Lastenleikkiä

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja kaZAM » 15. Tammi 2011 14:55

NUNATAK

"Oke!" hihkaisen hiljaa ja nyökäytän päätäni innokkaasti. "Mihin mennään? Johonkin mihin mahtuu kaks tietty... hei vitsi se luola olis nyt hyvä! Mut se ei ollu tässä missään lähellä vai?"
Höpötän Cassandralle kiiruusti, mutta pidän ääneni kuiskauksena. Vaikka on kyllä tosi vaikea hillitä naurua, kun näen että Cassandrakin pidättelee kikatusta. Jotkut väittää että aivastus tarttuu, mutta nauru tarttuu kyllä vielä kymmenen kertaa helpommin! Mutta se ei saisi tarttua nyt, koska Chinookhan löytäisi meidät ihan heti jos käkättäisimme piilossa niin kuin kaksi pahaa noitaa. Kipitän eteenpäin yrittäen mennä sekä vauhdilla että ääneti ja samalla pysytellä lähellä Cassandraa. Tähyilen ympärilleni koko ajan piiloa etsien. Joku pensas voisi olla hyvä, tai iso kivi tai tai...
Mutta sitten yhtäkkiä jarrutan ja melkein huudahdan kovaan ääneen. Melkein - onneksi saan sen tukahdutettua viime tipassa.
"Voi ei! Voi ei ei ei", voihkaisen kuitenkin ja käännyn häkeltyneenä Cassandraan päin. "Mitä me oikeen tehdään? Meistähän jää jäljet! Chinook näkee heti mihin suuntaan me ollaan menty!"
Nostelen kavioitani ja osoitan hankea, jossa kavioinjälkemme ihan selvästi näkyvät. Eihän tässä ole mitään järkeä! Miten jäljet voi peittää? Tähyilen hämilläni puita, puroa, muiden eläinten jättämiä jälkiä ja katson Cassandraan vähän hädissäni toivoen, että sillä olisi joku idea. Veljen laskeminen kuuluu etäisenä takaapäin, neljätoista... viisitoista...
kaZAM
 

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja Sussu » 23. Tammi 2011 14:38

Nunatak esitti kysymyksen, mikä sai minut mietteliääksi. Luola tosiaankin olisi tosi hyvä, mutten minä muistanut yhtään, missä luolia oli. Mitään muutakaan piilopaikkaa minulle ei tullut mieleen vilkuillessani ympärilleni. Katseeni vaihtoi koko ajan kohdetta, mutta näin lähinnä puita. En mitään oikeasti hyvää piilopaikkaa. Korvani painuivat niskaani kiukustuessani hieman. Heitin takapäätäni mielenosoituksellisesti ilmaan, kunnes rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että kyllä me jotain keksitään. Nunatak oli fiksu enkä minäkään ihan tyhmimmästä päästä. Olin sentään tajunnut, ettei laivat pitäneet kylmästä.
Pieni hymy levisi turvalleni enkä edes tajunnut, etten ollut vastannut tytön kysymykseen. Heräsin kuitenkin mietteistäni toisen pysähtyessä äkisti. Hätkähdin hieman ja hypähdin kauemmas toisesta säikähtäneenä. Mitä nyt? Kohotin pääni niin korkealle kuin suinkin kykenin ja loin pikaisen katseen jokaisen suuntaan. Petoja? Toisia hevosia? Ongelmia? Mistä oli kyse? Kun mitään vaarallista ei toistaiseksi osunut silmiini, päätin luoda kysyvän katseen Nunatakiin. Mikä tälle oikein oli tullut? Kauan minun ei tarvinnut vastausta odottaa. Jäljet.. Käännähdin ympäri, katseeni maahan laskien. Sivuille kääntyneet korvani kallistuivat nyt taakse. Hyvä huomio.. Nunatak tosiaan oli fiksu. Ei kai auttanut kuin toivoa, että Chinook oli tyhmä veli. Tosi tyhmä.

Voihkaisu karkasi huuliltani katsahtaessani nopeasti suuntaan, johon poika oli jäänyt laskemaan. Paniikki alkoi vallata mieleni. Miten me nyt päästäisiin piiloon? Tietysti voisimme yrittää hypähdellä paikallamme ja juoksennella hieman sinne ja tänne, mutta lopulta jotkin jäljet veisivät kuitenkin piilopaikkaamme. Jäljet, jotka jatkuisivat pisimmälle.. Eikä meillä ollut aikaa! Voihkaisin uudestaan, nyt tosin hiljaisemmin.
"Voi ei", kuiskasin melkein hätääntyneenä, kuin joku kuolisi jos emme ennättäisi piiloon ajoissa ja Chinook löytäisi meidät ihan heti. Se tosiaan olisi aika noloa, vaikka siitä saisikin syyttää ihan vaan lunta.
"En minä tiedä", inahdin, katsoen sitten epätoivoinen katse silmissäni Nunatakiin. Apua.. Nyt se kyllä saisi luvan käyttää fiksuja aivojaan ja kertoa, mitä me tehtäisiin. Sen oli pakko keksiä jotain, koska olin itse liian hätääntynyt edes ajattelemaan muuta kuin sitä, ettei tästä tulisi nyt yhtään mitään.
"Onko ideoita?" kysäisin nopeasti, Chinookin suuntaan vilkuillen. Liikahtelin paikallani rauhattomana. Toivoin koko sydämestäni, että Nunatakilla oli jotain mielessä. Olisi pakko keksiä suunnitelma.
Sussu
 

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja kaZAM » 31. Tammi 2011 17:03

NUNATAK

Cassandra hermostuu ihan heti, eikä ihme. Minäkin olen neuvoton ja käännähtelen levottomasti vähän joka suuntaan kuin toivoen, että jossain olisi vähemmän lunta tai sellainen polku jossa meidän jäljet ei näkyisi. Mutta ei semmoista ole. Pupujenkin pikku käpälistä jäävät jäljet näkyvät joka paikassa, niin entä sitten meidän kavioistamme. Ääh!
"Taivaan tähden!" puuskahdan täpinöissäni, äiti sanoo niin silloin kun hommat menee päin mäntyä. "Jos me öö... kävellään takaperin ja lakaistaan jäljet jollain oksalla? Ää mut ei me ehitä! Ja senkin näkee kyllä... ääh, ääh!"
Veljen etäinen ääni laskee jo jotain kakkosella alkavia numeroita, ja meillä olisi aikaa vain viiteenkymmeneen. Tuntuu oikein että harjassani juoksee pieniä nipisteleviä ötököitä, kun ajattelen että Chinook löytäisi meidät niin helposti, niin tyhmästi. Se ei käy, se ei käy!
"Kiivetään puuhun, EIKU!" älähdän vahingossa liian kovaa ja pistän suuni äkkiä suppuun. Käännyn kuitenkin aivan tohkeissani Cassandran puoleen.
"Nyt mä tiedän! Puro! Puro puro puro, veteen ei jää jälkiä! Siks me ei löydetty laivojakaan kun niistä ei jää jälkiä! Vai mitä? Kävellään purossa ja sitte... öö, sitte hypätään sieltä pois jossain kohtaa, kun eihän sinne voi piiloutua, mut silleen me voidaan harhauttaa kun jäljet katkeaa veteen! Eiks niin?"

Saman tien olen jo menossa lähellä solisevaa puroa kohti - hyppien hangessa niin, että jälkiä jäisi mahdollisimman vähän. Ehkä veli ei heti tajuaisi mihin me ollaan menty! Mutta tärkeintä olisi päästä pois purosta niin ettei jäljet paljastaisi meitä heti uudestaan...
"Pitää jotenki, jotenki hypätä täältä sit mahdollisimman kauas jossain sopivassa kohassa..." supatan epäröiden Cassandralle samalla, kun laskeudun kahlaamaan puroon. Ei tunnu kivalta mennä kylmään veteen uudestaan, kun juuri sain kavioni kuiviksi, mutta vielä paljon tyhmempää olisi jos veli löytäisi meidät heti! Tuijotan vaaleaharjaista tyttöä kärkkäästi toivoen, että tämä vahvistaisi ideani toimivaksi. Se kuulostaa hyvältä omasta mielestäni, mutta päässäni kohisee vähän sillä lailla että aina parempi, jos Cassandra olisi samaa mieltä. Ainakaan Chinook ei löytäisi meitä yhtä helposti, eihän?
kaZAM
 

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja Sussu » 12. Helmi 2011 18:14

Takaperin? Oksalla? Olin jo vähällä innostua, mutta Nunatakin seuraava tokaisu sai minut jälleen kerran voihkaisemaan hiljaa. Sen tosiaankin näkisi ja se voisi olla hidastakin. Höh! Katseeni haki edelleen ratkaisua ongelmaamme ympäristöstä, vaikken minä oikein osannutkaan keskittyä. Tiesin aikamme pian loppuvan. Me emme voisi miettiä loputtomiin, mitä me tehtäisiin. Olisi keksittävä jotain. Ja nopeasti. Ja minä olin koko ajan hermostua ihan täysin, vaikka yritin pysyä rauhallisena. Me oltiin fiksuja tyttöjä, mutta jostain syystä meidän molempien aivot tuntui raksuttavan jokseenkin hitaasti. Hätäisesti pyörähdin ympäri ensin kerran ja sitten heti toisen perään. Katseeni ei tavoittanut mitään, mikä peittäisi jälkemme.
Muttei me voitu kävellä ilmassakaan. Meidän olisi käveltävä jossain, mihin jälkiä ei jäisi. Kuten esimerkiksi.. No, se olikin hyvä kysymys. En kerennyt ehdottaa Nunatakille mitään, kun tämä oli möläyttänyt jotain ihan liian kovaa! Hätkähdin aluksi tämän mölyämistä, jonka jälkeen loin tyttöön tuiman katseen. Vasta sen jälkeen jäin miettimään tarkemmin tämän sanoja. Puuhun? Jaa-a. Kyllä meidät sieltäkin voisi nähdä, ja Chinookhan näkisi heti, mihin jalanjälkemme veivät. Puiden luo. Niin, ja sitten oli vielä se kiipeäminen.. Se voisi tuottaa hankaluuksia, vaikken ollutkaan koskaan yrittänyt kiivetä puuhun. Kaviot ja vaikkapa oravan tassut olivat kuitenkin hieman eri asia. Ja oltiinhan me tietenkän painavampiakin, kuin oravat..
Suustani karkasi ynähdys. En kerennyt hyväksikäyttää sen enempää mieleeni tulleita ajatuksia tai miettiä niitä pidemmälle, sillä sisaruksista ruskeampi oli jälleen kerran keskeyttänyt mietteeni. Sillä kertaa kuitenkin katsoin häneen vähän vähemmän ilkeästi, lähinnä hyvin mietteliäästi. Puro? Niin, puro, hmm..

"Eiks niin?" "Hei, joo, hyvä idea!" minä hihkaisin niin innostuneena, että olin vähällä huudahtaa sen. Tukin kuitenkin suuni ajoissa, ennen kuin olin alkanut riehua yhtään äänekkäämmin. Katsahdin vielä pikaisesti suuntaan, jossa poika luultavasti edelleen laski numeroita. Korvani heilahtivat takakenoon, pudistaessani sitten kuitenkin nopeasti päätäni. Kyllä me ehdittäisiin, kun pidettäisiin kiirettä. Puro pelastaisi meidät. Me oltiin tosiaankin keksitty jotain, mikä pelastaisi meidät! Tai Nunatak oli keksinyt. Hienoa.
En edes huomannut, kuinka nopeasti tyttö oli jo lähtenyt liikkeelle. Ajatuksistani havahtuen lähdin loikkimaan toisen perään ihan hissuksiin, silti vauhtia pitäen. Silmäilin jatkuvasti suuntaan, josta Nunatakin veli voisi ilmestyä hetkenä minä hyvänsä. Alahuuleni löysi tiensä osittain suuhuni, saaden osakseen puraisun. Uusi ynähdys. Jotta mikään ei menisi vikaan, päätin suoristaa kaulani ja pysytellä uuden ystäväni perässä. Hän varmasti tiesi, mitä teki. Vaikka eihän suunnitelmamme niin monimutkainen ollut. Vain nokkela.
Eikä Chinook ikinä saisi tietää, mihin me oltiin menty. Olin yhtä hymyä hypähdellessäni reippaasti Nunatakin perässä, pyrkien ottamaan pitkiä askeleita nopeasti, silti kaatumatta. Yritin seurata toisen jalanjälkiä ja hypähdellä niihin, vaikka se vaikeaa olikin. Ei se tainnut mitään hyödyttää, mutta se oli kivaa.
Pysähdyin tytön laskeutuessa puroon. Katsahdin hieman kauhistuneenakin kylmää vettä, kunnes hyppy - ja molskis. Vesi lennähti ainakin ryntäideni tasolle ja sai minut vavahtamaan kauttaaltaan.

Kylmät väreet kulkivat aaltoina lävitseni, mutta yritin olla välittämättä. Nostelin jalkojani hetken kunnes ymmärsin, että siitäkin kuului melkoista ääntä. Lopetin liikkeen ja katsahdin odottavasti Nunatakiin, tajuten hieman jäljessä nyökätä myöntyvästi tämän suunnitelmalle. Sen parempaan me tuskin pystyisimme, ja ainahan kannatti kuitenkin yrittää. Kumpikaan meistä ei varmasti halunnut ihan heti tulla löydetyksi.
Lähdin hiljalleen hipsimään suuntaan, johon oletin meidän lähtevän. Silti hidastelin tarkoituksella odottaakseni Nunatakia, jota kuitenkin pidin jonkin sortin pomona - hänen veljensä oli parhaillaan laskemassa, hän oli minua vanhempi, hän oli minua isompi.. Ja muutenkin. Varmaan myös rohkeampi, ehkä fiksumpikin.

[ Anteeksi kesto.. ]
Sussu
 

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja kaZAM » 16. Helmi 2011 14:56

NUNATAK

Luimistan anteeksipyytävästi korviani, kun Cassandra katsoo minuun sillai että ole nyt hiljempaa. Tyhmä minä, jos pilaisin tämän homman vielä ihan ihan kokonaan metelöimällä niin että oikein huutaisin veljelle missä me olemme. Se olisi niin kuin pelaisi suoraan vastustajan pussiin. Se olisi kaikista tyhmintä!

Varsinkin kun me varmasti ollaan nyt keksitty tapa huijata Chinookia. Innostun entisestäni kun purossa käveleminen on Cassandrankin mielestä hyvä idea, koska silloin sen täytyy ihan varmasti olla sitä! Veden kylmyyskään ei tunnu sitä ajatellessa niin karsealta, koska on niin hienoa ajatella kuinka mahtavaa olisi jos tämä toimisi, se on niin hienoa että se kihelmöi vatsassa silleen hauskasti että on ihan hirveä työ etten alkaisi kikattaa hulluna.
"Mennään äkkiä!" kuiskaan jännittyneesti Cassandralle ja lähden sen mukaan purossa kahlaten, tietysti vastakkaiseen suuntaan kuin missä Chinook laskee. Puron pohjalla on välillä kiviä, joten siellä ei voi ravata jos ei halua kaatua, mutta kipitän silti niin vikkelästi kuin uskallan. Veljen laskemisen ääni ei enää kuulu kunnolla kun menemme kauemmas ja vesi räiskyy kavioissa.
"Paljonkohan aikaa meillä on? Varmaan alle puolet!" sanon pikkuisen hermostuneena Cassandralle. "Mennään vielä vähän matkaa ja sitte etitään piilo, jooko?"

Roiskis roiskis, hhyhyy kylmää, mutta me ollaan urheita kun mennään taas purossa ja jos tämä onnistuisi niin meistä tulisi sankareita. Tai no ainakin tämä on jännää, kun aika tikittää eikä ole ihan varma mihin mennään ja missä olisi paras piilo, ja kun me kiiruhdetaan kahdestaan... hihii!
"Hei tosta!" äkkään vähän matalamman kohdan puron pientareella, sellaisen mistä pystyisi hyppäämään vähän pidemmälle ettei ihan ihan ihan puron viereen jäisi jälkiä. Ennen kuin käännyn edes kysymään mitä Cassandra sanoisi, harppaan vedessä muutaman askeleen vauhtia ja loikkaan lumipientareen yli. Uh! Taas lumi on lämmintä, mutta siitä välittämättä käännyn katsomaan jäikö hypystäni jälkiä liian lähelle puron reunaa. Ei pahasti!
"Tuu!" hihkaisen jännittyneenä Cassandralle ja tähyilen kärkkäästi ympärilleni. "Nyt piilo, piilo, piilo..."

[Ei mitään 8)]
kaZAM
 

Re: Lastenleikkiä

ViestiKirjoittaja Sussu » 16. Helmi 2011 22:10

Puron jäätävä vesi sai hampaani kalisemaan ja ohkaiset jalkani tärisemään. Se teki liikkumisesta vaikeaa, enkä pystynyt kunnolla keskittymäänkään. Pelkäsin samaan tapaan, kuin peto olisi juossut perässämme. Meidän olisi pakko ehtiä piiloon, tai Chinook nauraisi itsensä kuoliaaksi. Tietenkin sille pitäisi näyttää, ettei me oltu tyhmiä. Vaikka olihan se melko itsestään selvää, kun en minä vaan ollut ikinä kuullut tyhmistä siskoista. Ainoastaan tyhmistä veljistä, satuinhan minäkin omistamaan yhden sellaisen.
Sydämeni jyskytti kamalasti ja hakkasi varmaan tuhatta ja sataa kahlatessani mahdollisimman reippaasti purossa. Nopeaa liikkumista haittasivat kuitenkin kivet veden pohjassa. Suurimpiin olin kompastua jatkuvasti ja pienimmätkin meinasivat liikkua jalkojen alla niin ongelmallisesti, että olin useammin kuin kerran vähällä lentää turvalleni. Silti minä ponnistelin päästäkseni piiloon. Korvissa vain humisi ja jalkoja palelsi, mutta sellaisiin pikkujuttuihin nyt ei tosiaankaan saisi kiinnittää huomiota, tai kaikki menisi pieleen! Pulssikin tuntui kiihtyvän vetäessäni viileää ilmaa sieraimiini niin kovaan ja tiheään tahtiin, ettei hengittäminenkään ollut enää helppoa. Hengästymisen myötä minun oli pakko hieman raottaa suutani saadakseni edes jotenkin henkeä.
Hyppelehdin menemään kiiruhtaen, ollen jo vähällä pukata edellä kulkevaa Nunatakia hieman takapuolelle. Kuten se itsekkin oli hetki sitten tokaissut, aikaa ei olisi enää paljoa. Ehkä otin leikin hieman tosissani, mutta en sitten tiedä.. Näinhän me oltiin aina Fljóturinkin kanssa leikitty, vaikka kieltämättä piilojen etsiminen oli ollut paljon helpompaa. Ei tarvinnut hypätä puroon jäätymään.. Kieltämättä liikkeessä pysyminen kuitenkin lämmitti, ja siitä sainkin uutta puhtia. Ei enää pitkästi, eiköhän me kohta hypättäisi kuivalle maalle.

En ollut ihan varma siitä, kulkiko aika nopeasti vaiko hitaasti, mutta Nunatakin suusta kuuluvat sanat saivat minut palaamaan jälleen täysillä siihen hetkeen. Mitä se nyt oli huomannut? Puoliksi jäässä olevien aivojeni raksuttaessa mietin tämän sanoja parin sekunnin ajan. Tosta? Mistä tosta? Pääni kääntyi välittömästi sivuun ja sitten vastakkaiseen suuntaan, ennen kuin huomasin ilmeisesti sen, mitä tyttö oli sanoillaan tarkoittanut. En kerennyt edes kissaa sanoa, kun toinen oli ottanut pari hurjaa loikkaa ja päässyt pois vedestä.
Minulla ei ollut varaa jäädä hidastelemaan, mutta siitä huolimatta lähestulkoon panikoin. Pääsisinköhän minä tuonne niin, ettei jälkiä jäisi liian huomattavasti? Keksisiköhän Chinook edes, että me oltiin menty puroon? Varmaankin, mutta siitä voisimme varmistua vain odottelemalla. Kunhan ensin se hyppy onnistuisi.. Melkein pelosta kiljuen lähdin Nunatakin perään, ottaen pari samanlaista hyppyä. Toisellahan oli minua pidemmät jalat ja kaikkea, mitä minä ajattelin voivoivoieieieieiei.. Liian myöhään. Jalkani olivat lähteneet jo ponnistamaan, ja hyvin pian tajusinkin jo ottaneeni melkoisen kenguruloikan yläilmoihin.
Kun etujalkani lopulta tömähtivät maahan, tunsin oloni voittajaksi. Pelastin tasapainoni parin uuden hypyn avulla ja hidastin sitten nopeasti, kääntyen automaattisesti katsomaan taakseni. Hienoa, hyppy oli onnistunut. En ollut kaatunut, jalkoja ei pahemmin kolottanut ja olo oli muutenkin kiitettävä. Vähintäänkin. Kasvot suorastaan säteillen käännyin takaisin ruskean puoleen. Enkä minä ollut päästänyt äännähdystäkään koko homman aikana! Syystäkin olin ollut ylpeä itsestäni. Jos olisin mennyt kiljumaan kuin sekopää, olisi Chinook voinut vaikkapa kuulla sen. Niin - minä en ollut pysynyt enää pitkään aikaan mukana laskuissa, ja oli hyvinkin paljon mahdollista, että poika oli jo etsimässä meitä. Ehkä se oli jo hoksannut suunnielmamme?

Ilmeeni saattoi hieman venähtää siinä vaiheessa, kun tajusin yhden tosiseikan. Me emme olleet vielä voittaneet mitään. Piilo. Jos Chinook oli tosiaankin jo lähtenyt seuraamaan jälkiämme ja hypännyt puroon, meillä oli jo kiire. Sydämeni aloitti jälleen suorastaan pelottavan nopean hakkauksensa, hakiessani katseellani jotain, mihin me molemmat mahtuisimme. Jotain sellaista piiloa siis. Hangesta meidät nyt heti huomaisi, mutta kun niitä luoliakaan ei näkynyt, ei minulle tullut oikein mitään mieleen. Puun takaa meidät löytäisi ihan liian helposti, yhdenkään kiven alle me emme mahtuisi, ja hmm.. Katseeni kiersi ympäristössä aivojeni työskennellessä ahkerasti. Siitä ei tuntunut olevan hyötyä, tai sitten piilot olivat karanneet laivojen mukana.
"Voi ei", karkasi suustani hätääntynyt voihkaisu. Eihän tämän näin pitänyt mennä!
Sussu
 

Edellinen

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron