My heart will go on.

Kesäisin alue on erittäin lämpimän oloinen ja siellä viihtyy hyvin niin päivin kuin öinkin. Maasto on helppokulkuista ja alue saattaa olla erittäinkin harvaa joistain kohdista lehdistöä. Keskeltä metsää saattaa hyvällä tuurilla tai tietoisesti löytää pieniä aukioita, jotka ovat täynnä syötävää, vihreää heinää.

My heart will go on.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 18. Heinä 2011 13:20

ZOE

Katson perääsi kun nilkutat pois. Sinun jalkasi on terve ja voi hyvin, se on vain hiukan nyrjähtänyt. Huomenna kävelet taas aivan normaalisti. Minuun sattuu katsoa, katsoa kun joku kävelee terveesti. Nytkin puren hampaita yhteen ja käännän katseeni pois, korvat tiukalla luimulla.
Kunnioitan sinua, vaikka minä halusin olla yksin, sinä tulit silti luokseni. Kysyit kunnioittavasti Ylänköhevosten parantaja? ja minä nyökkäsin. Sinä ilmoitit mikä vaivasi ja minun teki mieli ilmoittaa sinulle että minulla on kiire, mutta enpä sitten ilmoittanutkaan vaan vilkaisin kinttuasi ja hoidin sen kuntoon.

Sen jälkeen katselin tiukasti eri suuntaan kun lähdit pois luotani. Nyt täällä ei ole ketään. Tai on täällä, viereisen koivun oksalla istuu orava ja tuijottaa minua saman värisillä silmillään kuin pienissä etutassuissaan oleva terho. Ovathan oravat kauniita, en minä sitä kiellä. Ovat muutkin eläimet kauniita, pääni heilahtaa pystympään kuullessani askeleita. Rentoudun kuitenkin kun hyvin arka kauris astelee esiin puiden seasta. Katselen sen epävarmaa menoa äänettömänä ja liikkumattomana. Jostain syystä en halua säikyttää kaurista pois.

Se pitää katseensa minussa, suuret ruskeat silmät, vartovat liikkeitäni mutta minä pysyn hiljaa. Kauris kulkee ohi ja minä väläytän lyhyen hymyn. En edes tiedä miksi.
"Kotka, sinulla on minun tyttäreni."
Käännän päätäni pois, kyyneleet silmänurkista valuen.
"Pidä huoli minun tyttärestäni, hän on sinulle velvollisuus, velvollisuus ystävälle."
Minä en jaksa taistella. Kotka ei sanonut mitään, hyväksyi päätökseni mukisematta. Laittamatta vastaan. Zeraw pelkäsi minua. Minä en jaksanut enää.
Jalat pettivät alta ja huomasin makaavani maassa. Tuska poltti yhtä kovaa kuin kyyneleet kasvoillani. Minä makasin aivan hiljaa, kuuntelin ääniä pääni sisällä.

"Sinulla mahtaa olla aika vähän ystäviä, kun noin innokkaasti tahdot tutustua uusiin hevosiin"
"Olet sairas!"
"Ja mitä olen tehnyt sinulle?"

Niin, sitä minä olin. Ystävien jättämä, sairas. Ei kukaan ollut tehnyt minulle mitään. Minä halusin vain jättää kaiken, jäädä tähän makaamaan. Lopettaa hengittämisen, tuskalliset sydämenlyönnit.
"EI", terävä ääni pään sisältä. Kotka? Silmäni avautuivat ja katsoin ympärilleni, jaksamatta kuitenkaan nostaa päätäni. Se tuntui raskaalta, hyvin raskaalta...
"Et luovuta nyt Zoe", Kotkan ääni kuului taas. Minä katselin ympärilleni taas, mulkoilin ja pistin kaiken hourailun piikkiin. Sitä se oli. Ei Kotka ollut täällä. Olin juuri vaipumassa pimeyteen kun sekasortoon tuli uusi ääni.
"Mijn kinderen, nog niet opgeven."

Sydämeni jätti välistä yhden lyönnin ja se riitti repimään minut pystyyn vaikka etunen huusi tuskissaan.
"Äiti", minä huomasin sanovani ääneen, hyvin hiljaa, ääni korkeampana kuin aikoihin.
"Dus, ik zal uiteraard. Zoe, mijn lieve, geef niet op. Geef nooit op."
Ääni heikkeni jatkuvasti. Zoe-rakas, älä luovuta, älä ikinä luovuta. Ei, minä en luovuta äiti, minä en luovuta niin kauan kuin sinä seisot vierelläni.
"Zie, Ik sta te allen tijde."
Ääni oli enää pelkkä kuiskaus.
Jalat pettivät taas altani, minä makasin itkien pienenä keränä suuren koivun alla. Kyyneleet valuivat vuolaina virtoina poskiani pitkin, minä olin särkynyt. En jaksanut enää, halusin luovuttaa. Halusin kuulla äidin äänen taas, halusin kuulla kuinka hänen hollantilainen korostuksensa sanoi nimeni, venytti sen niin pehmeästi. Sai minut haluamaan takaisin menneisyyteen, josta minut oli revitty pois.
Nyt minä vain makasin kipuisena keskellä metsää, ympärillä ei ollut ketään joka minua rakastaisi.

Joka välittäisi miltä minusta tuntui.
"Mijn vogel, vliegen gratis." Minä parahdin, ääni kuului taas. Olin sekoamassa, olin varma siitä. Ei, sano minun nimeni! SANO se, älä sano että minä saisin....lentää...vapaana.
Haukoin henkeäni hiljaa, kohottaen katseeni taivaaseen. Saisinko vihdoin lentää vapaana? Olisiko se mahdollista?
Minä halusin pois täältä. Halusin enemmän kuin mitään muuta.

Huokaisten painoin otsani maata vasten, lohduttomat kyyneleet valuivat maahan, nyyhkäisyni saivat oravan laskeutumaan maan tasalle ja juoksemaan ohitseni. Minä halusin kuolla.
Kohotin päätäni ja kuiskasin taivaalle neljä sanaa, jotka saivat minut nukahtamaan ja vaipumaan unohdukseen. Hetkeksi.
"Minä en ole kukaan."
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Paluu Lehtimetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron