Anna armaan aamun valjeta

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

Anna armaan aamun valjeta

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 07. Joulu 2010 16:55

[Merel olkoon tervetullut. Liittymispeli. Peli sijoittunee talveen, kun lunta jo maassa on.]

Dakotah Honaw

Pitkällisesti oli matka kulkenut, vailla pysähdystä, vailla lepoa. Haikea tunne puristeli rintakehää ja metsä ryskyi ympärillä. Minne, oi minne kulki tuo valtaisa orii? Ei sillä ollut päämäärää. Vaelsi sillä lailla vapaana sieluna. Monet ei nykyään niin tehneet. Noudattivat niitä rajoja joista kaikki puhuivat. Tai niin tuo oli ymmärtänyt muiden puheista. Itse ori mielsi kuuluvansa näihin ylänköhevosiin. Koko oli kuulemma sopiva, ja värikin. Niin oli nuori aavikkolainen todennut hänelle, joka oli kuullut asian toden joltain muulta aikoinaan. Pikkuinen aavikkoponi oli kertonut tarinan suurisilmäisistä ja valtaisista jättiläisistä, sellaisista kuin hän oli, sellaisia kuin ylänköhevoset olivat. Liekö näihin luottaminen? No ainakaan kukaan ei ollut vielä sanonut hänen kuuluvan toisaalle. Vaan ei hän ketään ollut nähnyt ylänköläisistä, tavannut vain muita laumalaisia ja ne olivat kertoneet laumojen säädöksistä ja väännöksistä. Hivenen oria harmistutti, sai alahuulen vääntymään surkeana alaspäin. Oliko saarella kuinka paljon loppujenlopuksi hevosia?

Dakotah muisti hyvin kivuliaan rantautumisen tälle rauhanomaiselle saarelle. Siitä oli vuodenkierto ainakin. Karva oli ollut rikki monesta kohtaa ja liikkuminen teki kovin kipeää. Muisti tuo toki myös paenneensa, kun oli kuullut muiden ääniä ja eksyneensä metsään ja viettäneensä paljon aikaa yksin. Vasta kun haavat ja koettu menetys pienen rakkaan vuoksi oli toivuttu, oli tuo uskaltanut lähteä vaeltamaan, etsimään ja tutkimaan ympäristöään. Kaunis tummanruskeasävytteinen karva oli saanut valkeita kohoavia juovia arpien päälle. Oria itseään hieman harmistutti, sillä ne eivät olleet nättejä. Ei se tuntneut itseään enää samaksi kuin oli ollut. Jokin oli muuttunut.

Suuret silmät tarkkailivat lempeästi vauhdin hidastuessa ympäristöä tarkemmin. Karhuksi kutsuttu ei ollut hetkeen kuunnellut ympäristöään, ei pienenpieniä ääniä. Joku olisi ehkä sen jo kuullut ja ehkä, ehkä viimein joku astuisi esiin. Tai sitten ei. Tuo suuri ruskea oli jokseenkin tottunut alati mieltä painavaan yksinäisyyteen, mutta janosi muutosta. Toivoi hartaasti aina törmäävänsä johonkuhun, kuten metsäponien alueella siihen pienen pieneen keijuun! Keiju oli ollut varsin veikeä, nättikin vielä.Tosin Keiju ei itse ollut tahtonut tulla kutsutuksi keijuksi, vaan Razumiksi, mutta keiju tuo pieni erikoisenvärinen pikkuinen oli yhä Karhulle. Ajatukset haikailivat Keijun ja pienen aavikkolaisen seuraa. Häntä oli kuitenkin neuvottu, että ylänköläisten alueelta voisi löytää samnakaltaisia, ja tämä kuului niille, hänelle, ylänköläiselle. Dakotahista oli perin hassua ajatella, että kuului jonnekin, kuten tänne. Aina hän oi vaeltanut, ja nytkö kuuluisi asettua omalle alueelle? Ajatus tuntui vaikealta ja sen sitoutumisen vaikeuden puristaessa rintakehää hidasti valtaisa ori askeliaan. Metsä ei enää ryskynyt, mutta maa jalkojen alla piti elämää lautasenkokoisten kavioiden astuessa oksien, lehtien ja valkoisen kuorrutteen päälle. Näpsäkät korvat kääntyilivät valkenevassa aamussa.

Pyörivä laukka nostettiin ja lämmin ulos hengitys ilma höyrystyi taivaalle haihtuvana höyrynä. Lunta lennähti komeasti, oksia ketkeili. Ori ei ollut havainnut mitään pienen tarkkailu hetken aikana ja metsä ryskyi taas... Etsintä jatkui.
Marrasmurhe
 

Re: Anna armaan aamun valjeta

ViestiKirjoittaja kaZAM » 20. Joulu 2010 19:53

[No kylläpä minulta kesti ehtiä tänne asti...]

MEREL

Aamu valkenee jälleen. On niitä muutamia jo nähty sitten sen, jona heitimme hyvästit Aquilalle ja jatkoimme kulkuamme kolmisin. Olin tavoittanut Zoen, joka oli luvannut kertoa viestiäni muille laumatovereillemme. Hyvä niin. Eilen toinen viestinviejistäni oli suureksi helpotuksekseni palannut - Atlacas, uupuneena mutta ehjänä. Sen jälkeen mieleni on ollut hitusen verran kevyempi tietäessäni vuoristolaisjohtajan osaavan nyt varautua siihen, mitä rajojen takana kenties on tekeillä. Toista heistä odotan vielä palaavaksi, Faramiria metsäponien mailta. Häneltä on kaiketi vienyt enemmän aikaa löytää Gamette. En voi ajatuksillani mitenkään saada häntä palaamaan nopeammin, mutta toivon silti kuulevani hänen askeleensa pian. Kunpa mitään vain ei olisi sattunut.
Itse olen vaeltanut metsiemme halki viime päivät. Laumatovereita katseeni etsiskelee kuulaanvalkeasta maisemasta tänäkin aamuna. On kovin hiljaista. Rauhallista. Kylmyys ja kauneus kietovat metsän elämän harsoonsa niin kuin joka talvi riippumatta siitä, kuinka murheellisia aikoja olennot näiden helmassa elävät.

"Äiti."
"Niin."
"Missä Aku on?"
Chinook. Hän on ollut hyvin huolissaan Aquilasta sen jälkeen, kun erosimme nuoresta tammasta, ja kysellyt tämän perään joka päivä ainakin kerran. Myös Nunatak katsoo minuun totisena.
"En tiedä. Jossakin näissä metsissämme, luulisin."
Lapset olivat kertoneet, että Aquila oli itkenyt kovasti sinä yönä. Asia on jäänyt heidän mieleensä, ja he ovat hämmentyneitä. Oma mieleni on raskas. Toivoisin tavoittavani nuoren friisiläisen pian uudelleen. Toivon, että Atlacas on etsinyt hänet. Tunnen velvollisuutta puhua Aquilan kanssa tapahtuneesta, jos voisin... vaikka kaikkien muiden taakkojeni rinnalla sekin tunne on painava kantaa. Aquila on niin kovin nuori, vaikka hän kenties itselleen vahingollisesti osaakin aika ajoin vaikuttaa vanhemmalta kuin on. En saisi unohtaa sitä. Hänestä on ollut minulle korvaamatonta apua, mutta samalla tunnen epäonnistuneeni joissakin asioissa hänen suhteensa.
Pidätän huokauksen sisälleni. Se sama uupumus, joka on heittänyt varjonsa ylleni niin kauan... se, jonka katveesta jo kerran pääsin... se tapailee jälleen harteitani. Se voi olla yhtä suuri vihollinen kuin minua ympäröivät asiat veren ja ilman maailmassa. Pelkään... ja kaipaan niin kovasti...

Askeleet tavoittavat korvani. Kaukaiset, mutta voimakkaat ja kiireiset. Kohotan äkisti päätäni. Faramir?
Ei. Tähyilen maisemaa varsat vierelläni ja havaitsen pian kaukana kiiruhtavan hahmon. Ei Faramir, sen näkee näinkin kaukaa. Mutta sen sijaan... korvani höristyvät valppaasti. Astahdan viipymättä liikkeelle ja lisäksi hirnahdan lyhyesti, jotta ori huomaisi meidät. Stonehead?
kaZAM
 


Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron