Sinä olet minun

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 24. Loka 2010 18:26

Nyyhkytän Cladin harjaan taas. Mitä minä tekisinkään jos Clad ei olisi tässä, voi, mitä minä silloin tekisinkään.. Tunnen väräjöivän hengitykseni ja kuumat kyyneleet jotka tarttuvat ripsiini ja tippuvat Cladin jouhille kun räpytän sinertäviä silmiäni epäuskoisena. Minä en tajua enää mitään, en yhtään mitään... Voisiko joku kertoa mitä tapahtuu? Clad ei tiedä asioista sen enempää kuin minä, mutta kaikeksi onneksi hän... hän on tässä, rauhallisena itsenään. Varsat... minun piäisi huolehtia heistä, ja minä vain itken kerta toisensa jälkeen hysteerisenä. Voi, minä mahdan sekoittaa heitä ihan kamalasti.. Mutta en tiedä mitä uskoa. Onko meillä tosiaan tapaaminen rannalla? Kuka niin on sanonut? Jos se oli Merel, miksei hän kertonut sitä suoraan minulle? Minä en vain käsitä. Jos tosiaan, tosiaan meillä on tapaaminen rannalla jonne täytyisi nyt mennä, niin miksi herran nimeen asia on kerrottu varsalle? Ymmärrän kyllä, että hän on Merelin tytär, mutta en ymmärrä, eikö Merel ole sitten käsittänyt mikä epäluulo mieltäni siitä velloisi jos varsa kertoisi sen, oli hän miten topakka ja määrätietoinen tahansa.
Varsojen äänet kaikuvat etäisenä ajatusteni taustalla.
Aku, Aku mikä hätänä?
Ei mitään hätää!
Älä itke Aku


Olen vain täysin solmussa. Umpisolmussa.
Clad tönäisee hellästi minua kaulaan. Tuijotan vähän tyhjännäköisesti hänen ohitseen metsikköön, painan pääni hetkeksi oikein tiukasti hänen kaulaansa vasten - ja sitten lopulta lakkaan tarraamasta häneen. Huohotan hetken itkuni takia, kunnes vedän syvään ja rauhallisesti henkeä. Jotenkin täysin uupuneena ja voipuneena katson vihdoin varsoihin. En osaa sanoa heille mikä on hätänä, en osaa sanoa, että ei, en enää itke. Rapsutan vain hellästi hieman kummankin varsan päätä, katsahtaen molempia silmiin.
"Anteeksi", sanon varsoille hiljaisesti.

Katsahdan ruunikkoa, joka on vieressäni, katson suoraan hänen silmiinsä. Vedän syvään henkeä, päätän olla itkemättä - toivon mukaan - enää, ja katson sitten pientä ruunikkoa tyttöstä napakasti silmiin.
"Minäkin haluaisin tietää, kuka kertoi sinulle tapaamisesta." Sen minä sanon, en enempää, en vähempää, ja ääneni väräjöi vielä omituisesti itkuni takia, mutta koetan koota itseni ja olla tilanteessa se mikä minun pitäisi olla. Ei lasten vastuulla, vaan vastuussa lapsista.
kujakettu
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kaZAM » 24. Loka 2010 23:06

CHINOOK

Nuo ovat ihan kummallisia. Uppo-outoja molemmat, Aku ja tuo mikä tuo on, tumma setä. Clad? Sitä ainakin vähän aikaa sitten huudettiin, Clad, Claaaa-ad... hmph. Aku meni ihan kummalliseksi heti kun se tuli. Tai no oli se ehkä vähän kummallinen ennestäänkin... mutta ei noin kummallinen. Ei tuolla lailla pitäisi halailla vieraita! Eikä itkeä tuolla lailla. Ihan hullua puuhaa. Äh, äiti, haluaisin että äiti olisi täällä eikä olisi tällaista kummallista...
Onneksi Aku lakkaa itkemästä! Minusta tuntuu heti paremmalta, kun se paijaa päätäni kiltisti, ja hymyilen taas. Sitten se pyytää anteeksi. Katson silmät pyöreinä sitä hyvin ihmeissäni.
"Saat", minä sanon ihan samaan aikaan siskon kanssa, sekin tuijottaa Akua. Tietysti Aku saa anteeksi, mutta miksi se pyytää niin? No, jos se ei itke enää niin ehkä tilanne on hallinnassa...

Mulkaisen tummaa setää epävarmasti kun se juttelee siskolle. Nunatak kyllä höristelee korviaan ihan kenelle vaan, ihan liikaa, se on ihan pöhkön näköinen. Mutta Akukin kysyy samaa kuin setä, ja minä mietin ja liikahdan lähemmäksi siskoa. En kuitenkaan mene pois Akun vierestä.
"Hööm, no kuulkaahan", sisko sanoo ja kuulostaa epävarmalta myös, mutta vastaa kuitenkin niin kuin pitääkin tehdä. "Se oli tuo tuo kettupoika. Se kertoi, ja se on hyvin tärkeää, siellä on ketut ja peurat ja siilit. Ja puput!"
"Niin on", minä selitän myös ja sisko nyökyttelee. "Siellä puhutaan tärkeitä asioita."
"Meidän pitää olla siellä. Äiti on siellä myös!"
"Niin!"

[Ottaisko joku sitten sen aikahypyn kun tuntee olonsa tarpeeksi rauhalliseksi? :D Muksuja saa autohitata sen ohella jos jollakin lailla tarvitsee. Tai sitten aletaan grillata.]
kaZAM
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja Venni » 25. Loka 2010 18:09

Olin pudottaa leukani paikoiltaan kuullessani tammavarsan vastauksen. Kettupoika? Mitä pirskattia?
Rullasin leukani takaisin kiinni ja loin molempiin varsoihin hieman oudoksuvan katseen.
"Vai niin...", totesin vaitonaisesti vain jotain sanoakseni. Ehkä turhan epäilyttävän tietouden seula päässäni ei sittenkään ollut ihan pudonnut pois vauhdissa, sillä ehdin jo epäillä tätä tapaamista suuresti. No, sehän on sitten kai vain hyvä asia, muuten olisimme voineet olla jo matkalla tapaamaan... Kettuja ja peuroja?

En tiennyt, kuinka kauan olimme jo olleet tässä.
Haaveet yltiöromanttisesta illasta yksin olivat jääneet kummittelemaan muiden ajatusten jonossa viimeiseksi, eli aika syvällä suossa. No, joku toinen kerta sitten...

Aquila oli jo hieman rauhoittunut, tai yritti ainakin koota itseään kovasti. Hienoa, hienoa, ehkä saisimme tilanteeseen hiukan enemmän järkeä, kun mukaan saataisiin taas yksi toimiva pää lisää... Ei sillä, ettenkö epäilisi varsojan kyvykkyyttä ajatella asioita, mutta jos pidettiin aikuiset aikuisina ja lapset lapsina, tilanne oli aikuisten puolelle häviöllä.

[Pistetään grilliin hiilet valmiiksi ja sauna lämpimäksi.]
Venni
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 25. Loka 2010 20:17

"Mitä?" kysyn ennen kuin kerkeän estääkään itseäni kysymystä. Öööhhhhhhhhhhhhh.... Kettupoika? Selvä homma, ei siis Merel ainakaan.. Öh. Ilmeeni on täysin käsittämätön, ihan sellainen 'mitä ihmettä!!'-ilme. Katson vain suu vähän tyhmästi raollaan, sitten kurtistan yhtä aikaa kummastuneena ja mietteliäänä kulmiani. Kettupoika. Siellä on puput ja siilit. Okei. Hmmmh. Puhutaan tärkeitä asioita. Pupujen ja kettujen kanssa? Ja Merel on siellä myös.. Ahaa, tuota.. selvä.
Vai niin, se on kaikki mitä Clad sanoo. Sanopa muuta! Katson Cladia vähän hämmentyneenä ja sanattomasti kerron, että; mitä ihmettä?

Katson varsoja siinä niin, molempia, sitten katson taas Cladia.
"Mitä me.. tai siis? Äh. Mitä ihmettä?" se on ainut mitä saan sanottua. Ei siis edes mitään järkevää! Inhottavaa, eikö totta! Minusta ainakin on. Suurimman osan ajasta olen itkenyt kuin vesiputous, pää on ihan sekaisin, varsat puhuvat tapaamisista ties minkä kettujen, koirien ja lampaiden kanssa, ja minä sana suustani ulos ihan hyödyttömiä lauseenpalasia. Clad, ääh, toivon mukaan Cladin aivot leikkaavat yhtään paremmin. Tosin ihan ulkona me molemmat olemme tässä tilanteessa enemmän tai vähemmän kyllä nyt, varsat selittävä omiaan, Merel on poissa, kaikkea outoa tapahtuu, kaoottista... Meidän pitäisi mennä tapaamaan pupuja ja peuroja sen sijaan että odottaisimme Mereliä.. Minä taidan pysyä tässä. Ruumiinkielelläni teen sen ehkä santtomastikin selväksi, pysyn nimitäin ihan paikallani.

[kukaan ei pysty siihen... xD grillaamaan siis vaan! 8D]
kujakettu
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kaZAM » 26. Loka 2010 13:39

NUNATAK

Kääntelen katsettani Akun ja sen kaverin välillä. Nyökyttelen vielä varmuuden vuoksi vähän lisää, pääni on niin kuin käpy joka pomppii tuulessa oksan päässä. Ne näyttävät niin kummastuneilta, Aku ja tämä toinen. Päivittelevät vain ja kyselevät ja ihmettelevät. Mikähän tässä nyt on niin epäselvää? Minusta ei mikään. Kaikki on hyvin selvää.
En oikein tiedä mitä sanoisin. En sanokaan sitten mitään. Katson vähän aikaa veljen kasvoja, se näyttää miettiväiseltä myös. Pistän sitten turpani sen jouhiin ja rupean hymistelemään hiljaa yhtä laulua.

~ NYT viskataan peli ajassa eteenpäin jonnekin myöhäisiltaan/alkuyöhön ~


MEREL

Paikka, jossa erosimme, on autio.
Tietenkin. Pyysinhän Aquilaa viemään lapset muualle. Tämä pieni aukea on kuitenkin suoraan matkani varrella, ja hidastan sen kohdalla väkisinkin hieman. Tähyilen ympärilleni parin hengenvedon ajan, vaikkei sillä olekaan juuri tarkoitusta. Metsä on askeleitani ja tiheää hengitystäni lukuun ottamatta hiljainen. Tutkin hetken ajan kulkemisen jälkiä pensaikossa, mutta totean senkin saman tien turhaksi. Aquila ja kaksi varsaa ovat varmasti jättäneet kulkiessaan jälkiä, mutta en pystyisi seuraamaan niitä pimeässä.
Räpäytän silmiäni, muistelen. He lähtivät kohti pohjoista. Harppaan lyhyessä laukassa siihen suuntaan. Vedän henkeä ja särjen öisen vaimeuden voimakkaalla huhuilulla.
"Aquila!"

Ylitän puron. Vasta muutamaa metriä sen jälkeen muutan mieleni ja jarrutan. Kiiruhdan hyytävän veden äärelle ja pesen hengästyneenä pienet veriroiskeet rinnastani ja kaulaltani. Ei niitä pimeässä juuri erota, ja ne ovat jo kuivuneet. Mutta minä en syleilisi pieniä lapsiani veritahraisena.
He eivät voi olla kaukana. Heidän on oltava jossakin. Jossakin täällä. Olisiko Aquila vienyt heidän ylängölle? Tuskin yöksi... ei, heidän on oltava metsässä...
Heidän on oltava kunnossa...

"Aquila!" huudan jälleen lujasti, kylmän järjestelmällisesti muutaman sadan metrin välein. Sydän hakkaa rinnassani, kompastelen silloin tällöin. Heidän olisi kuultava. Heidän olisi vastattava!
kaZAM
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja Venni » 26. Loka 2010 17:26

Aquila oli miltei yhtä pihalla lasten touhuista kuin minäkin. Olisin purskahtanut nauruun takuuvarmasti jossain toisessa tilanteessa neitosen ilmeelle, mutta tällä kertaa se ei käynyt pahemmin mielessä. Taisin olla itsekin juuri tuon näköinen kuullessani selityksen tälle ”tapaamiselle”.
Seison itsekin jämerästi maassa, kuin istutettuna siihen. Aquilassa huomaan samoja merkkejä, eli toisin sanoen emme ole liikkumassa tästä yhtään mihinkään pieneen toviin.
Tilanne on jo selvästi rauhoittunut sen myötä kun Aquilakin, enkä edes minä ole hetkeen saanut syväpiikittäviä katseita tummemmalta nuorikolta, tämähän mainiota. Tai sarkasmia, miten vain.

~ Tässä kohtaa kello karkaa käsistä~

Epämääräiset kaiut kantautuivat korviini. Ensin ne kuulostivat kaukaisilta, mutta lähenivät hetki hetkeltä. Äänet saivat minut kokoamaan ryhtini ja alkamaan vilkuilemaan ympärilleni, kuin etsien niiden aiheuttajaa.
Hetken päästä sanoista sai jo selvää ja askelten töminä kantautui heikkona korviini. Aquila.
Se taitaa olla Merel. Viimeinkin.
Häntä olemme tainneet odottaakin, ainakin mitä olen Aquilasta saanut selvää ja ajatuksillani analysoinyt tilannetta. Vapautin ilmaa keuhkoistani korskahduksen saattelemana. Huh.
Venni
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 26. Loka 2010 23:50

Tilanne vain jähmettyy oudon hiljaiseksi, mutta sanattomasti me niinkutustutun "aikuisemman" puolen edustajat osoitamme että emme ole nyt menossa mihinkään tapaamiseen tapaamaan peuroja ja siilejä keskellä yötä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.. Merel tulee kohta. Ihan varmasti tulee.

~Tiktaktiktaktiktak~~

Aquila!
Kuullessani sen kehoni jähmettyy ja korvani kääntyvät salamana äänen suuntaan. Sen on pakko olla Merel, ei se kukaan muu edes voisi olla. Helpotuksen helpotus, kaikki hyvin, kaikki hyvin, varmaankin... Yökin alkaa olla käsillä, aloin jo pelätä missä Merel viipyy. Katson kovin kiitollisena Merelin äänen kuulemisesta ensimmäisenä Cladiin, sitten vilkaisen pieniin varsoihin.
"Täällä näin!" huudan sen jälkeen mahdollisimman kuuluvasti takaisin.

Alan olla todella uupunut. Itkemisestä, kaikesta sekasorrosta vai silkasta kellon eteenpäin kulkemisesta, en tosiaan tiedä, mutta oloni alkaa olla todella loppuunpalanut, nyt kun Merelin äänen kuulemisesta syntynyt helpotus on ottanut vallan ja antanut samalla luvan tälle uupumukselle. Hengitän syvään hivenen viileähköä yöilmaa keuhkoihini, tuhahdan vähäsen hengittäessäni ulos. Vaivihkaa katseeni käväisee Cladissa. En olisi selvinnyt illasta ilman häntä.
Oloni on todella omituinen. Kiitollinen, pelokas, väsynyt, helpottunut, ehkä hieman ihas... hmm, rakas... ei, ei nyt sentään. Hei, vähän tolkkua nyt. Kokoa itsesi. Mieti nyt.
Mutta kun... äääähhhh. Huokaus.
Onneksi Merel tulee. Rapsutan vähän hajamielisen oloisena varsoja taas päälaelta. Pikkuiset olivat pärjänneet paljon paremmin kuin viimeksi. Ainakin siihen nähden että he eivät olleet lähteneet juoksemaan äitinsä perään enkä joutunut epätoivoissani kehittelemään keinoa pitää heidät paikallaan. En tosin ole varma johtuuko se paniikistani ja itkemisestäni...
Puheet siitä kummallisesta tapaamisesta.. siitä voisi ehkä kysyä Mereliltä. Tosin hänen myöhäinen palaamisajankohtansa ei kyllä lupaa kauhean hyvää..
Jännitys on myös inhottavasti tunnesekasotkun seassa.
Kohta kaikki selviää.

[...-päivä selkeästi. :'DD]
kujakettu
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kaZAM » 28. Loka 2010 17:56

CHINOOK

Kuulen sen. Minä kuulen sen!
Käännähdän kokonaan ympäri. Nostan pääni niin ylös kuin ikinä saan, höristän korviani niin tarkoiksi kuin pystyn ja tähyän kiihkeästi pimeään. Yhtäkkiä kaikki väsymys katoaa, ihan kaikki, mutta sen sijaan niin hirveä ikävä polttaa vatsassa että alan melkein itkeä.
"Mitä?" kysyy sisko, joka myös on hypähtänyt ympäri ja kuuntelee minun vieressäni.
"Aku..."
"Tuleeko äiti?"
Katsahdan henkeäni pidättäen Akuun, joka huutaa että täällä me ollaan. Se on äiti! Minun ääneni on ihan käheä, pelkkä kuiskaus vaan. Minä kuuntelen, minä kuuntelen kuuntelen kuuntelen...


MEREL

Täällä näin...
"Aquila?"
Kiitos. Taivaan kiitos. Helpotus purkautuu rinnassani ja hetken luulen, että loputtomasta kiiruhtamisesta turrat jalkani pettävät siihen paikkaan. Viimeinkin, viimeinkin... he eivät ole kaukana, ja vain jo Aquilan lyhyestä vastauksesta kuulen, että he ovat turvassa.
Teen jyrkän suunnanmuutoksen äänen suuntaan ja kiiruhdan, vielä viimeisen välimatkan verran kiiruhdan, kunnes kuulen heidän äänensä...


CHINOOK

"ÄITI!"
Joskus edes minä itse en erota minun ja siskon ääniä toisistaan. Nyt on sellainen joskus, koska me huudetaan niin täsmälleen samaan aikaan. Äiti, se on äiti, äiti tulee, lopultakin äiti on täällä! Minä ponkaisen juoksuun niin kuin siskokin ja me syöksymme äitiä vastaan, ja äiti tulee, askelten töminä tulee ja äiti ilmestyy, viimeinkin äiti ilmestyy pimeästä ja minä ryntään äidin luokse.


MEREL

Chinookin ja Nunatakin pienet kehot tömähtävät rintaani vasten. Kaarran kaulani heidän ympärilleen ja syleilen heitä lujasti. Helpotus on niin syvä, että kaikki voima tuntuu karkaavan lihaksistani tyhjyyteen - kaikki paitsi se, jolla rutistan poikaani ja tytärtäni. Heidän voimansa pitää minut uupumuksesta huolimatta jaloillani. Nunatakin hiljainen ininä, Chinookin tuhina kaulaani vasten. Rutistan silmäni kiinni ja huokaisen niin syvään, että se kuulostaa voihkaisulta. He ovat kunnossa. Heille ei ole tapahtunut mitään. Millään muulla ei ole merkitystä.
"Anteeksi, että se kesti niin kauan", kuiskaan. Puhallan lämpöä mustaan ja hopeaiseen harjaan. Painan poskeni heidän poskiaan vasten. Chinookin poski on vettynyt, huomaan hänen itkevän hieman. Syleilen kumpaakin entistä lujemmin. Hengitykseni ei tunnu edes aikovan tasaantua, vaikka kuinka syvään vedän lasteni tuoksua keuhkoihini.

Vasta pitkän hetken kuluttua saan kohotettua katseeni Aquilaan ja viidenteen läsnäolijaan. Pimeästä huolimatta tunnistan hänet nopeasti. Hänet Aquila oli siis etsinyt. Vedän syvään henkeä ja nyökkään heille.
"Aquila... Atlacas", hengähdän painavasti. "Kiitos."
Varsat takertuvat rintaani. Mikään ei saisi minua liikahtamaan heidän luotaan nyt, vaikka minun onkin puhuttava heidän ylitseen Aquilalle ja Atlacakselle.
"Onko kaikki kunnossa?"
kaZAM
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja Venni » 28. Loka 2010 22:11

Höristin korviani entisestään. Tunnelma ympärilläni oli muuttunut silmänräpäyksessä väsyneen nuukahtaneesta jännittyneeksi ja odottavaksi, iloiseksi. Siitä minä pidin.
Vaikka lihaksiani kolottikin pitkän paikallaan seisomisen jälkeen ja aivoni tuntuivat puurolta, johtajattaren ääni sai minutkin piristymään. Tämä kai loppuisi nyt, eikö vain? Kaikki menisi kuten normaalistikin. Itse en ainakaan pystynyt kuvittelemaan johtajattaren saapumista muuta kuin positiiviselta kannalta.
Vilkaisin Aquilaa, sitten jännittyneitä varsoja, joiden riemu purkautuu pian saaden ne kiitämään äitiään vastaan.
Soin pienen, hymyilevän katseen nuorelle friisiläistammalle kääntyen itsekin rintamasuuntaan, odottamaan saapujaa.

Ja sieltä hän tulikin, kiisi kuin tuulispää syleilemään lapsiaan. Näky sai väkisinkin suupieleni kaartumaan pienoiseen hymyyn. Toiset sitten osasivat olla aidosti onnellisia toisistaan.
Pimeydessä hahmojen tarkkoja piirteitä oli hieman hankala erottaa, aurinko oli jo painunut unten maille (niin kuin minäkin normaaleina iltoina tähän aikaan), mutta kaikki läsnäolijat olivat silti päivänselviä.
Nyökkäsin Merelille vastaukseksi ja tukahdutin pienen haukotuksen, joka oli karkaamaisillaan keuhkoistani. Vilkaisin myöskin Aquilaa sivusilmälläni.
Nyökkäykseni tuskin erottui pimeästä, mutta jostain syystä pidin suuni silti sinetöitynä sanoilta. Ehkä olisi vain parasta antaa Aquilan hoitaa puhuminen, hänhän se varsinainen lapsenvahti tässä oli ja minä apuri, vai miten se nyt onkaan.

Johtajattaren seuraavan puheenvuoron koittaessa päätin minäkin avata suutani.
”Kyllä, kaikki on ainakin minun puoleltani kunnossa.”, totesin vakaalla äänellä. Vilkaisin vuoronperään Mereliä ja Aquilaa, odottaen tilanteen kehittymistä.
Oloni oli helpottunut.
Venni
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Loka 2010 11:27

Helpotuksen aalto kulkee ylitseni. Varsojenkin uupumus katoaa sen siliän tien, ja äitiään huutaen he juoksevat tätä vastaan. Pieni hymy nousee turvalleni kun katson heitä. Kaikki hyvin, ihan hyvin..
Ja Merel tulee. Vihdoin, tämä pitkän, kaoottisen ja noh, ehkä vähän kamalankin illan jälkeen hän tulee. Vedän syvään henkeä. On niin helpottavaa nähdä Merel vihdoin ja viimein, sekä nähdä varsojen onnellisuus kun heidän äitinsä on palannut. Tulee melkein sellainen olo, että pitäisi poistua paikalta häiritsemästä toisten onnea, mutta tiedän, että Merelillä on jotain sanottavaa. Ja kun muistan taas, miksi Merel edes lähti, pelko rupeaa jyskyttämään sisälläni. Mitä tapahtui?

Merel kiittää, ja minä kyllä mietin hetken mielessäni, olenko edes ansainnut kiitosta. Itkinhän puolet ajasta vain hervottomana Cladiin nojaten.. Cladia Merelin pitäisi yksin kiittää, ei minua. Mutta ovathan varsat kunnossa. En kai minä sitten täysin tyrinyt vaikka itkinkin hulluna ja kaikkea...
Pieni hymy käväisee turvallani, ja nyökkään vain, niinkuin Cladkin. Me kaikki taidamme olla aika uupuneitakin.
Onko kaikki kunnossa?
Vilkaisen Cladiin nopeasti, kuuntelen hänen sanansa.
"Eiköhän kaikki ole ihan hyvin", vastaan, ja minusta tuntuu että äänestäni kuitenkin kuulee että olen väsynyt, ja ehkä hieman senkin, että haluan ja en halua kuulla, mitä Hoerolla tapahtui.
Väsyneen ruumiissa jyskyttää pelko, kaikkien muiden sekavien tunnetilojen lomassa...
kujakettu
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kaZAM » 01. Marras 2010 21:47

MEREL

Kaksi lyhyttä vastausta... lyhyttä, mutta huojentavaa. Mitään levotonta ei ole sattunut, kaikki on hyvin. On myöhä, on pimeä ja lapset ovat aivan poikki - niin kuin myös ainakin minä - mutta kaikki on hyvin. Täällä. Muualla kaikki ei tietenkään ole hyvin... kaikki on... hengähdys. Mutta täällä. Heille ei ole tapahtunut mitään pahaa. Heidän vastauksensa kertovat sen, vaikka ne ovat lyhyet.
Myös Aquila kuulostaa uupuneelta. Atlacas joko on virkeämpi tai sitten peittää väsymyksen hyvin.

"Olen pahoillani", sanon vaimeasti, "että palasin vasta nyt. En osannut arvata, että tämä olisi..."
Äänessäni ei ole paljon kantoa. Olemukseni on muutenkin varsin kaukana siitä, mitä heistä kumpikin on aiemmin saanut nähdä. Yritän löytää lisävoimia jostakin... Chinookin ja Nunatakin hengityksen tahtiin kohoilevista rintakehistä. Tärkeintä olisi nyt...
"Ikävä kyllä", aloitan uudelleen ja kohotan katseeni varsojen yli, "minun on kerrottava teille kamaluuksia."
Vedän henkeä ja siirrän katseeni Atlacakseen.
"Ja pyydettävä uutta palvelusta."
Hän on ilmeisesti pitänyt Aquilalle ja lapsille seuraa koko illan... mutta se kertoo hänestä jotakin... ja Aquila - en voi pyytää häneltä enempää nyt. Hän kuulostaa niin väsyneeltä...

Minulla ei ole mitään keinoa estää lapsia kuulemasta. En laskisi heitä metrin päähän itsestäni, eivätkä he lähtisi. Mutta en ole varma, kuuntelevatko he kovinkaan keskittyneesti. Minun olisi selitettävä heille myöhemmin... jotenkin. Keskityn pitämään ääneni vaimeana ja tasaisena.
"Useita hevosia on murhattu laumattomien mailla. Se oli kaikki ilmeisesti murhaajan suunnittelemaa petosta."
kaZAM
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja Venni » 03. Marras 2010 18:49

Tunnelma on väsynyt, mutta helpottunut. Silti siinä kytee jotakin salaista... Jotain, mikä sai Merelin olemaan näin kauan erossa varsoistaan ja lähtemään näin pitkäksi aikaa laumansa alueilta.
En ole varma, haluanko edes tietää. Merel vaikuttaa johtajattarena vastuuntuntoiselta ja järkevältä, enkä usko toisen lähtevän ja jättävän varsansa aivan heppoisin perustein.

Tänään on omituinen päivä. Minun ei tee yhtään mieli puhua mitään turhaa, ajatukseni seisovat kuin aasi suossa ja oloni on hieman turtunut. Sitä se valvominen kai teettää.
Tieto, jota odotan saa hieman pohjustusta – kamaluuksia, hirveyksiä, kauheuksia. Jotain tällaista uumoilinkin.
Vilkaisen nopeasti Aquilaan rohkaisevalla katseella, ennen kuin vastaan vakavaluonteisesti Merelin katsekontaktiin.

"Ja pyydettävä uutta palvelusta."


Korvani kellahtavat pieneksi hetkeksi takakenoon, sillä tiedän periaatteessa kutsun olleen kohdistettu minulle. Osaan päätellä sen järjellä, sillä meitä on tässä kaksi ja Aquilasta tuskin olisi enää mihinkään. Se oli panikoinut itsensä loppuun ja väsyneeksi ja olisi suorastaan julmaa laittaa sitä enää suorittamaan yhtään mitään ainakaan tämän yön aikana.

Nostan korvani uudelleen rintamasuuntaan Merelin alkaessa puhua uudelleen. Aivoni saavat nopeasti informaation aiheesta, jonka kuulin. Murhia.
Henkäisen pienesti luoden seuraavan katseen maahan kootakseni ajatuksia. Täällä liikkui murhaaja. Kuka tahansa meistä voisi olla seuraava. Minä, Merel, Aquila ja kaksi pientä varsaa.
Nostan katseeni takaisin johtajattareen.
”Hirveää.”, totesin hiljaisella äänellä, jääden odottamaan lisätietoja.
Venni
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kujakettu » 04. Marras 2010 18:41

Tuntuu, kuin se sama sekavuus, joka oli kytenyt päässäni koko illan, olisi palaamassa takaisin. Merelin palaaminen varmaan laukaisi sen. Väsyneenä sekä helpottuneenakin huoli kovertaa rintaani, varmaankin hieman eri tavalla kuin Cladia. Hän on rauhallisempi, tyynempi... ja hän ei ollut paikalla kun Mystic saapui. Voihan se kaikki kuulostaa enemmän vain säikähtäneen tytön hapatukselta varmaan, kun itkuinen ja hysteerinen tamma selittää sitä.
Merelin olemuksessakin on jotain joka ehkä.. no, ei se nyt varsinaisesti pelottavaa ole. Mutta jollain tapaa häkellyttävää ja sanattomaksi vetävää, sen jälkeen millaisen näkemyksen hänestä olen saanut. Mutta sehän olikin vain näkemys tähän mennessä. Enhän minä häntä niin hyvin tunne.

Kun kuulen miten hän sanoo että hänen on kerrottava kamaluuksia, kehoni jännittyy välittömästi refleksinomaisesti. Se pelonsekainen jännitys yrittää ottaa vallan, eikä se tunnu yhtään kivalta..
Käännän korviani epävarmasti hieman takakenoon. Clad vilkaisee minua, ja vastaan hänen rohkaisevaan katseeseensa vain pelkäävällä katseella. Olen pahoillani. Minusta ei ole nyt edes siihen, että rohkaiseva katseesi saisi minut vähemmän pelokkaaksi.
Merel jatkaa, yllätyksekseni osoittaen sanansa palveluksesta Cladille. Mitä nyt?
Vilkaisen Cladin kaunista pään profiilia hämmentyneesti. Mikä palvelus?
Tosin eihän hänkään sitä vielä tiedä.

Useita hevosia on murhattu laumattomien mailla. Se oli kaikki ilmeisesti murhaajan suunnittelemaa petosta.

Humahdus.
Päässäni humahtaa joku käsittämätön ymmärtämisen ja asian karmeuden tajuamisen hetki, korvissani suhahtaa oudosti. Katseeni lyö tyhjää, ja jännittyneestä kehostani huolimatta polveni notkahtavat hieman. Tieto jo pelkästään yhdestä mahdollisesta murhasta oli saanut minut ihan sekaisin.. Mutta että useita hevosia..
Kauhistunut katseeni käväisee Cladissa, sitten Merelissä ja varsoissa.
En osaa kuvitella, miten suhtautuisin jos kuka tahansa heistä joutuisi uhreiksi. He olivat kaikki tulleet minulle nopeasti tärkeiksi ja läheisiksi. Merelkin kertoi sekä neuvoi saavuttuani niin paljon, ja vaikka en tunnekaan häntä hyvin, en osaa kuvitella tilannetta jossa häntä.. ei olisi. Tai hänen ihania varsojaan.
Ennen kaikkea en kuitenkaan tiedä miten selviäisin jos Cladille tapahtuisi jotain.
Meinaan avata suuni, mutta tiedän etten saa pihahdustakaan aikaiseksi, joten suljen suuni.
Olo on todella kummallinen, mutta päätän mielessäni, etten enää itke.
En siis vielä. Nyt.
Myöhemmin voin itkeä rauhassa jos haluan. Mutta en rupea enää nolaamaan itseäni hysteerisellä itkukohtauksella.
Ihan vahingossa ja huomaamattani nojaudun hieman lähemmäs Cladia.
kujakettu
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja kaZAM » 07. Marras 2010 19:35

Sanattomuus välittää tyrmistystä paremmin kuin puhe. Vaikka järkyttävän uutisen joutuvat nyt kuulemaan he kaksi, myös minä tunnen voimiani jälleen koeteltavan vain siksi, että joudun ottamaan vastaan heidän reaktionsa ja näkemään heidän ilmeensä. Laumatoverini, ylänköhevoset... heistä kumpikaan ei edes ole kuulunut laumaamme vielä kovin kauaa. Tuntuu niin tavattoman raastavalta tuoda heille tällainen viesti, laskea tällainen varjo heidän ylleen. Katson heidän pimeässä häälyviä hahmojaan ja tunnen jonkinlaista etäistä, aaltoilevaa pahoinvointia tästä tilanteesta, johon olemme joutuneet. Oloni on vastentahtoinen, ja haluaisin kieltää tämän jos se ei meidän kaikkien turvallisuuden kannalta olisi mahdotonta. En tunne heistä kumpaakaan kovin hyvin - Atlacasta tuskin lainkaan - ja se tekee tästä vielä vaikeampaa. Jos tässä olisi Stonehead... joku jonka suhtautumista osaisin edes hieman ennakoida... mutta nyt joudun kaiken muun lisäksi vielä peilaamaan heidän reaktioitaan ja ottamaan ne kannettavakseni. Se on odottamattoman raskasta. Kaiken tämän kaaoksen keskelläkin se on odottamattoman raskasta.

Taivas tietää, että en laumamme johtajattarena koskaan tahtoisi tuoda laumatovereilleni tällaisia uutisia. Tunnen niin suurta vastenmielisyyttä sekä tilannetta että itseäni kohtaan, että... hetkittäin minun on vaikea ajatella.
Juuri nyt minun on vaikea ajatella.
Ja tahtoisin kääntää katseeni pois heidän kasvoistaan. Ikään kuin tämä sitä myöten muuttuisi jollain lailla helpommaksi. Se on spontaani mieliteko, jolle en voi mitään. Mutta en käännä katsettani. Olen uupunut ja silmissäni viipyy varjo, mutta minun on pystyttävä kohtaamaan heidän katseensa. Jos en kykenisi siihen, en olisi mitään.

"Kiitos taivaan, että te olette vahingoittumattomia", sanon hyvin vaimeasti. "Kun ymmärsin että minulle oli valehdeltu, pelkäsin niin kovasti että joku oli tullut teidän peräänne."
Painan hetkeksi pääni puhaltamaan Nunatakin ja Chinookin jouhiin. He ovat nyt aivan hiljaa. Chinook itkee edelleen, mutta sitä ei voi kuulla. Nunatakin kasvot ovat piilossa harjani lomassa.
Kohotan katseeni uudelleen ja vedän nopeasti henkeä.
"Atlacas", puhuttelen tummanruunikkoa vakavana, "olen kiitollinen siitä, että olet viipynyt Aquilan ja varsojeni turvana. Joudun silti pyytämään sinulta nyt paljon. En voi hukata aikaa."
Katsahdan lyhyesti Aquilaan nähdäkseni myös tämän reaktion sanoihini, mutta palautan katseeni heti takaisin Atlacaksen kasvoihin.
"Tarvitsen viestinviejän lähtemään välittömästi matkaan saaren toidelle laidalle. Voinko antaa tehtävän sinulle?"
kaZAM
 

Re: Sinä olet minun

ViestiKirjoittaja Venni » 12. Marras 2010 19:57

Aquila oli kuin vaivihkaa nojautunut minuun jälleen. Keskuudessamme leijui järkyttynyt ja jokseenkin yököttävä ilmapiiri. Kaikkein eniten olisin toivonut, että joku vain kertoisi tämän olevan vitsi ja nauravan meidän järkyttyneille ilmeillemme, mutta tiesin että niin ei tulisi käymään. Ei täällä, ei nyt, ei Merelin toimesta. Tämä kaikki oli totisinta totta, me seisoimme kaikki siinä kuin tikut mudassa kuuntelemassa omaa hengitystämme ja omia ajatuksiamme. Voin sanoa, etteivät omani liikkuneet juuri mihinkään – ne seisoivat ihan samalla tavalla kuin minä siinä, järkyttyneenä ja hieman rasittuneena.

Vastasin ilmeettömänä Merelin katseeseen, ennen kuin siirsin omani jälleen maahan. Minulla ei ollut toistaiseksi mitään kommentoitavaa. Toki olin itsekin sitä mieltä, että luojan lykky että olimme kaikki yhtenä kappaleena ja näin pois päin. I agree? Niin.

Kun Merel puhuttelee minua nimellä, nostin katseeni jälleen toisen tummiin silmiin, joita on hankala erottaa pimeältä. Kuuntelin tarkkaavaisesti toisen sanat, nyökäten niiden perään kuin kehottaakseni toista jatkamaan. Sanani olivat hyvin vähäiset näillä yön pienillä tunneilla, mutta en voinut sille kerta kaikkiaan mitään.

Toisen lopetettua soin itselleni pienen tauon. Tiesin kyllä, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olin tästä joukosta ainoa joka oli kykenevä lähtemään yhtään mihinkään, enkä voisi jättää laumaani heti kättelyssä pulaan.
Olin väsynyt ja turtunut, mutta tiesin, että minun oli lähdettävä, laumani nimessä.
”Hyvä on.”, totesin nostaen katseeni jälleen johtajattareen.
”Minne tahdot minun menevän?”, kysyin tältä pienen tauon jälkeen. Vilkaisin sivusilmällä Aquilan reaktiota. Toivoin, että toinen pääsisi pian lepäämään rauhassa, tämä ilta oli ollut hänelle sekä koettelemus ja voimannäyte.
Venni
 

EdellinenSeuraava

Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron