Bring me your peace and my wounds will heal

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

Bring me your peace and my wounds will heal

ViestiKirjoittaja Mintzu » 12. Syys 2010 23:29

[Yksinpeli.]

Raven

Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun minä ja Melinda tapasimme pienen eron jälkeen. Kaksi kuukautta oli ollut se aika, jonka jälkeen olimme sopineet tapaavamme tämän saman puun alla, joka oli ollut suojanamme yöllä sen lyhyen tapaamisen ajan, jonka oli meille kohtalo suonut. Nyt oli iltapäivä, mutta taivas oli silti harmaa ja pilvet sen kannella roikkuvia - ne enteilivät sadetta. Sade ei kuitenkaan haittaisi, kun tiesin näkeväni hänet uudelleen. Sataisi vaikka kuinka helvetisti, aivan sama - täällä minä olin, täällä minä häntä odottaisin.

Minä olin kasvanut. Ruuminrakeenteeni oli muuttumassa päivä päivältä enemmän aikuisen hevosen kaltaiseksi. Salem ei koskaan lakannut muistuttamasta minua siitä; olin nyt hänen mukaansa rotevampi, lihaksikkaampi, korkeampi. Tiesin, että Salem piti minusta kovasti ja panosti kaiken toivonsa minuun. Minä en saisi pettää häntä, mutta täällä minä silti olin. Tai ei se tavallaan ollut pettämistä. Tätähän olisi voinut kutsua tietojen keräämiseksikin, aivan hyvin. Minusta vain tuntui, etten tehnyt tätä ollenkaan Salemin vuoksi, vaan vain itseni vuoksi, siksi koska minä halusin.

Istuuduin varovasti tuon ison ja tukevan lehtipuun alle. Se oli ihan samanlainen kuin viimeksikin. Hiukan oli ruska ehtinyt iskeä sen latvaan muuttaen lehtiä hiukan kuivemmiksi ja rahisevammiksi, mutta muuten kaikki oli kuin ennenkin. Katselen taivaalle ja kuulen jostain lokkien huutoa. Jännittävää, että ne lentävät sisämaassa. Lienikö myrsky tulossa, kun ne niin tekivät.

Kylläpä Melindalla osasi kestää. Luulisi, että hän olisi jo tullut. Olin odottanut täällä jo aika tovin. Tuskin hän oli päivästäkään osannut erehtyä. Mokoma tyttö. Pikkuhiljaa oli alkanut sataa, mutta toistaiseksi puu oli suojani.

Olin epätoivoinen. Oli tullut jo pimeäkin. Lehtipuu yläpuolellani, mahtavan kokoinen pihlaja, ei pidätellyt enää edes vettä vaan päästi sadepisarat tippumaan suoraan harjaani ja karvalleni, muuttaen sen väriltään vieläkin synkemmäksi, epätoivoni väriksi. Jossain kauempana ukkosti. Jyrinä kuului tänne saakka vaimeana, mutta ihmeellisen merkitsevänä. Olin käynyt huomaamattani makaamaan maahan. Tuijotin koko ajan eteenpäin kohti näkymätöntä todellisuuttani, odottaen milloin Melinda juoksisi tuon pimeyden läpi ja tervehtisi minua niin kuin aikaisemminkin, pirteästi ja aina iloisesti ja minä juoksisin vastaan ja syleilisin häntä. Hetki vielä. Ei hän voinut kaukana olla. Olin ihan varma, että hän oli tulossa.

Yö taittui. Makasin kyljelläni maassa, märän metsänpohjan seassa, tuijottaen vieläkin pusikon suuntaan. En voinut uskoa, että hän ei ollut täällä. Hän oli luvannut minulle. Hän oli itse ehdottanut, että tapaisimme ja minä olin suostunut. Oliko hän todella unohtanut minut vai oliko hänelle sattunut jotain? Mikä tässä maailmassa estäisi häntä tulemasta? Minun sisuksiani särki ajatella, ettei hän tullutkaan. Olin odottanut niin kovasti hänen näkemistään ja tällainen sai minut pois tolaltani. En edes tarkalleen tiennyt, miksi se tuntui niin pahalta. Eikö hän ollutkaan vain hevonen muiden joukossa, tyttö, jonka olisin voinut ihan yhtä helposti ja vaivattomasti unohtaa kuin hänkin tuntui unohtaneen minut? Minun sisuksiani särki tämä. Tuntui yhtä pahalta kuin

Sade ei ollut vieläkään lakannut, eikä kukaan huomannut pientä, salaa poskea pitkin vuodatettua kyyneltä.
Mintzu
 

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron