Niin paljon elettävää

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 26. Huhti 2010 20:31

Ihan oikeasti. Ihan ihan oikeasti. Merel on johtaja. Ylänköhevosten johtaja. Katson vieläkin vähän silmät ihan lautasina. Niin hämmentävä tämä yhteensattuma minusta on. Sitten kuitenkin yritän saada ilmeeni normalisoitumaan, vedän syvään henkeä ja katsahdan Mereliin. Hän toivottaa minut tervetulleeksi laumaansa. "Kiitos paljon, Merel", sanon hyvilläni ja hymyilen avoimesti. Miten huojentavaa olikaan tieto siitä, että ei tarvinnut olla yksin. Nyt minulla on lauma.

Katseeni siirtyy taas varsoihin, jotka eivät näytä olevan hirveän ilahtuneita tästä paikallaanolemisesta. Merel toruu heitä ja minä olen ihan hiljaa, katsoen vain. Hetken kuluttua hän kysyykin, voimmeko lähteä purolle. "Kyllä se minulle sopii oikein mainiosti", sanon hymyssä suin. Mukava vain saada itsekin vähän jaloittelua.


[Kylläpäs lyheni teksti o.o]
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 28. Huhti 2010 13:49

[Ihan hyvä vaan ;)]

Nyökäytän päätäni ja lähden jatkamaan keskeytyttä matkaani. Olimme kulkemassa etelään päin, kun Aquila tuli meitä vastaan, joten ohitan tämän ja odotan tämän kääntyvän mukaani. Jään kulkemaan nuoren tamman rinnalle - polku on tosin melko kapea, mutta lunta ei ole enää läheskään niin paljon, että se haittaisi kulkua merkittävästi. Pidän toiseen kuitenkin kevyen välimatkan. En tiedä, pystyisinkö enää koskaan olemaan täysin levollinen ventovieraiden lähellä.
Chinook ja Nunatak roikkuvat hetken aikaa kintereilläni kuin kaksi hyvin sinnikästä kotiloa ja tuijottavat Aquilaa silmät selällään. Pian he kuitenkin kyllästyvät ja alkavat kirmailla keskenään hiukan kauemmaksi.

"Sinun olisi hyvä saada alueidemme tarkat rajat tietoosi mahdollisimman pian", sanon Aquilalle kulkiessani. "Meillä on kolme naapurilaumaa, joiden kanssa meillä on yhteistä rajaa. Ehdottomasti eniten tasankohevosten kanssa etelärajoillamme, joille ei ole tästä kovin pitkä matka. Lännessä rajanaapureitamme ovat lumihevosten ja aavikkoponien laumat. Kaikki rajamme kulkevat metsissä, eikä niitä harjaantumaton valitettavasti huomaa. Vältä siis kulkemasta liian pitkälle etelään tai länteen, ennen kuin joku on näyttänyt sinulle rajamme. Ylängöt sen sijaan kuuluvat kokonaan meille. Kuten kaikki muutkin alueet täältä pohjoiseen, koilliseen ja itään päin aina merenrantaan saakka."
Katselen puoliajatuksissani ympärilleni, mutta ketään muuta ei näy lähistöllä. Onkin vielä varhaista, eikä moni välttämättä pidä sarastusta parhaana aikana kuljeskella. Sumu on kuitenkin jo hälvenemässä, ja aamuinen auringonvalo alkaa siivilöityä sen lävitse. Metsä on karuudestaan huolimatta mielestäni kauniin näköinen.
"Näyttäisin rajat sinulle itse", lisään toiselle, "mutta lapset eivät jaksa taittaa sellaista matkaa vielä pitkiin aikoihin. Kiirettä pitämälläkin rajojen perusteellinen kiertäminen veisi useita päiviä, vaikka varsat eivät olisikaan mukana. Sinun kannattaa hakeutua muiden ylänköhevosten seuraan ja kysyä jotakuta, joka tuntee rajat mahdollisimman hyvin. Ainakin Belshet Stonehead -niminen ori voi varmasti auttaa sinua, jos löydät hänet."
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 02. Touko 2010 16:49

Hätkähdän aivan kuin hereille syvästä unesta. Kun Merel ohittaa minut, käännähdän paikallani ympäri ja ihan vahingossa hivenen hypähdän hänen peräänsä etten jäisi jälkeen. Hymähdän itsekseni ja astelen sitten hänen vierellään. Jalat tuntuvat inhottavan märiltä kun astelee sulavassa, keväisessä loskassa, mutt onneksi hankea ei ole paksulti. Ihan piakkoin olisi lämmintä ja kesäistä ja lumi olisi tipotiessään.

Nyökkään tamman sanoille, kun hän mainitsee että minun pitäisi tietää lauman rajat. Luonnollisesti, muutenhan poukkoilisin pitkin saarta kuin päätön kana. Ja se ei ehkä ollut kaikkien tapahtumien järkeen kovin soveliasta. Ties kuinka moneen vihaiseen muuhun laumalaiseen sitä siinä törmäisi.
Toistan hiljaa ääneen Merelin sanoja, jotta muistaisin varmasti hänen sanansa. "Tasankohevosten, lumi- ja aavikkohevosten kanssa yhteistä rajaa.. Ei liian pitkälle etelään tai länteen, ylängöt kuuluvat meille." Sitten hymyilen vähän ja nyökkään taas. "Selvä juttu, pidän mielessä."
Rupean miettimään että tapaisin varmasti pian muitakin hevosia. Millaisiakohan he olisivat? Olisivatko he yhtä mukavia kuin Merel? Oloni on vielä vähän epävarma ja mieluiten olisin Merelin seurassa, mutta enhän minäkään voisi häneen takertua kuin joku pikkuvarsa emäänsä. Merelillä oli varmasti tarpeeksi tekemistä jo kahdessa oikeassa varsassa.

Merel sanoo ettei hän voi näyttää rajoja itse. Niin, eiväthän ne varsat niin pitkiä matkoja jaksa kulkea, kuten hän sanoo. Oletin vain automaattisesti tietenkin että Merel näyttäisi rajat. "Ymmärrän", sanon kuitenkin. Eihän hän sille mitään voinut, ihan järkeenkäypä syyhän tuo on. Kyllä varmasti joku avulias hevonen löytyisi opastamaan.
Friisiläinen mainitsee Belshet Stonehead-nimisen orin. Painan nimen mieleeni. Selvä, jos kukaan muu ei niitä rajoja voisi näyttää, niin yrittäisin vaikka etsiä hänet. Kyllä minä varmasti jonkun löytäisin ne esittelemään. "Noh, kyllä minä varmasti jonkun löydän, etsin vaikka sitten hänet", sanon hymyssä suin.
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 06. Touko 2010 16:07

Aquila toistaa pääkohdat sanoistani ja osoittaa näin kuuntelevansa ja ymmärtävänsä. Höristän korviani hyväksyvästi. Toivon, että nuori tamma osoittautuisi sanojensa veroiseksi.
Lähestymme puroa. Chinook ja Nunatak tietävät sen ja singahtavat mahdotonta kyytiä minun ja Aquilan välistä edellemme. Aistin eleessä myös pientä uhmakkuutta Aquilan kuviteltua pelottavuutta kohtaan. Varsat haluavat kokeilla, voiko tuon mahdollisesti vaarallisen vieraan läheltä kulkea.

Annan heidän mennä ja jatkan vielä selostustani Aquilalle.
"Vielä yksi asia. Kuten kerroin aiemmin, laumoilla on tiettyjä piirrekriteerejä. Sinun on hyvä tietää meidän ja naapurilaumojamme koskevat piirteet, jotta sinun on helpompi päätellä, kuuluvatko vastaantulijat ylänköhevosiin vai eivät."
Mittailen toisen kokoa vielä kerran katseellani.
"Meidän laumamme jäsenet ovat keskimäärin suurikokoisempia kuin minkään muun lauman. Sinua pienempiä hevosia ei ylägöillä elä. Myös meidän värimme ovat varsin rajatut. Kaikki kansamme jäsenet ovat joko hyvin tummia, kuten sinä ja minä, tai sitten jollakin lailla kirjavia."
Heilautan harjaani ja olen jälleen kerran sitä mieltä, että väripiirteemme ovat jokseenkin teennäiset. Tummasta väristä on toki hyötyä täällä kylmässä, missä lunta ei sada tavattoman paljon ja maasto on kallioista ja karua. Se pitää lämpimänä heikossakin auringonvalossa. Ja kirjavasta värityksestä on etua niille hevosille, jotka liikkuvat metsissämme. Ylängöllä sen sijaan pidän kirjavuutta lähinnä silmiinpistävänä. Tahtoisin tietää, mitä on ajatellut se henkilö, joka piirteemme joskus on asettanut. Hänellä on saattanut olla valintaansa jokin syy, jota en ole itse tullut ajatelleeksi - tai joka ei välttämättä vallitse enää.
Kenties minun pitäisi tehdä asiaan muutos. Olen harkinnut sitä.

"Kuitenkin... myös naapurilaumojemme jäsenillä saattaa olla samoja piirteitä kuin meillä", jatkan selostustani. "Tasankohevoset voivat olla yhtä korkeita kuin me, ja heidänkin laumassaan on tummavoittoisia hevosia. Lumihevosilla tumma väritys taas ei ole tavallinen, mutta heidän laumassaan voi olla kokoisiamme kirjavia. Ainoastaan aavikkoponit on helppo varmasti erottaa laumastamme. He ovat kaikki meitä pienempiä. Mutta joissakin tapauksissa sinun on yksinkertaisesti kysyttävä vierailta näiden kansallisuutta - ja tehtävä parhaasi selvittääksesi, puhuvatko he totta."
Katson Aquilaan rauhallisesti, mutta totisesti. En tiedä, onko hän tottunut tämänkaltaiseen kohteluun sen enempää itseään kuin muitakaan kohtaan. Joillekin tämä tilanne on vaikea hyväksyä. Minullekin se vei aikansa. Kun kuitenkin olen kokenut viime aikojen tapahtumat omakohtaisesti, on varautuneisuus kaivanut maata luottavaisuuden alta. Asia on surullinen, mutta väistämätön. Toivon kuitenkin, ettei Aquilan tarvitsisi koskaan katsella samanlaista maisemaa kuin minun.
"Muiden laumojen jäsenet on siis käännytettävä pois meidän mailtamme. Suurin osa laumoista on kokoustanut tai vähintäänkin aikeissa pitää kokouksen lähiaikoina, joten he yleensä kyllä tietävät rikkovansa sääntöjä rajat ylittäessään", totean. "Kaikkien odotetaan puolustavan rajojaan, mutta ei sentään oman tai toisen hengen uhalla. Jos kohtaat vaikeuksia, etsi mieluummin apua muilta ylänköhevosilta kuin loukkaa itsesi."
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 08. Touko 2010 12:35

Säpähdän vähäsen kun pikkuiset singahtavat kamalaa kyytiä välitsemme, ja kääntelen korviani hetken vähän hämmentyneenä. Vilkaisen varsoihin pikaisesti ja sitten katsahdan jälleen Mereliin. Hän puhuu, että minun olisi hyvä tietää ulkonäkökriteereistä. "Selvä. Kerro toki", sanon lyhyesti. Kieltämättä ne olisi varmasti hyödyllistä tietää.
"Joko hyvin tummia tai jollakin tapaa kirjavia?", kysäisen ja ääneni on hivenen huvittunut. Mikä järki tuossakaan oli? Minun mielestäni ne olivat tavallaan aivan täydelliset vastakohdat toisilleen - rauhallinen, tumma väri, sekä silmiinpistävä kirjavuus. "En ymmärrä", sanon kulmiani vähän kurtistaen. "Mitä logiikkaa siinä on? Nehän ovat aivan kuin toistensa vastakohdat." Eihän siinä ole mitään järkeä.

Merel kuitenkin jatkaa mainiten, että joillakin toisilla laumalaisilla voi olla samoja piirteitä kuin meillä. Selvä, aavikkoponit ainakin erottaa helposti meistä. Oletan, että niin myös tietenkin muut ponit, varsinkin jos laumassamme elävät ne korkeimmat yksilöt. Kysy, ja tee parhaasi sevittääksesi, puhuatko he totta. Voi, toivottavasti minä en olisi niin sinisilmäinen, että menisin lankaan jos joku väittäisi itseään ylänköhevoseksi. Sitten, sitten minä häpeäisin itseäni niin paljon.
"Minä yritän parhaani", sanon. Olen vähän epävarma tästä. Tämä tuottaisi minulle varmasti ainakin alkuun ongelmia.

"Onko ylänköhevosilla jo ollut kokous?", kysyn, kun hän mainitsee että suurin osa laumoista on jo kokoustanut. Hän myös sanoo, että hevoset yleensä tietävät rikkovansa sääntöjä kun he ylittävät rajat. Miksi he sitten tekevät niin? Mikä on sellainen syy, minkä takia he tekevät niin? Minä ainakin yrittäisin pysytellä parhaani mukaan oman laumani alueilla. Itse asiassa minua hieman pelottaa, jos vastaani tulisi joku jota en saisi käännytettyä pois - mutta varmaan pelkään turhaan. Uudessa paikassa uudet asiat vain helposti vähän jännittävät ja pelottavat ja ihmetyttävät.
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 23. Touko 2010 12:12

[Nyyh. No niin, nyt anteeksi tämä kammottava kesto. Nyt minä kirjoitan tämän heti aamulla niin se ei jää minkään jalkoihin u___u]

Käännän maisemaa tarkkailleen katseeni Aquilaan, kun tämä kommentoi väripiirteitämme. Hän tekee saman havainnon kuin minä - laumamme on piirteiltään outolintu. Sikäli poikkeavaa, että kukaan muu ei ole aikaisemmin erikoisesti ottanut asiaa esille. Yleensä kaikki vain nyökyttelevät, mitä sitten sanoinkin, ja jättävät minun huolekseni miettiä, voiko heihin laisinkaan luottaa vai ei.
Aquila tuntuu ainakin ajattelevan asioita. Ja hän on puhelias. Se käy hetki hetkeltä selvemmin ilmi. Kuinkahan hän pärjäisi laumamme keskuudessa?
"Olet oikeassa", vastaan tammalle tyynesti, joskaan en yhdy hänen huvittuneisuuteensa. "Ja minun on myönnettävä, että pohdin itse toisinaan samaa. Kaikilla laumoilla on omat piirteensä värityksen suhteen, ja ne ovat vallinneet pitkään samanlaisina. En tiedä, kuka ylänköhevosille on aikanaan valinnut tällaiset rajoitteet. Tai mistä syystä tämä joku on sen tehnyt."
Astun suuren puunjuuren ylitse ja katselen metsää ympärillämme.
"Saattaa olla, että syynä on ollut jokin laumojen välisiin suhteisiin liittyvä asia. Jos esimerkiksi meidän ja tasankohevosten suhteet ovat olleet voimakkaasti viholliset - mitä ne eivät ainakaan tällä hetkellä ole - voi olla, että laumojemme jäsenet on haluttu selkeästi erottaa toisistaan piirteidensä perusteella sekaannusten vähentämiseksi. Heidän laumaansahan ei hyväksytä lainkaan kirjavia hevosia. Tai jokin muu vastaava syy on saattanut vaikuttaa. En harmikseni osaa kuin arvailla."

Harmaa alkukevään metsä ja kaksi syvänmustaa hevosta. Me sulaudumme tänne varsin hyvin. Kuin myös karuille, tummille ylängöille. Kääntelen korviani mietteliäästi, hiukan varautuneestikin. Mietin, mitä sanoisin ja mitä en.
"En tällä hetkellä näe piirteiden tehtävänä sen enempää tai vähempää kuin ohjata erilaisiin ympäristöihin soveltuvat hevoset sopiville alueille. Meidän laumamme kohdalla tämäkään ei kuitenkaan täysin päde. Tumma väri - samoin kuin lähes mikä tahansa tasainen väri - antaa hyvän suojan aukeilla ylängöillä. Kirjavuus ei. Metsissämme sekin tosin on perusteltavissa. Mutta olen silti sitä mieltä, että meille, kuten tasankohevosillakin, ei ole kirjavasta värityksestä juuri etua. Olemme aukeiden alueiden laumoja eikä tällaisessa ympäristössä silmiinpistävä väritys ole eduksi. Toisin on esimerkiksi metsäponeilla."
Katselen vielä hetken maisemaa mietteliäänä, mutta sitten käännän katseeni Aquilaan. Olen aikeissa lisätä vielä jotakin. Toisen kasvoja katsoessani sanani kuitenkin vaihtuvat kysymykseksi.
"Mitä sinä arvelet tästä asiasta?"

Puhunpa minä taas kerta kaikkiaan paljon. Aquilalla on selvästi lahjakkuutta saada minut juttelemaan. Olen hetken vaiti ja nostan päätäni, katselen varsojeni perään. Eivät he ole kaukana, korkeintaan muutamien metrien päässä, mutta olen silti puhuessanikin joka hetki puolitietoisesti valmis syöksymään heidän luokseen, jos jotakin tapahtuisi. Lapset ovat Chinookin johdolla ryhtyneet ravaamaan edestakaisin polulla. He kipittävät aina muutaman metrin päähän eteenpäin, palaavat takaisin, käyvät kääntymässä turpani alla ja pitävät lakkaamatta innostunutta vingahtelua. Olisimme aivan pian purolla.
Nyökkään lyhyesti, kun Aquila sanoo yrittävänsä parhaansa. Toivon niin.

Nuorikon kysyessä kokouksesta höristän korviani ja suuntaan taas huomioni paremmin tähän.
"Kyllä. Vain vähän aikaa sitten. Uskoakseni suurin osa laumastamme oli paikalla", vastaan. "Olen kertonut sinulle pääpiirteissään kaikki tärkeät asiat, joista puhuin kokouksessakin."
Voi olla, että hän toivoisi olleensa mukana kokouksessa. Hän vaikuttaa niin kovin seuralliselta. Mutta sitä asiaa en voi auttaa. Eikä kokous toisaalta ollut mikään puhelias tapahtuma.
Olisipa joskus mielenkiintoista ottaa osaa jonkin muun lauman kokoukseen. Nähdä, millaisia he ovat kokoontuessaan yhteen.

Chinookin ja Nunatakin yhteen ääneen kajahtava kiljahdus kertoo, että olemme perillä. Puro solisee edessäpäin, ja jo matkan päähän kuuluu, että se on runsasvetinen ja hyvissä voimissaan. Kuinkas muutenkaan näin keväällä ja lumisen talven jälkeen. Seuraan hymyillen samaa riittiä, jonka lapset ovat toimittaneet joka kerta purolle saapuessamme. Nunatak huokaisee niin täydellisen haltioituneesti kuin vain pieni tyttö osaa nähdessään liplattavan, pisaroita pirskovan veden. Chinook ampaisee jo matkan päästä laukkaan, viskoo mennessään vuoroin kaikkia kavioitaan ja tekee vasta aivan puron partaalle sellaisen äkkijarrutuksen, että on ihme ettei hän kaadu kylki edellä suoraan puroon. Ja sitten kumpikin sinkoaa takaisin luokseni, törmää päätä pahkaa minua vasten ja hihkuu ja intoaa niin kauan, että olen ehtinyt puron varrelle iloitsemaan siitä heidän kanssaan.
"Täällä me olemme taas", nyökkään heille naurahtaen. Harppaan heidän mukaansa ja ravaan viimeiset metrit purolle. Tiedän, mitä he odottavat, enkä tuota pettymystä. Kumpikin purskahtaa villiin, helmeilevään nauruun, kun lasken pääni veden äärelle ja juon hieman sen hyytävästä pinnasta. Tämä on ollut heidän mielestään kerrassaan ratkiriemukasta siitä lähtien, kun he ensimmäisen kerran näkivät minun juovan. Äiti juo. Aivan ihmeellistä. Omatkin kasvoni puhkeavat nauruun, kun seuraan heidän ihastustaan. Heti kohottaessani pääni kumpikin kumartuu kärppänä veden äärelle ja kastaa pienen turpansa veteen. Imitaation särkee vain se seikka, että sekä Nunatak että Chinook kiskaisevat päänsä irvistäen pois heti, kun tajuavat kuinka kylmää vesi on tänäkin aamuna.
Silitän naurahtaen Nunatakin harjaa ja kosketan lempeästi Chinookin poskea. Minkähänlainen maailma olisi, jos kaikki menisivät sekaisin ilosta nähdessään jotakin sellaista kuin puron?

Käännyn hetken erätauon jälkeen hymyillen Aquilan puoleen.
"Olemme puhuneet niin paljon virallisista asioista, että havutkin muuttuvat pian harmaiksi. Haluaisitko kertoa jotakin itsestäsi?"
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 01. Kesä 2010 16:05

"En siis ole ainut josta se on omituista", totean mietteliäällä äänensävyllä kuultuani Merelin sanat. Tosiaan. Ihan järjetöntähän se on. Tai siis, se kuulostaa niin epäloogiselta. Hyvin tummat hevoset - ja sitten kirjavat. Minulle ne ovat kuin vastakohtia, tosiaan.

Katson kiinnostuneesti luontoa ympärillämme samalla kun friisiläinen kertoo minulle yhdestä mahdollisesta syystä outoihin värikriteereihin. Kaikki oli täällä niin uutta ja outoa vielä, että koko tätä luontoa oli jännittävä katsoa. Sitä, millaisia kasveja täällä on, millainen sää ja millaisia paikkoja. Kun kaikki on ihan uutta.
Tavallaan vähän pelottavaa kyllä.
Mutta takaisin en menisi.

Merelin mahdollinen vaihtoehto kuulostaa ihan järkevältä. Voisihan se olla niinkin. Mutta miksi tasankolaiset ja ylänköläiset sitten olisivat olleet joskus huonoissa väleissä... Äh, menee liian monimutkaiseksi. Stop, lopeta liika miettiminen tai olet pahemmin ulalla.
"Aivan. Se voisi kyllä käydä järkeen", tuumaan samalla edelleen katsellen ympärilleni ja yrittäen nähdä tai kuulla milloin olemme purolla.
Kun hän kysyy mitä itse arvelen asiasta, mutristan vähän suutani mietteliäästi.
"Äh, en tiedä.. Minun mielestäni systeemissä ei ole logiikkaa. Siis kirjavien suhteen", sanon sitten.

Merel onnekseni vastaa mmyös mieltäni pahasti askarruttaneeseen kysymykseen onko kokous jo ollut. Olen jo vähällä avata suuni kun hän sanoo että kokous oli vähän aikaa sitten, mutta hän sanoo kertoneensa minulle suurinpiirtein samat asiat. Huokaisen helpotuksesta ihan vähäsen ja nyökkään hivenen hymyillen.
"Hyvä."

Säpsähdän taas vähän kun varsoista lähtee yllättäen kimeä kiljaisu. En ole niin tottunut olemaan varsojen kanssa, niin tuollaiset äkilliset äänet hätkähdyttävät jokseenkin. Sitten huomaan että olemme purolla, vilkaisen varsoihin ja hymyilen. Puro on kieltämättä kaunis, ja on jotenkin hyvin hellyyttävää kun pikkuinen Nunatak huokaisee ihastuksesta ja Chinook juoksee kovaa kyytiä. Onhan se piristävää olla varsojen seurassa kyllä. Ja herttaisia he ovat.
Merelin harpatessa heidän peräänsä laukkaan itse muutamalla askeleella perässä.
Kun varsat nauravat Merelin juodessa, en voi olla hymyilemättä. Kaikki on heille niin uutta ja jännittävää. Niin kyllä minullekin täällä..
Ja jostain syystä minua piristää, kun näen Merelin nauravan. Hän vaikuttaa niin asialliselta. Kun hän nauraa, tuntuu että jotenkin.. tulee sellainen olo että ei ole niin omituinen täällä. Kun hänkin on enemmän kuin minä, tavallaan. En tiedä. Ihan kuin jokin murtaisi jonkin näkymättömän muurin ja saisi minut pelkäämään tätä kaikkea uutta vähemmän.

Olen taas niin ajatuksiini vaipuneena, että en tajua oikeastaan että olen siinä, joten minulla kestää hetken tajuta, että Merel puhuu minulle. "Itsestäni?", kysäisen vähän hämilläni ja päätän itsekin maistaa vettä. Lasken turpani veteen ja ymmärrän kieltämättä pikkuisten reaktion - vesi on todella kylmää. Silti juon hivenen ennen kuin puhun. "Mitä sinä haluaisit tietää minusta?", sanon virnistäen.
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 01. Kesä 2010 16:07

"En siis ole ainut josta se on omituista", totean mietteliäällä äänensävyllä kuultuani Merelin sanat. Tosiaan. Ihan järjetöntähän se on. Tai siis, se kuulostaa niin epäloogiselta. Hyvin tummat hevoset - ja sitten kirjavat. Minulle ne ovat kuin vastakohtia, tosiaan.

Katson kiinnostuneesti luontoa ympärillämme samalla kun friisiläinen kertoo minulle yhdestä mahdollisesta syystä outoihin värikriteereihin. Kaikki oli täällä niin uutta ja outoa vielä, että koko tätä luontoa oli jännittävä katsoa. Sitä, millaisia kasveja täällä on, millainen sää ja millaisia paikkoja. Kun kaikki on ihan uutta.
Tavallaan vähän pelottavaa kyllä.
Mutta takaisin en menisi.

Merelin mahdollinen vaihtoehto kuulostaa ihan järkevältä. Voisihan se olla niinkin. Mutta miksi tasankolaiset ja ylänköläiset sitten olisivat olleet joskus huonoissa väleissä... Äh, menee liian monimutkaiseksi. Stop, lopeta liika miettiminen tai olet pahemmin ulalla.
"Aivan. Se voisi kyllä käydä järkeen", tuumaan samalla edelleen katsellen ympärilleni ja yrittäen nähdä tai kuulla milloin olemme purolla.
Kun hän kysyy mitä itse arvelen asiasta, mutristan vähän suutani mietteliäästi.
"Äh, en tiedä.. Minun mielestäni systeemissä ei ole logiikkaa. Siis kirjavien suhteen", sanon sitten.

Merel onnekseni vastaa mmyös mieltäni pahasti askarruttaneeseen kysymykseen onko kokous jo ollut. Olen jo vähällä avata suuni kun hän sanoo että kokous oli vähän aikaa sitten, mutta hän sanoo kertoneensa minulle suurinpiirtein samat asiat. Huokaisen helpotuksesta ihan vähäsen ja nyökkään hivenen hymyillen.
"Hyvä."

Säpsähdän taas vähän kun varsoista lähtee yllättäen kimeä kiljaisu. En ole niin tottunut olemaan varsojen kanssa, niin tuollaiset äkilliset äänet hätkähdyttävät jokseenkin. Sitten huomaan että olemme purolla, vilkaisen varsoihin ja hymyilen. Puro on kieltämättä kaunis, ja on jotenkin hyvin hellyyttävää kun pikkuinen Nunatak huokaisee ihastuksesta ja Chinook juoksee kovaa kyytiä. Onhan se piristävää olla varsojen seurassa kyllä. Ja herttaisia he ovat.
Merelin harpatessa heidän peräänsä laukkaan itse muutamalla askeleella perässä.
Kun varsat nauravat Merelin juodessa, en voi olla hymyilemättä. Kaikki on heille niin uutta ja jännittävää. Niin kyllä minullekin täällä..
Ja jostain syystä minua piristää, kun näen Merelin nauravan. Hän vaikuttaa niin asialliselta. Kun hän nauraa, tuntuu että jotenkin.. tulee sellainen olo että ei ole niin omituinen täällä. Kun hänkin on enemmän kuin minä, tavallaan. En tiedä. Ihan kuin jokin murtaisi jonkin näkymättömän muurin ja saisi minut pelkäämään tätä kaikkea uutta vähemmän.

Olen taas niin ajatuksiini vaipuneena, että en tajua oikeastaan että olen siinä, joten minulla kestää hetken tajuta, että Merel puhuu minulle. "Itsestäni?", kysäisen vähän hämilläni ja päätän itsekin maistaa vettä. Lasken turpani vetene ja ymmärrän kieltämättä pikkuisten reaktion - vesi on todella kylmää. Silti juon hivenen ennen kuin puhun. "Mitä sinä haluaisit tietää minusta?", sanon virnistäen.
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 02. Kesä 2010 23:15

Nyökkään vähäeleisesti Aquilan toteamukselle kysymykseeni hänen mielipiteestään. En enää kommentoi asiaa sen enempää Aquilan sanoihin kuin muihinkaan vaihdettuihin ajatuksiin liittyen. Toki vasta saarelle saapuneen ja laumaan liittyneen on hieman vaikeakin kommentoida tällaista asiaa. Painan toisen sanat silti mieleeni.

Aquila rientää kanssamme purolle ja näyttää tämäkin unohtuneen hetkeksi omiin ajatuksiinsa, kuten minäkin varsoja seuratessani. Hymyilen Aquilan virnistykselle. Hymykin nousee kasvoilleni jo luontevammin. Nuorikko vaikuttaa hieman hämmentyneeltä kysymyksestäni ja nakkaa takaisin vastakysymyksen, joten joudunkin itse pohtimaan mitä sanoisin.
"Ajattelin antaa sinulle vapaat kädet vastauksen suhteen, jotta en vahingossa sohaisisi mihinkään arkaan puheenaiheeseen kysymyksilläni", totean hieman leikkimielisesti, mutta toisaalta tosissani. Useimmilla on mielensä sopukoissa asioita, joista puhuminen on äärettömän vaikeaa. Eräillä ne liittyvät menneisyyteen, toisilla tulevaisuuteen, kolmansilla nykyhetkeen. En minäkään puhu mielelläni kaikista asioista sikäli kuin yleensäkään puhun erityisen paljon. Mutta toisaalta Aquila vaikuttaa monessa suhteessa hyvin avoimelta ja seuralliselta. Kenties hänelle on luontevaa myös puhua itsestään. Katsahdan varmistavasti lapsia, jotka ovat ryhtyneet uhkarohkeasti kastamaan kavioitaan kylmään veteen, ennen kuin höristän taas korviani Aquilan puoleen.
"Millaisista asioista pidät?" kysyn sitten yksinkertaisesti. Mielessäni minua kiinnostaisi kenties kuulla toisen perheestä - siitä, joka todennäköisesti on jäänyt taakse meren toiselle puolelle. Jos sitä on. Toinen on varsin nuori perustaakseen omaa vakituista perhettä, mutta toisaalta sen verran vanha, ettei välttämättä elä enää tiiviisti synnyinperheensä kanssa. Mutta nyt voi olla väärä aika kysyä sellaista. Toinen on vasta jättänyt sen kaiken taakseen.
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 07. Kesä 2010 22:03

Merel näyttää paljon mukavammalta kun hän hymyilee. Hän on heti kuin eri hevonen. Hänestä saa heti paljon lämpimämmän kuvan. Olihan hän aluksikin ollut hyvin ystävällinen, kertoi kaikkea tarpeellista ja ties mitä, mutta.. nyt hän näyttää elävän ihan eri tavalla.

Hän on kyllä hyvin kohtelias. Mutta minä en tiedä mitä minä itsestäni kertoisin. En vain... tiedä. Pitäisikö minun kertoa luonteestani vai menneisyydestäni vai mistä minä hänelle kertoisin... Se tuntui niin vaikealta. Toivon mukaan hän ei ainakaan halunnut kuulla luonteesta, omaa luonnettaan on inhottavan vaikea selostaa muille. Ja menneisyys... halusinko kertoa siitä? Halusinko kertoa omasta nöyryytyksestäni? Hölmöydestäni? Ehkä Merel pitäisi minua todella hölmönä.
Tai sitten hän ehkä ymmärtäisi. En tiedä.
"Mutta kun... Minä en tiedä mistä kertoisin", sanon hymyillen hieman vaivautuneesti.
"On niin vaikeaa miettiä mitä kertoisi itsestään, mitä toista kiinnostaisi kuulla vai kiinnostaisiko ollenkaan ja mitä itse osaisi itsestään kertoa ja mitä oikein ei ja...", rupesin mumisemaan.

"Mistä pidän?", toistan friisiläistamman kysymyksen ja katseeni liikuskelee kauniissa purossa. "Pidän luonnosta. Rakastan varsinkin loppukeväistä, raikasta vehreyttä", sanon ja katsahdan Mereliin silmät kiiltäen iloisuudesta.
"Ja veden äärellä on myös mukava olla. Kuunnella vain sitä." Katsahdan taas puroon sanojeni aikana ja mietiskelen.
"Pidän myös rehellisyydestä. Ja lapsetkin ovat ihan piristäviä, mutta ei heitäkään ihan loputtomiin ympärillään jaksa. Mutta yleensä pidän lapsistakin", jatkan ja katseeni käväisee kahdessa pikkuisessa - "Ja ennen kaikkea pidän ystävistä. Ilman ystäviä on hyvin vaikea elää", totean katsoen Mereliä silmiin. Itse asiassa syvällä sieluni sopukoissa toivoin että voisin saada Merelistäkin vielä ystävän.
Rapsutan otsaani hieman kutisevaa etujalkaani vasten ja nostan katseeni taas. "Mistä sinä sitten pidät?"
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 09. Kesä 2010 14:31

Kuuntelen Aquilan sanoja korvat höröllä ja naurahdan hänen hieman vaivautuneelle selityslitanialleen. Hän selvästikin käyttää paljon aikaa miettiäkseen, mitä muut ajattelevat hänestä tai millaisen kuvan hän itsestään antaa. No, sekin on kokemukseni mukaan kovin tavallista tuossa vaiheessa nuoruutta.
"Olet oikeassa", myönnän silti hymyillen, "itseään on vaikea kuvailla sopivalla tavalla."
En itsekään ole oikeastaan kovinkaan varma siitä, mitä kertoisin jos minun pitäisi varsinaisesti esitellä itseni. Kysymykseni oli kieltämättä hankala.

Toiseen kysymykseeni hän kuitenkin tuntuu vastaavan mielellään. Chinook ja Nunatak ravailevat edestakaisin puronvartta, paiskovat virtaan pieniä keppejä ja männynkäpyjä ja ovat aivan omissa maailmoissaan, joten voin keskittyä kunnolla Aquilan kuuntelemiseen. Hän mainitsee paljon erilaisia asioita, jotka kuitenkin ovat kaikki hyvin yleisluontoisia. Nyökkään kuullessani hänen pitävän luonnosta, keväästä ja vedestä. En voi olla naurahtamatta nuorikon selittäessä lapsista. Hän valitsee sanansa hieman hupaisasti, mutta ne ovat luultavasti aivan totta. Ja rehellisyys ja ystävyys... hyvin ymmärrettävää.
"Toivottavasti löydät täältä hyviä ystäviä", mainitsen nuorelle tammalle. Eiköhän hän löytäisi - hän on puhelias ja antaa itsestään ystävällisen vaikutelman.

Aquilan kysyessä samaa minulta käännyn vuorostani katselemaan vesipisaroiden kilpaa puron pinnassa.
"No, arvostan samanlaisia asioita kuin sinäkin. Luonto on minulle kaikkinensa hyvin tärkeä elementti ja neuvonantaja. Mutta mistähän minä tarkkaan ottaen pidän... hmm..."
Hmm tosiaan. Hukkaan katseeni maisemaan ja olen hetken mietteliäästi vaiti.
"Minä nautin keskusteluun uppoutumisesta", sanon sitten verkkaan. "Pidän ylänummilla puhaltavasta tuulesta. Ja eräästä havumetsissämme sijaitsevasta lähteestä."
Kyllä, nämä kaikki kolme asiaa ovat minulle hyvin rakkaita. Mutta miksi sanoa ääneen juuri ne? No, ne vain tuntuivat sopivilta juuri nyt.

Kesken kaiken veden räiskähdys ja Nunatakin korviavihlova kirkaisu särkevät ajatustenvaihtomme. Käännähdän kiireesti katsomaan, ja seuraavalla hengenvedolla kahlaan jo purossa auttamassa tytärtäni sieltä ylös.
"Voi Nunatak... no niin. Shhh, ei se ollut vaarallista. Hop, tulehan..."
Mutisen varsalle äänessäni hieman moittivuutta, mutta enimmäkseen yritän vain tyynnyttää tämän. Lapsi on lähes kauttaaltaan märkä ja kirkuu kuin syötävä. Eihän purossa ole vettä polviinkaan asti, mutta tyttö oli kaatunut sinne kyljelleen. En nähnyt mitä tapahtui. Ehkä Chinook tönäisi häntä tai sitten hän kompastui omia aikojaan. Selvää ei ota sen enempää tytön huudosta kuin hätääntyneenä ympärillä kieppuvasta veljestäänkään. Nunatak kompuroi takaisin kuivalle maalle, ja kumarrun pyyhkimään vedet hänen otsaharjastaan.
"No niin, sshhhh, Nunatak rakkaani", puhun pienelle lempeästi, mutta päättäväisesti. "Sinä säikähdit, mutta se ei ollut vaarallista, se oli vain vettä. Se oli vain kylmää, niin... se oli hyvin kylmää, minä tiedän, minä tiedän..."
Nunatak lakkaa nopeasti huutamasta, mutta nyyhkytyksestä päätellen alkaa olla aamu-unien aika. Chinook on huolestunut Nunatakin hädästä, pyörii ympärillämme ja tulee kanssani paijaamaan siskonsa poskea hyvin vakavana. Silitän hänenkin harjaansa ja puhallan lämpöä kummankin niskaan. Voihan sentään.
"Tulkaa. Lähdetään", kehotan heitä ja suoristaudun. Katson taas Aquilaan. "Olen pahoillani. Meidän on lähdettävä takaisin, ennen kuin Nunatak vilustuu. He alkavat olla unisiakin..."
kaZAM
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kujakettu » 09. Kesä 2010 23:15

"Totisesti", vastaan Merelin sanoihin naurahtaen vähäsen. On vaikea kertoa itsestään. Toisaalta mukavaa mutta toisaalta niin kovin hankalaa...

Kun Merel sanoo, että hän toivoo minun löytävän täältä hyviä ystäviä hän saa minut hymyilemaan lempeästi.
"Minä totisesti toivon samaa." Jatkan kuitenkin puhettani asteen hiljaisemmalla äänellä.
"Ystäviä minulla ei ollut niin hirveästi kotona ja ne sitten... oli ne muutamat jotka joskus vaikuttivat ystäviltä, no, he olivat inhottava loppuvaiheessa", mutisen lauseen niin että hymyni on jo aika väljä ja katselen samalla vähän vaivautuneesti ympärilleni.
"Mutta toivottavasti täällä käy vähän paremmin", totean lopulta höristäen vähän korviani ja ilmeeni on vähän pirteämpi taas.

Nyökkään Merelin mainitessa hänen arvostavansa samankaltaisia asioita. Minusta on mukava kuulla vähän jotakin hänestä itsestäänkin.
"Ymmärrän hyvin", sanon niin että pieni virne käväisee suupielilläni, kun hän mainitsee keskusteluun uppoamisesta.
"Minäkin pidän siitä. Joskus on mukava puhua jotain ihan.. syvällistä ja oikein uppoutua keskusteluun."
Olen juuri kysymässä Mereliltä haluaisiko hän kertoa itsestään vielä jotain, mutta sitten suuni jääkin tyhmästi auki.

Kuulen läiskähdyksen ja kirkaisun, hätkähdän hetimmiten katsomaan puroa ja siellä olevia varsoja, jota en ollut juurikaan huomioinut äskeisen keskustelun aikana. Sydämeni takoo villisti silkasta säikähdyksestä ja katson hetken vain ihan häkeltyneenä purolle ja yritän rauhoittua. Ei mitään vakavaa, onneksi. Hermot vain ovat vielä jotenkin yliterästäytyneet vielä näin vieraassa paikassa.
Merel menee rauhoittelemaan ja lohduttelemaan puroon molskahtanutta tyttöstä ja kun hän sanoo että heidän on lähdettävä ennen kuin Nunatak vilustuu, nyökkään ymmärtäväisesti.
"Ymmärrän", vastaan ensiksi katsoen Mereliä tarkkaan, kuin painaen mieleen miltä ensimmäinen täällä tapaamani hevonen näytti. Ihan niinkuin sen muka unohtaisin, hänhän on samaa rotua ja saman värinenkin...
"Minä taidan siis mennä katsomaan ylänköhevosten alueita läpi tai katsoa josko löytäisin jonkun joka näyttäisi minulle tarkat rajat", jatkan hymyssä suin ja käännän pääntäni katsoen, josko voisin kulkea puron viertä. Sitten katsahdan vielä Mereliin ja varsoihin.
"Oli mukava tavata. Kiitos kun selvitit minulle asioita. Nähdään taas."
Sitten vielä lasken hieman päätäni ja virnistän katsoen varsoja.
"Hei hei teillekin", totean ystävälliselä äänensävyllä ja käännähdän lähtien kulkemaan puron viertä eteenpäin.

Aquila poistuu.

[Paljon kiitoksia pelistä! <3]
kujakettu
 

Re: Niin paljon elettävää

ViestiKirjoittaja kaZAM » 10. Kesä 2010 00:29

Aquilan mainitessa petollisista ystävistä pysyn vaiti, nyökäytän vain päätäni hivenen ymmärtämisen merkiksi. Mitä nuorikko lienee kotonaan käynyt läpi, sitä hän ei sanojaan tarkemmin kerro enkä minä sitä aio kysyä - en ainakaan juuri nyt. Ystävillä on eri hevosille erilainen merkitys ja Aquilan kanssa käymäni sananvaihto saa minut arvelemaan, että hänelle he ovat hyvin tärkeä osuus elämässä. Kuten jo todettua, toivon hänen löytävän omanlaisiaan täältä.
Itse olen kovin hankala ystävystymään. En tiedä olenko ollut sitä aina, mutta nykyään ainakin. En suoralta kädeltä osaa sanoa, olenko löytänyt tältä saarelta yhtäkään todellista ystävää. Sielunkumppani tai yhteistyötoveri voisi olla sanana lähempänä heitä, jotka ovat olleet minulle lähimpänä. Tulen tyydyttävästi toimeen muiden kanssa, saatan viihtyäkin seurassa, mutta ystävyys... ne muurit minun on vaikea kaataa. En tiedä, onko kyse luottamuksen puutteesta. Vai onko todellisia sukulaissielujani vain niin harvassa.
No, kenties tämäkin asia vielä jonain päivänä muuttuisi.

Nyt on kuitenkin aika hyvästellä uusi laumatoverini. Vastaan Aquilan tarkkaavaiseen katseeseen ja toivon, että hän pitäisi ne sanat, jotka olen tänä aamuna saanut kuulla.
"Tee se. Toivon, että pidät nummistamme", hymyilen hänelle lyhyesti. "Kysy neuvoa muilta ylänköhevosilta, jos kohtaat ongelmia. Enkä minäkään luultavasti hetkeen näistä metsistä kovin kauas kaikkoa."
Viittaan lasten puoleen, jotka rajoittaisivat liikkumistani toden totta vielä pitkään. Tähänkin minun olisi keksittävä jonkinlaisia järjestelyitä. En voisi pysyä muutaman neliökilometrin sisällä loputtomiin, vaikka kieltämättä ajatus tuntuu joinakin hetkinä varsin houkuttelevalta.
"Tapaamme varmasti pian uudelleen. Onnea alullesi saarella."
Hymyilen, kun Aquila hyvästelee varsatkin erikseen. Nämä eivät moisesta paljon tajua - Nunatak nieleskelee edelleen itkua ja Chinook seuraa tiiviisti kannoillani tämäkin. He ovat tainneet saada purosta kyllikseen tältä erää.
Katsahdan lyhyesti, mihin suuntaan Aquila lähtee, ennen kuin kumarrun lasten puoleen ja lähden heidän kanssaan takaisin kohti tulosuuntaamme.

MEREL, CHINOOK JA NUNATAK POISTUVAT

[Kiitos ^^]
kaZAM
 

Edellinen

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron