Tarina kahdesta lempeästä jätistä

Alueeltaan korkeaa ja kumpuilevaa maastoa. Kasvillisuus saattaa olla jossain kohti vähän niukassa ja siellä on pienehköjä puskia, mutta tapaa sitä erittäin hyviä ruohoalueitakin jos jaksaa vain etsiä. Ruoho on löydettäessä yleensä maukasta ja ravitsevaa, mutta sen seasta saattaa löytää muitakin kasveja.

Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 07. Maalis 2011 15:25

[Enkelikello olkoon kutsuttu kera jättinsä.]

Dakotah Honaw

Dakotah tunsi pientä levottomuutta rinnassaan astellessaan raskaasti jo keväisiä merkkejä saanutta lehtimetsän laitaa kohden. Ylänkö avautui etäisesti, houkutteli laajoilla kumpuilevilla maaston muodoillaan lähemmäs. Karhu oli viettänyt arastellen pitkän talvensa metsässä. Tuoksut kutittelivat sieraimia, saivat suuren hevosen hörähtämään tyytyväisenä. Sieraimet värisivät herkkinä korvien kääntyessä uteliaina ylänköjen tuoksun houkutellessa sitä, kutsuessa...

Nautinnollisesti ori sulki silmänsä kohottaen kasvojaan korkeammalle, kevään tuoksut olivat vietteleviä, kiehtovia siinä miss talven raskaat hanget peittivät kaiken alleen. Olihan talvessa toki ollut puolensa, mutta kyllä kevät oli aina tervetullut. Dakotah tunsi pientä ilahduttavaa riemua jo rohkaistuessaan, nytkähti keinahtavasti eteenpäin ja antoi askelien viedä tömähdellen pysähtyen lopulta lyhyen ja jäykän laukan jälkeen lehtimetsän ja ylängön rajalle. Tunne oli nautinnollinen. Lehtimetsä katkeaisi tähän, kevät koittaisi ylängöllä, toisi uusia tuoksuja, kokemuksia... Pitkään yksinäisyyttä pitänyt Dakotah antoi riemukkaan huudahduksen kumuta syvältä rinnastaan ponnahtaessaan auringon kestitsemälle ylängölle. Jäykät askeleet muuttuivat navakassa tuulessa keväemmeksi, vapautuneemmiksi. Askeleet ottivat varmempia osumia maahan kerta kertansa jälkeen lihasten lämmetessä hiljaa karkottaen miellyttävää kipua jäykistä lihaksista. Kuinka hyvältä tämä tuntuikaan Karhusta!

Tuuli nyki paksua lainehtivaa harjaa sinne sun tänne peittäen aika ajoin kunnollisen näkymän, sai massiivisen ruhon hidastamaan jäykästä laukasta letkeään käyntiin. Liikkeet olivat joustavampia kuin ne olivat olleet lehtimetsässä ja nyt vauhdin hidastettua silmille jäi enemmän aikaa silmäillä ympäristöä... Tiedostaa erään kummun takaa paljastunut hahmo hevoseksi. Dakotah tunsi jännittyvänsä lihaksien värähtäessä. Sieraimet värähtelivät orin vetäessä syvään ilmaa keuhkoihinsa. Suuret lehmänsilmät tapittivat nyt tuota ilmestystä hivenen hämillään, se ei vaikuttanut ilkeältä, oli vain suuri, niin kuin hänkin. Lempeän oloinen ja kiltin näköinen... Sielunveli?! Dakotah tunsi epävarmuuden kaikkoavan ja riemun täyttävän rintansa. Keveä pyörähdys toisen suuntaan ja epämääräinen huitova askellaji esitys kiidätti Dakotahia suunnilleen itsensä kokoisen lähettyvillä - pitäen kuitenkin useamman hevosen mittaisen välin.

"Olen etsinyt sinua!" Dakotah kajautti ilahtuneella äänellä malttamatta pysähtyä aloilleen. Se tapasteli ja pompahteli tyytyväisenä löydöstään selvästi ilahtuneena hymyillen. Hahmo oli ollut vieras, mutta sisimmässään ori saattoi tuntea kuinka heidät oli suorastaan luotu tuntemaan toisensa. Niin hän ainakin kuvitteli...
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 07. Maalis 2011 16:20

Päivät pitenivät jokaisen uuden aamun myötä ja ylänkö oli alkanut paljastua talven aikana sataneen paksun lumikerroksen alta paikoittain. Se oli muuttanut maaperää pehmeämmäksi niiltä paikoin, joilta lumi oli sulanut mutta jos aurinko alkaisi paistaa pian keväisemmin, ainakin kivisemmän maaperän omaava ylänkö kuivaisi nopeasti. Minä otin tämän lähestyvän kevään ainakin mielelläni vastaan, vaikka talvestakin osasin sen kauniimpina päivinä nauttia. Yksi syy tähän oli ylänköjen kauneus keväisin. Talvisin ylänkö oli aika pitkälti yhtä suurta lumikentää vaikka navakka tuuli raivasikin sitä paikoin paljaaksi. Mutta nytkin ilma oli oikein leppeä, pakkasta ei enää ollut nimeksikään ja lehtimetsän puusto oli vapaa lumesta. Talvella tuntui aina niin toivottomalta odotella hiirenkorvia, mutta tällaisena päivänä kesä ei ollut kaukana luonnosta tai mielistä.
Aurinko oli vielä kalpea ja sukelteli aika ajoin pilven taa, mutta se lämmitti jo hieman selkää paistaessaan. Tuulikin kuljetti maan ja suon tuoksua tullessaan, enkä voi kuin hienoisesti hymyillen seisoa kotiseutuni avarassa maisemassa.

Olin hetki sitten saapunut ylängölle nimenomaan todistamaan sen valmistumista kevääseen ja tarkkailemaan ylänköhevosten alueita taas hieman ylempää lehtimetsän reunan tuntumasta. Viime aikoina olin nimittäin käynyt uusia rajojamme läpi ja yrittänyt sisäistää aluemuutokset, joista oli ilmoiteltu saaremme yhteiskokouksessa ja nyt mielelläni rauhoittuisin taas hetkeksi tuoksuvan tuulen ja karun kauniin maiseman keskellä.
Ja olen myös etsinyt Mereliä nyt viikon ajan. Tapasin johtajattaren varsoineen viimeksi yhteiskokouksessa ja vaikka siitä ei olekaan paljoa aikaa, oli kokouksessakin ilmoitettu uhkaavan kuuloinen Jokeri-asia huolestuttava. Olihan tuo hevosia.. murhannut ori edelleen vapaalla jalalla ja jo ottanut suoraan yhteyttä ylänköhevosten johtajaan tavalla, josta en kuullut kun juttelimme asiasta kahden kesken talvella. Haluaisin mielelläni nähdä hänet, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa.. Tietysti vaara oli jälleen läsnä kaikilla vain lyhyen rauhan ajan jälkeen, mutta itselleni tuntemattomat kasvot eivät olleet mieltä painamassa ollenkaan niin konkreettisesti.
Suoraan sanoen myös saarta vainoamaan ilmestynyt uusi uhka oli myös yksi seikka, mikä vaikutti kevään ja siitä seuraavien valoisampien, pidempien päivien kaipuuseen. Öisin oli vetäydyttävä niin usein havu- tai lehtimetsän suojiin siinä tiedossa, että se olisi turvallisuuden kannalta viisampaa. En mielelläni kohtaisi kuvauksien mukaan valkokasvoista, suurta ja mielikuvissani paholaismaisesti virnistävää Jokeria keskellä yötä ja pilkkopimeässä yksin.

Äkkiä huudahdus palauttaa minut ajatuksistani takaisin tähän todellisuuteen. Käännähdän äänen suuntaan nopeasti, korvat hörössä ja kasvoillani arvatenkin hieman hämmentynyt ilme. Kuka minua on etsiskellyt?
Entistä hämmentyneempi olen, kun huomaan minulle täysin tuntemattoman ruunikon orin, hyvin suuren sellaisen vieläpä. Hän hypähteli oikein iloisen näköisenä ja on tietysti mukavaa, kun joku on ilahtunut näkemisestäni. Mutta enpä voi olla miettimättä miksi hän minua oli etsinyt, en muista tavanneeni tätä suurta hevosta. Tosin hän on koostaan päätellen ylänköhevonen ja minulla lauman tietämä virka Merelin eräänlaisena luotettuna, joten ehkä hänen asiansa liittyisi siihen? Tajuan hiljaisuuteni vaikuttavan todennäköisesti epäkohteliaalta, joten kiireesti nyökkään ja tervehdin häntä asiaankuuluvalla tavalla nopeasti hymyillen.
"Hyvää päivää. Kertokaa toki asiastanne."
Oria katsellessani alan todella hahmottaa miten suuri hän todellisuudessa olikaan. Harvoja hevosia minä jouduin tai olin aiemmin joutunut katsomaan ylöspäin tai edes samalle tasolle, mutta hän saattaisi olla lähempää tarkasteltuna jopa korkeampi. Kyllä, hän taatusti oli ylänköhevonen, ei muuta mahdollisuutta ollut enkä siksi kiirehtinyt sellaisia kyselemäänkään. Hymyilen uudestaan, tällä kertaa vähemmän tiedostetusti.
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 07. Maalis 2011 17:08

Dakotah Honaw

Dakotah tunsi riemua toisen huomatessa hänet. Jokseenkin toinen ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta kuin hän toisen näkemisestä. Mutta ei se mitään. Ehkä toinen ei vielä tiennyt että he olisivat sielunveljiä. Tai sitten he eivät olisikaan, jos toinen ei innostunut yhtä paljon kuin hän... Epämukavat mietteet valtasivat hetkeksi. Toinen ei alkuunsa edes vastannut, mutta Dakotah ei luovuttanut näin helposti. Toinen tuntui juuri sopivalta. Oli samankokoinenkin suunnilleen ja samansävyinenkin melkein. Dakotahin arpiset kasvot eivät kadottaneet iloisuuttaan. Suuret lempeät silmätkin tuntuivat hymyilevän ja tuikkivan elämäniloa.

Jykevä hevonen oli yhä perin hämmentyneen oloinen,ei tuntunut aivan heti ymmärtävän jostain syystä. Mutta eipä tuo haitannut Dakotahia laisinkaan, ehei. Tuo oli ponnahtaa ilosta toisen viimein nyökätessä ja tervehtiessä hymyillen. Vanhemman oloinen toveri kehotti häntä kertomaan asiansa. Dakotahin hymy venyi entisestään ja ehkä varuillaan olevampi olisi saattanut vierastaa tuota omituisen aitoa iloista hymyä. Terhakkaat korvat kääntyivät innokkaasti eteenpäin silmien tapittaessa toista nyt varsin kiinteästi Dakotahin askeltaessa muutaman askelen lähemmäs koittaen malttaa mielensä niin ettei pompahtelisi kuin varsa yltympäriinsä.

"Minä... mi" Se aloitti lopulta ponnahtaen iloisesti inahtaen. Kuinka hienoa olikaan tosissaan nähdä joku häntä edes hieman muistuttava kookas hevonen. Sellaisiin törmäsi harvoin, jos koskaan! Dakotah hengähti syvään aloittaakseen alusta.
"Sinun on aivan pakko olla yksi ylänköhevosista, eikö niin? Eräs pieni harmaa pikku kaveri kertoi että te olisitte isoja! Aivan kuten minäkin!" Dakotah lausahteli innoissaan tömisyttäen suuria etujalkojaan maahan. "Teillä on oikein mukava aluekin täällä! Vaikka täytyy sanoa että jotkut ovat olleet perin pelottavia...!" Dakotah sepitti papattaen nopeasti ja hymyillen samalla tavatotman ilahtuneena.

"Se eräs musta tammakin, se lähti perääni, voitko kuvitella! Jahtasi minua sillä lailla. Pääsin onneksi pakoon. Olinhan vain kulkemassa läpi etsien sinunlaisia." Dakotah seposti selvästi järkyttyneen oloisesti ja sitten tyytyväisenä saavutukestaan. Olihan hän jysäyttänyt jokusen puun maahan mutta oli se kaiketi oman hengen pelastamisen arvoista. Hän oli ollut lisäksi erittäin nopea ja taitava pujahdellessaan isompien puiden ohitse. Hiljainen tyytyväinen hörähdys karkasi lopulta Dakotahin tummilta huulilta. Tuo alkoi rauhoittua, tarkastella aavistuksen pienempäänsä uudelleen.
"Arvasin että löytäisin teidät vielä joku päivä." Tyytyväinen hymähdys kertoi kuinka onnellinen tuo suuri ori oli. Niin suuri ja leppoisa.
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 07. Maalis 2011 20:03

Tämä ruunikko ilahtunut ori puhkesi puhumaan melko pian ja minä en sitten osaa, kuin katsoa ja kuunnella häntä korvat höröllään. Hiljalleen hämmennys väistyy uteliaisuuden tieltä ja vastaan hymyillen hänen katseeseensa hetken verran. Olin vain yllättynyt tuntemattoman ylitsepursuavanen energisestä reaktiosta minut nähdessään, mutta en minä suinkaan halunnut häntä mitenkään hassusti katsoa. Olin vain halukas nyt tietämään mistä oli kyse.

Hän ei vain sitä tohkeissaan tuntunut heti saavan suustaan ja kun sitten olisi kaiketi minun aikani sanoa jotain, en oikein olekaan varma mitä minun pitäisi sanoa. Tuntuu hieman kuin en olisi saanut vastausta kysymykseeni vieläkään, mutta paljon muuta informaatiota ehkä. Hänkö ei sitten kuulunutkaan ylänköhevosiin? Minun ei pitäisi olettaa niin helpolla kaikenlaista. Hetkeksi huoli taitaa vallata mieleni, tulisiko tästä ikävyyksiä? Mutta jos hän oli etsinyt minua, sopiko olettaa että ori olikin liittymässä ylänköhevosiin? Hän kun oli mieltynyt alueisiimmekin, kuten juuri seuraavasta lauseesta kävi ilmi. Nyökkään ja varmistan hänen arvelunsa ylänköläisyydestäni.
"Kyllä, kuulun ylänköhevosiin."
Muuta en hetkeen ehdi, kun hän selosti mustasta tammasta joka häntä oli jahdannut. Minulla kestää hetki sisäistää tämän paljon asiaa nopeaan tahtiin suoltavan orin kertomaa, mutta sisällön tajutessani minä kohotan valppaana pääni ylemmäs. Musta tammako? Jahdannut häntä? Kulkemassa ohitse?
Mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäinen kuulostaa itseasiassa oikein hyvältä ja toinen ei ollenkaan hyvältä, vaikka voisikin auttaa saarella tälläkin hetkellä vapaana kulkevan murhaajan nappaamisessa. Mikäli ruunikko oli tullut rajojen yli sen kummemmin kyselemättä etsimään ylänköhevosia, saattoi joku rajavartijoista tai tuntomerkkien perusteella jopa itse johtajatar olla häntä vastassa, ja yrittää tavoittaa rajarikkuri, joka tämä ori ikävä kyllä taisi nyt olla. Toisaalta Jokerin ohella etsimme tällä hetkellä niin ikään valkopäistä, mustaa tasankolaistammaa jolla oli yhteyksiä murhiin.
Joudun näiden ajatusteni valossa hieman hätiköimään asiassani, sillä molemmissa tapauksissa halusin ja täytyi tietää jos hänellä oli havaintoja.
"Anteeksi anteeksi. Äsken mainitsemanne tamma, hän siis oli musta? Oliko hänellä merkkejä, valkoiset kasvot kuten minulla? Oliko hänellä kahta varsaa mukanaan?"

Tiedän kyllä, että sivuutin hieman hänen viimeisimmän lauseensa, mutta toisaalta se ei ollut kysymys ja yritin kyllä saada ääneeni kohteliaan sävyn. Enkä halunnut lietsoa häneen hermostuneisuuttakaan, olisi suoranainen synti ja häpeä rikkoa näin hyväntuulisen persoonan päivää. Mutta nuo tiedot minun täytyi saaren nykyisessä valossa tietää mahdollisimman pian. Pyytäisin anteeksi epäkohteliaisuuttani ihan pian, ei huoltä, ei yhtään.
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 09. Maalis 2011 12:16

Dakotah Honaw

Dakotah tunsi sisimmässään pientä huolta. Ehkä toinen ei olisikaan hänen sielunveljensä? Toinen ei tuntunut olevan aivan yhtä innoissaan heidän kohtaamisestaan kuten hän. Riemu oli tukahduttaa sanat huulille, mutta myös epäilys alkoi kolkuttaa jossain etäällä ajatuksissa. Kyllähän tuo toinen hymyili ja näin, mutta se tuntui niin… pieneltä? Olihan se epäkohteliasta toki sanoa tuota reaktiota pieneksi jos toinen olikin pohjimmiltaan hyvin hillitty tapaus… Ajatukset tuntuivat poukkoilevan sikin sokin hillitsemättömästi.

Ja oi, toinen tosiaan kuului ylänköhevosiin! Oi tätä riemun päivää. Dakotah tunsi lämpimän iloisen sykähdyksen mielessään. Hänen täytyisi ehdottomasti kertoa tästä pikku keijulle! Keiju varmasti rakastaisi tätä tarinaa kuinka hän kohtasi toisen ’jätin’. Dakotah ei malttanut pysyä paikoillaan, steppasi siinä vallattoman onnellisena. Täällä täytyi aivan varmasti olla muitakin jättejä. Ehkä jopa suurempia kuin hän! Miten hienoa! Eihän pikkuponeissa mitään vikaa ollut, mutta olo oli perin erilainen niiden vierellä. Tämä ylänköhevonen joka nyt sattumalta oli jyhkeänä tullut vastaan, saattoi varmasti ymmärtää erilaisena olon pikkuisten vierellä. haluaisikohan Razum, hänen pieni keijunsa tavata toisenkin jätin? Ehkä hän voisi pyytää tätä uutta tuttavuutta kertomaan hänelle jonkun tarinan ja välittää sen keijulle? Razumista tulisi varmasti hyvin onnellinen!

Dakotah häkeltyi hieman toisen kiinnostuessa hänen mainitsemastaan mustasta tammasta. Dakotah kohotti selvästi yllättyneenä kulmiaan antaen hiljaisuuden hetkeksi vallata tilanteen.
”Ai valkoiset kasvot? Eeei… Ei hänellä ollut valkoista. Toisaalta menimme aika kovaa metsässä ja hän oli takanani reilun matkaa. Mutta ei, ei hänessä ollut valkoista.” Dakotah nyökkäili käännellen epävarmasti korviaan. Mistä nyt kiikastiin? Toinen ei selvästikään tuntunut välittävän hänestä niin kuin hän yritti välittää toisesta.
”Uskoakseni ne olivat pieniä ja hoikkia poneja… mutta kai ne sen seuralaiset saattoivat olla varsojakin.” Dakotah mietiskeli. Hän ei ollut kuluttanut liialti aikaansa pelottavan näköisen tamman katseluun tai tutkailuun. Tärkeintä oli päästä pois hankala kulkuisesta maastosta ja vielä ehjänä. Ei se tammakaan ollut kovin pieni. Kolme seuraavaa hevosta tai ponia oli ollut vain liikaa pitkään yksin kulkeneelle Dakotahille.
”Miksi sinä sellaista kysyt? Onko hän huippu vaarallinen?” Karhu kyseli värähtäen korvat epävarmoina takakenossa ja hakien vastauksia toisen kasvoilta. Tuo oli rauhoittunut huomattavasti kysymyksen myötä, sillä Dakotahille ei ollut mieleen muistella vauhdikasta rymistystä metsikon halki.
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 09. Maalis 2011 14:43

Voi ei, minä vain sanon. Tai en sano vaan ajattelen siinä vaiheessa, kun toinen hiljeni tahdissaan yhä vain enkä voi olla arvelematta, että syynä oli minun epäkohtelias hiljaisuuteni. Olin tänään aivan kamalalla päällä selvästikin, mutta jotenkin en osannut vastata hänen intoonsa ihan samalla tapaa vaikka halusinkin olla kohtelias ja mukava arvatenkin uudelle tulokkaalle. Ja sitten vielä aloin hänen saapuessaan kyselemään ihan muuta, vaikka olisi totta kai ollut kohteliainta ensin kysellä vähän hänen nimeään ja muuta. Minun täytyisi korjata asia ihan pian. Ensin kuitenkin jouduin edelleen jatkamaan tällä etäisellä linjalla tahtomattani, kun hän alkoi vastata kysymyksiini.

Lauseessa asiat ja ajatukset tuntuivat polveilevan hieman sinne tänne, mutta sain kyllä kysymykseeni vastauksen. Häntä takaa ajanut tamma ei ollut siis murhiin yhteyksissä ollut Mystique mikä oli enemmän, kuin helpottavaa myös tämän ruunikon turvallisuuden kannalta. Tosin joskus tapaamaani tammaa en pitäisi uhkaavimpana mahdollisena olentona.. Sen sijaan ei voinut olla varma missä oli suuri, hevosia murhannut ori nimeltään Jokeri, jos Mystique olisi lähellä. Puistatus on käydä lävitseni, kun mielessäni välähtää kuva tästä ruunikosta julmuuksia todistettavasti ennenkin tehneen hevosen hampaissa...
Vaan ei. Kuvaus ei kaikeksi onneksi nyt pätenyt murhaajan apulaiseen ja tammalla oli hänen mukaansa ollut kaksi hoikkaa ponia tai sitten varsaa mukanaan. Merel, johtajattareni ja ylänköhevosten johtajatar. Mieleni keveni huomattavasti kuullessani jonkun nähneen hänet lähiaikoina, vartioimassa laumansa rajoja.

Nyökkään syvään ruunikolle, kun hän on saanut sanansa loppuun ja esittänyt kysymyksensä. Hymyilen hienoisesti.
"Voi ei, ei hän ole huippu vaarallinen. Sen sijaan hän saattoi itse pelästyä teitä ja äkillistä rajan ylitystänne", vastaan edelleen hymyillen, mutta tajuan sitten miltä tuo saattoi kuulostaa ja kiirehdin jatkamaan.
"Tai siis antakaa minä selitän. Viime aikoina täällä on tapahtunut hieman ikäviä... tai ei hieman ikäviä vaan hyvin ikäviä ja vaarallisia asioita, ja siksi rajojen tarkkailua on tehostettu. Koska et kuulu ylänköhevosiin, et oikeastaan saisi kulkea näillä main ellet ole toisen lauman viestinviejä."
En ole aivan varma tietäisikö hän rajasäännöistä ja yhteiskokouksessakaan en ollut tätä suurta hevosta nähnyt. Ja kyllä hänet olisi luullakseni huomannut pienempiensä joukosta, j hän olisi siellä ollut. Vaihdan painoani toiselle jalalle hieman epävarmasti enkä osaa päättää kysyäkö asiasta vai antaa hänen kysyä, jos hän ei aivan kaikkea ymmärtänytkään. Ja Jokerista, rajasäännöistä ja uudesta yhteismaastamme minun olisi hänelle arvatenkin kerrottava kaikki mitä hän ei tiennyt.
"Kysykää toki, jos jokin jäi epäselväksi", sanon sitten varmistukseksi.
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 18. Maalis 2011 11:36

Dakotah Honaw

Dakotahin silmät seurasivat hivenen epävamroina valkopäisen syvää nyökkäystä. Ei toinen ainakaan kamalan epäkohteliaalta tuntunut, halusi vain vastauksia omiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Hymykin oli oikein nätti. Dakotah tunsi renotutuvansa hivenen tämän ylänköläisen todettua ettei tumma tamma ollut huippu vaarallinen. Pieni punastus käväisi suuremman kasvoilla kun hänelle todettiin että se takaa ajanut tamma oli saatanut pelästyä häntä. Miten se voisi olla mahdollista? Korvat nytkähtivät epäluuloisina taaksepäin. Kuka nyt häntä pelkäisi? Eihän hän tahtonut kenellekään pahaa... Ei ei ei, ei todellakaan. Onneksi tämä ylänköläinen tarjoutui myös selittämään asian, Dakotah saattoi tällöin vain nyökätä myöntyvästi hämillään.

Kyllä, kyllä, aivan. Hän oli kuullut ikävistä tapahtumista ja oli ehkä senkin vuoksi säikähtänyt hivenen tummaa tammaa joka sillä lailla sinkois hänen jäljissään pitkin metsikköä. Dakotahin ajatuksissa tamma oli vääntynyt todellisuudesta rajummaksi ja hirviömäiseksi takaa-ajoksi. Tämä 'takaa-ajo' oli todellisuudessa ollut vain lyhyt hetki kun tamma oli juossut hänen perässään, sillä ori pinkoi aikamoista vauhtia sille päälle sattuessaan. Dakotah nyökkäili hämillisenä ja nolostui kovin kun pikkuisempi ylänköläinen totesi ettei hän saisi kulkea täällä sillä lailla. Hänen olisi tehnyt mieli väittää vastaan että hänhän oli yrittänyt löytää ylänköhevoset, ei tehdä mitään vahinkoa! Tokihan hän oli kuullut rajoista ja muista sellaisista suuressa hevosten kokoontumsiessa, osa sanoista oli vian peittynyt ja pitkän etäisyyden vuoksi jäänyt Dakotahin kuulumattomiin.

"Kyllä, olen kuullut niistä teidän säännöistänne ja niistä hirviöistä kun... Mutta ajattelin että voisin ehkä tulla vastaan, teitä oli kovin vaikea löytää kauempaa. Olen tavannut sellaisen pienen harmaan luisen ponin kuivalla alueella. Se kertoi kovin säikyn oloisesti laumoista ja sanoi että minä voisin kuulua tänne. Sitten löysin vielä pienemmän ponin, sellaisen oikein pikkuruisen pienen keijun mikä mahtuu mahanikin alle! Sitten oli paikka jossa oli paljon, paljon hevosia ja poneja. Ajatella..." Dakotah ajautui muisteloihinsa hetkeksi syventyen. "Ja nyt olen täällä ja löysin sinut!" Se lopetti hämillisenä. "Minulle sanottiin että olisi hyvä olla samankokoisten ja näköisten laumassa. Mutta löysin teidät vasta nytten. Miten olisin voinut löytää teitä muualta ja olla tulematta maillenne kun ette te osaisi minua tuolta etsiä, ettehän? Niin, aivan niin." Dakotah puheli puhua papattaen jälleen innostuneena lauma asioista.
"Teitä ei näkynyt siellä 'kaikkien maillakaan'..." Dakotah totesi pahoittelevasti. "Minun ei todellakaan ollut tarkoitus tunkeilla.. Halusin vain löytää kaltaisiani..." Se paapatti jälleen anteeksipyytäväisesti painaen päätään vähän alaspäin. Ei hän ollut pahaa tarkoittanut, ihan totta...
"Miten minä voisin tulla osaksi laumaa? En haluaisi olla yksin, täällä on niin kamalan vaikeaa löytää ketään jonka kanssa viettää aikaa. Hirveän yksinäistä."
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 19. Maalis 2011 14:46

Hän tuntui menevän hieman hämilleen punastellen aavistellessani, että johtajatar saattoi hieman peljästyä vaikka en toisaalta tarkoittanut, että hän samalla tavalla olisi säikkynyt kuin ruunikko. En kuitenkaan korjannut väitettä vaan tarkensin vain väitettäni hieman ja kertoessani rajoista. Pian pyrin jättämään hänelle tilaa vastata sanoihini ja tarkkailen samalla hänen reaktioitaan. Hän oli rauhoittunut, mutta toivon myös etten olisi loukannut häntä tahattomalla välinpitämättömyydelläni. Siltä ei tähän hätään vaikuttanut, mutta jos ja toivottavasti ei.. Mutta en voisi välttää velvollisuuksiani, varsinkin jos hän oli jo törmännyt Mereliin ja varmaankin huolestuttanut rajanylityksellään ja pakenemisellaan johtajattaren.

Pian ori alkoi kertoa ja selittää, minä taas kuuntelen tarkkaavaisesti sillä en uskonut että tilanne oli ollenkaan niin paha, vaikka hän ei kuulunutkaan ylänköhevosiin. Hänhän voisi meihin liittyä ja oli etsinytkin kaltaisiaan suuria, tummia hevosia joten sopiko olettaakin että sitä hän juuri aikoi?
Orin selitys polveili taas asiassa ja minä en ole yhtä nopea ymmärtämään asian yhteyksiä ja taustoja, kuin hän oli niitä selittämään, mutta yritin kyllä ja pääsisällön tajusin. Tietysti yritin kohteliaasti kuunnella myös arkisemman rupattelun tietojen takana, olinhan jo aivan tarpeeksi käyttäytynyt rumasti häntä kohtaan! Korvani olen suunnannut tarkkaan kohti häntä ja nyökkään pari kertaa hieman syvempäänkin, kun luulen että hän oli saanut tarinansa päätökseen, mutta en sitten ehdikään sanoa mitään kun hän taas jatkoi. Hetken päästä alan hymyillä aika ajoin, hieman hämmentyneesti, mutta toivon mukaan ystävällisesti häntä kuunnellessani. Eihän siinä ole mitään pahaa, että oli puhelias ja asiaa löytyi varsinkin hänen vielä kertoessaan miksi oli tullut tänne ja keitä oli tavannut päästäkseen tähän pisteeseen.

Sitten hän kuitenkin laski päätään alemmas pahoittelevaisesti ja viimeistään silloin vakuutun siitä, että hän oli vain tullut etsiskelemään meitä eikä ansainnut moitteita teostaan. Minä hymyilen aiempaa rauhoittelevammin ja nyökyttelen, maistelen mielessäni vähän hänen kertomustaan ja yritän päättää mitä sanoa ensiksi. Sitten naurahdan hiljaa itselleni ja itsekseni lähinnä. Oli hieman tyhjentävää kuulla noin paljon asiaa kerralla, mutta voinhan ottaa sen virkistävänäkin sillä kuten hän oli sanonut, aika ajoin täällä oli kovin yksinäistä ja ne hevoset joita olin tavannut, olivat ainakin paljon vaitonaisempia kuin hän.
"Hmm. Ymmärrän, etkä ole tehnyt väärin siinä tapauksessa että etsit meitä. Tapaamasi poni oli aivan oikeassa kertoessaan, että voisit hyvinkin kuulua tänne... Ylänköhevosiin", minä aloitan ja olen vähällä lisätä, että hän ehkä olisikin liian suurikokoinen muihin laumoihin ja pärjätäkseen vaikkapa vuoristossa, josta minäkin olin vain kuullut sitä kokematta, mutta päätän pysyä sen suhteen hiljaa. Se olisi epäkohteliasta. Ja niin jatkan eteenpäin sanoissani, yrittäen vahtia mitä suustani pääsisi.
"Laumaan liittyminen taas... Olet mennyt rajoilla vähän ristiin."
Naurahdan hieman huvittuneesti, mutta hyvä ajatus taustalla, toivon.

"Tämä rajalla kohtaamasi tamma oli mitä luultavimmin ylänköhevosten johtaja kaksosvarsoineen ja hänen kauttaan sinun tulee liittyä laumaan", päätän puheenvuoroni ennen muuta ja varmemmaksi vakuudeksi vielä nyökkään oman epävarmuuden poistaakseni. Kyllä hänen peräänsä lähtenyt musta tamma oli varmaankin Merel ja "pienet, hontelot ponit" varmaankin perilliset Chinook ja Nunatak.
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 20. Maalis 2011 12:06

Dakotah Honaw

Dakotah ymmärsi että hänen sanansa eivät olleet aivan ehkä selkeimmästä päästä, mutta into ja pieni huoli saivat ajatukset katkeilemaan tällä lailla ja suu papatti vähän kaikenlaista. Tämän ylänköläisen puheet olivat kovin rauhallisia eikä tuo vaikuttanut loppujenlopuksi järin ystävälliseltä ja ilahtuneelta hänen näkemisestään kuten hän oli. Dakotah tunsi ilahtuneen mielentilansa aavistuksen verran latistuvan loppua kohden. Kamalan vaikeaa oli tämä kaikki lauma ja rajat ja kohteliaisuudet ja järjestys... Mikseivät kaikki voineet vian elää yhdessä sovussa ilman mitään laumoja? Apeat ajatusket eivät kuitenkaan kuuluneet. Olihan se toisaalta hyvä että oli laumojen turvaa mutta... Tämä tilanne tuntui vain vaikealta.

Vaikka tämä valkopäinen ilmeisesti kuunteli tarkkaan, Dakotahista se ei tuntunut aivan rehelliseltä kuuntelulta. Ori yritti karkoittaa nousevan epäluulonsa värisyttämällä hivenen ihoaan kuin puistattaen epämukavan tuntemuksen menemään. Sentään toinen kuunteli ja nyökkäili kuin ymmärtäen. Ja nyt se hymyilikin. Aika ajoin, silloin tällöin. Se oli parempi kuin ei mitään. Häntä pienempi ylänköläinen lopulta hymyili rauhoittelevan oloisesti ja nyökytteli. Dakotah saattoi tuntea lievän jännityksen murenevan ympäriltään. Ehkä kaikki asiat vielä järjestyisivät. Mieli rohkaistui vielä hieman apeuden kaikotessa kun toinen viimein vastasi hänelle jotain. Kertoi ettei hän ollut tehnyt mitään väärää etsiessään heitä, ylänköläisiä. Dakotah saattoi vain nyökätä vähän hämillään yhä tunteidensa sekamelskasta. Tätä valkopäistä oli erittäin vaikea lukea, mitä tuo ajatteli oikeasti? Karhu ilahtui paljon siitä valkopää myöntyi harmaan ponin ajatuksiin siitä, että hän voisi kuulua hyvinkin tänne. Sen sijaan Dakotahin suu oli venähtää auki järkyttyneenä tajutessaan että hän oli paennut ilmeisemmin laumanjohtajaa. Dakotah tunsi hyvin suurta nolouden tunnetta.

"Olen pahoillani, en tiennyt... Kukaan ei osannut sanoa että johtaja voisi olla rajalla ja että millainen hän oli!" Dakotah papatti hyvin nopeaan näyttäen aavistuksen säikähtäneeltä. Voi ei voi ei, mitä johtaja nyt ajattelisi hänestä? Dakotah tunsi haluavansa vajota maan alle tätä häpeää. Pää painui ynähtäen alas.
"Voi ei voi ei.... En minä tarkoittanut..." Tuo parahti surkeana. Ei hän todellakaan ollut tarkoituksella juossut johtaja apakoon. Hän oli vain säikähtänyt kun tamma sillä lailla oli lähtenyt pikku poniensa kanssa perään. Tammat olivat muutenkin hyvin pelottavia otuksia. Niiden seurassa saattoi käydä mitä hyvänsä!
"Mitä hän nyt ajattelee minusta? Miten minä edes löydän hänet enää? Hän varmaan on hyvin vihainen..." Dakotah voivotteli surkeana keinahdellen epävarmana eestaas.
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 20. Maalis 2011 17:24

Orin reaktio melkein säikyttää minut, niin murheelliseksi hän äkkiseltään meni ja minä varmaankin näytän hetken vain järkyttyneeltä. Ei, en minä aikonut häntä näin pelästyttää enkä tehdä hänen oloaan huonoksi! Eihän se varmastikaan haitannut pidemmän päälle mitään, Merel ymmärtäisi varmasti kun asia selitettäisiin, sellainen hän oli. Hän oli yllättynyt perään lähteneestä vieraasta hevosesta ja onhan se ymmärrettävää myös siihen nähden millainen saaren tilanne on nykyään, jälleen. Minäkin olin iltaisin tarkkana ympäristöni suhteen ja ajattelin paljon kaikkia tapaamiani hevosia täällä, toivoen heidän olevan kunnossa. Ei tässä ollut mikään mennyt korjaamattomasti väärään suuntaan, mutta sitä hän ei tuntunut huomaavan. Alan pian pudistella päätäni ja vasta parin pudistuksen jälkeen saan ääntä aikaan.
"Voi ei, ei mitään hätää teillä ole! Mikäli et.. ette tienneet niin tämähän ei ole missään tapauksessa vikanne!"
Kiirehdin hieman sanoissani. Olen viime aikoina muutoinkin havainnut lipeäväni liian usein teitittelystä, ehkä liian vähän sosiaalisia tilanteita. Mutta toisaalta kukaan ei ollut välittänyt siitä ja viime kerralla johtajatar itsekin oli pyytänyt minua sinuttelemaan.

Mutta ei se nyt tähän liity.
"Tilanne on varmasti korjattavissa, voisin olla avuksenne johtajattaren etsimisessä sillä minullakin on hänelle asiaa, ei huolta", jatkan kielenkannat kummallisesti löyhtyneinä nyt kun yritin rauhoitella hermostuneesti keinahtelevaa, voivottelevaa ruunikkoa. Astun jopa hieman lähemmäs aikeissa herätellä häntä vähän, sillä tuo näytti niin huolestuttavalta... Mutta sitten en kuitenkaan uskalla hipaista häntä turvallani, enhän minä häntä hyvänen aika tuntenut yhtään. Silti käyn keinahtaen hänen lähellään ja yritän vakuuttaa kaikilla eleilläni, että hänen ei tarvinnut olla noin huolissaan.
Nyökyttelen hitaasti ja hymyilen hänelle taas.
"Aivan, kaikki on ihan hyvin. Johtajatar Merel ei varmasti ole vihainen, vaan ymmärtää kun selitätte mistä oli kyse rajalla."

"Mutta kuule nyt minä korjaan aiemman epäkohteliaisuuteni, kun tämä alkaa olla selvää. Älä huoli, asiat järjestyvät kyllä. Mutta mikä teidän nimenne on? Minua kutsutaan Belshet Stoneheadiksi", sanon hieman epävarmana ja vaihdan painoani toiselle jalalle, mutta koetan nyt tavoittaa hänen katsettaan. Itse olin nyt valoisampi kuin vielä vähään aikaan tänä päivänä, olinhan kuullut Merelin olevan kunnossa ja hänen haluavan liittyä ylänköhevosiin niin, ettei minun tarvinnut huolehtia raja-asiaa sen enempää ainakaan vielä.

[ Tökkii vähän, anteeksi. ]
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 07. Huhti 2011 10:36

Dakotah Honaw

Tuo valkeapäinen koitti selvästi kovasti rauhoitella. Toisti ettei hänellä olisi hätää tai ettei tämä ollut hänen vikansa. Mutta Dakotah ei voinut vain lakata syylistämästä itseään. Olisi otettava itseään niskasta kiinni ja lakata pakoilemasta kaikkia tammoja ja vieraita perään lähteviä hevosia kuin pikku varsa. Ei hän ollut enää niin pikkuinen... Kaikki tuntuivat olevan häntä enemmän tai vähemmän pienempiä. Mitä nyt tämä valkoäinen oli hyvin liki hänen kokoaan, mutta silti...

Valkeapäinen vakuutteli että tilanne olisi korjattavissa ja tarjoutui avuksi etsimään johtajatarta. Karhu ei voinut olla tuntematta lievää levottomuutta valkeapäisen nimen omaan vahvistaessa että ylänköläisten johtaja oli tamma. Aavistuksen pienempi ori kävi häntä lähemmäs kuitenkaan koskettamatta. Valkeapäinen nyökytteli rauhoittelevasti ja hymyilikin. Ei kai asiat tosiaan niin huonosti voineet olla ettei niitä voisi paikata. Kaikki olisi hyvin. Dakotah ei kuitenkaan voinut mitenkään lakata murehtimasta tulevaa. Hän ei varmastikaan pääsisi laumaan mikäli tämä tamma katsoisi pahalla hänen tekoaan ja minnekä hän sitten menisikään jos se ainokainen lauma johon hän oli tovionut pääsevänsä, ei kelpuuttaisi häntä? Näpsäkät korvat keinahtivat taaksepäin surkeina. Tämä ylänköläinen kuitenkin jatkoi vielä. Kysymys ja esittely oli aavistuksen epävarma mutta sai Dakotahin ajatukset siirtymään rauhallisimmille vesille.

"Minun nimeni Dakotah Honaw." Hän lausui hieman yhä alakuloisen oloisesti kohottaen katsettaan Belshetin silmiin. Niissä ei näkynyt vihaa, mikä rohkaisi Dakotahia jatkamaan;
"Usein kutsutaan vain Karhuksi tai Dakoksi." Hän lisäsi huokaisten. Se oli helpotuksen huokaus. Tästä selvittäisiin. Hänellä olisi mahdollisuus päästä laumaan. Saada seuraa, ei pyöriä enää irtolaisena.
"Jos me nyt lähdemme etsimään häntä, johtajaa... Mistä minä löydän teidät uudelleen? En haluaisi joutua jälleen etsimään teitä kauan."

[Käpyilemme.]
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 08. Huhti 2011 17:58

Pitkän aikaa pelkään hänen palloillessaan, että rauhoitteluni oli mennyt kuuroille korville ja tuo kauhistunut, surkuinen ilme jäisi kasvoille nyt sitten ainiaaksi. Koin kyllä tästä syyllisyyttä, hän oli saapunut nimittäin niin iloisena ja riemuissaan minua tapaamaan. Olihan nyt minun velvollisuuteni paitsi rauhoittaa häntä, myös auttaa korjaamaan erehdys ja liittymään laumaan. Minnekään muualle hän ei kokonsa puolesta ehkä soveltuisi ja laumattomuus taas... Voi hyvänen aika, kunpa hän ymmärtäisi kuunnella ja tuo murheellinen ilme katoaisi, eihän hätä ollut tämän näköinen eikä saanutkaan olla.

Hiljakseen kuitenkin puhelemiseni tuotti toivottua tulosta ja käännekohta taisi tapahtua siinä, kun vihdoin esittelin itseni ja tiedustelin hänen nimeään. Esittely on niin tuttu ja turvallinen asia joka päiväisessä elämässämme tällä saarella, että se saattoi rauhoittaa levottoman mielen ja niin tässä taisi nyt käydä. Nimensä hän kertoi yhäkin hieman alakuloisesti tapaillen, mutta tarkennuksen jälkeen tuli huokaus, jonka halusin tulkita helpotukseksi. Selvä, Dakotah Honaw oli hänen nimensä ja kertoi hän lempinimiäkin, joista ensimmäiseen miellyin huomatessani sen merkityksen täsmäävän niin mukavasti suurikokoiseen, raskasrakenteiseen oriin. Nyökkään lauseiden päätteeksi ja hymyilen.
"Minua taas kutsutaan toisinaan Stoneksi."

Hymyilen lauseen jälkeen uudestaan. En ollut tottunut kertomaan oikeastaan tällaisia kutsumanimiä enkä ollut niistä mitenkään tarkka, olihan myös Stounidia ja jotain.. mikä se olikaan kauan sitten, Arraia niminen tamma sen taisi sanoa..? Stormdead, hänhän oli sanonut minua Stormdeadiksi, mikä tuo mieleeni jotain omallakin kielelläni. Ehkä se ei sopinut minäkuvaani, mutta olin saanut tuolloinkin lempinimen, ainakin jonkinlaisen.
Hymyilen ajatukselleni ja nyökkään sitten pienesti Dakotah Honawille tai Karhulle, joka oli esittänyt kysymyksen. Jään kuitenkin vastaamisen sijaan pohtimaan asiaa hetkeksi ja auon pari kertaa suutani aikoen aloittaa monta kertaa. Lopulta nyökkään varmuudeksi vielä uudemman kerran ja vastaan.
"Minä en liiku yleensä kauaksi ylänköhevosten alueilta ja uskon kyllä, että myös johtajatar Merel on yhä rajojen sisällä. Löydät minut täältä luullakseni suhteellisen helposti ja myös minä etsin sinua, jos tarpeen on."
Olin kyllä suunnitellut lähiaikoina lähteväni ensimmäiselle vierailulleni yhteismaalle, mutta toisaalta Merelin poissaolo oli saanut minut unohtamaan ajatuksen joka tapauksessa vähäksi aikaa. Voisin lykätä matkaani auttaakseni tätä toivottavasti tulevaa laumatoveriani.
Enkelikello
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 15. Kesä 2011 14:22

Dakotah Honaw

Dakotah oli rauhoittunut arkisesta kysymyksestä. Tilanne helpotti, ei enää hermostuttanut, kutkuttanut taustalla laisinkaan niin pahasti kuin Dako oli alku järkytyksen jälkeen ymmärtänyt. Stonekin oikein hymyili ja nyökkäsi! Kertoi sivistyneen jäykkään tapaansa oman kutsumanimensä, sai lempeän pehmeän hymyn Dakotahin kasvoille. Hymy vääristi hieman kasvojen arpia, muttei sen kummemin kun lainehtivan paksun mustan jouhen alle piiloutuivat.

Stone nyökkäsi ja totesi sitten ettei liiku yleensä ylänköläisten alueelta kauaksi. Ja että johtaja Merelin pitäisi olla täällä myös, ettei tuo poistuisi alueelta. Pitäisi siis vain luottaa tuuriin löytää kaikki ajallaan.
"Kiitän tiedoistasi, oli muakva tavata." Dakotah lausahti pehmeästi vähän piristyneenä, voimistuneena.
"Luulen etä minun kuuluu nyt lähteä etsimään johtajaa." Hän aprikoi ääneen.
"Niin pääsen varmasti nopeiten laumaan, pääsen tapaamaan toisiakin." Puhelu oli toiveikasta, ilahtunutta siinä määrin ori tuntui oikeasti kaipaavan kokoistensa seuraa. Jotain paikkaa, minne kuulua.

"Näkemiin. Toivottavasti näemme taas pian, Stone." Dakotah lausui vielä kohteliaasti. Keveästi tuo pyörähti ympäri, palasi metsään. Se oli oikein viihtyisä paikka. Ja jos hän oli siellä ekrtaalleen johtajan aiemmin nähnyt, hän voisi nähdä tämän vast edeskin. Ehkä johtajakin piti lehtimetsistä ja niiden tarjonnasta?


[Kiitokset pelistä! Dako poistuu.]
Marrasmurhe
 

Re: Tarina kahdesta lempeästä jätistä

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 30. Kesä 2011 17:23

Ystävällinen sanapari ja hymy auttoivat selkeästi hänenkin hermostumiseensa. Henkisen lämmön voimaa ei suinkaan oltu yliarvioitu, tällä tavoin se vaikutti hänessäkin. Dakotah Honaw vastasi niin ikään hymyillen ja sai minut lopulta naurahtamaan hienoisesti, jonka jälkeen vein katseeni toisaalle. Vaikkakaan en enää hermostuneena tai vaivautuneena. Hänen rentoutumisensa oli rentouttanut minut.

Merelin löytyminen sen sijaan oli nyt seuraavana mieleni päällä siinä missä hänelläkin. En oikeastaan keksi mitään muuta asiaa tämän kohtaamani suuren orin lisäksi, mutta jostain syystä minä halusin kovasti tavata hänet ja ehkä vaihtaa sanaparin kokouksessa ilmitulleista asioista. Hän oli poistunut paikalta ehkä hieman... hajamielisen oloisena noudettuaan Chinookin ja Nunatakin, ja voisi olla huojentavaa tavata hänet sekä kertoa tästä uudesta mahdollisesta laumatoverista, sekä selittää tilanne friisiläistammalle kuten olin lupaillut.

Niinpä en pistäkään puolella eleellä vastaan, kun edelleen yllätyksekseni kookkaampi ori sitten ilmaisikin halunsa lähteä jatkamaan matkaa. Olisi todellakin parempi tavoittaa Merel ennen kuin hän ehtisi turhan kauaksi laajalle alueellemme ja ikäväkseni turhaan huolestuisi luvattomasta rajarikkurista...
"Toivon samaa. Kerron johtajatar Merelille sinusta niin, että voit mahdollisimman pian.. sanoa kuuluvasi ylänköhevosiin", sanon ja hymyilen vielä pikaisesti miellyttävälle ruunikolle, ennen kuin hän kääntyi ja lähti taivaltamaan paikalta metsän suuntaan.

Minäkään en jää pitkäksi aikaa katsomaan Dakotahin poistumista, vaan pyörähdin niin ikään ympäri ja lähdin taivaltamaan sisemmäs alueillemme, kohteenani Merel.

[ Stone poistuu myöskin, kiitos pelistä~ ]
Enkelikello
 


Paluu Ylänkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron