Tanssittaa vanhoja luurankoja

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 20. Huhti 2012 19:58

[Mukaan vain Iina & Aquila.]

ZOE

Odotin sadepisaroiden tanssia, ilma tuntui tuuliselta ja pilvet ajoivat toisiaan taivaalla. Mutta sadetta vain ei tullut, vaikka odotus sai pääni särkemään ja silmissä sumenemaan. Ehkä se ei kuitenkaan ollut odotus, ehkä se oli tämä kipu ja kylmyys. Ehkä kylmyys tuli sisältä ja kipu paiskautui aina vasten kasvoja, mutta näin pitkän ajan jälkeen siitä ei enää jaksanut välittää.
Siihen ikään kuin turtui.

Ontuva askellukseni ei estänyt minua kulkemaan hiljaa ylängön toiselle puolelle, vaitonaisin askelin, pimeä kutistuu eikä sitä ole laisinkaan. Kesän lähestyessä valon aika pidentyi, täälläkin oli vielä aivan valoisaa. Askeleideni verkkaisuus muuttuu hivenen, kenties en vain jaksa, ehkä ne nopeutuvat, kenties hidastuvat entisestään. En oikeastaan jaksa rekisteröidä mitään, olen pian reunalla.
Katson alas reunalta, tuijotan hiljaisena aaltojen syvyyksiin ja mustina kiiltäviin rantakallioihin. Joskus mietin, entä jos vain lopettaisin tämän kaiken? Entä jos antaisin vain periksi ja tappaisin jalkani viimeisen kerran hyppäämällä? Tosin nytkään ei tarvitsisi tehdä mitään, ponnistus takajaloilla ja se olisi siinä.

Hyvällä tuurilla löisin pääni, menettäisin tajuntani ja kuolisin tajuamatta mitään.
Se siitä hyvästä tuurista, ei sitä minulla ole ennenkään ollut, todennäköisesti löisin kyllä pääni, kärsisin mielettömistä kivuista, raahautuisin henkitoreissani rantaan ja joutuisin jatkamaan helvetillistä elämääni edelleen samalla saarella.
Juurikin niin, todennäköisyyslaskelmat olivat aina puolellani, olipa se hyvä tai huono asia.

Pitkästä aikaa tekee mieli koukistaa jalat ja jäädä makuulleen, kenties nukkua hieman. Toisaalta tiesin myös että kaikkein kivuliain asia maailma olisi kammeta itsensä taas pystyyn, mutta se olisi vasta jälkeen kenties melko hyvin nukuttujen unien.
Tämäkin asia oli kaksiteräinen miekka, siinä oli hyviä ja huonoja puolia, jotka riitelivät keskenään. Riitelivät pääni sisällä ja saivat minut lähes sekoamaan. Toisaalta tänne voisi tulla myös joku ja vaikka tappaa minut siihen paikkaan, maatessani suojattomana paikallani, pääsemättä kunnolla pystyyn.
Toisaalta joku voisi tulla ja kysellä että onko kaikki hyvin.
Toisaalta voisi myös olla että tänne ei tulisi ketään ja tässä saattoi olla tilaisuus nukkua vähän kunnollista unta.

Huomaan taas olevani tilanteessa jossa en tiedä lainkaan mitä pitäisi tehdä. Näitä on nykyään aivan liian paljon.
Katse harhautuu merelle, odotan sadetta joka pyyhkisi tuskan kasvoiltani.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Huhti 2012 15:59

AQUILA

Hirveän painostavaa. Ei ole enää edes kuin tyyntä myrskyn edellä, sillä tuulikin on jo yltynyt varsin navakaksi. Kuljin sitä vastaan ja se tuntui paikka paikoin jopa yllätävän raskaalta. Kovasti se tuuli ainakin tempoi jouhiani, tuli melkeinpä sellainen tunne että se repisi jok' ikisen jouheni tätä menoa irti. Sitten olisin ihan kalju ja harjaton, olisiko se sitten mukavaa?
Pelkkä ajatus saa minut hymähtämään huvittuneesti itsekseni. Ehkä jouheni eivät niin pienestä lähteneet irtoilemaan, toivottavasti ainakaan. Niinpä jatkan kulkuani.
Olipa taas kertakaikkisen hiljaista.

Odotan vain, milloin vettä alkaisi pisaroida. Kevät oli jo päässyt pitkälle, ja lumi- tai räntäsateita ei hyvin suurella todennäköisyydellä enää tulisi ollenkaan. Maakin oli lähes täysin sulaa, ja se ainakin helpotti liikkumista huomattavia määriä. Vatsanikin kun oli jo kasvanut kokoa jonkin verran, niin oli paljon miellyttävämpää kulkea eteenpäin kun ei tarvinnut pelätä joutuvansa taapertamaan helkkarinmoisessa hangessa.
En kyllä viime aikoina ollut taaskaan tavannut turhan paljon ketään. Mietin joskus että olinko minä kamalan yksinäinen tai jotenkin tiedostomattani ajanut itseni sellaiseen tilaan, että onnistuin vain aina kuin sattuman kaupalta olla törmäämättä kehenkään - tai jos törmäsin, niin keskustelu oli kamalan muodollista ja vaivaantunutta, ja tunsin itseni jotenkin ihan erilaiseksi kuin muut. Mutta oikeastaan en enää nykyään osannut murehtia sitä samalla tavalla. Törmäsin johonkuhun jos törmäsin - jos en, niin eipä siinä yksin vaeltelemisessa ja olemisessakaan mitään pahaa ollut. Minulla oli sentään rakas Cladini, ja joskus, varmaankin loppukesästä, myös pieni varsa.

Pysähdyn hetkeksi syömään muutaman heinän yhdestä varsin kuivasta kohtaa. Heinä on kuitenkin vielä varsin kuivakkaa ja mautonta, joten lopetan oikeastaan ennen kuin kerkeän syödä muutamaa kortta enemmän. Ei tämä vielä mitään kamalaa herkkuruokaa ollut. Joko ruoka oli vielä aivan kosteaa lumen sulamisen jäljiltä, tai sitten kuivakkaa - joka tapauksessa ainakin myös varsin elotonta ja ruskeaa - koska maa ei ollut alkanut vielä kunnolla vihertää. Aika masentavaa.
Tuhahdan hieman tympääntyneesti ja katson ympärilleni. Taisin olla aika lähellä merta..
Hetken mielijohteesta päätän lähteä katsomaan sitä. Samalla tuuli yltyy entisestään.

Kun pääsen perille, on jo alkanut tihuttaa hyvin vaimeasti vettä. Pilvet roikkuvat raskaina taivaalla, ja vilkaisen niitä ennen kuin suuntaan katseeni tummaan mereen. En kuitenkaan kerkeä kuin haistaa suolaisen kirpeää meri-ilmaa, kun huomaan tumman hahmon silmäkulmassani, oikealla minusta katsottuna. Kohotan kaulaani ja höristän korviani kääntäen pääni sinne suuntaan. Musta siluetti piirtyy vasten merimaisemaa, muuta en erota. Pohdin hetken, sitten lähden verkkaisin, miettiväisin askelin toista kohden.
"Hei?" sanon kokeilevasti kun olen jo aika lähellä toista. Ilmeeni muuttuu kuitenkin entistä mietteliäämmäksi kun pääsen varsin lähelle toista, ja tunnistan tämän tammaksi - vieläpä erääksi, jonka olin tainnut tavata hyvin kauan aikaa sitten.
Arvet kielivät helposti siitä että tämä oli todella se kauan sitten tapaamani tamma, vaikka näin läheltä sen kyllä huomasi olemuksestakin. Äkkiä oloni muuttuu jotenkin inhottavan epävarmaksi. Ei tämä nyt kyllä ollut hyvä idea. Siitä oli niin kauan aikaa, ja emme olleet oikein tulleet juttuun... Olin ollut niin sekaisin silloin.
"Ai se olitkin sinä", saan vain sanottua suustani koruttomasti, samalla kun katson toista.
Niin.
Zoehan se.
Kuinkas muuten...
Olisi ehkä pitänyt vain jäädä yksin.
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 21. Huhti 2012 17:33

Askeleet eivät saa päätäni kääntymään, katselen edelleen merelle päin. Olo tuntuu hyvin vanhalta, kipu vanhentaa aina jonkin verran. Voin hyvin tuntea rypyt silmäkulmissani, vaikkei niitä olekaan. Ne ovatkin lähinnä henkisiä ryppyjä.
Lopulta se joku on lähempänä ja äänen kuullessani käännän hitaasti pääni häntä kohden. Mustat silmäni katselevat ilmeettömänä tummaa tammaa edessäni, joka näyttää tunnistaneen minut.
Hetken jopa luulin häntä Mereliksi, ihan vain saman rodun perusteella. Mutta hyvin pian huomaan ikäeron, huomaan käyttäytymiserot ja huomaan hivenen kasvaneen vatsan. Raskaana?
Aquilako?
Ah, sehän se nimi olikin.

Annan korvieni pysyä rennosti sivulla, mittaillen tammaa katseellani. Olin hyvin väsynyt.
"Niin, minä."
Käheä ääneni on vailla tavanomaista teräänsä, tunnen huokauksen nousevan hiljaisena kurkustani, mutten päästä sitä livahtamaan huulieni välistä. Viime tapaamisesta tamman kanssa on kauan, miten voimme edes sattua näin yhteen jälleen? Onko elämä oikeasti pelkkää uhkapeliä...
Jään hetkeksi muistelemaan sitä merenrantaa, olimme jälleen meren äärellä kahden kesken. Tosin viimeksi oli muistini mukaan satanut vettä, nyt tosin ei. Edes pisaroi, mutta minä jaksaisin kyllä odottaa.

Viimeksi friisiläinen oli ollut paljon sekavampi, paljon nuorekkaamman oloinen. Mutta kenties raskaus oli tuonut vastuuta, oliko hän sitten löytänyt itselleen kumppaninkin? Siihen en tietäisi vastausta kuin kysymällä, mutta juuri nyt en jaksanut tungetella.
"Meneekö sinulla nykyään paremmin?"
Kysyn viimein hiljaisella sävyllä, viitateen aiempaan keskusteluumme. Siitä oli tosiaan kauan, vuosi, kaksikin? Melkein, tosin minun muistiini ei aina ollut aivan luottamista. Kireää silloin oli ollut, minä kivuissani, hän jonkin muun syyn takia. Äkkiä olimme vain kyllästyneet toisiimme ja häipyneet kumpikin tahoillemme.
En ollut jaksanut kiinnittää huomiota toisen tunteisiin, olin ollut aivan liian tympeä omien ongelmieni takia.

Olin tosin edelleen, ongelmissa ehkä, kivuissani, tympeä ja hankala. Mutta olin oppinut valehtelemaan ja peittämään kaiken hyvin, voisin ehkä ottaa selvää mikä Aquilaa oli silloin vaivannut. Toisaalta minua ei ehkä kiinnostunut, mutta toisaalta taas pieni, aikaa sitten unohdettu uteliaisuus kyti sisälläni.
Ehkä minun olisi taas aika näyttää kynteni ja ottaa kantaa asioihin?
Tai ehkä olisi parempi vain pysyä hiljaa ja vältellä muita, mutta parantajana minulla oli myös tiettyjä velvollisuuksia muita kohtaan.
Mutta tuskinpa Aquila halusi minulle tuntojaan purkaa, en yleensäkään vaikuttanut kovin vastaanottavaiselta. Ehkä minun pitäisi vain esittäytyä hieman avoimempana, tosin mitä sekään välttämättä auttoi?

Vaihdan asentoani hieman, nojautuen pois päin kivusta. Katson alas reunalta, meren velloviin syvyyksiin.
En kuitenkaan sano mitään.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Huhti 2012 18:10

Oloni on todella epämukava, enkä ole edes ihan varma mistä se johtuu. Ilmeeni on ehkä hieman kalsean mitäänsanomaton, tosin niin se oli useinkin kun kohtasin jonkun. Niin, kuten jo aiemmin totesin; olin usein muita tavatessani hyvin jäykkä ja muodollinen, puhe oli kohteliasta ja loppujen lopuksi jopa varsin tarpeetonta. Tässä nyt oli vain vielä lisäksi se seikka, se menneisyyden kohtaaminen ja minun harvinaisen kalsea asenteeni silloin - ei se varsinaisesti minua hävettänyt, mutta teki vain jotenkin oloni tätä arpista tammaa kohden hyvin varautuneeksi ja inhottavaksi.
Ehkä minulle oli jäänyt tästä tummasta hevosesta vain jonnekin syvälle mieleni perukoille joku inhottava tuntemus. Vaikka eihän se meidän kohtaamisemme edes kovin pitkäkään tainnut olla? En ollut itse asiassa edes muistanut koko tapaamista ennen kuin nyt törmäsin tähän tammaan uudelleen. Niin ne silloin tärkeämmät mietteet veivät mukanaan.

Hymähdän hieman Zoen käheisiin sanoihin, katsoen tätä samalla tarkkaan. Olipa siinäkin lattea lausahdus. Enpähän ollut ainut jonka puheenlahjat toisten kanssa eivät olleet kovin kaksisia. Olen hetken aivan hiljaa ja siirrän katseeni merelle.
Entä jos vain häipyisin tästä vähin äänin tieheni? Se tosin olisi ehkä epäkohteliaisuuden huippu, mutta haittaisiko se edes minua enää...
Toisen puhe kuitenkin keskeyttää ajatukseni. Käännän sinertävien silmieni katseen aika tulkitsemattomana Zoen puoleen, mutta en itse asiassa tiedäkään mitä vastaisin toiselle. Mitä minä halusin vastata hänelle? Halusinko kertoa hänelle yhtään mitään elämästäni - tosin en kyllä yleensä valehdellutkaan. Ajatukset risteilevät päässäni ja katseeni on hetken vähän lasittunut, ennen kuin katson Zoea uudelleen.
"Mm, joo", sanon hyvin vähäsanaisesti, niukasti, vähän välttelevään sävyyn kai. Vilkaisen hieman poissaolevasti vatsani tienoille ja sitten palautan katseeni taas Zoeen.
"Oletko sinä edelleen ikäloppu ja minä nuori neiti?" kysyn sitten varsin ilmeettömästi - jostain lauseen takaa kuului huvittuneisuus kyllä, jos osasi tulkita äänenpainoja hyvin. Sanoinpa taas mitä sylki suuhun tuo, näköjään kenties vähän asiattomankin ja typerän kysymyksen, mutta mitä se haittaisi? Jos toinen ei ymmärtäisi lausetta pelkäksi huulenheitoksi, niin omahan se olisi häpeänsä.
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 21. Huhti 2012 18:40

Tavallaan hän sanoo kaiken olevan hyvin, ainakin myöntää jotakuinkin. Ymmärrän kyllä täydellisesti miksei hän halua vastata sen kummemmin, minä en tosiaan ollut sen tyyppinen jolle haluaisi kertoa yhtään mitään elämästään. Ainakaan meidän ensitapaamisemme perusteella, minua inhottavampaa sai etsiä.
"Oletko sinä edelleen ikäloppu ja minä nuori neiti?" Ehkä kuulen kysymyksen takana pienen häivähdyksen huvittuneisuutta, mutten reagoi siihen sen kummemmin. Hymähdän vain hiljaa.
"Kipu vanhentaa itse kutakin ja sinä edelleen nuorempi kuin minä, vaikka ilmeisesti vuodet ovat tehneet sinulle hyvää."
Tarkoitan tällä lähinnä tamman henkistä tasapainoa, joka tuntuu olevan tällä hetkellä vakaammalla tasolla kuin silloin. Ja näkyyhän se hänen olemuksestaan, hän ei ole enää niin sekaisin ja eksyneen oloinen, vaan enemmänkin rauhallinen.

Minun kehossani raskaus ei enää näkynyt, ylimääräiset kilot olivat lähteneet vaikken niitä voinut kunnolla oikein kuluttaakaan. Mutta ruokahaluni oli mennyt pikkuhiljaa kivun takia, ja kivun peittäminen vei paljon energiaa. Olin kuitenkin alkanut taas syödä jossain vaiheessa paremmin ja siksi minulla oli edelleen lihakset tallella ja karvakin ihan hyväkuntoinen, huolimatta vanhoista arvista.
Joskus elämä vain oli yksinäistä ja kai me olimme hieman yksinäisiä sieluja molemmat. Ainakin siltä hieman vaikutti, kummallakaan ei tavanomainen keskustelu oikein vaikuttanut sujuvan luontevasti. Me ikäänkuin pakotimme sanat huuliltamme ja jäimme sitten hämmentyneesti katsoen odottamaan niiden vaikutusta toiseen henkilöön.
"Oletko löytänyt itsellesi perheen?"
Hetken emmittyäni kysyn, viitaten mahaan. Saattoihan olla että se oli ollut vain yksi sekava baarireissu niin kuin muutamalla muulla, eikä tamma haluaisi puhua siitä. Tosin kysymättäkään ei ikinä tietäisi mistään mitään ja minä olin valmis ottamaan sen riskin että minulle äyskähdettäisiin jälleen, ettei se kuulunut minulle.

Mutta eipä se yllättäisi minua lainkaan, vaikkei hän vastaisi mitään. Jotkut vain ohittivat kysymykset, ilmoittaen samalla sanattomasti etteivät halunneet puhua aiheesta.
Tosin voisihan tuon vatsan takana olla onnellinenkin tarina.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 22. Huhti 2012 17:35

Olen itse asiassa jo aika yllättynyt siitä että arpinen tamma ei hermostu leikinlaskustani. Ehkä se tosiaan johtui siitä kaukaisesta mielikuvasta ensimmäiseltä tapaamiseltamme, mutta olisin melkein voinut olettaa että toinen suuttuisi minulle. Mutta olihan hänen sanoissaan perääkin, vuodet tekivät varmasti itse kullekin hyvää, ja ehkä me molemmat olimme kasvaneet siitä.
Katson hetken hiljaisena Zoea, sitten jopa pieni hymy leviää turvalleni.
"Niin, luulen että ne ovat", sanon ääneni jopa kenties yllättävänkin lempeänä. En enää ollut niin täydellisen stressaantunut ja hermostunut, mutta en enää ollut ihan niin nuorikaan kuin silloin. Vaikka kaukanahan minä ikälopustakin olin, mutta kyllä minä itsekin tiesin muuttuneeni. Kaikki ei tuntunut samalla tavalla niin kamalan sekavalta ja maailmaa mullistavan kauhealta.
Näytän hetken mietteliäältä, sitten vilkaisen tamman arpia.
"Onko sinulla sitten paljonkin kipuja?" kysyn kohteliaasti, jälleen kerran varsin muodollisesti. Hyvin jäykkää keskustelua kenties, mutta ehkä minä oppisin kun vain tarpeeksi paljon yrittäisin puhua muille.

Tuuli humisee korvissa, hetken jopa niin voimakkaana että tuntuu että kaikki äänet hukkuvat siihen. Sitten viima hellittää, juuri samalla hetkellä kun Zoe esittää minulle kysymyksen. Hetken olen vaitelias ja vilkaisen samalla merelle. Sitten heilautan korviani, vilkaisten mustaa uudelleen. Eipä minulla mitään traagista tarinaa ollut, ja toinen vaikutti huomattavan paljon siedettävämmältä kuin ennen. Joten kaipa minä voisin kertoa.
"Minäkö?" karkaa ensimmäisenä huuliltani. No minäpä minä, kukapa muukaan. Eipä meitä tässä turhan monta muutakaan hevosta ollut joille Zoe olisi mahtanut puhua. Voi että, viisasta keskustelua..
"Olen", sanon sitten pieni hymy turvallani.
"Olin minä itse asiassa jo silloin... kauan sittenkin, mutta asiat olivat hyvin sekavia silloin", sanon vaitonaisesti, oltuani pienen tovin ensin hiljaa ja mietittyäni, sanoisinko sitä ollenkaan.
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 22. Huhti 2012 18:44

Kuulen hänen sävyssään pientä lempeyttä ja silmissäni välähtää kevyt huvittuneisuus. Hän oli tosiaan kasvanut henkisesti. Sekin pieni ilmeen häivähdys kuolee kasvoilleni kun kuulen hänen viittaavan kipuihini. No mutta, itsepä olin ottanut aiheen esille.
"En minä näitä muita tunne, mutta jalka on koko ajan kuin tulessa."
Sanon hetken emmittyäni. Tottahan se oli, muista ei ollut minkäänlaista vaivaa, joskus niitä tosin vähän kivisti kovilla pakkasilla, mutta muuten kaikki oli ihan hyvin. Jalka tosin olikin sitten toinen juttu.
Huomaamattani olin taas vähän varannut sille painoa, joten nojaudun pois päin siitä. En halua turhaan rasittaa sitä vain seisoessani paikallani.
Ehkä hieman ihmettelin sitä miksi Aquila puhui niin muodolliseen sävyyn, kohteliaasti. Oliko minulle muka jokin syy puhua sillä tavoin? Enkö minä ollutkin ollut melkoisen vittumainen tuttavuus silloin? Mutta ehkä se vain oli tamman tapa, mene, tiedä.

"Minäkö?" tämä hämmentynyt kysymys saa minut hymyilemään aivan hieman toisella suupielellä. Niin, sinäpä sinä. Ja kun hän vastaakin löytäneensä perheen, en anna yllätyksen näkyä kasvoillani. Eihän siinä nyt mitään ihmeellistä ollut, perheessä nimittäin. Olihan minullakin, äkäisellä erakolla, perhe.
"Olin minä itse asiassa jo silloin... kauan sittenkin, mutta asiat olivat hyvin sekavia silloin." Hymähdän hänen sanoilleen lempeästi. Asiat olivat välillä sekavia.
"Onko raskaus edennyt hyvin?"
Kysyn hetken kuluttua. Parantajana minun kuului kysyä tällaista, ja itsekin raskauden kokeneena tiesin kyllä aivan hyvin millaista se välillä oli. Tamman raskaus ei tosin varmaan ollut vielä kovin pitkällä, en kuitenkaan lähtenyt arvailemaan mitään.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 24. Huhti 2012 17:30

Mistäköhän Zoe oli saanut kaikki arpensa? Ei hän ainakaan älyttömän paljon minua vanhempi ollut jotta ne olisivat vain tulleet aikojen saatossa mikä mistäkin. Ja toisaalta, minulle heräsi aina väkisinkin kysymys mistä toisten arvet olivat peräisin jos kohtasin harvinaisen arpisen hevosen - niinkuin Zoe. En silti rohkene kysyä, ja toisaalta, emmehän me missään maailman parhaimmissa väleissä olleet kuitenkaan. Kiinnostiko minua edes tietää niin paljon? Menneisyyden takia kohteliaisen vaitonaista keskustelua, emme me mitään ystävyksiä olleet. Ehkä hän oli ollut tappelussa jonkun kanssa, hän oli jotenkin vationaisen kipakka luonteeltaan, tai ainakin siltä vaikutti.
Toinen kuitenkin vastaa kaikesta huolimatta kysymykseeni kivuista, vaikka joku olisi voinut ottaa senkin epäkohteliaana. Nyökkään vähän pahoitteleva hymy kasvoillani.
"Sepä ikävää", sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta; ja kävihän minun toisaalta hieman sääliksi toista. Oli varmasti rankkaa elää jatkuvan kivun kanssa. En tiennyt olisinko itse välttämättä kestänyt sellaista.
Mietin hetken.
"Oletko kokeillut jotain yrttejä lievittämään kipua?" kysäisen sitten. En oikeastaan tiedä miksi puhun. Ehkä minä olen vähän yksinäinen? Tai siis, ei se periaatteessa ihan oikeasti haittaa minua. Mutta olihan tämä kolea, tympeä, pilvinen ja tuulinen kevätpäivä, joka ei tarjonnut itsessäänkään hirveän paljon viihdykettä. Ellei sitten pitänyt masentavasta säästä, ja minä henkilökohtaisesti nautin enemmän niistä aurinkoisista kevät- tai kesäpäivistä jolloin saattoi torkahtaa toviksi suuren puun alle auringonvalon siivilöityessä hellästi puiden oksistojen läpi. Ja muutenkin, se oli paljon piristävämpää. Masentava sää helposti masensi minuakin, mistä en pitänyt yhtään.

Minua henkilökohtaisesti yllättää nähdä edes jotain hymyntapaista Zoen kasvoilla; hän ei tuonut minulle ensimmäisenä mielikuvaa onnellisesta tai elämäänsä tyytyväisestä hevosesta. Vaikka enhän minä häntä tuntenut, ties vaikka hän olikin sitä, mutta ainakaan se ei käynyt hänen kehonkielestään selville. Jos hänet näki, hän oli yksin ja vaitonainen, ja jos totta puhutaan, olisin melkeinpä luullut ettei Zoe edes osannut hymyillä.
Hänen kysymyksensäkin yllättää minut hieman. Kohotan kulmiani, ja suustani pääsee epämääräinen, yllättyneen huvittunut henkäys. Vilkaisen pyöristyneen mahani tienoille, suljen aivan ohikiitaväksi ajaksi silmäni ja annan tuulen leikitellä jouhillani. Sitten käännän pääni takaisin toisen puoleen hymy turvallani.
"On se. Oikein hyvin."
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 25. Huhti 2012 17:59

Hän kuulostaa myötätuntoiselta ja saa minut tuhahtamaan hieman. Ajatushan tietysti oli tärkein, mutta en minä silti sääliä kaivannut. Sillä ei pitkälle pötkitty tässä elämässä.
"Ei ole tarpeaksi tehokkaita jotka auttaisivat mutteivat veisi tajua. Parantajana tiedän."
Käännän katseeni takaisin merelle, katsellen hiljaa ajopuun kappaletta joka kellui merenkäynnin mukana. Se ajelehti tietämättä suunnastaan mitään, vailla huolia tai murheita. Toivoin että voisin itsekin vain hypätä aaltojen mukaan kellumaan, hiljalleen nukahtaa pois tästä maailmasta. Mutta se ei ole mahdollista nyt.
Vaihdan asentoani kevyesti, yrittäen vältellä kipua. Vaikka se tuntui jokaisessa asennossa mitä keksin, oli varmaan juurtunut kallooni ja tuntuisi vielä sittenkin kun jalkakin olisi poissa.

Hän vaikuttaa yllättyneeltä kun kysyn raskaudesta, mutta vastaa kuitenkin pian kysymykseen. Nyökkään rauhallisesti, tarkastellen vatsan kokoa. Uskalsin epäillä raskauden olevan jotakuinkin puolivälissä. Toivoin vain että kaikki sujuisi hyvin.
"Onko sinulla lihaskipuja tai muuta mistä olet huolissasi?"
Kysyn hetken emmittyäni. Minun velvollisuuteeni kuului kysyä tätä jotta osaisin arvioida miten raskaus menisi eteenpäin. Sitä paitsi olisihan se tammallekin mukavempi, jos hän ensisynnyttäjänä tietäisi etukäteen jotain. Varsinkin kun oli omaakin kokemusta ihan lähivuosien ajalta.
Toisaalta taas ajattelen että miksi Aquila haluaisi jakaa pelkojaan tai ahdistuksiaan minun kanssani. Minä en ollut suopea persoona, sen huomasi joka päivä, joka hetki, jokaisesta sanasta tai ilmeestä. Olin ehkä liian hankala parantajaksi, mutta minun olisi silti tehtävä parhaani. Vaikka tekisinkin sen vastahakoisesti ja välinpitämättömän tuntuisesti.

Jätän hetkeksi katseeni tamman silmiin, annan sen vain käväistä siellä ja kiertää sitten pois. En minä edelleenkään välittänyt silmiin katsomisesta. Mutta joskus se toi hieman rauhaa ja turvaa tähän yksinäiseen elämään, jonkun toisen katseen kohtaaminen. Mustat silmäni livahtavat vaivihkaa taivaanrantaan, kuin etsien vastausta kirjoitettuna koukeroisin kirjaimin välistä, joka erotti taivaan ja meren toisistaan.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 13. Touko 2012 01:24

Seisoskelen vaiteliaana, ajatukset eksyen siihen miten paljon Zoeen mahtoi sattua. Tokihan hän näytti varsin maailman pieksemältä, mutta en kenties olisi ensimmäisenä arvannut että vanhat vammat vaivaavat häntä ihan fyysisellä tasolla. Tietysti jos vaikka jalka oli murtunut tai jotain, niin se saattoi olla todella vaikea parantumaan ikinä. Mutta parhaitenhan Zoe tietysti tiesi miten paljon häntä koski, en minä sitä käynyt kiistämään tai vähättelemään. Pisti vain miettimään.
Mitenköhän pahasti synnytys sattuisi? Tämä oli ensimmäinen kerta kun ajatukseni oikeastaan eksyivät aiheeseen. Pieni ahdistus puristaa kun ajattelen asiaa tarkemmin.. Se oli vielä kaukana. Ja hyvin se menisi, tietysti. Olisi parempi olla ajattelematta ja jännittämättä asiaa liikaa. Liikkua vain tarpeeksi että lihakset pysyisivät vetreinä, se helpottaisi asiaa ja vähentäisi todennäköisesti kipujakin. Huokaus.

Kun Zoe sitten vastaa minulle, niin hätkähdän aavistuksen, niin syvälle ajatuksiini olen ajautunut.
"Mitä?" karkaa suustani, sitten katson häntä tarkemmin.
"Aivan.. Ikävää", jatkan sitten vähän poissaolevasti, mutta myötätuntoiseen sävyyn.
"Olet parantaja?" kysäisen sitten hämilläni pienen hiljaisuuden jälkeen, kun se osa hänen lauseestaan ajautuu vihdoin kunnolla aivoini asti. Zoe, parantaja? Ei olisi kyllä ihan ensimmäisenä tullut mieleen, tuskin toisena tai kolmantenakaan. En ajatellut häntä ehkä ihan niin auttamishaluisena hevosena... Hän oli vain jotenkin etäinen ja kylmän oloinen. Eihän se tietenkään tarkoittanut että hän välttämättä olisi huono työssään tai mitään sellaista, mutta yllättyneisyyttäni en voi kyllä kiistää tippaakaan.

Minusta tuntuu todella kummalliselle kun Zoe kyselee niin asiallisen oloisesti raskaudestani. Ja vielä häiritsevämmälle tuntuu kun tunnen hänen katseensa. Tämä koko tapaaminen on jo niin kummallinen asiallisuudessaan, olisin voinut vannoa että olisin ollut toisen kurkussa kiinni jos olisin tavannut hänet uudelleen, niin ärsyttävä viimekertainen kohtaamisemme oli. Mutta ei; en ollut nyt oikeastaan tippaakaan ärtynyt toiseen, olin lähinnä melkein kokoaikaisesti todella hämmentynyt.
"Minä... ei?" vastaan jotenkin vähän hämmentyneesti ja poissaolevasti, kysyvästikin. Ihan niinkuin Zoe sitä tietäisi minua paremmin, eh..
No, tämä keskustelu ja tilanne oli muutenkin niin kertakaikkisen outo että väliäkö tuolla lienee jos tein itseni entistä kummallisemman näköiseksi.
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 16. Touko 2012 20:07

Huvittuneisuus häivähtää jälleen katseessani, tamman tuijottaessa minua hämmentyneenä. Niin, tuskin minun oloistani heti ensimmäisenä oltaisiin parantajaksi nimeämässä mutta näin kävi.
"Niin." Vastaan lyhyesti, lähes nielaisten puolet niinkin pienestä sanasta. Ja kun hän vastaa toiseen kysymykseeni, minä katson häntä hetken pohtivasti. En kuitenkaan silmiin, jonnekin kasvojen seudulle. Minä epäröin sitä mitä kertoisin tammalle itsestäni, tuskin häntä lainkaan kiinnosti.
Hetken jo ajattelin jättää asian sikseen ja siirtyä seuraavaan tyhjään tuijotukseen, mutta ehkä kannatti jatkaa. En tiedä mikä oli kannattavaa.
"Minulla oli joskus", jätän lauseen hetkeksi puolitiehen, siirtääkseni katseeni takaisin merelle ja vetäekseni henkeä. "Joskus raskauteni aikana jäykkyyttä ja lihaskipuja. Tosin osa niistä johtui näistä vanhoista haavoista..."

Siihen loppui minun paljastukseni elämästäni. Se ei kuulunut tammalle ja tuskin hän halusi kuullakaan. Ainakin epäilin ettei, minun elämäni ei henkisine sisältöineen kiinnostanut paljon ketään. Ja ihan hyvä vain, ei minua kyllä kiinnostanut kertoakaan. Elämäni oli minun, kaikkine kipuine ja ahdistuksineen, niitä eivät kestäneet muiden päät.
Olin vain tottunut elämään itselleni, enkä voinut sille mitään.

Rayon ja Zerawin jälkeen olin joutunut oppimaan kovan koulun kautta uudelleen mitä tarkoitti elää toisten ehdoilla. En halunnut olla kahlittuna, mutta onneksi perhe-elämäni ei ollut millään tavalla kahlitsevaa. Me näimme silloin kun näimme, kaipasimme kun muistimme ja pelkäsimme vasta kun oli aihetta.
Lapsenkasvatuksenikin oli melkoisen avarakatseista toimintaa, mutta oliko sillä minkäänlaista väliä? Ei tosiaankaan, ei minulle eikä kai Rayollekaan, joten miksipä sillä olisi mitään väliä muillekaan.

Havahdun jälleen hetkeksi ajatuksistani vain vilkaistakseni Aquilaan, jos hän haluaa sanoa jotain. Tänään olin epätavallisen suvaitsevainen vanhoja inhokkeja kohtaan.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 19. Touko 2012 18:57

Hämmentynyt kysymykseni saa lyhyen, toteavan vastauksen. Zoe parantajana... En olisi ihan rehellisesti sanottuna ikinä uskonut. Olisinko minä itse välttämättä osannut luottaa tähän edessä olevani tammaan hädän hetkellä? Epäilin sitä suuresti. En tiennyt hänen taidoistaan, mutta luonteensa puolesta hän oli mielestäni vähän erikoinen valinta parantajaksi. Edelleen aika avoimen hämmästynyt katse silmissäni tuijotan Zoea, samalla kun tämä alkaa puhua siitä aikaisemmin mainitsemastaan aiheesta, lihaskivuista raskauden aikana. Tuijotan häntä tiiviisti kulmat hieman kurtussa, kun hän sitten sanoo lisää jotain, joka yllättää minut entistä pahemmin.
Joskus raskauteni aikana..
"Mit-", suustani kuuluu taas epämäärinen, puolittain tukahdutettu kysymys. Voi jestas, olinpa minä kertakaikkisen kohtelias tänään! Nuolaisen huuliani vähän häpeävä ilme hetken kasvoillani häivähtäen, sitten vilkaisen Zoeen.
"Tarkoitan siis vain että - öhm - olen lievästi yllättynyt siitä että sinulla on varsa", sanon ääni aavistuksen takellellen. Oikea kohteliaisuuden huippu, ensin en usko millään että toinen on parantaja, sitten vielä vähemmän sitä että hänellä olisi varsakin... Loistavaa, kerrassaan loistavaa.
Selvitän vähän kurkkuani yskäisemällä kevyesti.
"Tai siis. Tiedäthän sinä kai. Et vaikuta rehellisesti sanottuna ensimmäiseltä persoonalta jonka kuvittelisin auttavaksi parantajaksi tai perheenäidiksi", sanon hänelle sitten aavistuksen vaivautunut sävy äänessäni.
Hiljenen edelleen vaivautuneen oloisena ja alan katsoa taas merta, niinkuin se jotenkin helpottaisi tätä hieman tukalaa ja takeltelevaa, tökkivää keskustelua. Todella miellyttävä tunne olla täydellinen idiootti, epäkohtelias ja mollata toista siitä millainen hän oli oikeastaan sitä tahallisesti tarkoittamatta. Saihan hänellä olla onnellinen perhe, parempi vain jos oli. Ja ihan hienoahan se oli jos hän halusi auttaa.
"Sinä vain vaikutat aina yhtä yksinäiseltä ja masentuneelta", totean sitten tasapaksulla äänellä, aika sävyttömästi, katsomatta Zoeen. Sinertävien silmieni katse vaeltaa edelleen meren tyrskyissä.
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 19. Touko 2012 19:10

Minun vähän teki mieli hakata päätäni puunrunkoon. Mutta tyydyin vain katselemaan Aquilaa lievästi huvittunut ilme kasvoillani. Kun hän takeltelee olevansa yllättynyt siitä että minulla on varsa, väläytän lyhyen virneen, joka on näkyvissä vain sekunnin sadasosien ajan.
"Ja minä olen lievästi yllättynyt siitä kuinka vaikeaa sinulle asia on hyväksyä."
Loukkaaviksihan minä en sanojani tarkoittanut, ilmaisin vain lähinnä kiertoteitse kuinka huvittunut olinkaan tähän tilanteeseen. Olin saanut nuoremman tamman kerrassaan hämilleen, ihan vain muutamalla hajanaisella sanalla viitaten omaan elämääni.
"Tiedäthän sinä kai. Et vaikuta rehellisesti sanottuna ensimmäiseltä persoonalta jonka kuvittelisin auttavaksi parantajaksi tai perheenäidiksi." Kyllähän minä tiesin. Tiesin aivan hyvin ja syytin itseäni jatkuvasti pääni sisällä omista virheistäni.
"Minä olenkin hankala parantaja ja jouduin pestiin puoliksi tahtomattani. Ja perhe... no, kun on elänyt itselleen, joutuu pian huomaamaan että on löytänyt joitakin joiden puolesta kuolla."

Raven oli joskus ollut minulle sellainen henkilö. Oli ehkä edelleen, tai olisi ollut jos olisimme tavanneet. Mutta pitkä aika oli kulunut ilman mitään havaintoa orista, minä olin alkanut hiljaa unohtamaan. Varmaan mustakin oli alkanut, minä en jaksanut enää etsiä. Minulla oli huolehdittavana niin paljon kaikkea muutakin.
Tamman seuraavat sanat saavat minut kääntämään katseeni häneen, mustat silmät vailla minkäänlaista ilmettä.
"Minulla on paljon kannettavanani."
Totean yksinkertaisesti, kääntäen pian pääni pois hänen puolestaan. Katselen merelle hiljaisena, toivoen jälleen sateen alkavan.

Hetken pohdin jälleen kertoisinko Aquilalle Zerawin lähdöstä. Kertoisinko siitä miten huolissani olin tyttärestäni, kuinka paljon kaipasin välillä Rayoa. Olisiko sillä mitään väliä? Tuskinpa. Turha mitään oli kertoa itsestään, saisin tamman vain hämmentymään vielä enemmän.
Miten olimmekaan sattuneet tähän tilanteeseen?
"Jos saan kysyä, kuka on lapsesi isä?"
Kysyn viimein hiljaisella sävyllä, saatuani taas hidastuneen hengitykseni käymään normaalisti. Joskus hengittäminen vain oli niin vaikeaa.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja kujakettu » 02. Kesä 2012 18:49

[Sori kun kesti, viime viikolla kävi asioita ja rooliminen vähän taukos hetkeks~ Ja tönkköä tekstiä tuli mut ehkä kestät. XD]

Zoen virne saa minut kohottamaan kulmiani. Kuuntelen hänen sanansa ja puren hieman huultani, katsoen häntä.
"Ei se siitä ole kyse, mutta.. äsh. Kyllä minä sen hyväksyn, olen vain yllättynyt, okei?" totean sitten katse vaeltaen nopeasti hänen arvissaan ennen kuin käännän sen päättäväisesti poispäin hänestä, horisonttiin.
Toisiin sanoihinikin hän vastaa.
'Minä olenkin hankala parantaja ja jouduin pestiin puoliksi tahtomattani. Ja perhe... no, kun on elänyt itselleen, joutuu pian huomaamaan että on löytänyt joitakin joiden puolesta kuolla.'

Naurahdan vähän kuivakasti ja vilkaisen arpiseen tammaan aika tulkitsematon ilme kasvoillani. No, hän taisi ainakin tietää millaiselta hän näytti ulospäin. Tiesinko minä? Noh jaa, en ollut varma halusinko selvittäkään. Samapa tuo kai minulle oli mitä muut minusta ajattelivat. Melkein ainakin.
Meinaan aluksi sanoa jotain Zoen sanoille, mutta totean lopulta ettei minulla ole niihin mitään järkevää sanottavaa ja heilautan vähän laiskasti korviani. Käännän katseeni taas muualle. Sen verran etäinen taisin Zoen suhteen olla, että tuntui jotenkin ahdistavalta kohdata hänet liian pitkään, liian läpiluotsaavalta.

Cladin puolesta minä kuolisin, kuolisin milloin tahansa hänen puolestaan. Miten monta kertaa tahansa, vaikka mahdollistahan se ei ehkä todellisuudessa ollutkaan.

Totamukseeni siitä miltä Zoe ulospäin näyttää, hän vastaa aika yksinkertaisesti. Paljon kannettavanani. Sävy kuulostaa siltä, että en koe aiheelliseksi jatkaa kyseisestä aiheesta. Olkoon niin. Enhän minä häntä tuntenut. Saattoi hyvinkin vaikka ollakin.

Taisimme olla enemmän tai vähemmän sisäänpäinkääntyneitä kummatkin. Siinä me olimme, suurimman osan ajasta hiljaa tuijotellen kuohuvaan mereen. Välillä jompikumpi kysyi jotain ja toinen vastasi lyhyesti. No, ei minulla mitään sitä vastaan ollut, mielummin näin kuin että olisimme tapelleet. Siinä voisi käydä varsan kannalta todella kamalasti ja sitä minä en todellakaan antaisi tapahtua.
'Jos saan kysyä, kuka on lapsesi isä?'

Käännän katseeni Zoeen, yllättynyt ilme käväisee kasvoillani niin nopeasti että sitä tuskin näkyy.
"Atlacas", vastaan lempeästi, "hänkin on ylänköläinen. Ruunikko, minua korkeampi. Cladiksi minä häntä kutsun."
kujakettu
 

Re: Tanssittaa vanhoja luurankoja

ViestiKirjoittaja Zarroc » 12. Kesä 2012 13:44

"Kyllä minä sen hyväksyn, olen vain yllättynyt, okei?"
Hymähdän pehmeästi hänen sanoilleen, ilmentäen että olen kärryillä asiasta, kunhanpahan vain vähän vittuilen. Mutta tälläkertaa se oli lähinnä hyväntahtoista kettuilua päin toisen naamaa, minulla ei ollut mitään syytä haastaa riitaa. Hän tuntuu mietteliäältä, mutta se ei häiritse minua. Suosin mielummin hiljaisuutta jossa oli tilaa omille ajatuksille, jatkuva puhetulva vain rasitti.

Lopulta katseltuaan merelle Aquila vastaa kysymykseeni lempeällä sävyllä, joka saa minut lähes hymyilemään. Tuo oli nuoren rakastuneen sävy, juuri sellainen mitä minä en ollut ikinä oppinut käyttämään
"Atlacas", nimi kuitenkin hätkähdyttää minua ja hetken aikaa katseessani näkyy pahanenteinen välähdys, joka kuitenkin katoaa heti ilmestyttyään. Minä en pidä muistoista siltä ajalta kun minut nimitettiin parantajaksi. En voinut väittää ettenkö olisi pitänyt Dakotah Honawista, hän oli ollut johtaja minun makuuni, kunnioittanut toisen rajoja. Mutta minä en halunnut silti tätä.

"Niin, ylänköläisten toinen viestinviejä." Totean viimein tyynellä, ilmeettömällä sävyllä, katsoen jälleen aaltoihin. Me emme oikein välittäneet katsella toisiamme silmissämme, mielummin tavallaan puhuimme ilmalle. Niin olisi ehkä parasta jatkaakin, tästä tuskin tulisi mitään kiinteää ystävyyssuhdetta. Tai mistä sitä ikinä tiesi. Minä vain en ollut kovin vastaanottavainen, enkä tiennyt kuinka itsepäinen Aquila oli.

Enkä ollut vieläkään oikein varma siitä halusiko hän tutustua minuun paremmin vai oliko vain kohteliaisuuttaan siinä minun vierelläni, tuijottelemassa maisemia.
"En tosin ole tainnut tavata häntä."
Sanon pienen hiljaisuuden jälkeen, ainakaan minun muistini mukaan en ole. Tiedä sitten kuinka kannattava muistini on nykyään.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Seuraava

Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron