Can`t u hear what I said?

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Can`t u hear what I said?

ViestiKirjoittaja Maikku » 29. Kesä 2010 22:44

PAINAJAINEN
Sellainen paska ja liian lässy, kiltti teko. Että minä joskus häpesin tekemisiäni. Joskus voisi ihan oikeasti meittiä ennen kuin antaa tämän tyhmän kehon toimia. Ja tuo silmä, oli siinäkin yksi. Kyseessä oli paholaisten tauti, mikä oli sinänsä kunnia, mutta oikeastaan se oli vain riesa niin kauan kunnes olisi täysin pimeä. Ja minullahan riesasi vain toinen silmä. Kuinka paljon mukavempaa olisikaan ollut, jos olisin menettänyt näköni kokonaan! Silloin olisin ollut yhtä paha kuin Milena. Yhtä täydellinen, mutta eihän asia niin ollut, ehei. Minä olin saatananpalvoja kunnes toisin todistettaisiin. Ja tuo saatana on Milena. Minä palvon häntä. Minä en rakasta häntä, mutta minä palvon. Uskon hänen päässeen toivottuun paikkaan, jonne minäkin aikanani menisin.

Hän ei ikinä neuvonut, ei avustanut, oli vain ja antoi päättelyä minunkin aivoilleni. Reilu ja rakastettava tamma. Häpeää tuotti kaksi kakaraamme, Melinda ja Niethe. Molempi pahempi, kumpikaan ei ollut läheskään oikealla tiellä.

Taas vaihteeksi käännän katseeni vuoristoon ja hirnun pitkään, vihlovasti ja murhaavasti. Katseeni lasittuu, askeleeni pysähtyvät. En voi muuta tehdä kuin katsoa näkyä, joka minua lähestyy. Korvani painuvat hämmästyneenä höröön ja nostan kaulaani. Minua lähestyi jokin, jota en voinut uskoa todeksi! Se oli Milena, aivan varmana! Katsoin raudikkoa tammaa hymyillen, kun tuo viittoi minua seuraamaan itseään. Innokkaana ravasin tuon perään, tuon Milenan haamun perään. Mihin se minua veisikään?

Laukkaan. "ODOTA!" Kuulen huutavani ja kiristäväni vauhtia entisestään, kun näen sen vain katoavan ilmaan. Hölmistyneenä en tajua pysähtyä ja lennän kuoppaan. RAskaasti kiroillen nousen pystyyn ja ravistelen päätäni. PAhus vieköön, nokkani vuosi taas verta. Se oli ollut heikkona ja helposti vuotavana aina sen Nekrun tapaamisen jälkeen.

Voi kuinka vihasinkaan taas sitä hetkeä, kun nousin ylöspäin. Viimeksi olin noussut ylöspäin mennessäni sille petolliselle kalliotörmälle, joka sitemmin oli osoittautunut sen yhden sekopaatin homeläikän vakio roikkumis paikaksi ja sittemmin se kalliotörmä oli romahtanut.Kuinka suloista. Tokaisin mielessäni ja viimeisillä rippeillä ponnistin kuopan reunalle.

Pienihän tuo kuoppa oli, mutta silti. Miksi hemmetissä minä olinkaan antautunut tälläisen typerän näyn kepposen kohteeksi? Helvetin tyhmää, jos minulta kysyttiin.
"Sinä, joka tuon teit ja luulet olevasi jokin jumala tai jotain, niin painu muualle kiusaamaan muita hyvö uskoisia paskoja!" Minä karjuin, kunhan vain ensin olin kääntänyt katseeni kohti taivasta ja korvani pitkin niskaa.
"Mitä? Eikö sana kuulu? Painu muualle!" Minä karjuin melkein heti perään, kun toinen raudikko Milenan kaksoisolento laukkasi minua kohti. Hämmästyneenä tuo pysähtyi ja lähti sitten toisaalle pelästyneen näköisenä. Hemmetti, se oli aito. Noh, väliökös tuolla.Totesin mielessäni ja lähdin ajamaan toista takaa.
"Niin, etkö sinä kuullut mitä minä sanoin? Painu vittuun täältä!" Huusin juostessani toisen perässä vielä parisataa metriä ja pysähdyin sitten hätkähtäen. Kohta nousisi aamu. Aivan kohta. Sitten olisin ollut täällä perkuleen ylängöllä tasan päivän sen homepaakun tapaamisen jälkeen.
"PYH." Minä tokaisen ja sylkäisen näyttävällä kaarella maahan.

Sieluton ruumis, joka nielee mustaa myrkkyä lisää. En ollut edistynyt, lipitin yhä toisen ämpärillisen alkua sisääni. En minä näemmä edistyisi koskaan! Voih ja ah, jos vaan voisin heittää tämän mustuuden, sieluttomuuden itseni sinne minne se kuuluikin ja pääsisin eroon tästä olemassa olon tuskasta, niin olisin iki onnellinen. Sitä en todellakaan ole ollut pitkään, pitkään aikaan.

Juuri sillä hetkellä, kun olin pääsemässä ongelman ytimeen, kompastuin johonkin perkuleen kiveen. Raskaasti kiroillen nousin seisomaan ja tajusin jonkin olevan hullusti. Minähän en nähnyt enää vasemmalla silmälläni! Jomottavan päänsäryn ja hemmetin moisen kuhmun olin kyllä saanut päähäni, mutta silmä ei toiminut enää.

Nyt oli paholainen syönyt puolet minusta pois. Kun loputkin se vielä söisi. Halusin pois täältä ylängöltä, se alkoi vain jotenkin kuvottamaan minua. Paholainen oli todellakin nyt lopullisesti ilmoittanut, että oli olemassa. Se oli lopulta hyväksynyt minut joukkoonsa. Olin kutsunut pimeyttä ja se oli vastannut pyyntöihini.

PAINAJAINEN POISTUU
Maikku
 

Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron