Tuulelle lauluni lauloin

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Tuulelle lauluni lauloin

ViestiKirjoittaja kaZAM » 26. Touko 2010 19:35

[Yksinpeli.]

Viimeinkin.
Viime päivät metsissä ovat hitaasti, mutta varmasti saaneet minut haikailemaan takaisin ylängölle. En ole poistunut laumamme hallitsemista havumetsistä kertaakaan sen jälkeen, kun Chinook ja Nunatak syntyivät. Se on tietysti ollut tarkoituksenmukaista meitä ajatellen. Metsä tarjoaa lapsille ja minulle turvallisemman ympäristön kuin aukea, tuulinen, kallioinen ylänkö. Se on ollut rauhallinen ja suojaisa paikka lasten elämän ensimmäisille päiville. Ja toki viihdyn mainiosti myös laumani metsissä. Mutta silti ylängöt ovat paikka, jonne aina eniten kaipaan. Tänä aamuna myös poikani ja tyttäreni näkisivät viimeinkin kansamme aavat ylämaat.

On hetki jälkeen sarastuksen, ja lapset ovat pirteimmillään. Parivaljakko juoksee milloin edelleni, milloin kieppuu jäljessä. Eivät he kauas mene, ja lisäksi he pitävät lähes taukoamatta sen verran suurta ääntä itsestään, että heidän peräänsä katsominen ei ole mikään haaste. Ei kumpikaan heistä tietenkään vielä puhu sanoja, mutta ei sellainen pikkuseikka estä lapsia metelöimästä. Uusin villitys on tällä hetkellä matkiminen. Pari päivää sitten satuimme heräämään yöllä ja kuulemaan satakielen laulua. Varsatkin kuuntelivat sitä suuret korvat höröllä. Nimensä veroinen tuo lintu onkin. Ja Nunatak kiinnostui siitä niin kovasti, että alkoi jäljitellä sitä. Chinook perässä, kuinkas muuten. Kaksi kimeä-äänistä pikkuvarsaa sokeltamassa laululinnun sirkutuksen perässä. Se oli luultavasti hupaisinta, mitä olen eläissäni kuullut. Nukahtaminen oli sen jälkeen tavallista vaivalloisempaa meille kaikille.
Sen jälkeen he ovatkin sitten ryhtyneet matkimaan jotakuinkin kaikkia ääniä, joita korviimme vain kantautuu. Lintujen laulua uudelleen ja uudelleen, joka kerta eri tavalla. Voi kuinka he riemastuivat kuullessaan haukan kirkaisun, jota itse pikemminkin hätkähdin. Ja peurojen haukkuva varoitusääni on jotakin kerta kaikkiaan mahtavaa.
Mutta voi tavaton, millaisella innolla he matkivat kaikkea, mitä minä suustani livautan. Toivoisin todella voivani jollain keinoin tallentaa heidän rajattoman äänimaailmansa. En haluaisi unohtaa sitä, kun he kasvaisivat.

Chinook on löytänyt orvokissa surisevan kimalaisen. Nunatak on salamana hänen vierellään tutkimassa sitä. Harpon pitkin askelin kahden pörisevän varsani ohitse ylärinteeseen. Tämän harjanteen jälkeen puiden lomitse näkisi jo nummelle. Puusto harvenee ja madaltuu.
"Älkää koskeko kimalaiseen", kehotan lapsia. "Voitte katsoa, mutta antakaa sen olla. Se voi pistää."
"Psstä!" hihkaisee Chinook.
"PsssssTÄ!" Nunatak perässä.
Hyönteinen jää sentään rauhaan, kun lapset ponkaisevat jälkeeni. Pienet kaviot ropisevat maata vasten, kun nämä kiihdyttävät ylämäkeen. Ennen pitkää heistä jompikumpi saisi väistämättä ampiaisenpiston. Hyönteiset ovat heränneet, kuten koko muukin kevät. Lehdet ovat puhjenneet puihin yhdessä yössä, siltä minusta tuntuu, ja maa viheriöi ja kukkii.
Chinookin ja Nunatakin ensimmäinen kevät. Minunkin ensimmäiseni monella tavalla. Kevät, jota Jawery ei koskaan nähnyt...

Saavutamme harjanteen. Lapsetkin pysähtyvät luonnostaan rinnalleni ja jäävät päät pystyssä katsomaan maisemaa, joka on niin erilainen kuin metsä, jossa he ovat viettäneet tähän mennessä koko elämänsä. Silmiemme alla maasto laskeutuu ja ylänkö alkaa. Puuraja katoaa ja muuttuu pensaikkoiseksi vaihettumisvyöhykkeeksi. Tuon keväisen maton toisella puolella aukeavat nummet, joiden tuore heinikko hehkuu vihreää ja kareilee tuulessa. Sininen, levottomien pilvien halkoma taivas on kaukana ja maisema jatkuu äärettömiin.
"Ylänkö", sanon pehmeästi.
"Ywämm", sanoo Nunatak kuin vahingossa.
"Wämm..." veljensä toistaa.
Kumpikin tuijottaa aukeaa maisemaa hämillään ja nostelee kavioitaan. Tunnen, että he ovat ponkaisemaisillaan juoksuun, mutta eivät ole aivan varmoja asiasta. Chinook katsahtaa minuun varmistaen, sisarensa perässä. Hymyilen heille.
Sitten he menevät.

Pieni Chinookini, pienempi Nunatakini. Meidän poikamme ja tyttäremme. Valtamerenhautaa syvempi liikutus rouhaisee rintaani, kun katselen rakkaimpieni kiitävän kohti nummia, joita myös rakastan.
Samalla sydäntäni viiltää kaipaus. Kyynelten airue kihoaa silmiini, kun ajattelen, että voisin seistä tässä heidän isänsä yhä rinnallani. Hyvinkin voisin. Se olisi aivan mahdollista. Asiat olisivat juuri niin, jos ne eivät olisi toisin. Minä ja Jawery voisimme katsella yhdessä, kuinka tyttäremme ja poikamme syöksyvät hihkuen ylängön laitimmaisille nummille ja menevät sekaisin sillä tavalla kuin hyvin pienet lapset menevät päästessään suureen, aukeaan paikkaan, jossa voi juosta.
Voi kuinka he juoksevat. Ympyrää. Sinne tänne. Täyttä vauhtia, kiljuen, yhdessä. Ylänkö on uskomaton. Ei yhtään puuta, jota pitäisi väistää. Äärettömästi ihanaa, tuoretta ruohoa, joka kareilee tuulessa ja kutittaa jalkoja.
Naurahdan ja räpäytän kostuneita silmiäni. Hengitän syvään kuulasta ylämaiden tuulta ja koetan näinäkin hetkinä muistaa, että kukaan, joka on kerran ollut ainetta ja energiaa, ei koskaan todella poistu tästä maailmasta. Ponkaisen lasten perään ja juoksen heidän mukaansa leikkimään.

Kun minä ja Chinook myöhemmin lepäämme kylki kyljessä nummen aurinkoisella puolella ja olemme väsyneitä kaikesta juoksemisesta, Nunatak kohottaa päätään ja kuuntelee. On hyvin hiljaista, kun vielä hetki sitten rinne täyttyi riehakkaista äänistämme. Mutta Nunatak nousee seisomaan ja ravaa nummen harjanteelle. Katson hänen peräänsä tarkkaavaisena ja höristän korviani. Sitten ymmärrän, mitä hän niin tarkasti kuuntelee.
Tyttäreni kohottaa kasvonsa vasten ylänkötuulta ja alkaa suhisten matkia sen ääntä.
kaZAM
 

Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron