Yksinäisyys astuu puutarhaan

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Yksinäisyys astuu puutarhaan

ViestiKirjoittaja kujakettu » 15. Syys 2015 02:03

[Yksinpeli.]

NITA

Pyörteitä ympärillä. Katseeni kulkee läpi maisemaa. Niin turvallista. Kanervikko näyttää kutsuvammalta kuin pitkiin aikoihin, ilma on tuulinen ja raikas. Aurinkoa ei näy mutta en minä sitä kaipaakaan. Vedään syvään henkeä, keuhkojeni pohjaan asti, puhaltaen hitaasti ilman ulos sieraimistani.
Koti.
Tummien silmieni katse kulkee ympäristössä ja kävelen eteenpäin, jaloissani kahisee. Tumma hahmo ilmestyy silmäkulmaani ja hätkähtäen käännän katsettani.
Ei mitään.
Jatkan kulkuani.
Ihan kuin tuuli toisi mukanaan tuoksun, sitten kanervikko tuo mukanaan äänen.
Nielaisen.
Äkisti minua alkaa pelottaa.
Puistatus kulkee pitkin kookasta kehoani aina niskasta ristiselkään asti. Äkkiä tunnen oloni kovin pieneksi, niin pieneksi, varsaksi.
Räpyttelen silmiäni kun outo tunne ravistaa kehoani ja silmäni kostuvat.
Ehdin astua enää yhden askelen kunnes tunne on jo liian voimakas. Suljen silmäni.
En ole yksin.

Ylängön viima puskee kaukaa ja iskeytyy lopulta vasten kasvojani. Vedän vielä kerran syvään henkeä ennen kuin avaan silmäni.
Kanervikossa seisoo tumma hahmo jonka tunnistaisin missä hyvänsä.
Kyyneleet tipahtavat poskilleni kuin varkain.
Katseeni kulkee pitkin friisiläistamman piirteitä, kulkien vuohiskarvoista hentoihin kiharoihin otsalla. Paljon maltillisempiin kuin oma kesyttämätön harjani.
Nyyhkäisen ja tunnen miten värähdys kulkee selkääni pitkin.
Olen vain pieni varsa.

Ryntään hahmoa vastaan epäröimättä, hallitsemattomasti. Kokomme on vääristynyt. Välillä hän näyttää minua pienemmältä, mutta kun silmäni sumenevat kyynelistä minusta tuntuu kuin katsoisin häntä ylöspäin.
Mustalla turvalla on tyyni, hiljainen, lempeä hymy.
Painan pääni äidin kaulaa vasten ja nyyhkytän.
"Minua pelottaa."
Tummansiniset silmät katsovat takaisin.
"Nita, miksi?"
"Entä jos minusta ei ole tähän", kuiskaan.
"En minä ole mitään muuta kuin pieni varsa."
Ja kun sanon sen, tuntuu kuin kokoeromme kasvaisi entisestään.
Utu nousee korkeammalle.
"Ei hätää", äiti sanoo.
"Kyllä sinä opit."
Nielaisen ja pudistan päätäni.
"Miten voit olla niin varma?"
Lempeä naurahdus.
"Minähän kasvatin sinut."
"Minä luotan sinuun."
Utu kieppuu, pyörteilee, nousee. Kyynelet polttavat silmiäni, äidin hahmo on suuri ja tumma yläpuolellani, niin arvokas, niin kaunis, niin tietäväinen. Painan päätäni vasten häntä mutta tuntuu kuin kaikki katoaisi kauemmas ja pyörre nielaisisi kaiken. Minut, kyyneleeni, äidin ja kanervikon. Kaikki katoaa.

Ethän sä ikinä
Kadota tuota katsetta
Mitähän sä vielä kantaa voit
Korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
Et se sinut musertaa


Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan


Henkäisen syvään kuin nousisin veden alta. Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni muutaman kerran.
Aurinko nousee.
Katson ympärilleni. Olen nukahtanut kanervikkoon. Kasvien oksat painavat kaulaani ja niiden tuoksu käy nenääni.
Unta.
Vain unta.


Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään


[Lyriikat: Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen, otsikko: Johanna Kurkela - Yksinäisyys]
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron