Niin paljon elettävää

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 04. Huhti 2010 11:27

[Amy ja Aquila :)]

CHINOOK

Huuuuh. Puuh.
Pieni menee. Siellä menee.
Hoh!
Suuri on. Pieni menee. Menee!

MEREL

"Se on metsäjänis", sanon hiljaa poikani mustan korvan juureen. Hän on jämähtänyt poikkiteloin eteeni keskelle polkua heti huomattuaan vitivalkean jäniksen edessäpäin pajupensaan katveessa. Koko poika on aivan pinkeänä, jalat tököttävät tikkusuorina ja korvatkin ovat jähmettyneet pystyyn liikkumattomiksi. Tunnen varsan hieman tärisevän jännityksestä.
Chinook. Hymyilen, odotan ja katselen. Jänis liikkuu hangella pajupensaan ympärillä, mutta ei toistaiseksi lähde pakoon. Poikani ei muuta näekään. Hetki on hurja.

Ei Nunatakille. Vilkaisen lyhyesti olkani ylitse tytärtä, joka ei näytä jänistä vielä huomanneenkaan. Tyttö haistelee polkua kulkeneen valkohäntäkauriin sorkanjälkiä turpa lumessa ja tönii siinä sivussa huolellisesti takakintereitäni.
Mutta Chinook. Hän on niin tohkeissaan, että tuskin vetää henkeä. Harmaat, avoimet silmät nauliutuvat jäniksen verkkaisiin loikkiin hangella. Pieni musta pää nyökähtelee pitkäkorvan harppomisen tahdissa jännityksestä kireänä. Ah, aivan niin... hankikanto. Lasken turpani hiljaa poikani tasolle.
"Jänis osaa kävellä lumen päällä. Sillä on suuret, pehmeät käpälät", kerron. "Näetkö. Siellä se loikkii."
Toki hän näkee. Ja näky on selvästi mullistus hänen kahden päivän mittaiseen maailmankokemukseensa. Viime päivät ovat olleet harmaita, keväisiä ja märkiä. Tänäkin varhaisena aamuna kosteaa usvaa on ilmassa niin paljon, että se sumentaa maiseman joka puolella harmaaksi sumuksi. Ja lumi, se on sohjoista ja märkää ja upottavaa. Missään tapauksessa sen pinnalla ei pysty kävelemään. Eivät varsanikaan. Se on yksi meidän kahdessa päivässä muodostuneista luonnonlaeistamme.
Mutta jäniksellä on otsaa rikkoa lakiamme. Tämä on ensimmäinen jänis, jonka näemme läheltä. Voi sitä hämmästyksen määrää.

Jo tyttärenikin havahtuu puuhistaan ja näkee valkeaturkkisen pitkäkorvan. Siro pää kohoaa yhtä pystyyn kuin veljellään ja ruskeat korvat höristyvät äärimmilleen.
"Iiiiiih!" hän huokaisee autuaana ja saa Chinookin hätkähtämään jännityksestään. Ei kukaan muu kuin pieni lapsi osaa olla niin täydellisen haltioissaan. En voi olla nauramatta sydämellisesti, kun Nunatak hetkeäkään odottamatta tunkee ohitseni polulla sohjossa liukastellen ja rientää kohti jänistä, päätään viskoen ja innoissaan hihkuen. Chinook sinkoaa sisarensa perään huhuillen ja vinkuen tohkeissaan.
Käyn pitkin, rauhallisin askelin pienten perään. Hurja jänis olisi pian kaukana, mutta maailma on muuttunut.

NUNATAK

Ihanaa!
Oo! Ihanaa!
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 04. Huhti 2010 16:25

[Äää arvaa kuka kirjoitti koko vastauksen ja sitten tein vahingossa jotain ja tää poisti koko tekstin ja en saa sitä kumoa-näppäimelläkään takasin D8 Saatanan saatana. x__x]

Aquila

Märkää. Keväisen märkää. Onneksi pidän keväästä. Monenkin mielestä tämäkin on varmasti sitä ärsyttävintä säätä. Tämä kostea loska ja usva kaikkialla. Minusta siinä ei ole mitään vikaa. Siitä alkaa vain matka kohti kesää. Hengitän syvään kosteaa kevätilmaa keuhkoihini ja huokaisen. Lunta siellä ja lunta täällä, mutta tuolla on vähän paljasta märkää maata ja tuolla vesilätäkkö, tuolla on jäätä... Jep. Kahlaan eteenpäin hangessä ja jalkani valahtaa märän hangen läpi aina aivan maahan asti.
Täällä on metsiä, ihan niinkuin laitumenlaidassa kotonakin, tämä näyttää ihan tavalliselta luonnolta... Mutta silti minua kylmää ja kihelmöi se, etten tiedä missä olen, ja keitä täällä on. Vai onko täällä keitään. Selvisiköhän kukaan muu varkaiden luota karannut hengissä? Voisiko kukaan heistä olla täällä? Ja miten kaukana olen kotoa?

Katselen ympärilleni mutta näen vain metsikköä ja kevätsäätä. Näkisiköhän edes tässä usvassa ketään? Ainakaan vähänkään kauempana olevaa. Mutta haluaisin löytää jonkun, jonkun joka kertoisi missä olen. Epätietoisuus tuntuu inhottavalta. Ja se että olen ihan yksin vieraassa paikassa enkä tiedä millaista täällä on. Millaista olisi ollut kulkea eksyksissä täällä jonkun muun kanssa... Jonkun joka karkasi myös... Olisiko se ollut mukavampaa? Vai ahdistavampaa?
Millaista olisi ollut, jos Zafrotee olisikin välittänyt minusta ja olisimme karanneet yhdessä vapauteen? Millaista olisi ollut olla täällä hänen kanssaan? Ennen olisin ainakin kuvitellut että kaikkein mieluiten olisin eksyksissä hänen kanssaan. Enää en uskonut niin. Ei hän olisi varmaan kuitenkaan välittänyt minusta aidosti. Hän olisi saattanut etsiä kanssani hevosia täältä, mutta kun olisi löytänyt ne, niin hän olisi jättänyt minut yksinäni ja lähtenyt jonkun toisen tykö. Nyt, jos olisin eksynyt yhdessä Zafroteen kanssa tänne, olisin minä varmaan hylvännyt hänet keskenään. Tai itse asiassa en. En olisi voinut hylätä ketään yksinään. Ehkä on parasta olla ihan yksin täällä uudessa paikassa.
Mieltäni myös kaihertaa se, olivatko muut karanneet hukkuneet vaiko selviytyneet. Mutta onnellisen elämän saavuttaisin varmaan paremmin ilman Zafroteeta. Ehkä on hyvä olla täällä ihan yksin, ilman keitään menneisyyden hahmoja.

Yritän katsoa josko näkisin ketään. Olikohan täällä ihmisiä? Tai hevosia? Hirnahdan kimeästi ja toivon että joku kuulisi ääneni ja vastaisi. En kuitenkaan pidä sitä kauhean todennäköisenä. Huokaisen raskaasti ja jatkan kävelyä. Kyllä minä vielä jonkun löytäisin..!
Ja juuri silloin näenkin tumman hahmon kauempana. Se on suurikokoinen. Onko se hevonen? Vai jokin hirvi tai hirvieläin tai jotain... Oli kuka oli, minä menisin ottamaan selvää kuka se oli. Kun vihdoin näki muutakin elollista kuin kasveja ja pikkulintuja.
"Huhuu? Te siellä!", huudan kovaan ääneen ja lähden ravaamaan hahmoa kohden ripeää vauhtia tömisevin askelin. "Odottakaa!"
Nostan laukan ja lähden hahmoa kohden yhä nopeammin. "Voitteko auttaa minua?", huudan ja näen miten lähestyn hahmoa pikkuhiljaa. Sen mukana taitaa myös olla jotain pikkuisia. Ellen näe ihan omiani. Juoksen ja juoksen kunnes hahmo on jo aika lähellä. Hidastan käyntiin ja uteliaasti katson tätä. On se hevonen. "Anteeksi, voitteko auttaa minua?", sanon sitten. "Asutteko täällä?"

[Jeii nyt pääsi pelaamaan Aquilalla <3]
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 04. Huhti 2010 20:54

MEREL

Jänis katoaa yksin tein, kuten aina. Varsat puskevat jo rinta rinnan umpihangessa sen jälkiä kohti ja huutavat yhteen ääneen pettymystään pitkäkorvan lähdettyä. Astelen polkua pitkin heidän jälkeensä.
"Voi, pienet lapseni."
Eivät he kuulekaan harmiltaan. Nunatak kitisee ja heittäytyy aivan oikosenaan kyljelleen hankeen. Hän tekee sitä kaiken aikaa, mutta näky on mielestäni joka kerta yhtä hupaisa. En kuitenkaan naura. Chinook kahlaa edelleen päättävästi märän hangen läpi kohti pajupensasta ikävä ilme pienen pojan kasvoillaan. Joka kerta sohaistessaan yhden pitkistä varsanjaloistaan hankeen hän näyttää pettyvän määrättömästi, kun hanki ei millään ilveellä suostu kantamaan häntä niin kuin se kantoi metsäjänistä.
"Tulkaa takaisin polulle", kehotan heitä ja hörähdän hiljaa kutsuksi. "Kastutte. Tule, Nunatak."

Silloin kimeä hirnahdus kiirii metsän halki. Valpastun oitis ja kohotan pääni pystyyn. Poikani ja tyttäreni tekevät samoin. Kääntelen korviani ja katselen tarkkaan ympärilleni. Se oli kutsu. Hyvinkin läheltä. Sillä ennen kuin ehdin vastata, lähestyvät raviaskeleet kantavat korviini.
Nunatak ja Chinook sinkoavat hangesta luokseni huolestuneina. Seison aloillani ja luon katseeni eespäin polulle, mistä joku on selkeästi lähestymässä, ilmeisimmin kiireellä. Huhuilua. Höristän korviani tumman tamman hahmon sukeltaessa vauhdilla esille puiden katveesta. Onpa tällä kiire. Huolestuneisuuden häivähdys saa ajatukseni kareilemaan. Lasken kuitenkin pääni poikani ja tyttäreni puoleen, jotka kiehnäävät hieman hätääntyneinä jaloissani. Emme ole vielä tavanneet ketään. Emme ketään, enkä odottanut kenenkään saapuvan näin vauhdilla. Silitän Nunatakin kosteaa harjaa turvallani ja puhallan lämmintä ilmaa Chinookin poskelle. Mutta he ynisevät rauhattomina.
Kohotan katseeni tarkkaan tulijaan. Kasvoni pysyvät rauhallisina, mutta vetäytyvät totisiksi. Kokemukseni mukaan seuraa pahaa siitä, kun joku saapuu luokseni laukaten. Odotan aloillani tulijan lähestymistä varsojen tuuppiessa epävarmoina toisiaan ja jalkojani.

Odottakaa. Voitteko auttaa minua. Tämä ei kuulosta hyvältä. Siristän silmiäni ja hämmästyn ymmärtäessäni tulijan olevan friisiläistamma. Kohotan päätäni valppaasti tämän hidastaessa luoksemme. Nuori tamma, jokseenkin kokoiseni... tämä ei ollut kokouksessa.
"Mikä hätänä?" kysyn ensi töikseni pää pystyssä. En liiku, mutta käyn toisen piirteet ja olemuksen lävitse katseellani. Ainakin tämä vaikuttaa olevan päällisin puolin kunnossa - en näe merkkejä haavoittumisesta tai vastaavasta. Voi, mitä maailmassa se tietäisikään jos näkisin. Eivät nämä muutamat viikot ole karistaneet varjoja kasvoiltani, vaikka kaksi viimeistä päivää olenkin ollut... jossakin toisaalla. Toisessa, tyystin toisessa todellisuudessa.
Poikani ja tyttäreni ovat vaienneet täysin ja jähmettyneet taakseni piiloon. En odottanut, että minut tällä tavoin varoituksetta kiskaistaisiin takaisin vanhaan maailmaan. Olen varautunut, mitä en ole ollut kahteen vuorokauteen. Mutta minulla ei ole vaikeuksia olla rauhallinen.

Friisiläinen totta tosiaan. Kuten kokouksessakin, se suuri ori. Erikoista. Vai onko? On vierähtänyt niin kovin pitkä aika siitä, kun edellisen kerran olen tavannut rotusisariani tai -veljiäni. Ja väistämättä heidän kohtaamisensa vieräyttää mielessäni muistojen vyöryn. Arraia. Darraiko. Ja Mirlo...
Nyökkään nuorikolle totisena.
"Nämä ovat kotimaitani."
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 04. Huhti 2010 22:19

Sanoista 'auttakaa minua' voi kyllä saada monenlaisen käsityksen. Katson tarkkaan mustaa tammaa, friisiläistä niinkuin minäkin. Helpotuksen aalto pyyhkäisee ylitseni. Joku joka on kuin minä. Hevonen. Friisiläinen. Vilkaisen varsoja hänen vierellään. Oi, niin pieniä ja niin kauniita. Siirrän katseeni takaisin friisiläistammaan. "Ei siis hätää, ei minulla mitään kauheaa ongelmaa ole, tai siis-", sanon hivenen takellellen. Yskäisen pienesti. "Olette siis täältä kotoisin, hyvä", tokaisen sitten. "Niin, siis - minä en... tiedä missä olen", sanon sitten ja katson tarkkaavaisesti vierasta tammaa. Oloni on niin häkeltynyt ja olen niin helpottunut siitä että ylipäätään löysin jonkun, että minusta tuntuu että en tiedä mitä sanoa ja samalla minusta tuntuu että minun tekee mieleni vain puhua aivan julmettomasti. Yritän kuitenkin pienen hetken hillitä itseäni ja vedän vain syvään henkeä.

Nielaisen ja toivon että tämä hevonen on ystävällismielinen ja osaa neuvoa minua. Ei hän näytä ainakaan uhkaavalta.. "Anteeksi, unohdin esittäytyä", sanon sitten ja nyökkään pienesti päälläni. "Olen Aquila. Asuin.. Alankomaassa mutta erinäisten tapahtumien jälkeen päädyin karkaamaan hevosvarkaiden kynsistä ja pakenemaan mereen. Sitten saavuin tänne. Missä olen? En kaipaa kotiin, mutta haluaisin tietää mikä tämä paikka on, keitä täällä elää ja niin edelleen." Pienen pieni hymynkare käväisee huulillani. "Kuka te olette?"
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 05. Huhti 2010 13:52

Tutkin toista tarkkaan katseellani. Nuori... tuskin aikuinen. Aikuisuuden kynnyksellä kenties. En osaa ensivaikutelman perusteella varmasti sanoa. On ylipäätään haastavaa arvioida piirteitä jostakusta tuntemattomasta, joka rientää luokse enemmän tai vähemmän kiihtyneenä ja saa huolestumaan. Voi, miten ovatkaan päättyneet ne tarinat, jotka ovat alkaneet näin. Fenkku. Zimbabwe. Vinyamar...
Tunnen Chinookin ja Nunatakin pysyttelevän takanani aivan hiljaa ja aloillaan ja painautuvan häntääni vasten. Lapseni, niin pieniä, ja tämä on niin uutta. Heidän tunteensa ovat jatkumoa omistani. Jospa vain en olisi heille yksin ja ainokainen...

Kaventuneet silmäni kuitenkin pehmenevät hieman tämän nuoren tamman asettuessa aloilleen ja selittäessä. Toinen takeltelee ja vaikuttaa eksyneeltä, mutta kieltää kuitenkin minkään olevan pahasti vinossa. Kulmani kurtistuvat aavistuksen verran kysyvästi, mutta kuuntelen. Ja oikeastaan toisen käyttämät sanavalinnat antavat minulle jo aavistuksen siitä, mitä tämä sitten kertookin. En tiedä missä olen.
Kasvojeni ilme lientyy vähitellen. Vai niin. Hän on eksyksissä ja hämmennyksissään tavalla jota kohtaa silloin tällöin, ja yleensä aina samasta syystä. Ja tapa kysyä "asutko täällä" on tavallinen hevosille, jotka ovat eläneet ihmisen luona. En siksi enää ylläty hänen kertoessaan sen, mitä hänen eleensä ja sanansa jo viestittävät. Ja nopeasti kiinnostunus hiipii kirkastamaan silmäni. Höristän sydän sykähtäen korviani hänen mainitessaan Hollannin.

Uusi tulokas siis. Jos hän puhuu totta.
Korvani kääntyilevät tuokion ajan hienovaraisesti puolelta toiselle kuunnellen ympäristöä. Katsahdan myös pienieleisesti olkani ylitse ympärilleni.
Osa minusta näkee, kuinka kokonaisvaltainen suruni kaikessaan on. Musta harso kasvojeni edessä. Osa minusta kysyy, voisinko koskaan riisua sitä. Olisinko koskaan ennallani. Vai verhoaisivatko viha ja epäluulo katsettani aina kaiken loppuun saakka. Jättäisinkö niiden kehyksen perinnöksi myös Chinookille ja Nunatakille.
Lakkaisinko koskaan kysymästä, olisiko hän yhä täällä, jos olisin osannut nähdä valheen ja petoksen Vinyamarin kasvoilla.

Olen vaiti tuokion pidempään kuin kenties tavallisesti ollaan. Kohta kuitenkin ravistan lyhyesti otsaharjan sivuun kasvoiltani ja vastaan nuoren tamman tarkkaavaiseen katseeseen samalla mitalla. Höristän uudelleen korvani vastatessani hänelle.
"Ymmärrän", nyökkään tyynesti. "Olet siis uusi tulokas saarellamme. Hauska tavata, Aquila. Minun nimeni on Merel."
Hänen nimensä ei ainakaan ole hollanninkielinen. Teitittelemään hänet sen sijaan on ilmeisesti kasvatettu. Näemmä hyväksyttävän oloisiin käytöstapoihin muutenkin. Tarkastelen häntä ja pohdin, kuinka hienovaraisesti hänelle asioista tulisi kertoa. Hän vaikuttaa puheliaalta.
"Saavuitko aivan vasta?" kysyn keskustelevaan sävyyn. "Matka meren ylitse vaatii valtavia, etenkin tähän aikaan vuodesta. Onko vointisi kohtuullinen?"

Nunatak ja Chinook liikahtelevat epävarmasti takasiani vasten. Chinook on alkanut inistä hieman hätääntyneesti. Käännän kasvoni välistä varsojeni puoleen heitä tyynnyttämään. Nunatak höristelee ja luimistelee suuria korviaan hämmentyneesti ja tiirailee kylkeni takaa toista suurta friisiläistammaa. He ovat tietenkin aivan liian pieniä, jotta heitä olisi aihetta pyytää tervehtimään vierasta. Kohotan siis katseeni uudelleen Aquilaan ja selitän tilanteen sen koruttomammin.
"Tämän saaren nimi on Caralia. Toivottavasti et kaipaa kotisi lisäksi myöskään ihmisiä, sillä niitä täällä ei ole. Luonnonvoimat ovat ajaneet nämä tiehensä kauan sitten. Tämä on villihevosten saari."
Tarkastelen nuoren tamman reagointia uutiseen. Jokainen suhtautuu tavallaan, sen olen huomannut täällä viettämänäni aikana.
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 05. Huhti 2010 17:14

Tovi hiljaa saa minut epäileväiseksi ja alan pelätä että tämän paikan asujaimisto ei olekaan ystävällistä. Jännityn hieman ja katson toista hevosta tiiviisti koko ajan samalla kun pohdin mielessäni millainen hän on. Sitten hän huojennuksekseni avaa suunsa. "Hauska tutustua Merel", sanon ja hymyilen vähäsen ja teen pienen nyökkäyksen päälläni. Aivan pienenpieni helpotuksen huokaus pääsee suustani pelkästään siitä että olen nyt löytänyt jonkun ja tämä puhuu minulle.

Katseeni kiinnityy hetkeksi friisiläistammasta lintuun, joka lentää hyvin matalalta ylitsemme. Kevät. Se tosiaan on täällä. Pienen hetken mieleeni muistuu tuosta pikkulinnusta se, mitä nimeni tarkoitti. Kotka. Olin tosiaankin pienenä miettinyt miltä tuntui lentää lintujen lailla, täysin vapaana. Tarjoaisiko tämä minulle sen mahdollisuuden vapauteen jota ennen toivoin? Se olisi mahtavaa.
Käännän katseeni takaisin Mereliin. "Kyllä, saavuin vasta. Kiitos kysymästä, voin silti aivan kohtuullisen hyvin", sanon hymyillen ystävällisesti.
Katseeni liikkuu taas. Pieniä ja pörröisiä, herttaisia varsoja. Vilkaisen pienesti varsoja tamman takana. He ovat hyvin suloisia. Tuskin montakaan päivää vanhoja, luulisin. Lasken päätäni aivan aavistuksen ja hymyilen lempeästi ja niin että en näyttäisi pelottavalta. Meinaan sanoa tervehdyksen varsoille, mutta tajuan että tamma ei välttämättä pidä jos tuiki tuntematon lähestyy hänen varsojaan. En tiedä juurikaan miten tammat yleensä suhtautuivat siihen kun heidän pienokaisiaan lähestyttiin, ja kun olin näin vieras vielä, päätän että on paremepi keskustella vain Merelin kassa että sana asiat selviksi näin aluksi. Niinpä ryhdistäydyn vain kuuntelemaan mitä tamma kertoisi siitä missä olen.

"Caralia?", toistan hämmästyneesti Merelin mainittua paikan nimen. Caralia... Jännittävä nimi. Aika kummallinen oikeastaan. No jaa. Sitten kuulen lopun selityksen. Ei ihmisiä? Saari? Onko tämä todella sellainen paikka, josta Zafroteekin oli saattanut unelmoida? Ähä, ja minä olin joutunut tänne, ei hän! Ja ihan sattumalta! Hahhah, mädäntykööt se vain jossain tallissa ihan keskenään kun minä pääsin paratiisiin josta se oli unelmoinut. Mutta etteikö oikeasti yhtään ihmisiä tai mitään, villihevosten saari... Kääntelen korviani hämilläni ja tuijotan Mereliä. "Siis ihan oikeasti? Ei lainkaan ihmisiä? Hevosten asuttama saari? Kuulostaa niin... epätodelliselta. Että sellaista olisi oikeasti olemassa", totean ja pyörittelen asiaa mielessäni. Caralia, villihevosten saari, jossa ei elänyt ihmisiä. Vähänkö... kummallista. "Mmh... Jos tämä on saari, onko suurin osa saarelaisista elänyt elämäsä täällä vai? Onko harvinaista saapua tänne mereltä? Onko tänne ennen saapunut ketään mereltä?", sanon hivenen vaivautuneesti, sillä rupean miettimään että entä jos... häiritsen joitakuita. Jos täällä elikin villihevosia jotka olivat aikojen alusta asti eläneet täällä ja sitten tänne saapuisi mereltä uusi hevonen jota toiset pitäisivät häirikkönä, eli toisin sanoen minä. Eikö se voisi olla mahdollista? Vai voisiko?
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 06. Huhti 2010 15:34

"Olet onnekas", sanon tamman kertoessa voivansa kohtalaisen hyvin. "Keväinen meri on oikukas. Jos olisit saapunut viikkoa myöhemmin, ahtojäiden lähtö olisi saattanut estää rannalle pääsyn kokonaan. Hyvä, että selvisit rantautumisesta ehjänä."
Huomaan Aquilan tarkastelevan Chinookia ja Nunatakia. Käännän itsekin kasvoni heidän puoleensa. He alkavat tyyntyä keskustelun rauhoittuessa ja höristelevät suuria korviaan nähdessään minun ja vieraan tamman kasvot. Chinook kurkistelee jo tämäkin vierasta epävarman näköisenä.
Käännän katseeni takaisin Aquilaan ja hymyilen nähdessäni hänen hymyilevän varsoilleni. Se taitaa olla ensimmäinen hymy viikkokausiin, joka minusta irtoaa kenellekään vieraalle.
Kuinka erikoista, että ensimmäinen tapaamamme vieras on tämäkin musta friisiläistamma. Olemme kaikitenkin peruspiirteiltämme hyvin samannäköisiä, mutta lähemmin tarkasteltuna eroavaisuuksia löytyy siinä missä kenen tahansa kahden hevosen väliltä. Olen hieman toista suurempi. Hänen jouhensa ovat tuuheammat kuin omani ja karvapeitteensä väri on sinihohtoinen siinä missä omani heijastelee luonnon eri sävyjä taittuen ruskeaan. Luonnollisesti kasvomme ja ilmeemme ovat kummallakin vivahteikkaat omalla tavallamme. Mutta uskon silti, että kaukaa katsottuna olemme varsin samannäköiset.

Tarkkailen kiinnostuneena Aquilan reaktiota sanoihini. Hämmennys on selvästi nähtävissä, mutta kukapa ei hämmentyisi. Muistan vereksenä oman tyrmsistykseni sinä päivänä, kun itse olin vasta rantautunut ja eksyksissä. Siitä tuntuu olevan niin kauan, että sen muisteleminen on kuin toisen elämän muistelua. Ja entäpä sitten aikani ennen Caraliaan saapumista? Jotakin toisesta ajasta, toisista maailmankirjoista. Tänne saapuminen kääntää useimpien kohdalla maailman nurinniskoin. Harvoin paluu entiseen on mahdollista. Kuinka tämä nuori tamma tähän suhtautuisi nyt, kun on hänen vuoronsa ottaa ensimmäiset askeleensa saarellamme?
Nyökkään suopeasti hänen hämmästeleville sanoilleen.
"Et ole ainoa, joka ei ole uskoa korviaan tämän uutisen edessä", totean rauhallisesti. "Ihmisten maailmassa eläessään kuvittelee helposti, että kaksijalkaiset omistavat kaiken maan ja kaiken veden, mitä maailma antaa. Niin ei ole. On paikkoja, joihin he eivät ole asettuneet. Tämä saari on yksi niistä."

Höristän korviani Aquilan huolestuneen oloiselle kysymykselle. Pieni hymy antaa kuultonsa kasvoilleni. Aivan niin - tämä kysymys on monelle saapujalle tärkeä, usein erityisesti nuorille. Heistä monelle on erityisen tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon. Varmistaa, etteivät he jonkin kenties poikkeavan piirteensä takia joudu ulkopuolelle.
"Saarellemme saapuu uutta väkeä meren yli aika ajoin", kerron toiselle. "Uskoakseni saaren lähellä kulkee merivirta, joka kuljettaa veden varaan joutuneita helposti lähivesillemme. Täällä elää siis sekä syntyperäisiä saarelaisia että muualta saapuneita. Joskus joku myös lähtee."
Hymyilen nyt avoimemmin.
"Minäkin saavuin tänne muualta... kenties kaksi tai kolme vuotta sitten. Olen myös kotoisin Hollannista. Mistä osasta Hollantia sinä tulet?" kysyn uteliaana.
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 07. Huhti 2010 22:22

Nyökyttelen tamman sanoille. Niinpä, totisesti hyvä tuuri. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin kun ajattelen jäitä jotka murskautuivat toisiaan vasten säiden lämmetessä. Kun siellä olisi niiden veitsenterävien jäiden keskellä... Aijaijai. Siinä voisi kyllä henkensäkin menettää varmaan aika helposti. Hyh. "Niinpä, hyvä totisesti", sanon ja mielessäni on vieläkin inhottavan elävänä kuva hevosesta murskautumassa jäiden väliin.
Merel kertoo saaresta. Mietiskelen mielessäni asioita. Ei oikeasti ihmisiä? Vaikka Zafrotee oli joskus puhunutkin sellaisista paikoista, en ollut uskonut että sellaisia ihan ihan ihan oikeasti olisi olemassa. Että missään nyt ei oikeasti olisi ihmisiä. Kun niiden keskellä eli, niin oletti että niitä oikeasti oli kaikkialla. Olihan se ollut hienoa kuvitella mielessään niitä paratiiseja mistä se ori oli puhunut, mutta siis oikeasti. Saari ilman ihmisiä. Hurjaa. "Minäkin kuvittelin aina että he elävät kaikkialla... Eräs hevonen puhui minulle paikoista joissa heitä ei ole, mutta ajattelin niitä vain satuina ja suurina epätodellisina unelmina. Tämä on vain niin... hämmentävää. Ja jännittävää. Sadunomaista", selitän mustalle friisiläiselle ihan avoimesti ja suhteellisen pirteästi.

Kun toinen kertoo, että hevosia saapuu aika ajoin mereltä, ilmeeni piristyy huomattavasti ja on hilkulla etten hihku ja hypi silkasta riemusta siitä, että en siis ole mikään erikoinen poikkeutapaus. "Niinkö? Loistavaa!", sanon hymyhuulin ja korvat hörössä. " Silmäni suorastaan säkenöivät ja sitten sanon ääneen mietteeni joka tamman sanoista tuli juuri mieleeni. "Aika harvinaista kuitenkin. Tai siis, epätodennäköistä. Luulisi ainakin. Että on saari jonne merivirta kuljettaa hevosia. Jotenkin.. niin... omituista. Aika hienoa oikeastaan. Siistiä. Mutta silti kummallista."

Huomaan toisen tammankin ilmeen olevan jotenkin avoimempi ja se rauhoittaa hyvin ja antaa minulle sellaisen olon että olen oikeasti tervetullut tänne. "Öh.. Muistan että elin rannikolla. En ikävä kyllä muista sen tarkemmin missä päin, olen pahoillani", sanon sitten. En ikinä ollut niin paljon kiinnittänyt huomiota missä päin elin. En tiedä olinko edes kuullut paikan nimen - varmaankin, mutta koska se ei itselleni ollut ollut pienenäkään kovin tärkeä ja oleellinen tieto, olin sysännyt sen pois mielestäni. Mutta sen muistan hyvin, että rannikkoa se oli. "Mistä päin sinä tulit?", kysäisen minä puolestani. Hänkin oli siis sieltä. Samasta maasta kuin minäkin. Olihan siellä kyllä paljon friisiläisiä... Mutta sekin oli jotenkin mieleenpainuva yksityiskohta. Että täällä, paikassa johon olin tullut, oli sellainen joka oli rodultaan sama ja oli elänyt samassa maassakin. Tämä kaikki oli jotenkin niin epätodennäköisen tuntuista mutta silti täysin totta, outoa, uutta ja hämmentävää.
Sitten katseeni siirtyy taas hetkiseksi pienokaisiin. "Mitkä heidän nimensä ovat?", kysyn sitten uteliaasti. "He ovat kauniita. Arvatenkin omia varsojasi? Ovatko he miten vanhoja?"
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 09. Huhti 2010 00:11

Höristän korviani ja kuuntelen kiinnostuneesti Aquilan ajatuksia kuulemastaan. Hän vaikuttaa hämmästyneeltä, mutta samalla hyvin innokkaalta. Vai tarinoita villeistä maailmankolkista ilman ihmistä? Totta varmasti onkin, että moni uneksii sellaisesta joskus. Ja moni on tänne saapuessaan Aquilan tapaan haltioissaan vapaan elämän ajatuksesta. Vaikken ole itse ollut täällä loppujen lopuksi kuin vain pienen osan elämästäni, tuntuu minusta silti nykyään tavattoman kaukaiselta ajatus elämästä kaukana mantereella. Sen vuoksi on aina myös hieman erikoista, kun vasta saapuneet puhuvat ihmisistä ja ihmettelevät näiden puuttumista. Kummallista, kuinka suuria ja kokonaisvaltaisia asioita elämässä voi jättää taakseen, kun vaihtoehtoa ei ole. Kuinka uudenlaisiin olosuhteisiin sopeutuminen vain tapahtuu, nopeammin tai hitaammin, kun aika kuluu. Mutta vaipuuko mennyt unohduksiin? Ei koskaan.
Entä olenko minä ollut onnellinen täällä?
Katsahdan Chinookiin, joka hieroo hämmentyneesti poskeaan kylkeeni, ja Nunatakiin, joka hipsii vähä vähältä vierelläni lähemmäksi vierasta tammaa. Lakkaan siinä paikassa ajattelemasta noin joutavanpäiväisiä kysymyksiä.

Aquilan innokas tapa puhua kuulostaa virkistävältä korviini. Siistiä hyvinkin. Katson tähän kuitenkin myös vakavammin.
"Elämä täällä on toisenlaista", totean. "Se voi olla hyvää, mutta myös haastavaa, vaarallistakin. Täällä vallitsevat erilaiset uhkat kuin siellä, mistä olemme tulleet. Luonnon kanssa eläminen on vain yksi asia, johon kuka tahansa vaistonsa avulla kyllä sopeutuu. Mutta myös toisenlaiset haasteet nousevat täällä aika ajoin vastaamme. Tällä saarella elää kuusi itsenäistä hevoslaumaa. Eivätkä laumojen välit ole aina kovin tasapainoiset."
Hän on innoissaan, mutta pidän tärkeänä esittää asiat niin kuin ne ovat.
"Joten se satu, jota sinulle on kerrottu, ei ole särötön täälläkään", selitän toisen nuoria kasvoja katsellen. "Ei toki silti kannata maalata sinistä taivasta punaiseksi. Itsehän jokainen oman elämänsä rakentaa."

Nyökkään uteliaasti hänen sanoilleen Hollannista.
"Minä tulen sisämaasta. En tiedä, miksi ihmiset sitä paikkaa kutsuivat, mutta kaipaan niitä lehtometsiä. Tämän saaren metsät eivät ole aivan samanlaisia", sanon katsellen vielä lehdetöntä, usvassa hiipivää maisemaa ympärillämme. "En ole pitkään aikaan tavannut ketään Hollannista tullutta. Mukava sattuma."

Hymyilen jälleen Aquilan ottaessa puheeksi varsat, jotka ovat rohjenneet kipittää esille takaani. Chinook töykkii jatkuvasti lapaani epävarmana, ja kumarrun hymyilemään hänelle. Mutta sisar tiirailee vierasta kaula pitkällä viereltäni.
"Nunatak", esittelen nyökäten päälläni tytön puoleen, "ja Chinook. Omiani, kyllä. He syntyivät kaksi päivää sitten."
Hymyilen. Kauniita he ovat. Kuten isänsä.
"Olet ensimmäinen vieras, jonka he tapaavat", kerron pieni pilke katseessani. "Sen vuoksi he hieman arastelevat."
Pienetkin kuitenkin tuntevat epäröimättä tunnelman rentoutumisen. Enkä ylläty, kun ensimmäinen, joka uskaltaa lähestyä Aquilaa, on Nunatak. Tämä tunkee aivan viereeni ja puskee päätään kaulaani vasten kuin keräten rohkeutta, ennen kuin kipittää parilla tanssahtavalla askeleella lähemmäksi nuorta friisiläistä. Annan tyttäreni mennä. Chinook sen sijaan vinkaisee kimeästi.

[Aa-puu-vaa, kuka tulee pelaamaan näitä otuksia mun puolesta XD]
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 10. Huhti 2010 14:02

Suloiset varsat varastavat hetkeksi huomioni ihan kokonaan. Niin kertakaikkisen sydämensulattavia pikkuisia. Näen miten ruunikko varsa on selvästi utelias ja tulee iihan hitaasti pikkuhiljaa lähemmäs. Hymyilen kannustavasti tälle ja sitten yritän taas palautua tähän hetkeen.
Merel puhuu siitä miten elämä ei täälläkään ole mitään helppoa. Eipä tietenkään, tuskin sellaista paikkaa olisi olemassakaan. Jos jokin ongelma poistui, oli varmasti jokin toinen ongelma joka teki elämästä myös haastavaa, vaikkakin ehkä eri tavalla. Nyökkään hänelle ja kuuntelen tarkasti joka sanan. "Ymmärrän, eihän elämä varmasti missään ihan pelkkää ruusuilla tanssimista vailla vaikeuksia ole. Millaisia nämä laumat mahtavat olla? Onko niihin helppo päästä? Onko parempi olla laumassa vai ilman laumaa, vai onko kaikkien pakko olla laumassa?", kyselen uteliaasti. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Toki jos tämä oli villihevosten saari, olisi ollut hyvin omituista ja yllättävää jos mitään laumoja ei olisi ollut. Onneksi Merel vaikutti tietävän paljon asioista. Hän varmaankin osaisi kertoa minulle kaiken tarvittavan.

Höristän korviani ja hymyilen pirteästi kun Merel puhuu Hollannista. Olihan se totisesti ollut hieno paikka, muistan kyllä, siellä oli ihan mukava asua. Kun hän katselee metsää ympärillämme puhuessaan Hollannin metsistä, en voi olla itsekin hieman katselematta metsää ympärilleni uteliaasti. "Kieltämättä", sanon tämä toteamukseen mukavasta sattumuksesta. "Se oli hyvä paikka asua. Minusta on ihan mukavaa että ensimmäinen hevonen jonka täällä tapasin on myös Hollannista kotoisin. Se antaa vähemmän ulkopuolisen ja yksinäisen olon vaikka ei tiedäkään vielä oikein mitään, ymmärräthän?", sanon vielä metsää tarkkaillen. "Todella mukava sattuma että törmäsin sinuun."

"Hei Nunatak ja Chinook", sanon varsoille ystävällisesti kun Merel esittelee nämä. "Hauska tavata." En voi olla hymyilemättä, on niin herttaista katsoa miten nämä, pienet ja epävarmat, mutta silti niin uteliaat varsat, näyttävät siltä kuin eivät osaisi päättää onko minua turvallista lähestyä vai ei. "He ovat todella ihastuttavia", sanon Merelille.
Vai että olen ensimmäinen vieras jonka he tapaavat? Noh, kaksi päivää vanhoja jos varsat vasta olivat, niin se ei liene suuri yllätys. "Noh, ilmankos he tosiaan sitten vähän arkailevat. Ei mitään hätää", sanon kohdistaen viimeiset sanat pikkuisille. "Ei minua tarvitse pelätä yhtään." Ruunikko lähtee sitten tulemaan lähemmäs. Lasken päätäni ja katsahdan tätä silmiin. "Hei. Sinä olet kai Nunatak." En ollut ennen juurikaan itsekään nähnyt näin pieniä varsoja. olin vain itse ollut sellainen... Olihan tämä ihan metkaa.

[Nunatak ja Chinook on niin ihania n__n]
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 11. Huhti 2010 12:08

Aquila kysyy seuraavaksi laumoista, mikä oli odotettavissakin. Ravistan sivuun otsaharjaani, joka jälleen vaivihkaa koettaa hiipiä silmilleni, ja vastaan toisen kysymyksiin.
"Laumoja on kuusi. Jokaisella on hallussaan jotakuinkin saman kokoinen osa saaresta, mutta maastot ja ilmasto ovat hyvin erilaisia eri laumojen mailla. Siitä laumojen nimetkin - vuoristoponit, metsäponit, aavikkoponit, lumihevoset, tasankohevoset ja ylänköhevoset."
Toinen kuulostaa uteliaisuudestaan päätellen olevan mahdollisesti kiinnostunut liittymään johonkin laumaan, kuten useimmat yleensä ovatkin. Kääntelen korviani miettien.
"Laumoihin ei sinänsä ole vaikeaa päästä. Suostumus liittymiseen on saatava kyseisen lauman johtajalta, mutta johtajat ovat yleensä kyllä halukkaita saamaan lisää jäseniä laumoihinsa. Suurin rajoite joihinkin laumoihin pääsemiseen on yleensä se, ettet piirteiltäsi sovi jokaisen lauman olosuhteisiin. Esimerkiksi vuoristossa ja sademetsissä elää vain kohtalaisen pienikokoisia ja ketteriä poneja, sillä suurten hevosten olisi vaikea tulla toimeen noissa ympäristöissä. Epäilen suuresti, että nuo laumat ottaisivat sinua jäsenekseen sen enempää kuin minuakaan. Lumihevosten mailla taas musta väri muodostuu ongelmaksi. Jäätiköiden lähellä eläjille on hyötyä vaaleasta suojavärityksestä. Myös aavikkoponien kansa on jonkinlainen rajatapaus tumman värityksen suhteen."
Suuren ja tummanpuhuvan hevosen valinnanmahdollisuudet laumoihin liittymisessä ovat totta tosiaan rajatut. Minähän sen tiedän.
"Joten tällaiset asiat rajaavat enemmän tai vähemmän liittymismahdollisuuksia. Mutta ne huomioon ottaen uskon, että useimmat ottavat mielellään laumoihinsa liittyjät, jotka ovat suostuvaisia noudattamaan saaren sääntöjä", jatkan pohtien samalla vasta nimitettyjä uusia johtajia. Leímaj Jeek Skrák, Gamette, Valentino Isän Poika... en tunne heitä toistaiseksi käytännössä lainkaan. Enkä osaa varmasti sanoa, kuinka he kohtelisivat liittymisaikeissa olevia. En kuitenkaan olisi ainakaan lähtökohtaisesti huolissani.

Käännän katseeni takaisin Aquilaan.
"Noiden sääntöjen mukaan kunkin lauman jäsenten tulee pysyä oman laumansa mailla", selitän tarkemmin. "Alueiden rajoja ei saa ylittää. Vieraan lauman maille astuneet tulee karkottaa takaisin oman laumansa alueille. Tämä on valitettava laki, enkä usko siitä monen pitävän. Minä uskon sen kuitenkin olevan tällä hetkellä avaintekijä saaremme turvallisuuden säilyttämisessä."
Katseeni harmaantuu aavistuksen verran, ja annan sen vaeltaa halki usvaisen maiseman.
"Saavuit tänne hyvällä hetkellä. Vain jokin aika sitten kaksi uhkaavaa kapinallisryhmää kaatui saarellamme. Laumojen tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa valoisammalta - mutta tämä on myös otollista aikaa uusien levottomuuksien puhkeamiselle. Sen vuoksi rajat ovat toistaiseksi edelleen ehdottomasti kiinni... vaikka toisaalta... en ole varma, onko sekään pitkän päälle ratkaisu, joka varmimmin pohjustaisi rauhaa kansojen keskuudessa."
En totta tosiaan ole varma. Neuvottelu muiden johtajien kanssa olisi välttämätön. En kuitenkaan halua jäädä vatvomaan näitä asioita. Aquilaa ne eivät toivottavasti koskettaisi milloinkaan. Höristänkin jälleen korviani ja katson häneen rauhallisesti.
"Laumoilla saattaa toki olla myös joitakin omia sisäisiä sääntöjään - kirjoitettuja tai kirjoittamattomia - mutta rajoja koskeva sääntö on tällä hetkellä ainoa, joka vallitsee koko saarella."

Kaarran kaulaani mietteliäästi pohtiessani edelleen Aquilan kysymyksiä laumoista.
"Ehdottomasti suurin osa saaren väestä elää laumoissa", sanon suoraan. "Caraliassa elää myös joitakin laumattomia hevosia, mutta heidän lukumääränsä on... pieni. Hyvin pieni. Uskoakseni heitä on tällä hetkellä vain kourallinen. Heillä on omat pienet alueensa saaren eteläosissa. En voi suositella heidän joukkoonsa asettumista. Ei siten, ettäkö heidän joukossaan ei varmasti olisi aivan rauhantahtoisia hevosia - tai etteikö laumojen sisällä esiintyisi häiriköintiä. Tosiasia kuitenkin on, että viime aikojen levottomuudet ovat alkaneet joko suoraan tai välillisesti laumattomien keskuudesta."
Ilmeeni on totinen, mutta tyyni. Tarkastelen Aquilaa pohtien.
"Valinta ei tietenkään ole kenenkään muun kuin sinun. Jos aiot asettua saarellemme."

Hymyilen jälleen vaimeasti hetken totisuuden jälkeen, kun toinen puhuu Hollannista. En kuitenkaan ehdi vastata mitään, sillä Chinook vaatii päättävästi huomiotani töykkimällä kylkeäni ja polkemalla maata inisten. Kumarrun silittämään hänen harjaansa.
"Selkeästi liikaa puhetta ja liian vähän toimintaa", naurahdan Aquilalle. Tämän uteliaisuus pikkuisia kohtaan on herttaista. Ihastuttaviahan he ovat. Äidilleen. Mutta on ilman muuta viehättävää, että tämä nuori tammakin vaikuttaa suhtautuvan lapsiin myönteisesti. Hänellä tuskin on omia varsoja, hän on luultavasti kovin nuori.
Nunatak katsahtaa vielä kerran minuun olkansa yli. Suuret, ruskeat silmät ja pyrstötähti kysyvät, mitä tehdä. Hymyilen hänelle. Ja sitten tytär kipittää musta, pikkuinen häntä jännittyneesti vipattaen Aquilan luokse. Sen nähdessään veli menettää malttinsa ja ponkaisee tohkeissaan sisarensa perään. Siinä varsakaksikko sitten hetken kuikuilee varpaisillaan metrin päässä nuoresta friisiläisestä tuijottaen ja haistellen tämän tuoksua turvat kippuralla. Astun itsekin varsojeni jäljissä askeleen verran lähemmäksi. Ei vie kauaa, ennen kuin sekä Chinook että Nunatak syöksyvät epävarmasti kitisten takaisin jalkojeni juureen ja hautaavat kasvonsa vasten lapojani - vain tassutellakseen saman tien takaisin Aquilan puoleen tätä ihmettelemään.
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 11. Huhti 2010 23:16

[Ei hitto.. En tiedä mitä minä tein, mutta olin kirjoittanut jo hyvän pätkän ja sit netti sulkeutui mutta ei edes palautunut samalle sivulle. -___- Ääh. Masentavaa. Eli eikun alusta..]

Kun Merel alkaa kertomaan laumoista, koko olemukseni valpastuu, ryhdistäydyn hivenen, katson häntä tarkkaavaisesti ja keskityn vain häneen ja hänen sanoihinsa.
Kuusi laumaa. Vuoristolaisia, metsäponeja, aavikkoponeja, lumihevosia, tasankohevosia, ylänköhevosia... Jännittävää. Mutta minne pääsisin? Vai pääsisinkö minne vain? Miten vaikeaa oli päästä laumoihin?
Ilmeeni muuttuu huolestuneemmaksi kun Merel kertoo rajoitteista. Ihan ymmärrettäväähän se toki on, että laumoilla on tiettyjä väri- ja kokorajoitteita vähän laumojensa alueiden maastojen takia, että niissä selviytyy. Mutta silti. Sitten kun hän jatkaa etten pääsisi vuoristolaisiin, metsäponihin, aavikkolaisiin enkä lumihevosiin, ilmeeni muuttuu vielä huolestuneemmaksi. Minne minä sitten pääsisin? Mitä jää jäljelle? Entä jos niihin laumoihin oli vaikea päästä mitä jäi jäljelle, tai entä jos en kuitenkaan sopisi niihinkään? Mitä jos mitä jos.. Ääh. Minulle meinaa iskeä pieni paniikki, ja steppailen vähäsen paikallani oikeastaan edes tajuamatta sitä. "Mutta... jos en pääsisi noin moneen laumaan, mitä jää jäljelle? Tasankolaiset ja ylänköhevoset, vai? En haluaisi olla mikään.. ihmeen... laumaton, se olisi todella ahdistavaa kun valtaosalla on kaiketi lauma ja.. noh, muutenkin. Missä laumassa sinä olet? Olet kuitenkin samanvärinen kuin minä ja vain vähäsen korkeampi. Voisinko päästä samaan laumaan? Onko.. pitääkö minun mennä kysymään sitten niiden laumojen johtajilta pääsenkö laumaan? Tunnetko heitä?", kyselen paljon ihan vain siksi, että hätäännyn. Kai minä johonkin laumaan pääsisin, pääsisinhän?

Mieltäni rauhoittaa aavistuksen Merelin sanat siitä, että yleensä laumoihin otetaan mielellään jäseniä jos noudatetaan sääntöjä. "Minä olen kyllä valmis noudattamaan sääntöjä", totean hetimmiten. Perään hän jatkaakin että laumalaisten on pysyttävä omilla alueillaan. Nyökkään päättäväisesti. "Eiköhän se ole ihan selvää", sanon, sillä oli aika helppo olettaa tuo. Yleensähän laumoilla kai oli rajat ja niin... Toivottavasti pääsisin samaan laumaan kuin Merel, minusta olisi harmi jos joutuisin olemaan eri laumassa kuin hän.

Kapinallisryhmiä? Näytän hivenen yllättyneeltä. Mitä? Kaikkea sitä. Tosiaan, ei se elämä siinä paratiisissakaan näköjään ihan yksinkertaista ollut. Olihan kaikkialla ne omat vaikeutensa. Mutta siitä huolimatta olin yllättynyt. "Kapinallisryhmiä? Millaisia ne olivat? Mitä he tekivät ja miksi, siis ne jotka olivat niissä? Oliko niissä paljonkin väkeä?", kyselen ihan avoimesti. En viitsi jättää kysymyksiä kaihertamaan mieltäni, vaan kysyn mielummin suoraan.
"Toivottavasti se ei ole niin arka asia ettet halua puhua siitä", jatkan perään, kun tajuan, että jos Merel oli kerta ollut täällä jo niiden levottomuuksien aikaan, voi olla että hän pitäisi kysymyksiä vaikka liian henkilökohtaisena.

"Täällä siis tosiaan on niitäkin. Laumattomia. En haluaisi olla yksi heistä", totean mietteliäästi ja katseeni vaeltelee jossakin päin usvaista metsää. "En tiedä oikein miksi, mutta.. Olen aina tottunut kuitenkin elämään jonkin sortin ryhmässä. Olisi ahdistavaa olla ihan yksin." Vai levottomuudet ovat vielä jotain kautta kuitenkin alkaneet heidän keskuudestaan? Miksi en ole yllättynyt kovinkaan siitä, että juuri ne, joilla ei ole laumaa, ovat jotakin kautta mukana jossain kapinallisjuttusotkussa?
Sitten hän vielä puhuu jotakin siitä jos aion jäädä saarelle. "Jos aion! Totta kai aion! Hollannissa oli ihan mukavaa, mutta silti en haluaisi palata sinne, erään hevosen takia ja... kaipaan jotain uutta ja mielenkiintoista. Totta kai jään tänne, tai ainakin yritän parhaani jotta voisin jäädä", sanon hymyillen.

Pikkuiset ovat niin kauniita. En voi tehdä muuta kuin hymyillä niille. Niiden touhuilut ovat hauskaa katsottavaa, se, miten ne epävarmasti ovat kuitenkin kiinnostuneita. En kerta kaikkiaan voi olla naurahtamatta hivenen, kun pikkuinen tyttö tulee luokseni ja tämän veli ponnahtaa perään. He katselevat ja haistelevat, kunnes karkaavat taas äitinsä helmoihin. Venytän hieman kaulaani ja tarkkailen sinertävillä silmilläni heitä.
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 14. Huhti 2010 23:14

Sanani laumojen piirrerajoituksista näyttävät herättävän Aquilassa jonkin verran levottomuutta. Olen jo aikeissa vakuuttaa, että toinen olisi kyllä tervetullut jompaan kumpaan jäljellä olevista laumoista, mutta päädyn silti kuuntelemaan aiheesta heränneiden kysymysten listan, ennen kuin vastaan. Toisen päästessä loppuun saakka kasvoillani käväisee vaimea hymy.
"Minä kuulun ylänköhevosiin", kerron äänessäni sitä korutonta rakkautta, jota tunnen kotimaitani ja kansaani kohtaan. "Ja koska olen myös laumani johtajatar, ei sinun tarvitse etsiä tätä kauempaa, jos mielit liittyä ylänköhevosten kansaan."
Kovin pieni hän kyllä olisi suurikokoisen laumamme keskuudessa. Mutta varmasti silti riittävän suuri selviytyäkseen näillä karuilla, tuulisilla ylämailla.
"Olet tervetullut laumamme jäseneksi, jos nummemme miellyttävät sinua ja jos haluat elää tässä jylhässä kolkassa saarta", sanon katseessani ystävällisyyttä. "Toinen lauma, johon sinut todennäköisesti voitaisiin ottaa, on rajanaapurimme tasankohevosten lauma. Heillä ei kuitenkaan tällä hetkellä ole johtajaa - edellinen tasanolaisjohtajatar murhattiin mainitsemieni kapinallisten toimesta vain jokin aika sitten. Joten jos haluat liittyä mielummin heidän laumaansa, on sinun ainakin toistaiseksi vain sulauduttava joukkoon ja odotettava, että heidän keskuudestaan löydetään seuraava johtaja. Mutta kuten sanottu, otan sinut myös mielelläni ylänköhevosiin. Miellyttävätkö sinua enemmän tasangot vai ylängöt?"
Tarkastelen toista kiinnostuneena. Tammassa on selvää nuoruuden innokkuutta ja voimaa, sekä fyysistä että henkistä. Hän vaikuttaa puheliaalta ja avoimelta, mutta myös lähtökohtaisesti hyvin kasvatetulta. Ja hän tuntuu ymmärtävän sanani saaren säännöistä. Siinä ensivaikutelmani Aquilasta. Ja sen perusteella olen oikein hyvilläni, jos hän tahtoo liittyä ylänköhevosiin.

Katseeni terävöityy hivenen toisen kysyessä kapinallisista - ei torjuvasti, mutta vakavasti ja mietteliäästi. Toki asia kiinnostaa saarelle saapujaa. Nyökkäänkin hyväksyvästi Aquilan lisätessä huomaavaisesti, ettei asiasta tarvitse puhua, jos se on kipeä. Sitä se totta kai on, mutta en aio jättää siitä sen vuoksi puhumatta.
"Tapahtumat ovat olleet peruuttamattomia, mutta uusienkin tulokkaiden on hyvä niistä tietää. Ne ovat synkkä, mutta olennainen osa saaremme historiaa", vastaan täsmälliseen sävyyn. "Keskuudessamme toimi kaksi erillistä kapinallisryhmää. Laumattomien alueilla järjestäytyi mafia, jonka jäsenet karkotettiin saarelta jokin aika sitten, kun järjestön salaisuuksista päästiin selville. Toinen ryhmä puolestaan syntyi erään laumattoman orin ryhtyessä perustamaan omaa Rhowaraksi kutsuttua laumaansa, jota saaren alkuperäiset laumat eivät tunnustaneet. Tuo näennäislauma kuitenkin kaatui johtajansa mukana viimeisessä kapinallisia vastaan käydyssä taistelussa. Uskoakseni mafiassa oli jäseniä lukumäärällisesti enemmän kuin Rhowarassa - joukossa myös laumoihin soluttautuneita."
Olemukseni on väkisinkin ilmeettömämpi näitä asioita muistellessani, mutta pidän enimmät tunneilmaisut sisälläni. Käännän katseeni jälleen usvaiseen metsään.
"Nähtävästi kummankin ryhmittymän tarkoituksena oli tavoitella valtaa saaren laumoista. He toimivat järjestelmällisesti kaikkia laumoja ja näiden johtajia vastaan, joko suoraan tai epäsuorasti. Murhasivat monia, sekä johtajia ja näiden läheisiä että täysin sivullisiakin..."
Ääneni vaimenee ja hälvenee lopulta kuulumattomiin. Katselen vielä hetken hiljaista maisemaa, ennen kuin käännän katseeni takaisin Aquilaan.
"Jos osaisin selittää vallantahdon takana piileviä tarkempia motiiveja, olisin varmasti paljon viisaampi."

Nunatak ja Chinook ovat joutuneet uuden ujoudenpuuskan valtaan ja piiloutuneet jälleen taakseni. Nyt he ovat tosin alkaneet hirnahdella Aquilalle kokeilevasti toinen toisensa kaikuna, Chinook kimeästi ja Nunatak omalla vielä korkeammalla nuotillaan. Yritän keskittyä nuorikon sanoihin kimeän hirnumisen yli. Toisen sanoille ryhmään kuulumisesta nyökkään. Yksineläjiä on, mutta kaikitenkin suurin osa hevosista elää mielummin osana joukkoa kuin yksinään. Niin minäkin - vaikka en tavattoman seurallinen olekaan. Mutta täysin yksin en halua elää.
Nuoren tamman varmuudelle siitä, että hänen uusi elämänsä alkaisi täällä, en voi kuin höristää pehmeästi korviani. Nuoruuden into ja odotukset. Toivottavasti hän löytäisi täältä onnea. Siinä ei häntä voisi auttaa kukaan muu kuin hän itse.
"Toivon, että tulet viihtymään."

[Sori kesto. Toi alkuviikko ei oo oikein suotuisa mun pelaamiselle -.-]
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 20. Huhti 2010 21:29

[Nyt anteeksi kestosta, olen ollut aika vähän koneella viime päivien aikana ja koeviikkoja alkaa taas olla ja kaikkea kivaa. :'3]

Merel sanoo olevansa ylänköhevosia. Laumansa johtajatar. Silmäni oikeasti laajenevat ihan lautasiksi ja katson vain ihan ymmälläni. Siis oikeasti? Mitä? Merel on johtajatar. Kyllähän... Merel vaikuttaa sellaiselta persoonalta joka varmasti olisi hyvä sellaisessa, mutta siis, silti kun siis... täh. Herranjestas. Minullahan oli hyvä tuuri! Kai? No, ainakin hän tiesi hyvin asioista. Se selittikin miksi. Mutta silti. Olin täällä törmännyt ensimmäisenä sellaisen lauman johtajattareen. Lauman, johon voisin päästä. Todella outo sattuma. Miksei Merel sanonut aikaisemmin? Tai no, minä en ollut itse kysynyt. Ei kai sekään ollut sellainen asia jota leviteltiin ihan ventovieraille. Tai no niin. Kuitenkin. "Ihan oikeasti?", saan lopulta vain sanottua ihan ymmälläni ja tuntuu kuin katsoisin Mereliä eri tavalla kuin äsken. En paljon, mutta hetkellisesti, katson sitä siitä vinkkelistä jos olisin laumalainen, en olisi tavannut ensimmäisenä tätä, keskustellut tämän kanssa jo pitkiä pätkiä ja jos olisin vain saapunut hänen luokseen kysyäkseni pääsenkö laumaan. Se... tuntui sillä tavalla ajteltuna joltain niin kaukaiselta ja korkea-arvoiselta. Mutta minä näin Merelin ystävällisenä ja mukavana hevosena. Ja sellaisena joka varmasti olisi hyvä johtajatar.

Katson ihan ymmälläni ja Merel kertoo ylängöistä ja tasangoista. Ylänköhevoset kuulostavat jotenkin tavallaan turvallisemmilta... Ja muutenkin houkuttelevimmilta. Voihan se johtua osaksi siitäkin että tapasin Merelin täällä ensimmäisenä. Mutta siltikin. "Minä haluan olla samassa laumassa kuin sinä", vastaan topakasti, ja itse asiassa koko lause kuulostaa vähän lapsenomaiselta. "Ylängöt kuulostavat sellaiselta missä viihtyisin", jatkan sitten silmät tuikkien.

Friisiläinen kertoo minulle kapinallisryhmistä, ja minusta on mukavaa että hän kertoo minulle, vaikka se voikin tehdä pahaa. Olisi parempi elää täällä, jos tietäisi jotain menneisyydestä. Kuuntelen ihan hipihiljaa sen mitä hänellä on sanottaanaan näistä asioista, ja yritän kuvitella miltä voi tuntua elää niitä uudelleen tai kertoa niistä - mutta en pysty edes kuvittelemaan sitä. En oikein tiedä, mitä voisin sanoa noihin kaikkiin sanoihin. Kuulosti joltain.. hirveältä. Toivottavasti minun aikanani ei täällä sattuisi mitään vastaavanlaista. Yritän näyttää rauhallisemmalta äskeisen hämmennyksen jäljiltä. Kun hän sitten lopettaa, nyökkään vaitonaisesti ja vakavalla ilmeellä. Selvä. Niin nyökkäykseni sanoo sanattomasti.
"En tiedä kuka osaisikaan", vastaan lyhyesti hänen viimeisille sanoilleen.

Jälleen vilkaisu varsoihin - he ovat jotain niin uutta ja erilaista minullekin. Niin varmasti Merelillekin, jos hän on ollut äiti vasta muutaman päivän..
Toivon, että tulet viihtymään. Kun hän sanoo ne sanat, höristän korviani ja hymyilen avoimesti. "Niin minäkin totisesti toivon!"
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 26. Huhti 2010 14:59

[Tää kestonpahoittelukierre on vissiin vahvasti aluillaan :'> Eli jälleen: sori.]

En vähään aikaan olekaan nähnyt kenekään hämmästyvän yhtä selkeästi kuin Aquila. Yllättyessään hänestä huomaa aiempaa selkeämmin ilmeisen nuoren iän. Siitä ainakin kysymys "ihan oikeasti?" minun korviini viestii. En kuitenkaan hymyile tietäväisesti tai huvittuneesti, nyökkään vain tyynenä. Koen olevani asiallisen suhtautumisen velkaa aina, kun olen tietoisesti jättänyt mainitsematta johtajuudesta silloin, kun sillä selkeästi olisi vastapuolelle merkitystä - kuten nyt, kun Aquila on vasta saapunut ja etsii laumaa. Myönnän tekeväni sitä kohtuullisen usein, vältteleväni mainitsemasta asemastani liian pian. Se ei välttämättä anna minusta kovin suorapuheista kuvaa, ja siinä on omat huonot puolensa, mutta minulla on valinnalleni syyt, jotka olen tietoisesti harkinnut. Menettelyni on tässäkin suhteessa muuttunut paljon sitä mukaa, mitä kauemmin olen laumaani johtanut. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei voi oppia kuulemalla toisilta tai katsomalla vierestä. Ainoat opettajani ovat olleet aika ja luonnollisesti kaikki hevoset, joiden kanssa olen toiminut - niin laumatoverini kuin muutkin. Toivon, etteivät nämä opettajani minua hylkäisi milloinkaan.

Aquilan sanoessa haluavansa olla samassa laumassa kuin minä en kuitenkaan voi olla hymyilemättä. Kohotan hiukan kulmianikin. Herttaisesti sanottu. Mieleeni tulee väistämättä jollakin tapaa Secretariat Croy - yksi kadonneista, joiden kohtaloista minulla ei ole tietoa. Toivon koko tahdollani, että Aquila saisi elää täällä pitkään ja onnellisesti.
"Kiitos kohteliaisuudesta. Sekä itseni että ylänköjen puolesta", vastaan tammalle. "Tervetuloa siis ylänköhevosten laumaan, Aquila."
Ei sen juhlallisempia tervetuliaispuheita. Vain ystävällinen hymy uudelle laumatoverilleni. Siitä on kauan, kun olen viimeksi henkilökohtaisesti toivottanut jonkun tervetulleeksi kansani keskuuteen. Moni on tietenkin liittynyt epävirallista polkua, kuten vähintäänkin kokous osoitti. Mutta etenkin viime aikojen synkkien tapahtumien jälkeen tuntuu virvoittavalta nähdä omin silmin uuden jäsenen liittyvän laumaamme. Toivon, että hän oppisi pitämään ylänköjä kotinaan kuten minä.

Aiemmat puheenaiheemme tuntuvat ainakin toistaiseksi loppuun käsitellyiltä. Lisäksi poikani ja tyttäreni alkavat selvästi tuohtua paikallaan seisomiseen, vaikka eihän näitä aloillaan pidä muu kuin epävarmuus siitä, voiko Aquilaa aivan todella lähestyä vai eikö sittenkään. Varsat ovat käyttäneet jo hyvän tovin tuuppimalla jalkojani ja mukisemalla vaativasti, ja kun siitä huolimatta olen joutunut keskittymään Aquilaan, ovat nämä ryhtyneet tönimään sen sijaan toisiaan. En siis hämmästy, kun Nunatak nyt tuiskahtaa jaloiltaan märkään lumikinokseen ja kiljaisee ainakin kolme kertaa kimeämmin kuin mihin varmasti olisi aihetta.
"Chinook", torun ja käännyn viimein katsomaan heitä. "Ja Nunatak."
Tönäisen lempeästi jalkaa polkevan pojan kaulaa ja kehotan kitisevää tytärtä nousemaan. Ei Nunatak apuani tarvitse, mutta silitän silti tämän harjaa rauhoittamiseksi. Suuttunut tyttö huiskii hetken aikaa sohjoa ympäriinsä, mutta nousee sitten ja puskee otsansa vasten kylkeäni.
"Lähtisitkö kanssamme purolle?" kysyn kääntyen Aquilan puoleen. "Lähellä virtaa yksi, olimme matkalla sinne. Nunatak ja Chinook eivät jaksa pysyä kauaa paikoillaan, kuten näet..."
On vielä kovin varhaista, mutta varsat ovat toden totta pirteitä kuin peipposet. Tiedän toki, ettei kestäisi kauaa ennen kuin he taas väsyisivät, mutta minun olisi helpompi puhua Aquilan kanssa, jos lapset eivät kiehnäisi vaativasti jaloissani. Minun olisi vielä kerrottava hänelle rajoista ja muusta sellaisesta.
kaZAM
 

Seuraava

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron