There comes a time when you fade to the blackness (YP)

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

There comes a time when you fade to the blackness (YP)

ViestiKirjoittaja feiarth » 16. Elo 2010 15:10

Kavar (minä-muoto) & Varia

En tiedä, miten suhtautuisin Merelin tuomaan uutiseen. Hänen kasvoillaan ei ollut hymyä, vain totisuutta. Oma hymyni katoaa nopeasti, kun yritän ottaa huteria askeleita kohti paikkaa, jossa tamma on sanonut hänen olevan. Poikani. Saattaako Merel todella olla oikeassa? Onko hän löytänyt Varian vai Varia hänet? Olen päästäni pyörällään. Vähitellen tasapainoon saatettu elämäni horjuu jälleen. Onko nyt todella oikea hetki kohdata menneisyys? Ainahan voisin varmistaa vähän etäämmältä kuka minua todellisuudessa odottaa. Ehkä Merel on erehtynyt, ehkei se olekaan Varia.. On kuitenkin parempi kävellä hiljaa ja hitaasti, niin että voin tarvittaessa kääntyä ympäri ja palata takaisin oman laumani puolelle. Unohtaa näkemäni.

Huomaan hengästyväni, vaikka tällä etenemisnopeudella ohitseni pääsisi kuka tahansa. Sydämeni takoo rinnassani hullun lailla, huomaan täriseväni. Pelkäänkö? Merel puhui jotain kolmestasadasta metristä, paljonko olen taittanut? Kuulostelen hetken, mutta metsä on hiljainen, vain oma hengitykseni ja sydämentykytykseni. Vähitellen minusta tuntuu, että näkökentässäni vilahtaa ajoittain hevonen. Jossain puiden lomassa olen näkevinäni mustaa turkkia. Olen varma, että sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä, sillä hevonen, jonka näen on poikani. Ymmärrän, ettei Merel ole voinut erehtyä. Hän on kuin ilmetty kopio äidistään Arraiasta. Musta ja kaunis. Variasta näkee, ettei hän ole vielä aikuinen, hänen jalkansa ovat aavistuksen hontelot. Hymähdän hiljaa huomatessani orin sukkajalan ja katsahdan vaistomaisesti omaa etujalkaani.

Äkkiä minua alkaa kuitenkin kylmätä, seisahdun paikalleni vielä sopivan etäälle. Varia ei voisi huomata minua täältä. Hengitän syvään ja yritän taltuttaa sisälläni kalvavaa pelkoa. Miten paljon Merel Varialle kertoi? Tietääkö ori, että hänen isänsä on pian paikalla? Entä jos ei? Tahtoisiko hän edes nähdä minua? Minähän lähdin, hylkäsin hänet, oman poikani. Yritän asettua hänen asemaansa ja tulen siihen lopputulokseen, että itse kantaisin varmasti kaunaa vanhemmilleni heidän teoistaan. Tahtoisin pysyä heistä mahdollisimman kaukana, tahtoisin, että he pysyisivät minusta mahdollisimman kaukana. Enkä ainakaan kuuntelisi selityksiä, joita he minulle yrittäisivät antaa. Vanhemmilla ei ole mitään syytä hylätä omia lapsiaan. Ei, mikäli he vain olisivat elossa. Ja minä olen. Olen ollut koko hänen elämänsä ajan.

Kaiken tämän pohdinnan jälkeen paniikki kasvaa, enkä mitenkään saa jalkojani liikkumaan enää eteenpäin. En, vaikka kuinka tahtoisin. Vielä vaikeampaa se on sillä en tiedä tahdonko edes. Ja koko tämän ajan Varia seisoo yksinään paikallaan. Kuulostelee metsää ympärillään ja näyttää hämmentyneeltä. Merel ei tainnut kertoa hänelle sitä, mikä häntä odottaisi. Hyvä, nyt voin lähteä, luovuttaa, antaa orin jatkaa omaa elämäänsä ja.. Ja jatkaa itse omaani tietäen, että poikani on elossa ja turvassa, näyttää hyvinvoivalta. Pyytäisin Mereliä ajoittain tuomaan minulle tiedon siitä, miten Varia voi, mutten koskaan, milloinkaan paljastaisi omaa asemaani hänen elämässään. Ei kai hän tunnistaisi minua? Ori oli niin nuori silloin, kun hänet näin. Olin autuaan tietämätön siitä, että minulla on poika, mutta tunnistin hänet välittömästi omakseni.

Palan noustessa kurkkuuni otan ensimmäisen hitaan askeleen taaemmas. Varia on alkanut liikkua hermostuneesti ja tulee suoraan kohti. Olen kuitenkin varma, ettei hän ole vielä huomannut minua, joten lähtöni on tapahduttava nyt. Ja sen täytyy olla oikea päätös. Onhan se, poikani on paljon onnellisempi ilman minua, eikä omilla tunteillani ole väliä. Saisin ajatukseni pois todellisuudesta, keksisin itselleni niin paljon tehtäviä laumani parissa. Niin, niin sen täytyy olla. Otan toisen askelen taaksepäin. Olen yrittänyt olla hiljaa, mutta nyt kuulen oksan napsahtavan poikki takajalkani alla. Puren hampaani yhteen ja toivon parasta, mutta Varia on kuullut äänen ja suuntaa nyt entistä päättäväisemmin kohti.

"Merel? Chinook? Nunatak? Tekö siellä?" kuulen poikani äänen nopeasti kysyvän. Se on niin utelias, täynnä elämäniloa ja nuoruuden intoa. Puristan silmäni hetkeksi kiinni, en voisi kääntyä pois enää, sillä ori huomaisi minut varmasti. Astun piilostani aukiolle. Poikani seisoo vain kymmenen metrin päässä minusta.
"Ei, olen Cendre Noire, tasankohevosten lauman johtaja", sanon hiljaa yrittäen pakottaa ääneni tasaiseksi. Varia näyttää hämmentyneeltä. Miten paljon Rem on kertonut hänelle minusta? Tietääkö Varia miltä hänen isänsä näyttää? Tunnistaako hän minut?
"Ai jaa, odotin Mereliä. Hän katosi sinne, mistä tulit ja pyysi minua odottamaan. Joku tapaaminen.."
"Niin. Me kohtasimme Merelin kanssa, hän.. hän kertoi, että löytäisin sinut täältä, Varia."
"Mistä tiedät nimeni? Kertoiko Merel? Hän puhui jotain kummallista siitä, miten.." ori hiljenee kuin epävarmana siitä, miten paljon hän saisi sanoa.
"Merel... ei kertonut minulle nimeäsi. Olen itse antanut sen sinulle", saan suustani ja minun on vaikea kohdata Varian katse, mutta yritän. Huomaan orin kulmien kurtistuvan hämmennyksestä. Hän ottaa yhden askelen taaksepäin vain ottaakseen toisen heti perään eteenpäin.
"Minut nimesi isäni", ori toteaa kylmästi. Painan pääni ja huokaisen.
"Varia", aloitan varovasti, "sinä olet minun poikani."

__

"Ei", kuuluu tukahtunut, mutta päättäväinen ääni mustaturkin suusta. Se peruuttaa muutaman askelen, eikä tällä kertaa palaa takaisin lähemmäs.
"Sinä et ole isäni. Minulla ei ole isää", Varia puuskahtaa vihaisesti. Ruunikko värähtää kuin iskun voimasta, tuska heijastuu hänen silmistään. Kavar ottaa muutaman huteran askelen lähemmäs poikaansa, mutta mustaturkki peruuttaa saman verran taaksepäin.
"Varia ole kiltti.. anna minun selittää", läsipää parahtaa ja katsoo ympärilleen kuin apua tavoitellen.
"Et voi selittää sitä, että olet hylännyt minut. Et KOSKAAN!" ori huutaa toiselle, eikä voi mitenkään ymmärtää, miten se nyt yhtäkkiä on päättänyt tulla esittämään hänen isäänsä. Miksi nyt, miksei kukaan tullut aikaisemmin? Miksei Varialla koskaan ollut isää silloin, kun hän sellaista kaipasi? Entä Varian äiti?
"Kai sinä kohta väität myös tietäväsi jotain äidistäni", Varia sähähtää yhteenpuristettujen hampaiden lomasta. Kyynel vierähtää ruunikon poskelle, mutta mustaturkki ei sitä kiukultaan huomaa.
"Sinun äitisi on.. kuollut, Varia. Arraia on kuollut", ruunikko sanoo tuskaisella, sortuvalla äänellä ja on kaatua muistojen voimasta maahan. Kyynelvirta on tihennyt, orin poskilla risteilee jo noroja, mutta Varia ei vilkaisekaan läsipäätä. Nuorikko pudistaa päätään kiivaasti ja ottaa lisää askeleita taaksepäin.
"Ei. Sinä valehtelet. Jostain syystä.. jostain syystä sinä valehtelet! MENE SINNE, MISTÄ TULIT, MINUA EI KIINNOSTA VALHEESI!" Varia huutaa ja kääntyy ympäri.
"En tarvitse sinua. Kuulitko MINÄ VIHAAN SINUA!" ori karjaisee vielä vilkaisten nyt maahan lysähtänyttä Kavaria, ennen kuin nostaa laukan ja juoksee pois niin lujaa kuin jaloistaan ikinä pääsee.

__

Minä jään makaamaan maahan kyynelten ja muistojen sokaisemana. Itken ja valitan. Koko menneisyys tuntuu huokuvan ylitseni uudelleen ja uudelleen. Se tuska, josta jo kerran luulin päässeeni eroon on varjostanut askeleitani kaiken aikaa ja päässyt nyt kosketusetäisyydelle, kiskonut minut mukanaan pimeyteen, kaatanut maahan. Katsokaa, katsokaa minua nyt, tasankohevoset, katso minua, Merel, tässä minä makaan, suuri johtaja!

Suljen silmäni ja annan pimeyden tulla.
feiarth
 

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron