Ja me nähdään monta kummaa

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 11. Huhti 2012 16:58

[Ylänköläisten havumetsässä ollut niin vähän elämää viimeaikoina ainakin offlinen puolella, että pitäähän sinne pari lasta saada riehumaan. :---) Eli Wohweli jos toisi tänne Oxin~]

Nana

Olin varma siitä, ettei se ollut nähnyt minua vielä. Pieni, pyöreä eläin muutaman metrin päässä puun alla, minä toisen puun takana. En ollut nähnyt sellaista otusta kovin montaa kertaa aikaisemmin, mutta olisin voinut lyödä vetoa, että se oli jokin jyrsijä. Toinen asia, mistä olisin voinut lyödä pääni pantiksi oli se, ettei niitä elänyt jäätiköillä. Eikä varmaan sademetsässäkään, tuo ruskea, pörröinen eläin oli liian normaali sinne kirjavien kummajaisten keskelle. Tasangollakaan ei elellyt mitään kovin kummoisia otuksia, enkä minäkään siellä viihtynyt - leijonat olivat siistejä, mutta vain niin kauan kun ne eivät yrittäneet syödä hevosia.
Caralian kiertely toi tosiaan mukanaan aivan uusia kokemuksia. Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi, jos olisin kuuliaisesti totellut käskyä pysytellä oikean lauman alueella tai korkeintaan yhteismaalla. Olihan sielläkin muun muassa havumetsää, mutta ruohohan oli tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella. Ja mitä kaikkea minä ehtisinkään näkemään, jos pääsisin jatkamaan tutkimusmatkaani vielä pidemmälle! Ainakaan tietääkseni en ollut käynyt vielä kertaakaan siellä, missä tasanko- ja aavikkohevoset aikaansa viettivät. Jos viettivät, toisin sanoen jos olivat todella niin tylsimyksiä.

Ja laumattomien alue.. Kyllä minä vielä sinnekin pääsisin. Varmasti pääsisin.
Itsekseni hykerrellen liikahdin hiljaa sivuun, ja sitten lähemmäs sitä pientä, karvaista eläintä. Lähes välittömästi se jämähti paikalleen, katsoi hetken kauhuissaan minuun ja sitten jo katosi johonkin niin nopeasti, etten ehtinyt edes nähdä. Ehkä johonkin puun juurella olevaan koloon, ehkä vain läheiseen pensaaseen. Laskin turpaani hitaasti maata kohden ja lähdin hyvin hitaasti lähestymään paikkaa, jossa jyrsijä oli vain hetki sitten ollut. Huulet melkein maata viistäen siirryin lähemmäs katsomaan, jähmettyen vuorostani paikalleni.
"Pieni eläin, mihin menit?" kysäisin siltä hiljaa, käheällä äänellä. En saanut vastausta, joten mutristin loukkaantuneena huuliani ja päätin ravistella nopeasti turvallani melko harvaa pensaikkoa, joka oli kuitenkin sinnitellyt talven yli kevääseen pudottamatta kaikkia lehtiään. Ja siinä vaiheessa se pieni eläin singahti pois sen suojista, juoksi niin nopeasti etten ennättänyt reagoida. Hyvä kun katse pysyi vauhdissa seuratessani sen pakoa johonkin kauas, kunnes se äkkiä ilmeisesti löysi uuden piilopaikan tai vain juoksi kauas silmistäni.
"Se siitä sitten", mumisin korvat takakenossa ja näytin vielä kerran kieltä pienen, tyhmän jyrsijän perään. En saanut kaveria siitäkään, mutta toisaalta, en minä tyhmällä kaverilla olisi mitään tehnytkään.

Hypähdyksen voimalla otin vauhtia ravipyrähdykseen. Lähdin juoksemaan paikoin lumista, paikoin jäistä ja paikoin kovin märkääkin polun tapaista pitkin, kunnes saavuin pienelle, lähes sulalle aukealle. En pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten siellä jäätä ja lunta ei ollut yhtä paljoa kuin muualla. Koska puitakaan ei ollut niin hirveästi, oli aurinko saanut paistaa suoraan ilman varjoja siihen. Se oli tietysti vain minun ajatusmaailmani - eihän sitä ikinä tiennyt, vaikka avaruusoliot olisivat laskeutuneet siihen ja sulattaneet kaiken lumen. Virnistin ajatukselle, jatkaen aukiolla ravaamista löytääkseni ehkä lisää merkkejä niistä.
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 11. Huhti 2012 17:40

Tämä oli ihan syvältä! Ei se voinut mitenkään olla mahdollista, että juuri minä en onnistunut löytämään ikäistäni seuraa. Tämä oli niin väärin.
Tömistän eteenpäin kavioitani melkoisella tarmolla maata vasten hakaten osoittaen hieman samalla mieltäni. Halusin vain seuraa, ei se niin väärin voinut olla. Entisessä kodissa oli ollut paljon varsoja joista olin saanut paljon ystäviä. Harmi vain, että jokainen heistä oli jo todennäköisesti kuollut, aivan kuten äitini. Ajatus taakse jättämästäni elämästä saa minut laskemaan korviani hieman apeasti sivuille ja lopettamaan tömistelyn. Nyt kävelin eteenpäin nätisti lähes äänettömästi samalla päätäni surkeasti riiputtaen. Maailma oli julma paikka.

Alan olla lähellä menettää toivoni sekä hermoni, mutta sitten näen jonkun pienehkön etenevän reippaassa vauhdissa. Ehkä siellä oli susi? Se saa minut jäykistymään kauttaaltaan sekä kyyristymään takajalkojeni varaan. Korvani ovat puolittain luimussa ja seuraan jännittyneenä olennon etenemistä, silmät suurina ja sydän paukaten melko kiivasta tahtia. Hetkessä alan miettiä, että miten kivuliaalta mahtaisi sydänkohtaus tuntua. Nielaisen ja jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Vaalea olento ei ole susi. Vaan varsa! Loikahdan pienesti eteenpäin lyhyttä kiharaa häntääni edestakaisin heilutellen, kuin äiskeisestä pelon vapinasta ei olisi ollut tietoakaan. Uskaltaudun nuuhkaisemaan ilmaa muutamaan otteeseen ja tuuli infoaa minulle, että kyseessä oli suunnilleen ikäiseni tamma varsa. Se kohottaa väkisinkin hymyä kirjaville kasvoilleni ja myös korvani ovat hörömmässä, kuin koskaan.

Jään hetkeksi miettimään mikä olisi oikea tapa lähestyä tyttöä, mutta lopulta päätän mennä pelkällä improvisoinnin voimalla. Lähden kipittämään lähemmäs pitäen koko kevyttä kroppaani hyvän ryhdin vallassa, eikä pieni rintakehän pullistelukaan pahaa tehnyt. Olin mahtaileva persoona, mutta kilpailijoita ei näkynyt lähettyvillä, joten suostuin hillitsemään kilpailuviettejäni.
"Terve!" hihkaisen sitten tervehdykseni ja lähden ravaamaan toisen vierellä, vaikka minulta kuluukin muutama askel siihen, että saan jalkani ojennukseen. Ravaan hieman korostetusti pää ylpeästi ylhäällä, kaulani kantaessa sitä hyvässä ryhdissä.
Silmäilen toista ruskeilla napin omaisilla sulosilmilläni, veikeän hymyn kajastaessa suultani. Toinen oli ihan nätin näköinen valkoinen ja sillä näytti olevan myös pilkkuja.
"Mä oon Ox ylänköläinen ja ajattelin jos tahtoisit, vaikka leikkiä mun kaa," esittäydyn ehdotuksen kera. Olisi mukava saada toisesta seuraa nyt, kun viimein olin onnistunut aivan omin avuin löytämään itselleni ikäistäni seuraa. En ollut ilkeällä tai törkeällä päällä, mutta voisinhan minä sitten, vaikka joltain määrin jopa pakottaa toisen jäämään seuraani. En kyllä toista satuttaisi, mutta keinot minä olin tottunut repäisemään hattuni alta.
Wohweli
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Huhti 2012 17:54

Vaikka kuinka ravasin ja höristin korviani ja etsin ja etsin, niin en löytänyt merkkiäkään avaruusolioista tai mistään muustakaan mielenkiintoisesta. Itse asiassa en löytänyt juuri mitään, jos kiviä, kantoja ja muuta turhaa ei laskettu. Ja minä tunsin olevani ihan uskomattoman tylsistynyt - niin tylsistynyt, että olin vähällä lopettaa sen juoksentelunkin ja murahdin itsekseni. Jatkoin kuitenkin hitaammassa tahdissa, silti ravaten. Katseeni painui maahan ja korvani sivuille. Mitä minä nyt tekisin? Ainakin kulkisin aukion päästä päähän, jatkaisin kohti tuntematonta. Pelkkä ravaaminen tosin oli ehkä tylsintä ikinä heti kävelyn jälkeen, varsinkin kun en ikinä voinut tietää, mihin olin matkalla. En kai ainakaan takaisin lumihevosten alueelle? Tuhahdin taas itsekseni, häntääni heilauttaen ja tahtia vähän lisäten.
Olisinpa vaikka törmännyt johonkin sekopäähän, jota voisi ensin härnätä ja sitten juosta pakoon. Se tosin voisi olla vähän turhan riskialtista, samoin petoeläinten suututtaminen. Eikä itse asiassa mikään edes ollut niin hauskaa yksin kuin toisen kanssa. Mutta mistä minä kaverin siihen hätään olisin repäissyt? Ainahan olisin voinut huutaa kurkku suorana jotain, mikä olisi saanut kaikki lähettyvillä hevoset juoksemaan luokseni pää viidentenä jalkana - tai pakoon - tai sitten vain etsisin. Etsisin ja etsisin, kunnes en enää jaksaisi.

Kumpikaan ajatus ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Sen pidemmälle minä en tosin kerennytkään ajattelemaan, kun yhtäkkiä jostain kuului hihkaisu - terve? Hätkähdin niin että sydämeni tuntui jättävän yhden lyönnin välistä. Ensiksi olin vähällä seisahtua paikoilleni, seuraavaksi pinkoa karkuun. Hallitsin itseni kuitenkin ajoissa ja tyydyin vain hypähtämään vähän sivuun, pää salamana sen äänen suuntaan kääntyen. En kuitenkaan pysähtynyt, jäin vain tuijottamaan lähes järkyttyneenä kuinka joku pieni kaveri oli lähtenyt ravaamaan vierelläni, varsin hyvässä ryhdissä ja pää korkealla.
Kun saatoin ajatella taas vähän järkevämmin, minä tuhahdin ja paransin omaa ryhtiäni. Kohotin päätäni, yhä pieneen oriin vilkuillen. En ennättänyt kuitenkaan sanomaan mitään, kun tämä sitten esittäytyi ja sanoi reippaasti jotain. Leikkiä sen kanssa? No, ensivaikutelma olisi voinut ehkä olla parempikin, mutta toisaalta.. Katseeni kiinnittyi parin sekunnin ajaksi orin arpiin, jolloin silmäni laajentuivat hiukan. Ensimmäinen ajatukseni oli sellainen ohhoh, ja seuraava taas vau! Olikohan tämä hurjakin kaveri?
"Miten vaan", vastasin sille viileästi, mutten täysin ilottomasti. Silmiini syttyi ilkikurinen pilke katsellessani, kuinka Oxiksi esittäytynyt pinkoi eteenpäin vierelläni. Se sai minut lisäämään liikettä ja vauhtia omiin jalkoihini. Leikkiähän aina voitaisiin, jos toinen vain pysyisi vauhdissa mukana.

"Mä olen Nana, terve vaan", tokaisin sitten ikään kuin ohimennen. En minäkään jäänyt hänen nimeään sen kummemmin päähäni takomaan, muistaisin sen tai en. Ox tosin oli aika lyhyt, ei siinä hirveästi muistamista ollut. Varmaankin lyhenne jostain pidemmästä, mutta totta puhuen minua ei kiinnostanut tietää, mikä se pidempi nimitys oli. Jos sellainen siis oli olemassa.
"No, Ox ylänköläinen - onko mitään ehdotuksia, mitä me leikittäisiin?" kysäisin, yhä ilkikurinen katse silmissäni. Lisäilin vähän lisää vauhtia aina oman makuni mukaan, pitihän pientä kaveria nyt vähän testata. Samalla hän voisikin keksiä jotain tekemistä, ja niin minäkin pelastuisin tylsyyskuolemalta.
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 15. Huhti 2012 19:29

En saa vastaani mitään kovinkaan iloista ja energistä varsaa, kuten olin toivonut. Sen sijaan saan osakseni melko ilottoman vastauksen, joka kuulostaa selvältä hällä väliä tyyppiseltä vastaukselta. Voisi kyllä ääneen sanoa, jos seurani ei kelvannut, en minä alkaisi itseäni ihan väkisin tyrkyttämään. Valkean värinen varsa näyttää lisäävän vauhtia ja minä teen samoin, jotten jäisi pahasti jälkeen. Vaikutti vähän siltä, että toinen kokeili minua. Sehän sopisi, näkisi, etten ole mikään ihan turha junnu vaan kyllä minä melkoista vauhtia eteenpäin pääsisin mikäli tarvetta olisi. Varsa esittäytyy viimein ja kertoo nimekseen Nana. Nyökäytän ponimaista päätäni muutaman kerran pidellen hymyä yhä turvallani.
"Kiva tavata, Nana," tokaisen, vaikka en voinut suoraan vielä mennä väittämään, että tulisin viihtymään toisen seurassa. Ainakin toistaiseksi varsa oli ollut hieman viileähkö, aivan kuin se olisi ihan tarkoituksella yrittänyt pitää minut hieman loitommalla.
Nana sitten kysähtää oliko minulla ehdotuksia leikin varalta. No, tottakai olisi! Vaikka mitä! Voitaisiin kerätä kiviä, leikkiä hippaa, tai piilosta. Voitaisiin myös mennä kiusaamaan isompiamme, tai vaikka muta sotaa! Myös vesisota kävisi! Valikoin mielestäni parhaimmat leikit ja olen valmis ehdottamaan niitä pilkulliselle.
"Käviskö, vaikka mutasota? Voitais myös mennä kiusaa isompiamme, heh," sitä minä ja mun entiset kaverit oltiin harrastettu tosi ahkerasti ja saatukin usein melkoiset vihat niskaamme, mutta se oli aina niin jännittävää, kun joku lähti jahtaamaan meitä ja saimme todella juosta henkemme edestä. Oletan kuitenkin jossain määrin, että tamma varsa ei hirveästi mieli liata valkeaa karvapeitettään, joten ehkä mutasota oli huono ehdotus.
"Voidaan olla myös piilosta, tai, tai, hippaa," ehdottelen vielä jotta Nanalla olisi enemmän valinnan varaa. Hei! Tietäisiköhän toinen missäpäin olisi muitakin varsoja. Voitaisiin pyytää niitä tänne ja leikkiä suuremmalla porukalla. Isossa porukassa oli aina hauskaa, ainakin omasta mielestäni.
"Tiiätkö ketään jota voitais pyytää mukaan?" kysähdän sitten vieden katseeni meno suunnasta valkeaan. Tämä näytti lisäävän vauhtia ja minä tein perässä. Ei, se minulta karkuun pääsisi.

"Jos olis suurempi porukka voitais tehdä, vaikka mitä kivaa," totean hieman innostuneena odotellen toiveikkaana, että Nana tietäisi muitakin hevosia joita saisimme mukaamme leikkimään. Oli epätodennäköistä, että Nana olisi koko Caralian ainut varsa. Olihan Jamaskin puhunut jostain Vonderista, mutta se kyllä taisi kuulua aavikkohevosiin, mutta voitaishan me mennä se hakemaan, vaikka matkaahan siitä tulisi varmaan monelle päivälle. Se olisi kyllä haitta puoli koko touhussa. Eikä äitikään varmasti tykkäis jos lähtisin huitelemaan aavikkolaisten maille kaveri porukassa. Se varmaa luulis et teen jotakin pahojani, tai olisihan sekin mahdollista. Mutta, hei. Voihan sitä aina karata, vaikka sitten kun palaa takaisin odottaakin kova läksytys, mutta uskoakseni se voisi olla kaiken sen arvoista.

|Mikäli Nana muitakin varsoja tunteen niin voitaisiin pyydellä tähän peliin mukaan jos pelaajia kiinnostaa. x) Kunnon varsa miitti.|
Wohweli
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 28. Huhti 2012 19:09

Katsahdin vähän epäillen poikaan, kun se tokaisi että kiva tavata. Olikohan se luonnostaan halukas miellyttämään vai kasvatettu sellaiseksi kohteliaaksi pikku herraksi, väkisin survottu virheettömään muottiin ja tehty siitä oikein mallikelpoinen hevonen? Tai poni. Koska minä itse olin aika kaukana sellaisesta, en tyytynyt kuin naurahtamaan ilottomasti. Lähes pilkallisesti.
Mutta ainakin pienellä kaverilla oli jotain ehdotuksia. Mutasota, isojen kiusaaminen, piilosta, hippaa, mitä kaikkea.. Ori puhui kuin papukaija, sellainen värikäs rääkyvä lintu sademetsässä joka pisti hermot koetukselle. Tämän tapauksen sanoja minä tosin olisin saattanut myös ymmärtää, jos vain olisin malttanut keskittyä. Lähinnä odottelin, että saisin puheenvuoron, ja siksi tajusinkin Oxin kysymyksen vasta muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen. Että mitä? Pyydettäisiin joku mukaan?
"Niin no, mä en ole tavannut kuin yhden pojan ja senkin aikoja sitten", hymähdin silmiäni pyöräyttäen. Mitäpä sitä sen tarkemmin selittelemään, tuskin muistin sen tyypin nimeä eikä se varmasti ilmestyisi sattumalta paikalle juuri sillä hetkellä. Tosiaan, mikä sen nimi edes oli? Vonder?

Katsahdin pieneen vaaleaan arvioiden, mietteliäisyyttä katseessani. Ideoita kyllä riitti, mutta niiden toteuttaminen taas.. Mistä me yhtäkkiä löytäisimme lisää nuoria kanssamme leikkimään? Enkä minä ainakaan kestäisi hirveää hälinää, vaikka toisaalta voisihan se olla hauskaakin. Olla isossa porukassa tai jotain. Jos vain joku kävelisi vastaan, tai jotkut. Mutta eipä näkynyt hevosia mailla eikä halmeilla.
"Mutasota kai menettelisi jos jostain löytyis sitä mutaa", sillä tuohon maassa lojuvaan loskaan johon oli ehkä sekoittanut vähän multaa tai jotain minä en koskisi, "piilo tai hippa ehkä menee paremman puutteessa.. Ja niitä isompia ei ainakaan nyt satu näkymään", luettelin toisen ehdotukset läpi yksi kerrallaan, innostumatta täysin yhdestäkään. Vilkaisin jälleen ympärilleni varmistaakseni vielä, että missään ei näkynyt ketään, minkä jälkeen huokaisin turhautuneena.
"No, miten on? Kierretäänkö koko Caralia läpi vain löytääksemme leikkikavereita vai?" tokaisin tavalliseen, hieman sarkastiseen sävyyn. Vaikka ajatuksessa sinänsä ei järkeä ollutkaan, niin toisaalta se taas tuntui lähes hyvältä ehdotukselta. Että kierrettäisiin vaan niin pitkään kunnes toisiamme jaksettaisiin, välittämättä mistään mitään. Säännöistä tai rajoista. Kunnes löydettäisiin jotain mielenkiintoista.

"Ellet sä sitten tunne jotain joka saattaisikin hyvällä tuurilla liikkua tässä lähistöllä ja jota voitaisiin pyytää.. tekemään jotain", lisäsin vielä osittain kysyvään sävyyn lähes heti tokaisuni perään. Loin kysyvän katseen arpikasvoon, kääntäen kuitenkin pohtivan katseeni pian takaisin horisonttiin.

[Kyllähän tuo minulle sopisi, muttei Nana tosiaan ole ennen Oxia tavannut kuin Vonderin iät ja ajat sitten. :D]
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 03. Touko 2012 17:31

Nana oli tavannut pojan! Sehän oli mahtavaa! Saataisiin siis mahdollisesti isompi porukka aikaiseksi ja voitaisiin pitää kunnolla hauskaa. Olin todella riemastunut ajatuksesta enkä malttanu olla heiluttelematta lyhyen kiharaa häntääni, saati olla pomppimatta aina välillä tasajalkaa paikallani. Tämä oli niin kivaa! Tuskin Nanaakaan haittaisi jos me hengattaisiin isommassa porukassa. Ei toinen näyttänyt edes pahemmin siltä, että karsastaisi suurempia porukoita. Ja kaipa tämä olisi jo asettanut selvän kieltäytymisen asialle.
Valkea vähäisin tai ainakin pienin mustin täplin sitten kävi ehdotukseni läpi. Yksi kerrallaan se tuntui enemmän tai vähemmän tyrmäävän ne. Ihan tonkimallako se etsi jotakin mistä sai hieman valittaa. Miten hilpeää seuraa minulla olikaan. En kuitenkaan sano väliin kommentteja, vaan kuuntelen tytön toteamat varsamaisen lyhyttä päätäni nyökäytellen. Seuralaiseni huokaisu ja ylipäätään pelkkä tympääntynyt asenne alkoi hiljattain latistamaan myös minun mieltäni. Ehkä tyttö oli vain nirso tai ei vain tahtonut viihtyä seurassani, sitä se ei selkeästi edes yrittänyt. Miksi se oikein oli tuommoinen? Hyväähän minä vain tarkotin. Minulle kävi hiljattain selväksi, että minun olisi vain parempi antaa tytön tehdä päätös mitä tehtäisiin. Jotenkin tämä oli onnistunut tuomaan itsestään jotakin sellaista esille joka viestitti, että mentäisiin tämän määräämän tahdin mukana ja minun oli vain alistuttava. Se tuntui jotenkin kurjalta jo pelkkänä ajatuksena, mutta muussa tapauksessa saattaisin menettää Nanan kokonaan ja jäisin taas yksin vaille kavereita. Tyttö näytti sen sijaan viihtyvän yksin varmaan todella itsenäinen napero.

Lopulta valkeampi sitten tokaisee jotenkin epämiellyttävään sävyyn sen miten voisimme seuraavaksi toimia. Olen epävarma siitä miten minun tulisi vastata. Jossakin mielessä Nana, vaikutti siltä, että tahtoi minun vastaavan, että kyllä sitä kahdestaankin pärjättäisiin. Tätä ei kerrassaan vaikuttavan kiinnostavan ja se hieman hämmensi minua. En osannut olla toiselle seuraksi saati yrittää miellyttää.
"Lähetää vaa ettii porukkaa," heitän sitten, vaikka en osaa varmaksi lyödä, että oliko se parhain vastaus vaihtoehto. Silmäilen ruskeilla silmilläni tarkasti miten tamma tulisi reagoimaan ehdotukseeni. Ainakin tämä oli kiinnostunut kuulemaan tunsinko minä ketään josta voisimme saada seuraa.
"Emmä tunne ketää varsaa," mumahdan sitten. "Tai kyl tunnen, mut ne ei asu täällä," jep sinne ne olivat jääneet kotimaahan islantiin. Liekö sitten olivat edes selvinneet.

"Mikä sen pojan nimi on jonka sä tunnet?" kysähdän sillä olisi kiva tietää ketä olisimme mahdollisesti etsimässä. Tästä tulisi epäilemättä jännää. Minä ja Nana kahdestaan harhailemassa ympäriinsä Caraliaa seuran tähden. Matkasta tulisi varmasti vaaran täytteinen ja ennen kaikkea mielenkiintoinen. Tuskin maltoin pysyä paikallani vaan jalkani suorastaan paloivat halusta lähteä matkalle jolla voisi sattua ja tapahtua, vaikka mitä.

» No, kaipa se on parempi, kuin ei ketään. x') Vonder on sitä vastoin varmaan tavannut muitakin varsoja ja täten harmaankirjavan kautta saataisiin mahdollisesti lisää varsoja tähän peliin mukaan. :D
Wohweli
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja kujakettu » 14. Touko 2012 15:32

[Wohweli huikkasi tuolla seuranhakutopassa että Valienten saisi tuoda tänne jos siltä tuntuu, joten minäpä päätin tuoda sen 8)]

VALIENTE

Orionin tapaamisen jälkeen minä olin vähän eksyksissä. Minun oli ihan tosissani tarkoitus lähteä etsimään äitiä ja isiä, niin ja ehkä vähän Alegraakin, mutta nyt minusta tuntui että minä olin kyllä kulkenut ihan täydellisen vikasuuntaan. Tosin kyllähän kotonakin oli havumetsää, mutta kun tämä metsä näytti jotenkin ihan vieraalle ja kun minä kotona tunnistin yleensä paikat ihan hyvin, sen että missä asui Herra Rusakko ja kaikkea ja sitten sen paikan missä oli ne isoksi ruksiksi kaatuneet puut. Niin, minun piti joskus mennä kaivamaan että onko siinä alla aarteita mutta isi väitti ettei se ehkä olisi hyvä idea jos ne puut vaikka romahtaisi siitä minun päälle. Ihan tyhmää, en minä nyt uskonut että ne siitä kaatuisi kun ne oli ollut siinä niin pitkään kun minä muistin ihan hievahtamatta. Joku päivä minä menisin katsomaan onko siellä aarteita.
Mutta se ei nyt ole ihan kamalan oleellista vaan se että minä olen edelleen ihan hukassa.

Kävelen vähän epävarmana eteenpäin tosi vetisessä loskassa. Lumi olisi varmaan kohta jo sulanut ihan kokonaan, jossain oli jo paljaita länttejäkin ja kaikkea. Heilautan lyhyttä kiharaista häntääni ja lähden mietteliään epävarmasti sitten ravaamaan eteenpäin.
"Äiti?" huikkaan ihan hiljaa ja varovasti. En minä nyt pelännyt olla yksin tai mitään sellaista, eihän sellaista saanut pelätä iso ja nimensä mukaan rohkea Valiente. Mutta olisi ne silti kiva löytää kun siitä oli jo vähän aikaa kun näin ne ja jos ne vaikka oli huolissaan..
Tepastelen loska jalkojen alla litisten ja lotisten eteenpäin. Tätä havumetsääkin vain jatkui ja jatkui, ja aloin olla yhä varmempi että tämä oli väärä havumetsä kun ei edes näkynyt sitä isoa kiveä jonka päälle oli kiva kiivetä ja leikkiä kuningasta.

Kohta minä vähän säpsähdän kun kuulen ääniä, ihan kuin joku juttelisi jonkun matkan päässä. Ne ei kuitenkaan kuulosta isille eikä äidille, mutta joku se ilman muuta on, on, on, ja varmana joku toinenkin koska kuka nyt yleensä puhui itsekseen. Ellei leikkinyt, mutta en minä silloinkaan yleensä puhunut ääneen kun vaan pään sisässä, kun ei ollut kivaa jos joku tyhmä tyyppi tuli kesken leikin keskeyttämään tai ikävimmässä tapauksessa kuunteli leikkiä. Se ei ollut hauskaa, siitä tuli kamalan vaivaantunut olo.
Lähden ihan varovasti ravaamaan siihen suuntaan mistä ääniä kuuluu, mutta kuljen puiden viertä koska minua vähän ujostuttaa jos ne onkin vaikka jotain isoja ja kun minä en oikein tiedä missä olen ja muuta. Niin en välttämättä haluaisi heti tulla näkyville kun sitten kyseltäisiin heti että mistä olen ja missä äiti ja isi on ja kun en tiedä missä ne on. Nuuhkin ilmaa ja lopulta se tuo mukana vieraiden tuoksutkin.
Kiristän askelia ja lopulta äänet tuntuu kuuluvan aika läheltä. Kurkistan varovasti yhden hyvän puurykelmän takaa - ja mitä kummaa! Siellä on kaksi pientä. Sellaista pientä niinkuin minä, ja toinen on valkea ja siinä on hienoja täpliä, ja toinen on tosi erikoisen värinen ja - wau, olipas sillä paljon arpia! Olikohan se kamalan hurja. Ehkä ne olikin kamalan hurjia ja hienoja kun ne oli niin jännän värisiä ja kaikkea.
Jään vähän epäilevästi aprikoimaan uskaltaisinko tulla näkyviin vai jatkaisinko niiden varjostamista. Tiesiköhän ne mikä paikka tämä oli?
kujakettu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Kesä 2012 17:55

[Oivoi, anteeksi tämä kesto.]

Olin vähällä pyöritellä päätäni ja huokaista turhautuneena, kun Ox oli edelleen vain halukas etsimään lisää porukkaa. Ymmärsihän sen, ettei poikarukka pitkään pelkästään minun seurassani viihtyisi, kun emme edes tehneet mitään. Mutta se todennäköisyys, että löytäisimme jonkun.. No, olihan se pieni mahdollisuus olemassa, ja jos emme parempaakaan vaihtoehtoa ajan tappamiselle keksineet niin mikäs siinä sitten.
Vilkaisin ruskeilla silmilläni arpinaamaan, vähän kysyvänä sen tarkalta näyttävän katseen takia. Kun ori sitten vielä tokaisi, ettei tuntenut ketään varsaa, minä puuskahdin vähän sillä kuitenkaan sen koommin mitään tarkoittamatta. Lisäsi vielä, että tunsi sittenkin, mutteivat ne asuneet täällä. Missä täällä? Tässä metsässä, lähelläkään tätä metsää, tällä saarella...?
"Aha", töksäytin aika sävyttömästi. Minunko pitäisi tuntea kaikki Caralian varsat, kun poika ei tuntenut yhtäkään? Aika oudosti ajateltu, jos minulta kysyttiin.

Enpä kuitenkaan ennättänyt kovin pahasti ärsyyntyä, kun Ox esitti minulle kysymyksen johon jouduin todella miettimään vastausta. Mielessäni liikkui vain nimi Vonder, mutta oliko se oikea? Mistä minä tiesin, mutta ei sillä kai kamalasti merkitystä ollut.
"Vonder, kai", vastasin vähän kyllästyneenä, sen kuuloisena että ei me ainakaan siihen törmättäisi, ei vahingossakaan.
"Mut siitä on oikeasti aika paljon aikaa eikä se tainnut olla lähelläkään tätä metsää ja.." Jokin liikahti jossain. Ihan varmasti liikahti. Seisahduin äkisti paikalleni, nostaen päätäni ja höristäen valppaasti korviani. Terävä katseeni lähti kiertelemään jossain, vaikken ollutkaan aivan varma, olinko sittenkin nähnyt harhoja.
"Hei!" sähähdin Oxille, vaikken vaivautunut edes katsomaan oliko toinen juossut kenties pois kuuloetäisyydeltä vai mitä oli tehnyt. Korjasin nopeasti ryhtini virheettömäksi, antaen katseeni kiertää jossain puurykelmän suunnalla ja sen läheisyydessä.

"Hei?" huudahdin uudestaan, nyt selvemmin ja sanani jollekin ihan muulle osoittaen. Sellaiselle, jonka olemassaolosta en ollut ihan varma. Mutta kuitenkin.
"Onko siellä joku?" huhuilin ja otin pari harppausta lähemmäs, silmiäni siristäen ja katsettani vain entisestään tarkentaen. Ainakaan se joku ei ollut kirkkaanvihreä tai muutenkaan kovin helposti erottuva, vaikka kyllä yhdestä välistä näytti silti jotain mustaa pilkistävän... Vai?
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 10. Kesä 2012 00:45

En pitänyt itseäni huonona seurana, mutta tämä hapannaamainen tyttö kyllä oli selvästi kyllästynyt olemaan seurassani. Se vastaili sanomisiini melko väliinpitämättömästi ja muutenkin niin lyhyesti, joka kertoi hetkessä sen, ettei se tahtonut ruveta sen paremmin juttusille kanssani. Olin oikeasti vähän harmissani. Tahdoin leikkiväistä ja eläväistä seuraa, enkä tämmöistä miten sen sanoisi nätisti... Liian aikuismaista? Niin, ehkä. Nanan pitäisi hieman rentoutua ja irtoutua tuosta vakavamielisestä asenteestaan. Voisihan sen kokeilla yllyttää johonkin leikkiin mukaan, vaikka epäonnistuminen olikin melko todennäköinen lopputulos.

Kun Nana kertoo sitten tapaamansa pojan nimen en voi hihkaisematta pienesti.
"Mäkin oon kuullut sen pojan nimen, sen kertoi mulle yks kiva setä joka..." selitän nopeasti sellaisella ylihilpeällä äänellä, mutta sitten kurillistan puheeni, sen pelossa varmaan, että uskon, että täplikkäältä posahtaisi kohta suoni päästä, kun se joutui katsomaan minun iloisuuttani olemattoman pienestä asiasta. Tajusin myös nopeasti, että olin puhunut tämän päälle ja minulta oli jäänyt hieman epäselväksi mitä tämä oli sanonut, mutta kesken tyttö oli kuitenkin puheensa jättänyt.
Nana pysähtyy, kuin seinääpäin kävellyt ja minäkin jämähdän paikalleni Nanaa päin tuijottaen.
"Miksi sä pysähdyit?" kysyn kuiskaten lähes olemattomalla äänellä ja samassa valkeankirjava alkaakin huhuilla ja ymmärrän, että lähistöllä saattoi olla joku muu meidän lisäksi. Minun on myönnettävä, että minua ehkä jopa hieman pelottaa. Metsiköissä oli paljon vaaroja, kuten terävähampaisia saalistajia. Voisiko sellainen käydä kimppuumme?
Silmäni ovat laajeta lautasiksi, kun Nana vailla pelkoa harppoo hieman lähemmäs havuista kasvillisuutta.
"Hei, älä mee," kähähdän melko olemattomalla äänellä ja lasken päätäni epävarmana. En tahdo jäädä yksin siihen seisomaan joten kipitän nopeasti takaisin Nanan vierelle.
"Siellähän voi olla, vaikka mitä... Mennääkö jo pois?" vaikka mikäpäs se minua estäisi vain lähtemästä. Mutta en minä tahtonut vaikuttaa liialta pelkurilta. Voisinhan loppujen lopuksi puolustautua sillä, että en tahtonut jättää Nanaa yksin.
Wohweli
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja kujakettu » 10. Kesä 2012 11:23

Minä seisoskelen hievahtamatta puurykelmän takana ja katson niitä. Ne oli kyllä kamalan hienoja, noin mielenkiintoiset väritykset ja arvet ja ties sun mitkä. Minä varmaan näytin kamalan tylsältä niihin verrattuna. Aika tyhmää... Miksi minun piti olla vain tällainen musta? Ei mitään jänniä värejä. Tai olihan minulla vähän valkeaakin mutta silti ei kamalasti lohduttanut kun joillain oli hienoja erivärisiä läiskiä tai mustia pilkkuja. Höh. Täytyisi kyllä pitää palopuhe isille ja äidille miksi minä olin tämän värinen, äiti ja isikin oli aika vaaleita mutta niissä oli kuitenkin kivasti harmaatakin. Nekään ei ollut niin yksivärisiä kuin minä.

Olen kamalan utelias, mutta toisaalta arveluttaa vain ihan hirveästi tulla esiinkään. Ei kuitenkaan kulu kauaakaan kun vaalea tyttö huhuilee että hei, ja sitten se vielä astelee vähän lähemmäs ja jatkaa että onko siellä joku. Vähän hätkähtäen vetäisen pääni kauemmas ja peruutan yhden askeleen. Ei kai minua noin helposti nähnyt? Katson puita joiden takana piilottelen vähän happama ilme naamallani. Mokomat petturit, ei minua saanut paljastaa!
Nyt minulla takoo sydän ihan kamalan lujaa ja se tuntuu kurkussa asti. Jännitys kipristelee ihan hirveästi ja... mitä ne tekisi jos ne löytäisi minut tästä vakoilemasta niitä? Ties vaikka ne kävisivät kimppuun. Ei ne kyllä näyttäneet ehkä ihan sille että ne kävisi kimppuun, mutta toisaalta sillä toisella oli tosi paljon arpia ja ei niitä ihan tyhjästä kyllä tullut. Kyllä minä tiesin että ne tuli haavoista, mm. Ällöistä haavoista joista tuli verta.

Mutta se arpinen poika sanookin jotain sellaista kuin että mennäänkö jo pois. Minäkin harkitsen ihan tosissani että menisinkö jo pois, minä voisin vielä keritä juosta tuhatta ja sataa pois eikä ne ehkä ikinä arvaisi että se olin minä. Ne voisi luulla että se on vain joku Herra Rusakon monista sukulaisista tai vaikka Kapteeni Orava.
Mutta silti minä seison paikallani ihan kuin minun jalat olisi uponneet johonkin suohon. Vaikka siis ei ne tietenkään ole, mutta jotenkin minä vain jään siihen paikalleni sydän takoen hurjana kurkussa asti, korvat vähän epävarmasti sivuilla ja katse nauliutuneena suuntaan jossa tiesin että se pilkullinen tyttö ja arpinen poika olivat puiden takana.
Älkää vaan tulko...
En vain saa lähdettyä mihinkään suuntaan.
Voi rähmä.
kujakettu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Kesä 2012 14:57

En aivan suostunut ymmärtämään, miksi Ox edes tuli vierelleni vaikuttaessaan niin kovin pelokkaalta. Vilkaisiin häneen kerran lähes halveksuvasti, pudistellen päätäni pienemmän kysymykselle.
"No eikä mennä", vastasin hänelle tylysti, melko hiljaa, ja käänsin katseeni taas kohti niitä puita ja niiden takana olevaa olentoa, joka varmasti liikkui taas vain hetki sitten. Siristin silmiäni ja yritin nähdä paremmin, mutta se vaati taas pari pientä askelta lähemmäs. Oxin epävarmuus tuntui tarttuvan väistämättä minuunkin, ja mieleni teki melkein käskeä poikaa rauhoittumaan ja vähän äkkiä.
"Tuskin siellä mitää vaarallista on", jatkoin entistä hiljaisemmin käännettyäni päätäni hiukan toisen suuntaan, ja nyökkäsin vielä varman oloisena sanojeni päätteeksi.

Sitten kiinnitin kaiken huominoi taas puurykelmään, jota apuna käyttäen joku varmasti piilotteli meitä. En uskonut sen olevan peto. Jos se olisi ollut, olisi se varmaan jo hyökännyt. Otin taas askeleen lähemmäs, miettien silti sitä mahdollisuutta että joku hyökkäisi pian kiinni niskaani. Se ajatus oli Oxin vika. Hänen ja hänen typerien pelkojensa. Yritin kuitenkin keskittyä olennaiseen, olentoon joka ei halunnut näyttäytyä.
"Kuulehan nyt", huikkasin sille vähän kuuluvammin, "sut on jo huomattu ja jos et kohta ala näyttäytyä, niin mä tulen hakemaan sut." Olisi ehkä sittenkin pitänyt turvautua johonkin rohkaisevaan, mutta sen tajusin liian myöhään. Vilkaisin salamannopeasti Oxiin, kääntäen kuitenkin katseeni takaisin piilottelijan suuntaan jos se vaikka sattuisikin astelemaan esiin piilostaan.
"Ei me sua syödä", jatkoin jo lähes turhautuneesti, yrittäen kuitenkin peittää sen mahdollisimman hyvin äänestäni. Otin taas puolikkaan askeleen lähemmäs. Näinkö sen nyt tarkemmin vai kuvittelinko vain?

Mutta vielä en rynnännyt sitä hakemaan. Jäin seisoskelemaan paikalleni hiukan rauhattoman oloisena, hännälläni ilmaa huiskien ja jalkojani vähän liikutellen kuin siltä varalta, että joutuisin juoksemaan joko tyypin perään tai jotain hullua pakoon. Korvani heilahtivat välillä takakenoon, ja välillä aivan eteen.
Päätin mielessäni, että mikä ja kuka se ikinä olikin, sen olisi parempi tulla ja nopeasti tai minä todella menisin ja kiskoisin sen vaikka korvasta myös Oxin nähtäväksi.
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 19. Heinä 2012 11:46

Seuralaiseni ei ole yhtä mieltä kanssani sen suhteen, että voisimme nyt vain jatkaa matkaa ja välttyä siten harmeilta, tai vaikka suoran käden kuolemalta. Se ei nimittäin houkutellut minua tippaakaan. Nana uskottelee, ettei siellä mitään vaarallista olisi, mutta herra paratkoon en voisi uskoa mihinkään enne, kuin näen ja sitten, kun näen sen niin voisi olla jo myöhäistä. Mieleni tekee intää täplikkäälle, että siellä voisi oikeasti olla, vaikka mitä, mutta se olisi varmaan turhaa. Sanani uppoaisivat kuuroille korville. Ryhdistäytyminen tälläisessä tilanteessa oli hankalaa, mutta yritin todella pontevasti hieman saada ryhtiä itseeni. En voisi vain turvautua tuohon tyttöön, ei se välttämättä edes osaisi mitään mihin minä en pystyisi. Olisi siis turvauduttava ja luotettava tyysti omiin kykyihini.

Nana tuntui pääsevän kärylle siitä, että mikä oli homman nimi. Meitäkö joku olento piilotteli? No, se saa minut helpottumaan eikä äskeisestä pelon ja varautuneisuuden tilasta ollut jäljellä enää jälkeäkään. Valkea kehottaa todella toista tulemaan esiin piilostaan tai tultaisiin hakemaan se.
"Niin juuri! Esiin sieltä!" komennan nyt jo hieman rohkeammin, kuin Nanan sanoja vahvistaakseni. Tyttö vilkaisee minuun ja väläytän tälle vain hampaista hymyä, joka kertoi, että olin pahoillani jos olin tehnyt jotakin väärin.

Tyttö oli minua paljon edempänä, mutta jokin sai minut rohkaistumaan ja astelin tämän vierelle. Hetken vain yritin erottaa jotakuta vihreyden keskeltä, mutta empä juuri ääriviivoista kiinni saanut. Vai olinkohan vain ihan puusilmä?
Upotin pääni kasvuston sekaan, tai ehkä paremmin sanoen läpi, jotta se joka ikinä nyt piilottelikaan mahdollisesti näkisi minut ja minä hänet.
Wohweli
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja kujakettu » 01. Elo 2012 13:45

Minusta tuntuu että minun jännitys jyskyy niin kovaa että se kuuluu kilometrien päähän ja humisee korvissa. Niin kovaa tuntuu että sydän rämisee kun minä odotan että mitä tapahtuu, tulevatko ne hakemaan minut, käyvätkö ne kimppuun, mitä ihmettä ne minulle tekevät. Hyvä ettei kylmät väreet kulje selkää pitkin kun olen niin yhtä aikaa kauhuissani ja jännittynyt.
Jos et ala kohta näyttäytyä niin mä tulen hakemaan sut.
Nielaisen ja parahdan vahingossa ääneen:
"Ei tarvitse!"
Kun olen vahingossa sanonut sen, suljen suuni äkkiä ja peruutan monta askelta taaemmas. Noniin, hyvä Valiente, nyt ne sitten oli nähnyt ja kuullut sinut ja tulisi varmasti. Oliko kiva? No ei todellakaan ollut, se oli tyhmää että olin alun alkaen edes vakoillut niitä mutta kun jos olisinkin uskaltanut kysyä niiltä miten löydän kotiin.. Mutta ei kun ei, nyt ne tulisi ja tekisi minusta varmaan hakkelusta.
Ei me sua syödä.
Tukahtunut, epäuskoinen henkäys karkaa huuliltani. Katson napakasti suuntaan jossa pusikon takana ne kaksi olivat, juuri ja juuri erottamattomissa mutta äänet tuntui koko ajan kuuluvan lähempää. Luimistan korviani ja otan vielä yhden pitkän askeleen taaemmas, tuntien taas miten korvissa asti rämisee.

Niin juuri! Esiin sieltä!
Nielaisen taas ja puren huultani. Olivatpa ne ärhäköitä.. Ihan varmasti ne kuitenkin tulisi kamalan vihaisina ja ja ja ja en edes tiedä mitä sitten mutta tuskin mitään hyvää. Harmi kun en saa mitenkään jalkojani niin ojennukseen että pääsisin juoksemaan karkuun. Jännittää liikaa, pelottaa ja ahdistaa.
Sitten pusikko kahisee ja voikonkirjava pää ilmestyy pusikosta silmieni eteen. Silmäni suurenevat vähän, näytän hetkisen täydellisen häkeltyneeltä. Sitten nielaisen kerran, koetan nopeasti kerätä itseni kasaan ja ryhdistäydyn. Nostan kaulanikin ylös kunnolla ja katson toista pitkään, yrittäen näyttää siltä kuin siinä ei olisi mitään kummaa että olin tässä ja että kuin minua häirittäisiin tekemästä jotain kamalan tärkeää.
"No mitä?" tokaisen sitten toista tujottaen.
kujakettu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Sussu » 09. Syys 2012 10:39

[Anteeksi jumitus :c]

Koko kehoni jännittyi hetkellisesti, kun vierelleni astellut Ox upotti päänsä kasvuston sekaan. Huuliltani karkasi nopeasti jokin epäuskoisen epävarma naurahduksen ja ähkäisyn sekoitus, sillä vaikka olinkin puhunut siitä, että menisimme vaikka hakemaan sen.. En olisi kuitenkaan uskaltanut tehdä ihan tuota. Tai siis se ei ollut tullut mieleenikään.
Mutta jokin parahdus sieltä oli kuulunut, ei tarvitse. Toisin sanoen se oli hevonen, todennäköisesti samaa ikäluokkaa meidän kanssamme oleva sellainen. Jäin jännittyneenä tuijottamaan ja seuraamaan tilannetta, mikä ei onneksi edennyt ainakaan kovin katastrofaalisella tavalla.

Ox ei kiljaissut tai mitään, se oli kai ihan hyvä. Ettei siis siellä ole sittenkin joku sekopää joka iskisi hampaansa sen naamaan tai jotain. Siinä vaiheessa minä kyllä juoksisin ja lujaa, enkä jäisi pelastamaan poikaa.
Sen sijaan kasvuston seasta kuului taas jotain. Olisin toki itsekin voinut upottaa pääni sinne nähdäkseni paremmin, mutta ajatus ei kuitenkaan houkutellut suuresti.
"Niin, että tuu ihmeessä pois sieltä", puuskahdin, vaikka edelleen piilossa oleva tyyppi kai olikin osoittanut sanansa Oxille. Miten vain, myös minä halusin nähdä millainen tyyppi siellä oikein meiltä piilotteli - ja mistä syystä. Entä jos se olikin niin ruma, ettei näyttäytynyt mielellään kellekään?

Ei sillä ainakaan ollut mitään syytä pelätä meitä. Kai. Ehkä me oltiin oltu vähän äksyjä sille, mutta mitäs itse jatkoi piilottelua.
Liikahdin paikallani ja vilkaisin kerran ympärilleni, edelleen hiukan levottoman oloisena. Vaikka nyt ainakin olin astetta varmempi siitä, ettei piilottelija ollut mikään uhka.
Sussu
 

Re: Ja me nähdään monta kummaa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 09. Syys 2012 11:24

Oxin ruskean nuorekkaat silmät kohtasivat mustan varsan mikä pakotti oitis hymyn kirjavan huulille. Myös pieni naurahdus karkaa hänen huuliltansa, kun Ox tulee miettineeksi, että mitä oli alunperin epäillyt pusikossa vaanivan. Musta sitten esittää kysymyksen johon arpinen ei voi olla pienesti päätään kallistamatta. Ennen, kuin Ox ehtii kuitenkaan mitään sanoa kehottaa taakse jäänyt Nana toista kömpimään esiin.
"Nii, tule," mustajalka vahvistaa vielä ja vetää oman päänsä pois ja peruuttaa muutaman askeleen verran, kuin tehdäkseen tilaa toisen saapumiselle.
"Se on vaa musta varsa," Ox raportoi pilkulliselle, vaikka toisen nuoruus olikin saattanut käydä jo ilmi äänen kautta.
"Ehkä me saadaan siitä leikkikaveri," ori nuorukainen toteaa pienesti innostuen. Uusia kavereita tässä oltiinkin jo etsitty! Toivottavasti toinen ei vain nyt yrittäisi karkuun. Ox ainakin lähtisi perään eikä antaisi toisen mennä niin vain. Eiväthän he olleet täällä toisia varsoja syömään tulleet.

Kirjava sitten siinä vain odotti, että musta kömpisi kasvillisuuden seasta ja näyttäytyisi sitten myös Nanalle. Ox alkoi miettimään, että pitäisikö sitä alkaa kannustamaan, vai loisiko se kenties paineita ja toinen unohtaisi koko jutun, sitä riskiä ei nuori ori viittinyt ottaa, vaikkei sen isommasta asiasta kyse ollutkaan. Hän vain tahtoi kovastikin päästä tutustumaan toiseen. Vihdoinkin Ox oli löytänyt muita varsoja ja tahtoi tietysti tehdä jokaisesta tapamaastaan ystäviänsä.
"Mitä jos se ei tuu?" nuori islanninhevonen kysyi kuiskaten Nanalta. Se heistä se fiksumpi ja johtaja maisempi oli. Hän saisi siis päättää. Kirjava käänsi katsettaan hieman tytön suuntaan, mutta palautti sen lopulta sille suunnalle mistä odotettavasit ilmestyisi musta ikätoveri, ellei se nyt ollut jo ottanut jalkoja allensa ja paennut pää viidentenä jalkana.
Wohweli
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron