailmalle pelkkä taakka ja muille hevosille oikea riesa... Miksi minusta tuli tälläinen, kuin tuli?
Minua pelottaa ja haluan vain lähteä. Tai olla joku toinen. Olla joku muu jolla on kaikki juuri niinkuin pitääkin.
En ole sisimmältäni itsetuhoinen, mutta eilinen kokemukseni... Se oli jopa minulle liikaa. Kauanko todella jaksaisin ottaa paskaa niskaan? Kun nyt jo taakka tuntui murskaavan painavalta.
Tuuli riepottaa rankasti mustia jouhiani saaden ne tanssimaan sekaisessa tunnelmassa. Jalkani värähtelevät pienesti ja koko kehoani jomottaa. Tämä tuntuu kerta kaikkiaan väärältä, jopa minua kohtaan.
Pystyn yhä nähdä tuoreena mielikuvana Jayn ja se saa minut yhä kiukkuisemmaksi jopa purkautuu esille kyynelinä jotka alkavat taas valua vuolaasti sieviä kasvojani pitkin.

Haluan pois...
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 04. Huhti 2012 16:12

JAMAS

Pitkät, rennot askeleet kuljettivat rautiasta, lihaksikasta kehoani myöden maahan tallottua polkua. Se oli sula, väritti ruskean sävynsä tähän kevääseen, keskelle loskan ja paljaiden puiden, jotka alkaisivat kasvattaa lehtiä lähikuukausina. Kevät oli niin kaunis. Vaikka talven pimeys ja kylmyyskin kiehtoivat minua. Mutta olin kyllä jo täysin sitä mieltä, että nyt olisi kesän vuoro. Odotin jännityksellä, täyttyisikö Caralia näin keväällä iloisesti telmivistä, viattomista varsoista.

Pohjoisesta virtaava tuuli keikutti ruskeita, pehmeitä kiharoitani ja ummistin hetkeksi silmäni vain siemaillen syvään keväistä, tuoksujen täyttämää ilmaa. Eräs tietty tuoksu sai suuret, tummat silmäni kuitenkin aukeamaan ja terävät, sopusuhtaiset korvani höristymään. Arabella. Kauanhan siitäkin jo oli, kun olimme viimeksi tavanneet? Ainakin ikuisuus. Kiristin hiukan tahtiani ja kohotin suurta, piirteikästä päätäni korkeammalle tähystäessäni eteenpäin. Kaukana hahmotin tumman pisteen. Sen oli oltava Arabella.

Saavuin lähemmäs, mutten ollut varma oliko tamma huomannut minua.
"Arabella!" Huudahdin kauempaa varmistaen, että ruunikko noteeraisi minut. Samaan aikaan kasvoilleni laajeni se rento, leveä hymy. Tummat silmäni yrittivät hakea katsekontaktia pikiharjaisen hurmaaviin silmiin. Saavuin viimein puhe-etäisyydelle.
"Hauska nähdä taas!" Tokaisin iloisesti tummansävyisellä äänelläni samalla kun harppasin viimeiset askeleet, että pääsin muutamien metrien päähän tammasta.
"Heei.., onko kaikki hyvin?" Kysyin huolestuneena kun Arabellan kauniilta kasvoilta ei paistanutkaan se elämänilo ja riemu niinkuin viime kerralla.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 04. Huhti 2012 17:40

Olen naulittu näille jalan sijoilleni, se tuo mieleeni eilisen. Näen yhä inhottavina mielikuvana sen kaiken. Miten se sattuikaan niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Olin hajalla, eikä minua parannettaisi pelkällä laastarilla.
Joku hihkaisee nimeni. Ääni on tuttu, mutta hieman vaivautuneella tavalla kohotan päätäni aavistuksen ja käännän sen muutaman asteen verran ja näen orin lähestymässä minua. Se on Jamas. Oi, miten mieleni tekisikään juosta tätä vasten ja hymyillä, mutta... En vain voi.
Jännityn oitis ja muutun hieman valppaammaksi, korvani ovat taaksepäin taipuneet, ainakin puoli luimussa. Rautias saapuu lähemmäs ja pysähtyy minusta ahdistavan lähelle ja se saa minut peruuttamaan korvat viimein niskaan taipuen.
Hauska nähdä taas. Voisimpa sanoa samaa, tai kyllähän minä voisin, mutta en vain halunnut sanoa.
En sano sanaakaan, se tuntuu helpoimmalta. Ori huomaa pian, etten todellakaan ollut samanlainen, kuin viime kerralla. Sinä ihana kertana jota olisin mieluusti muistanut lämmöllä. Jay oli pilannut kaiken. Hän oli tärvellyt mielikuvani oreista. Kaikki olivat lähes epäilemättä samanlaisia... Samanlaisia sikoja. En tietenkään tahtonut uskoa näin, mutta mitä muutakaan voisin uskoa?

"Mene pois," kuiskaan hiljaisesti ja huomaan rupeavani vapista. Minua pelotti. Aikoiko Jamaskin minulle pahaa?
Kyyneleiden valuminen ei lakkaa vaan päinvastoin. Tunnen kuinka poskeni märkiintyvät jatkuvasti valuvien kyynelten johdosta.
"Älä tule lähelleni, e.. en halua," kuiskaan taas ja pakitan askeleen tai kaksi kauemmas läsipäästä, jättäen tuon varmasti täytenä kysymysmerkkinä paikalleen. Miten voisin muka kertoa taikka luottaa toiseen? Selviäisin kaikesta helpoimmalla jos vain pitäisin kaikki itsestäni loitommalla.

Ajatus kuulostaa loistavalta, enkä nää syytä miksen kääntyisi ja yrittäisi karkuun. En tiedä mistä löytäisin voimia juoksemiseen, mutta en haluaisi kaiken tapahtuvan uudelleen. Siihen en suostuisi.
Käännähdän mustat jouhet hulmahtaen ympäri ja lähden juoksemaan tulo suuntaani kohden. En uskalla katsoa lähtisikö ori seuraamaan, sillä pelkään totuutta, ehkä enemmän kuin koskaan.
Mustat jalkani ovat kipeät ja minun on hyvinkin nopeasti taas hidastettava vauhtiani ja lopulta joudun hidastamaan vauhdin raviin, sillä se tuottaa tällä hetkellä vähiten kipua.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 05. Huhti 2012 15:50

Katseeni oli tarrautunut hetkeksi Arabellan sieviin korviin, jotka vetäytyivät lähestyessäni puoliluimusta aivan niskaan kiinni. Omat korvani sojottivat niin töröllä hörössä kuin olla ja voi, mutta laukin värittämille kasvoilleni oli leijaillut se hämmentynyt ilme ja se rento hymykin oli kadonnut jonnekkin. Otan askelen ja toisenkin taaksepäin, kun huomaan ruunikon ahdistuvan läheisyydestäni. Jokin oli nyt vialla. Kurtistin hieman kulmiani. Mene pois Arabella kuiskaa ja tuo pelkoa ja paniikkia lietsova henkäys saa toisen korvistani kääntymään sivulle. Kirkkaat kyyneleet valuvat vuolaina alas tähtipäisen poskia. Ruskeat, suuret silmäni kajastavat tietämättömyyttä ja hämmentyneisyyttä. Arabella toistaa ettei halua minua luokseen. Se saa minut pakittamaan vielä muutamalla askeleella. Katseeni hakee kontaktia tamman kyyneleiden kostuttamiin silmiin. Vaaleanruskea, kookas ja hienopiirteinen pääni laskeutuu hivenen alemmas.
"Arabella mikä on?" Toistan nyt huolestuneeseen sävyyn. Katseeni yrittää etsiä Arabellan kehosta merkkejä siitä, mitä hänelle olisi voinut käydä. Yllätyksekseni pikiharjainen tekee uukkarin ja lähtee laukkaamaan pois luotani. Aivan ohikiitävän hetken ajan vain tuijotan Arabellan perään suu auki kuin tyhmä.
"Odota! Älä mene!" Huudahdan toisen perään sen enempää ajattelematta, äänessäni kuitenkin se sama kummastuneisuus ja kysyvä sävy. En ymmärrä. Miksi Arabella juoksee pois luotani? Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä on saanut riistettyä kauniista olennosta sen rohkean ja rennon asenteen ja ilolla valjastetut kasvot. Mitä olen tehnyt hänelle? Otan kaksi töksähtävää käyntiaskelta ruunikon perään tummat silmät liimautuneena raviin siirtyneeseen tammaan. Mitä ihmettä? Seisoin hölmistyneenä paikoillani odottaen jotakin, vaikken itsekään tiennyt mitä.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 05. Huhti 2012 23:15

Minuun sattuu, en tahtonut Jamakselle pahaa, mutta voisinko mitenkään muka olla varma, ettei hän halunnut minulta samaa, kuin... Jay. Kuulen orin huutavan nimeäni, mutten halua pysähtyä. En halunnut, että minua satutetaan enää, olin jo aivan hajalla, en jaksaisi tätä samaa enää yhtään enempää.
Ummistan silmäni hetkeksi, mutta se riittää sen suhteen, että onnistun kompuroimaan ja kaatuamaan. Etupolveni naarmuuntuvat, mutta en nouse ylös. Kehoani jomottaa joka lihaksesta jatkuvan jännityksen johdosta. Hengittelen raskaasti ja katson kyynelten sumentaneilla silmilläni maahan. Lopulta tahdon vain tietää oliko ori lähtenyt perääni. Ainekaan en kuule hänen askeleitaan. Olen vielä näköetäisyyden päässä toisesta siksi minulle riittää vastaukseksi se, että käännän päätäni ja erotan andalusialaisen ääriviivat kauempana.
Halusin kertoa hänelle. Halusin luottaa häneen. Mutta voisinko tehdä niin?

Nousen maasta ja käännyn rautiaan suunnalle. Minun olisi kerrottava, maksoi mitä maksoi. Jamas kyllä ymmärtäisi... Vai ymmärtäisikö? Pidin koko tapahtunutta jo ennestään täydellisesti omana vikanani, itsehän olin toisen lähelleni päästänyt. Miten typerä olinkaan ollut.
Olen taas jännittynyt tuskin hengitän, kun astelen yhä kyyneleet silmissäni takaisin oria kohti. Pidän tuohon melko runsaan välimatkan, aivan vain varmuudeksi. Tuo kyllä kuulisi puheeni, puhuisin miten hiljaa tahansa.
Henkäisen syvään ja valmistaudun kertomaan ruskosilmieni katseen maahan kierrättäen.
"Jamas..." aloitan, mutta sen jälkeen jäädyn lähes täydellisesti. En tiedä miten jatkaa, tai kyllä tiedän, mutten vain pysty. Se vaatii uutta rohkeuden keräystä.
"Minut... Minut on..." saan jatkettua kunnes nielaisen kuuluvasti.
"Raiskattu," sana on lähes äänetön, vain hento ja voimaton kuiskaus, vaikka tiedän sen kantautuvan rautiaan korville. En uskalla nostattaa katsettani, vaikka tiedän hyvin mitä tulisin löytämään orin kasvoilta. Järkytys.

En tunne oloani helpottuneemmaksi. Tai ehkä odotin koko paljastamiselta aivan liian suuria. Ehken kaivannutkaan pelkkää tunnustusta vaan myös lohtua ja tukea. Pian nähtäisiin olisiko sellaista luvassa Jamakselta, vaikka tuo varmasti haluaisi hieman tentata minua tapahtuneesta. Hänhän voisi... Voisi yhtä hyvin syyttää siitä minua itseäni. Lepuutan korviani hieman arasti sivuilla ja otan muutaman askeleen lähemmäs oria.
"Voisitko..." yritän siirtyä Jamasta lähemmäs aina siihen saakka, että ryntäillämme on mahdollisuus hipaista toisiaan. Kokeilen painaa pääni läsipään kaulaa vasten.
"... olla hetken vain siinä?" vien kysymykseni loppuun ja toivon, ettei Jamas pakoilisi minua, ei ainakaan samalla tavalla, kuin minä olin hetkittäin tehnyt hänelle. Kaduin sitä. Halusin olla orin lähellä, enkä enää ikinä kuvitella hänestä mitään pahaa. En ikinä.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 06. Huhti 2012 09:42

Tumma, hetkeksi vain paikoilleen lasittunut katseeni katsoo Arabellan perään tiedottomana. Pitäisikö mennä perään? Vai vaan jäädä tähän ja jättää arvoitukseksi syyn, miksi ruunikko oli juossut minua karkuun. Säpsähdän, kun mustaharjainen tekee virheaskeleen ja rysähtää vasten viileää, kivistä polkua. Toinen korvani taipuu jälleen sivulle ja otan muutaman askeleen eteenpäin kuitenkin siihen jääden, seuraten tammaa katseellani, sattuiko tätä? Tähtipäinen ottaa kuitenkin jalat alleen, kääntyy kohti minua ja haparoivin, varovin askelin lähtee luokseni. Korvani kääntyvät kuuliaisesti eteen ja ruskea katseeni seuraa edelleenkin epätietoisuuttaan viestien tammaa. Mustin sukin merkitty risteytys jää seisomaan kauemmas, kyyneleet edelleen pelokkaissa silmissään. Ojennan lihaksikasta kaulaani aavistuksen kohden tammaa, mutta seison kuin patsas neljällä jalallani tasaisesti paikoillani. Hyväsydämiseksi tuntemani tamma aloittaa puheensa mainitsemalla nimensä, jolloin vain liikautan pienesti ruskeaa korvaani. Nieleskellen tamma jatkaa. Mielenkiintoni on täysin tamman puheessa. Mikä häneen noin oli iskenyt, että oli riistänyt kaiken sen rohkeuden ja seikkailunhalun neidosta. Viimeinen sana saa kylmät väreet kulkemaan pitkin ruskeaa selkääni. En osaa sanoa mitään. En tiedä mitä sanoa. Täydellinen neuvottomuus iskee minuun. Ei tuohon voisi löytää lohduttavia sanoja, tuntui vain, että mitä vaan sanoisin, se ahdistaisi ruunikkoa. Ainakin minua ahdistaisi tuossa tilassa. Ruskea astelee varoen lähemmäs, niin lähelle että ryntäämme hipovat toisiaan. Tähtipäinen painaa päänsä vasten kaulaani. Seison paikallani, hievahtamattakaan. Aivan hetken asiat vilisevät mielessäni kuin pikajuna, kunnes sitten painan varovasti kaulani vasten toisen kaulaa sitä aavistuksen kaartaen.
"Ei se ole sinun vikasi." Sanon hiljaa. Tekisi mieli hipaista tammaa lohduttavasti kaulalta, mutten uskalla, tiedä minkälaiset traumat tamma on itselleen tapahtuneesta imenyt. Pakitan yhden askeleen kauemmas tammasta ja katseeni laskeutuu tuon etusiin.
"Vuodat verta." Sanon ja lasken päähäni henkäisten ilmaa toisen polven kohdille, ennenkuin taas kohotan laukilla koristetun pääni ja haen katsekontaktia tamman vetisiin silmiin.
"Älä itke" Sanon hiljaa aavistuksen kurottaen päätäni kohden tamman päätä sitten kuitenkin vetäen sen takaisin kauemmas.
"En anna tapahtua sinulle enään mitään pahaa." Sanon edelleen pitäen äänensävyni melko rauhallisena, silti matalana ja vakavana.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 07. Huhti 2012 16:26

Jamas ottaa uutiset selvästi siten, että meni aivan sanattomaksi. En minäkään tahtonut kuulla samankaltaisia uutisia omilta läheisiltäni ja ystäviltäni. Maailma oli täynnä vääryyttä, mutta viime päivinä, ei... Viime vuosina on tuntunut lähinnä siltä, että koko maailma on kääntänyt minulle selkänsä. Miten väärältä se tuntuikaan. Pystyikö ori edes ymmärtämään miten pahalta minusta oikeasti tuntui? Jos menneisyyteni oli yhtä varjoa oli uskottavaa, ettei edessäpäinkään siintäisi mitenkään valoisa tulevaisuus. Pystyin jo nyt, todella paljon ennenaikaisesti näkemään mielikuvia joissa menetän loputkin rakkaani. Tulevan varsani, ystäväni ja Jamaksen. En jaksaisi tätä enää kauaan. Minua pelottaa, kun en tiedä miten kauan jaksan tätä. Voisin jopa erehdyksissäni mennä tekemään itselleni jotakin peruuttamatonta. Ajatus karmi, mutta nyt olin aivan neuvoton...
Rautias yrittää vakuutella, ettei se ollut minu vikani. Eikö? Miksi sitten jaksoin syyttää itseäni? Jay oli lämmittänyt minua pitänyt minut erossa hypotermiasta... Oliko hänellä oikeus tehdä minulle niin kuin teki? Oliko se muka sallittua?
"Mitä... Mitä jos se oli?" kuiskaan nyyhkyttäen. Koin syyllisyyttä tapahtuneesta. Olin ollut typerä, kun olin päästänyt kimon niin lähelle. Miten saatoin olla niin idiootti? Minua etoo ja pelkään, että tämä syyllisyys leimautuu niskaani ikuisuudeksi, ehkä koko loppuelämäkseni.

Ori liikkuu aavistuksen pois läheltäni ja meinaan jopa hätääntyä, peläten, että tämä menee pois luotani. Ennen, kuin ennätän anoa toista jäämään tämä mainitsee etusistani. Niin ne olivat ilkeillä naarmuilla, mutta se ei ollut minun suurin ongelmani juuri nyt. Olisi ne kuitenkin hyvä käydä puhdistamassa. Olisikohan lähellä jäästä avointa lampea?
"Ne täytyisi kaiketi puhdistaa," tuumaan hiljaisella melko voimattomalla äänellä. Kurotan kaulallani päätäni lumi penkkaa kohden ja nappaan hampaisiini tukon lunta jota töpöttelen kevyesti kaula kaarella naarmuja vasten. Pientä kirvelyä, mutta sille en suo valitusta. Tämä oli pientä kaikkeen muuhun verrattuna.

Jamas kehottaa minua lopettamaan itkemisen, mutta se saa minut vuodattamaan vielä muutaman uuden kyyneleen. Olin kiitollinen läsipäästä, siitä, että hän oli nyt täällä. Nyt, kun hän on lähes vierelläni tajuan miten paljon olen häntä ikävöinyt. Onko ori itse ikävöinyt minua? Ei olisi ihme jos hänellä olisi jo joku... Hänhän oli upea, suuri sydämisin ori jonka olin koskaan tavannut. Sellainen kuin Jamas kelpaisi kenelle vain. Huokaan kevyesti ajatuksilleni ja pidän pääni matalalla.
Ori lupaa, että mitään minulle ei tapahtuisi enää mitään pahaa. Mutta... Eihän hän voisi sitä luvata. Siitäkin huolimatta sanat tuntuvat hyvältä ja uskallan vääntää jotakin hymyn tapaista tummalle turvalleni.
"Uskot varmasti miten hukassa olen... En... En ole ollenkaan valmis äidiksi..." aloitan puhumisen ja hymyni katoaa, kuin ei olisi ikinä kasvoillani majaillutkaan.
"Mitä jos teen kaiken väärin? Jos olenkin aivan surkea äiti?" pääni on täynnä samantapaisia kysymyksiä. Itseluottamukseni on nollassa enkä usko enää, että minusta olisi mihinkään.
"Olen aivan avuton..." tuon totuuden esille. "Mitä minun pitäisi tehdä?" kohotan epätoivoisen katseeni ja yritän luoda suoran katsekontaktin orin lämpimiin silmiin. Kaipasin apua ja neuvoja. Turvaa ja tukea.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 07. Huhti 2012 18:48

Pudistan rauhallisesti ruskeaa päätäni tamman kysyessä että mitä jos tapahtunut oli sittenkin hänen syytänsä.
"Ei ollut, ei varmasti ollut, et voinut antaa orille vääriä merkkejä, sitä en usko." Lisään varmuus ja rauhallisuus tummassa äänessäni, vaikka mieleni tekisi kirota se paskiainen maan syvimpään koloon.
"Kuka se oli?" Kysyn sitten varovasti herkkämieliseltä tammalta ruskeiden silmieni yrittäessä tavoittaa Arabellan katsetta.
"Ymmärrän kyllä, jos et halua puhua siitä." Ymmärtäväisin mielin lisään vielä ruunikolle.

Nyökäytän myöntyväisesti päätäni, kun tähtipäinen kommentoi polviinsa liittyen, että ne pitäisi puhdistaa. Ennenkuin ehdin edes kurottautua kohti lunta, Arabella jo tuputtelee kylmää haavautuneisiin polviinsa. Henkäisen hiljaisesti tumman katseeni silmäillessä kaunista olentoa, jonka mieli on maassa ja ihan syystäkin. Miksi juuri hänelle piti käydä kaikki?
"Uskon sen." Sanon hiljaa Arabellan kertoessa kuinka epätoivoinen on. Varmasti. Tapahtuneesta voisi olla seurauksia, suurempiakin. Olisihan se iso asia tulla äidiksi vieraasta orista, jonka varsaa ei olisi halunnut.
"Et ole, älä höpise." Sanon hiukan käskevästi tamman miettiessä olisiko aivan surkea äiti.
"Et voisi olla, sinulla on niin suuri ja hyvä sydän." Sanon vakavalla äänensävylläni.
"Äläkä mieti vielä moisia, eihän se ole varmaa että olet kantava." Sanon lohduttavasti ruunikolle.
"Aika kyllä näyttää mitä sinun täytyy tehdä, ja tiedän ettet tee mitään väärin." Sanon vielä, ennenkuin päätän että yritän viedä tamman ajatukset edes hetkeksi muualle.
"Liityin muuten ylänköhevosiin." Sanon pienen, rennon hymyn kera joka kuitenkin häviää hetkessä, en halunnut vaikuttaa omahyväiseltä tamman silmissä.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 07. Huhti 2012 19:28

Jamaksen sanat saavat minun ainakin joltain pohjin tajuamaan, että en ollut tehnyt mitään väärin, mutta tästäkin huolimatta, sisintäni kalvaa yhä syyllisyys.
Rautias kysähtää nimeä ja jään miettimään uskaltaisinko kertoa. Se helpottaisi suuresti, mutta voisiko Jay vaikka satuttaa Jamasta? Sitä en halunnut. En tahtonut, että kukaan joutuu kärsimään minun takiani. Siltikin tahdon kertoa.
"Se oli Jay niminen kimo," esittelen raiskaajan, vaikka ääneni muuttuukin hieman väriseväksi. Pelkkä ajatuskin orista sai minut pelokkaaksi.

Rautias komentaa minua kevyellä äänellä, olemaan ajattelematta itseäni huonona äitinä. Ja Jamas oli myös oikeassa sen suhteen, etten välttämättä olisi edes kantavana. Mutta siltikin, se olisi todella todennäköistä.
Ori puhelee minulle lohduttavalla äänellä ja rohkaisee minua varsin tehokkaalla tavalla, vaikkei se kovinkaan suuresti ulospäin näy. Mieleni tekee vain kiitellä läsipäätä niin viisaista sanoista, mutta en saa sanaa suustani. Olen yhä aivan mietteissäni. Miten elämäni sitten jatkuisi tämän jälkeen. Jos olisin kantava synnyttäisin maailmaan sen hirviön varsan, mutta siitäkin huolimatta minun tulisi rakastaa sitä. Se tuntui ajatuksena varsin vaikealta, mutten missään nimessä voisi hylätä omaa varsaani. Sellainen äiti en halunnut olla.
Jos taas en olisi kantavana, kaiken tulisi jatkua aivan kuten ennenkin. Veisi kyllä varmasti lähes tuhottoman kauan aikaa toipua tästä kaikesta, mutta aika parantaa haavat.

Ori ilmoittaa, että oli saanut aikaiseksi liittyä ylänköhevosiin. Hienoa, että edes toisella meistä meni hyvin.
"Kiva kuulla," totean ystävällisempään sävyyn ja saan taiteiltua kasvoilleni jopa jotakin hymyn tapaista.
Pienen hetken aikana alan miettiä, mitä rautias todella minusta ajatteli. Minä pystyin nyt ainakin suoralta kädeltä ilmoittamaan - ainakin itselleni -, että olin ihastunut toiseen. Tosin kaikkea ympärilläni oli horjuttanut viime öinen tapahtuma, joka oli muuttanut minua varmasti monelta kantilta.
Minulla ei ole tulevaisuudelle suunnitelmia, mutta ainakin aluksi aion odottaa ja saada selville olenko kantavana Jaystä. Jos näin olisi alkaisi pitkähkö kantoaika. Ehkei minun kannattaisi edes miettiä muita asioita ennen, kuin varsa asia olisi selvä.
Ehkä, kun olen saanut ajatukseni ja maailmani selvemmäksi uskallan kertoa tunteistani Jamakselle, mikäli silloin ei vain ole liian myöhäistä. Tärkeintä minulle kuitenkin nyt oli se, että ori oli luonani ja minulle erittäin läheinen. Mieleeni juolahtaa nopeasti myös se, ettei Jamaskaan ollut vielä välttämättä valmis uuteen suhteeseen. Hänkin oli kokenut elämässää kauheuksia joista olin enemmän, kuin pahoillani.

"Miten sinulla sitten on muuten mennyt?" niin tässä oli jauhettu jo jonkun aikaa minusta ja minun kauheasta kokemuksestani, mutta nyt olisi Jamas ansainnut vuoron kertoa jotakin siitä miten hänellä oli mennyt. Ketä hän oli tavannut ja missäpäin kulkenut. Kuuntelisin mielelläni vuorostani hänen kertomaansa. Olinhan ainakin sen nyt orille velkaa joka oli kuunnellut ja lohduttanut minua, korvaamattomasti.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 09. Huhti 2012 11:38

Ruskea näyttää hetken empivän toisiko nimen minulle julki. Nyökäytän pienesti päätäni toisen sitten kertoessa sen. Tamman ääni värähti pelokkaasti, joka sai minut astumaan askeleen eteenpäin lohduttavasti.
"Älä pelkää." Sanon ja lasken ruskean katseeni ympäristöstä pikiharjaiseen.
"Älä anna sellaisen lurjuksen pilata hyvyyttäsi." Sanon rohkaisevasti, vaikka uskoakseni tapahtuma oli jättänyt melko rankat arvet tammaan heijastaen sen käyttäytymiseenkin omalla tavallaan. Senhän olin jo huomannut, kun Arabella oli pinkaissut pakoon saapuessani. Huokaisen hiljaisesti ja annan kirkkaan katseeni liukua maisemassa. Jay, se nimi ei kyllä sanonut mitään. Mutta selvittäisin siitä mokomasta kaikki tarvittavat tiedot. Tämähän ei tähän jäisi.
"Anteeksi kun jauhan taas, mutta tiedätkö mihin laumaan hän kuuluu?" Kysyin vielä pahoitellen sitä, että muistutin asiasta kokoajan. Olin kuitenkin valmis täräyttämään sitä mulkkua Arabellan puolesta. En ehkä tyypillisesti väkivallalla, mutta omalla tavallani.

Kertoessani laumaan liittymisestä Arabella yrittää kohottaa suupielilleen haparoivaa hymyä. Ainakin hän yritti unohtaa tapahtuneen. Arabella oli sinnikäs ja tiesin että hän kyllä toipuisi, toki se vaatisi aikaa ja paljon, mutta lopulta hän voisi varmasti jättää asian omaan arvoonsa. Vaaleanruskea, karvaiset korvani venyvät rennosti höröön Arabellan kysellessä kuulumisiani.
"Eipä ihmeempiä, olen tutkinut saarta ja saanut uusia ystäviä." Sanon pienen hymynpoikasen kera toiselle. Ruskeat silmäni käväisevät mietteliäästi toisen mahassa, ennenkuin siirtyvät nopeasti kuitenkin takaisin ruunikon silmiin.
"Mitenkä itselläsi on muuten mennyt?" Kysyn vastavuoroisesti kuitenkin yrittäen kiertää tapahtunutta parhaani mukaan, vaikka melkein kaikki lauseeni liittyvät jotenkin siihen.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 09. Huhti 2012 16:11

Huokaan hieman jännittyneenä, en todellakaan saisi antaa Jayn pilata elämääni enää yhtään enempää. Minun olisi mentävä eteenpäin, jollakin ihmeen keinolla ja jätettävä tapahtunut taakseni. Se ei kyllä olisi helppoa mikäli elisilta kantaisi hedelmää ja saisi minut kantavaksi. Milloinkohan se sitten todella selviäisi? Pystyisinkö itse aistimaan sen parin kuukauden päästä? Alkaisinko pian pyöristymään?
Jamas palauttaa minut kysymyksellään takaisin tähän maailmaan. Lauma. Jaa-a.
"En ole yhtään varma," sanahdan sitten alkaen kuitenkin pohtimaan mihin rautias näitä tietoja tarvitsi. Aikoiko hän mennä kostamaan? Minun pitäisi vakuuttaa orille, ettei se auttaisi asiaa, eihän väkivalta ikinä ollut oikein...
"En tiedä mitä aiot, mutta voitko luvata minulle yhden asian?" aloitan ja haen katsetta espanjalaisen silmistä. Jos hän lupaisi ei minun olisi syytä enää pelätä. En suinkaan pelännyt Jayn puolesta, minä en välittäisi, vaikka kuka tahansa polkisi hänet maan rakoon, mutta en halunnut rautiaalle sattuvan mitään. Eivät muut saisi kärsiä minun takiani.
"Älä tee mitään harkitsematonta," pyydän vain orin omaksi parhaakseen. Ei raiskaus ollut oikein minua kohtaan, enkä yrittänyt suojella kimoa kohtaloltaan. Yritin vain pitää huolen niistä joista välitin.

Rautias kertoo hänen kuulumisiaan ja väännän taas uuden hymynpoikasen tummalle turvalleni. Oli niin mukava kuulla, että orilla meni hyvin. Mieleni olisi tehnyt kysyä, että oliko hän tavannut ketään erikoista, mutta ajatukset siitä, mitä Jamas oli joutunut kokemaan edellisen puolisonsa suhteen.
"Ei kovin kummasti," totean, kun ori tohtii kysellä vuorostaan minun kuulumisiani.
"Olen kyllä ollut todella yksinäinen ja..." lopetan lauseen nostaen katseeni ympäröivästä metsiköstä oriin.
"... olen kaivannut sinua," vien lauseeni loppuun ystävällisessä äänessä, pyrkin olemaan turhan tungetteleva. En haluaisi olla tyrkky, ettei ori saisi minusta väärää kuvaa ja, vaikka alkaisi uskoa siten, että olin todella itse aiheuttanut Jayn teot. Minä olin ollut koko touhussa syytön, tai ainakin nyt uskalsin uskoa niin. Sekin oli yksin läsipään ansiota. Huokaan lähes äänettömästi ja alan hetkessä miettiä, missä olisinkaan ilman Jamasta. Kallistan aavistuksen päätäni ja annan katseeni kiertää nopeasti komean orin edessäni läpi.
"Olet kuitenkin tavannut satunnaisia hevosia," oli siis ehkä ihan väärin sanoa, että olin ollut yksinäinen, olihan minulla ollut seuraa aina silloin tällöin.
Nyt, kun aloin pohtimaan, ei minulla juurikaan ystäviä ollut. Oliko minussa jotakin vikana? Vai eikö kukaan vain tahtonut seuraa kaltaisestani epäonnisesta nynneröstä?

"Käveltäisiinkö?" ehdotan sitten, pieni maiseman vaihdos voisi tehdä hyvää.
"Vai irroteltaisiinko vähän?" kysähdän pieni kujeen omainen pilke silmäkulmallani. Jokin pienehkö kisa saisi mukavasti raajoihin liikettä. Käännän hienorakenteista päätäni ja tähystän hieman kauemmas etsien kohdetta, jonka luokse kisa päättyisi. Bingo. Kauahkona meistä, mutta selvällä näkyvyydellä seisoa tönöttää salaman nuolema puu.
"Se kumpi vika tuon puun luona on rampavanhus!" heitän haasteen ja lähden eteenpäin. Kun nostan laukan tunne selvästi miten huolet kaikkoavat mielestäni. Etenen hyvässä vauhdissa ja uskallan uskoa, että Jamas olisi aivan takanani. Minä en kuitenkaan armoa antaisi, nyt juostaisiin.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 14. Huhti 2012 11:30

Ruunikko vaikuttaa varsin epäilevältä mainitessaan, ettei ole varma Jayn laumasta. Nyökäytän vain vaimeasti ruskeaa, suurta päätäni sitten korvani kuuliaisesti kohti tummaturpaista höristäen tuon halutessaan vannottaa minulta jotain asiaa.
"Niin?" Kysyn ja annan ruskean katseeni valua nuoremman kiiltäviin silmiin. Osaankin jo odottaa jotakin sen kaltaista, mitä tamma sitten viimein sanoo.
"Lupaan." Sanon tyynesti pään nyökäytyksen yhteydessä tähtipäälle, joka näyttää olevan ihan vakavissaan.
"Olen hyvin otettu, että huolehdit, mutta kyllä minä pärjään." Virnistän sitten pienesti, hetkellisesti risteytykselle.

Tummaansuklaaseen taittavat silmäni tutkailevat kylmäverisen ruskeaa päätä, tuon otsaa koristavaa valkeaa tähtikuviota, jonka päälle muutamat mustat, satiiniset jouhet ovat laskeutuneet. Katseeni siirtyy hitaasti muutaman sentin tavoittaakseen syvänruskeat, lempeät silmät, joiden katseessa näkee jäljet raiskauksen aiheuttamasta epävarmuudesta, mutta sen takaa paistaa kuitenkin se vanha ja sama ystävällisyys, minä näen sen. Tamma kertoo ettei hänelle kummoista kuulu. Niin, se oli se yleisin vastaus. Luulempa, että mustajalkainen olisi tilittänyt kuulumisiaan iloisesti, yksityiskohdatkin kertoen, ellei hänelle olisi käynyt, mitä oli käynyt. Kupariintaittava tamma nostaa katseensa jatkaessaan lausettaan, missä kertoo olleensa yksinäinen. olen kaivannut sinua. Sanat eivät saa minua liikahtamaan, eivät ilmettäni värähtämään tai katsettani laskeutumaan tamman sieviltä, ilmeikkäiltä kasvoilta. Hiljaisuus laskeutuu raukeana yllemme antaen hetken miettimisaikaa.
"Minäkin sinua." Saan sitten viimein sanotuksi, myöntäen asian samalla itselleni, vaikka jossain syvällä sisimmässäni tunsin vääryyttä siitä, että voin kaivata ketään muuta, kuin Cisneä. Lempeä katseeni siirtyy hetkeksi ruunikosta metsikköön, siitä taivaalla, sitten maan kautta takaisin Arabellaan. Nyökäytän pehmeästi läsillä sivellettyä päätäni tamman lisätessä vielä lauseen kuulumisiinsa.

Neito ehdottaa sitten ohikiitävän hetken päästä kävelyä.
"Toki." Lausahdan rauhallisen rennolla, matalla äänelläni myöntyen tähtipään ehdotukseen. Pian Arabella kuitenkin korjaa ehdotustaan ja ennenkuin ehdin mitään sanoakaan, pikiharjainen viilettää jo naurunsekaisten sanojensa lomasta kohti salaman katkomaa puunrunkoa. Ruskeat, karvaiset korvani ponnahtavat hörölle ja ponkaisen voimakkaasti jaloillani itseni vauhtiin risteytyksen perään.
"Hyvä sinun nuoruuttasi sirkuttaa!" Huudan nauraen ja yritän kiriä tammaa pitkillä, matkaa voittavilla laukka-askeleilla aivan tamman sivuviistoon asti päätyen, armoa antamatta nuoremmalle, joka oli ottanut varaslähdön. Epäonnisuuttaan haljennut puu lähestyy ja kiiltävät silmäni käyvät aina puolittain välillä oranssinruskean ja maalin, jolle pyrin kiitämään ennen mustaharjaista, vaikka lopputulos alkaa näyttää toiselta.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 15. Huhti 2012 11:12

No, Jamas ainakin lupasi, ettei yrittäisi mitään turhan rohkeaa joten ehkä voisin ottaa ajatuksilleni rauhan. Kyllä orin sanoihin voisi luottaa. Rautias mainitsee olevansa hyvin otettu siitä, että huolehdin hänestä, mutta kyllä hän pärjäisi. Niin minäkin tahdoin uskoa, mutta kun maailma oli todella petollinen ja vaarallinen paikka, lisäksi olin menettänyt jo tarpeeksi itselleni tärkeitä hevosia, enkä kestäisi jos menettäisin vielä Jamaksenkin.
"Kyllä minä sen uskon," sanahdan sitten käyttäen jälleen kasvoillani jotakin hymyn tapaista. En kyllä tiedä sopisiko harkitsematon toiminta oriita vasten, mutta ei hän sitä ikinä tietäisi mitä tulisi tapahtumaan jos rautias törmäisi kimoon. Seurauksethan voisivat olla aivan hirveät, mikäli se vääntyisi tappeluksi asti. Värähdän pienesti ajatukselle. Minä varmaan pökertyisin jos vain näkisin naarmunkin Jamaksen iholla.

Kyllä minusta olisi juttua ironnut, mutta tuntui suorastaan siltä, että koko eilinen tapahtuma oli syrjäyttänyt kaikki aiemmat tapahtumat. Se oli valloittanut ajatukseni tyysti, mutta nyt orin seurassa ollessani saatoin jo jättää sitä kaikkea taka-alalle. Eihän sitä tosiaan auttaisi jäädä paikoilleen rypemään vaan olisi mentävä eteenpäin. Onneksi minulla sentään oli yksi hyvä ystävä joka kyllä tukisi minua.
Pidän katsettani rautiaaseen suunnattuna ja, kun kuulen tämän sanat sydämeni on sulaa täysin, mutta ulospäin näytän vain levenevän hymyn. Tuo oli todella ihana kuulla. Nostatti mieltäni roimasti positiivisissä merkeissä. Mieleni tekee kertoa orille, että mitä hänen sanansa todella merkitsivät minulle, mutta uskon sen tulleen jo jossain määrin selväksi.
Hah! Jamas suostuu pikku kisailuun, tai enhän minä anna hänelle paljoakaan miettimisaikaa taikak mahdollisuutta perääntyä. Kisa alkoi nyt ja nyt olisi syytä laittaa suuta soukemmalle ja antaa jalkojen polkea ylänköistä maata allamme. Navakka tuuli käy navakkana ja puhkuu tarmolla vastatuulena, kuin se ei tahtoisi meidän enää etenevän tippaakaan. En kuitenkaan anna periksi vaan pusken melkoisella vimmalla eteenpäin, mustat jouhet holtittomasti liehuen ja hulmuten.
Hyvä sinun on nuoruuttasi sirkuttaa, kuulen orin sanovan ja se saa minut nauramaan. Ori todella osasi kohentaa mielialaani, kaiken sen tapahtuneenkin jälkeen. Huomaamattani vauhtini hieman hidastuu ja pian pystyn näkemäänkin miten reippaasti läsikasvo oli minua saavuttanut. Päätän laittaa enemmän tarmoa ja vauhtia mustiin jalkoihini voidakseni luoda pienen välimatkan. Jamas kuitenkin paljastaa todellista nopeuttaan ja siksi näyttää kovasti siltä, että ei se välimatkan luominen noin vain onnistuisi. Sisuunnun sillä en tosiaan tahtonut hävitä itse aloittamaani kisaa ja tulla leimatuksi rampavanhukseksi. Tuskin Jamaskaan mieli hävitä, parempi niin. Jos hän säälisi minua ja antaisi armoa niin ei tässä enää sen jälkeen mitään hauskaa olisi.

Tunnen hien nousevan kevyesti karvalleni ja navakan tuulen puhaltaessa tunnen pieniä vilun väreitä. Maisemat vilistävät vilkkaasti ohitse ja maali alkaa jo häämöttää. Sieraimeni ovat laajina ja jalkani aivan liekeissä. Enpä ollut aikoihin ihan tosissani juossut, kuntokin päässyt hieman laskemaan, mutta äkkiäkös sen asian kerkeäisi vielä korjaamaan ennen, kuin alkaisin olla pieniin päin.
Pian toiseen takajalkaani iskee hyvinkin viiltävä kipu ja inahdan pienesti, mutta sulkien suuni hampaat yhteen puristaen. Hidastan nopeasti vauhtia selvästi toista takajalkaani aristaen. Puulle ei ole enää pitkä matka, mutta Jamas varmasti ehtisi ohitseni tässä ajassa, ellei tämä jäisi huomaavaisuuttaan katsomaan mitä minulle oli käynyt. Niin, ainahan se olin minä jolle sattui ja tapahtui. Viimeksi olin pudonnut vuoren rinnettä alas ja nyt minua suorastaan alkoi pelottamaan kyllästyisikö ori minuun täysin, kun hän joutui lähes jatkuvasti paapomaan minua. Äh, en tahtonut vaikuttaa avuttomalta.
Näiden ajatusten turvin nostan uudelleen laukan ja juoksen kivuliain askelin puun luokse jättäen kuitenkin kipeän takaseni lepoasentoon.
Wohweli
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Time » 09. Kesä 2012 22:05

Venytän pitkää, lihaksikasta kaulaani eteenpäin suklaanruskeat silmät leimautuneena ruunikkoon, joka viilettää verkkaisin askelin vielä ainakin muutaman hevosen mitan minusta edempänä. Ilmanvastus rikkoo yhtenäisen harjasmereni saaden vaaleanruskeat, laineikkaat jouheni hypähtelemään ilmassa. Savunharmaat sieraimeni laajenevat haukkomaan happea maalin lähetessä hurjaa vauhtia.

Yllättäen tähtipäinen hidastaa vauhtinsa selvästi aristaen toista takasistaan. Hieman jarrutellen siirryn töksyvin askelin raviin kiharaisen häntäni kohotessa liputtamaan aavistuksen korkeammalle ja kaulani keräytyessä nopeasti takaisin syvälle kaarelle. Huomaan kuinka pikiharjainen nostaa uuden laukan hampaitaan irvistellen, jolloin kaarran massiivisen ruhoni neidin tielle (?)
"Wou, ota nyt vähän rauhallisemmin." Virnistän toiselle tukkien tuon tien.
"Jos sinulle on noin tärkeää olla voittaja niin saat kyllä puolestani kävellä ensin puunrungolle." Naurahdan ja vilaisen ohimennen toisen takasta. Käännyn sitten puolittain niin, että tammalle aukeaa tie puunrungolle ja lähden kävelemään tamman perään, heti kun risteytys vain liikahtaisi eteenpäin. Karhea, paksu harjasmereni aaltoilee nyt tuulen siivittämänä kaulallani ja häntääni huiskauttaen lähden kävelemään, kun Arabellakin tekee niin(?)

Saapuessamme puunrungon luokse seisahdan pehmeästi pärskähtäen ja vilkaisen huomaamattomasti Arabellan vatsaa. Muusta sitä ei oikein voinut tietää oliko toinen kantavana, kuin siitä että tamman vatsa alkaisi paisua, ei syömisen johteesta, vaan jostain ihan muusta..
"No mihin ajattelit suunnata tämän jälkeen?" Kysyn kulmaani aavistuksen kohottaen. Olisi hyvä tietää tamman matkasuunnitelmista, jos vaikka ikävä yllättäisi.
Time
 

Re: Mission impossible

ViestiKirjoittaja Wohweli » 10. Kesä 2012 01:27

Minun kuului olla nuori ja terve, mutta nyt kaikki tuntui siltä, kuin olisin ollut jo vanha ja kaiken maailman vaivat olisivat iskeneet minuun, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Äitini ja isäni olivat molemmat terveitä, joten sukua ei voisi syyttää näistäkin omituisista vaivoistani.
Jamas käy hidastamaan vauhtiaan, kun huomaa minun ongelmani pahaisen jalkani kanssa. Ori ei näytä kuitenkaan sallivan sitä, että lähtisin yrittämään uutta laukkaa pelkkä voitto mielessä. Rautias puhelee minulle huvittuneeseen sävyyn enkä voi olla naurahtamatta.

"Ehkä minun tosiaan pitäisi ottaa hieman rauhallisemmin," totean sitten, vaikka tunnen itseni oikeaksi hölmöksi. Kakaraksi suoraan ilmoittaen. Ajatella nyt voittoa koko päällään, vaikka viisaampi tajuaa kyllä antaa periksi, eikä esittää vahvempaa, kuin onkaan.
"Minun puolestani kisa voi päättyä tähän," ilmoitan sitten, olin saanut purkaa jo energiaa tarpeekseni, eikä kisa ollut loppujen lopuksi niin merkittävä. Lähden kuitenkin liikkeelle päämääränä yhä kuitenkin puunrunko.
"Sovitaan, vaikka tasapeliksi," ehdotan sitten hieman virnuillen. "Voidaan sitten myöhemmin selvittää voittaja," puhelen siihen malliin, etten ole joka solulla vakavissani, pientä leikkimielistä puhelua vain. Mutta milloin tämä myöhemmin koittaisi? Sitten, kun olen selvinnyt ylitse 'pyöreä-kuin-pallo' ajasta? Ajatus kyllä tuntui hieman mieltä madaltavana. Ehkä näkisin seuraavan kisailun vasta sitten, kun olisin sen verta voimissani ja jalka kivuilta selvinneenä, kun yllyttäisin oman varsani kisaan.

Saavumme perille määränpäähämme, enkä voi olla miettimättä tulevaisuuttani. Jotenkin tuntui, että nuoruuteni oli vielä kesken ja, että tämä varsahulabaloo tuli aivan liian nopeasti minun kohdalleni. Tietysti minä pidin varsoista, mutta rajansa sillä pitämiselläkin. Ei olisi oikein jos vasta lapseksi itseään nimittävä saisi itse oman lapsen. Haluaisin pienoiselleni ehdottomasti parasta, mutta kysymysmerkiksi jäisikin se, että pystyisinkö tarjoamaan itse sitä kaikkein parasta.
Jamas kuitenkin keskeyttää - onneksi - mietteeni kysymyksellään.
"En tosiaan ole ehtinyt miettiä," myönnän sitten, yhteismaata karttaisin ainakin jonkun aikaan.
"Ehkä pysyttelen nyt lehtimetsässä, ainakin siihen saakka, että saan jalkani kuntoon," ehkä se olisi vain parasta minulle ottaa nyt ihan rauhassa, eikä hosua ja häseltää.
"Voisi olla myös hyvä, että käyn näyttämässä tätä jalkaa jollekin," en ollut nimittäin ollenkaan varma mikä sitä edes vaivasi. Rasitus kuulosti järkevimmältä, mutta saattoihan kyse oli jostakin vakavammastakin. Parempi katsoa, kuin katua.
"Oletko itse suunnitellut jo minne jatkat tästä?" kyllä, minä tahdoin tietää. Ja miksikö? Koska pidin orista, tahdoin tietää missä hän meni ja päästä tapaamaan häntä, mikäli se vaaleajouhelle vain sopisi. Eipä tuo vaikuttanut seurastani valittavan.
Wohweli
 

Seuraava

Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron