Don't think twice, it's all right

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Don't think twice, it's all right

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 19. Loka 2011 17:17

[ Yksinpeli Belshet Stoneheadilla. ]

Tuuli puhalsi vinkuen sivuillani ja ylläni paiskoen kylmän näköisiä tyrskyjä kiviä vasten. Se tuntui tuovan mukanaan sävelmää menneisyydestä ja jätti sen pyöteilemään päähäni, ja epätoivoisena yritin takertua siihen. Palauttaa elävänä mieleeni tutun tuoksuisen tallin, käytävällä viheltelevän Maryn ja kolme hyvää, poismennyttä ystävääni. Se ajatus tyynnyttäisi minua varmemmin, kuin tuttu sävelmä yksin mutta en vain saanut noista muistoista enää kiinni. Kauan olin ollut tällä saarella ja ollut olooni täysin tyytyväinen ylänköhevosten keskuudessa, mutta nuo asiat olivat lakanneet lohduttamasta minua. Asiat olivat muuttuneet ja muuttumassa, muuttumassa niin kovaa vauhtia.

Merel oli poissa, se oli asia jota minä en ensinnäkään voinut enkä edes halunnut hyväksyä. En vielä voisi luopua hänen muistostaan, mutta se ei ikävä kyllä lohduttanut minua nyt kaikessa tuskaisuudessaan. Viisas, tyyni, murhattu johtajattaremme. Häntä en uskaltanut ajatella jälleen. Pari päivää olin kuvitellut, että pystyisin ehkä pian taas syömään ja nukkumaan normaalisti. Että shokki oli poistumassa nakertamasta yleistä terveyttäni. Mutta tänään olisin taas samassa tilanteessa, sillä nyt oli tapahtumassa jotain.
Myös Dakotah Honaw oli poissa. Ei kuollut, Luojalle kiitos mutta poissa. Lähtenyt saarelta. Ja viimeisenä tekonaan hän oli luovuttanut minulle ylänköhevosten johtajuuden, jonka olin viikkoja sitten sysännyt hänen niskoilleen murheeni murtamana.

Hän oli tullut luokseni ehkä pari tuntia sitten lehtensä tiputtaneessa metsässä ja olimme käyneet keskustelun, josta muistin tuskin yhtäkään kokonaista lausetta. Hän oli kuitenkin puhunut entisestä elämästään kaivaten ja edelleen käynyt rohkeana ja päättäväisenä sanoin vastustamaan saarella liikuvaa murhaajaa, josta useat muut puhuivat kuiskaten ja olkansa yli vilkuillen. Hän oli taannoin julistanut, ettei Merelin ja hänen lastensa kuolemaa katsottaisi läpi sormien, eikä tuntunut alistuneen vieläkään siitä huolimatta että Jokerista ei ollut ainakaan ylänköhevosten korviin kuulunut sen jälkeen, kun suru-uutinen oli meidät tavoittanut. Näin ollen voin vannoa, että hän ei ollut paennut murhaajaa saarelta poistuessaan. Hän oli maininnut myös jonkun tamman puheissaan ja herättänyt minussa hetken verran toivoa, että hän palaisi vielä takaisin merten takaa mukanaan tuo hänelle ilmeisen tärkeä hevonen mukanaan. Mutta... Kuinka mahdollista se oli katsoessa nälkäisenä kohisevaa merta? Minun ei auttanut kuin toivoa, että tuo ystävyyteni ja kunnioitukseni ansainnut ori pääsisi veden yli edes yhtä kertaa. Hän oli kyllä suuri ja väkivahva, sekä päättäväinen lähtiessään.

Minä olin jäänyt seisomaan alastomien puiden sekaan pyöritellen bumerangina palannutta suurta vastuuta mielessäni, enkä ainakaan tuntiin ollut osannut muuta kuin vaellella päämäärättömästi pienellä alueella. Dakotah Honaw oli poistunut kaviot maata vasten jytisten kohti merenrantaa ja sitten aivan liian myöhään ahdistus oli saanut yliotteen hämmennyksestä. Olin lähtenyt hänen peräänsä toivoen, että saisin orin vielä kiinni rannasta ennen tämän poistumista. En usko, että edes minä olisin yrittänyt häntä estää palaamasta niille juurille, joille kovasti kaipasi. Mutta ehkä olin toivonut voivani kiittää häntä kaikesta. Ehkä olisin halunnut varoittaa häntä merivirroista ja pyytää odottamaan oman turvallisuutensa tähden kevääseen... olisin siis sittenkin estänyt häntä lähtemästä. En lopullisesti, mutta varmastikin koko talven olisin toivonut hänen jäävän.
Olin kuitenkin saapunut rantaan liian myöhään eikä voinut edes sanoa varmasti, että hän olisi poistunut maailmastamme juuri tällä kohden rantaa. Saattoihan myös ehkä olla että hän oli ehtinyt pyörtää hetkeksi päätöstään ja kaartanut yhteismaalle hyvästelemään ystäviään, joita uskoin tällä kohteliaalla ja miellyttävällä hevosella taatusti olevan. Tähän mahdollisuuteen en kylläkään uskonut, mutta olihan se mahdollista.

Sinne en kuitenkaan ollut vielä päässyt vaan seisonut ainakin tunnin rannassa kylmän tuulen armoilla. Hymistelin hiljaa ja mieleni teki itkeä neuvottomuuttani. Kuinka asiat olivat päässeet tälle tolalle? Merel oli kuollut ja Karhu lähtenyt. Kaikki vastuu ja velvollisuus olivat minulla. Olin kantanut syyllisyyttä niiden vierittämisestä Dakotahin arpisille harteille varsinkin, kun sekä Merel että tasankohevosten johtaja Kavar ja oma laumatoverini Aquila olivat varanneet luottamuksensa minuun. Nyt tämä asia oli korjattu, mutta minua pelotti suunnattomasti.
Mitä minä sitten pelkäsin? Sanaparia "ylänköhevosten johtaja" ei voinut pelätä pienin perustein, ei ainakaan jos muisteli kahta minua edeltänyttä. Edeltänyttä... Kuinka tämä saattoi olla näin!? Minä en halunnut olla se, joka pettäisi kaikkien luottamuksen! Kuinka Dakotah saattoi olettaa, että minusta olisi tähän? Ymmärsin paremmin kuin hyvin hänen kaipuunsa takaisin sinne, mistä oli tullut mutta miksi minä? Kuinka tämän saattoi perustella järjellä tai edes tunteella? En minä voinut olla oikea tähän!

Pelästyin omaa pään sisäistä kiihtymystäni, suljin silmäni ja hyräilin hieman isompaan ääneen. Auttoiko tämä minua? En voisi seisoa rannassa loputtomiin ensinnäkään juuri uuden velvoitteeni ja toisekseen näinkin viileän, merellisen syysilman vuoksi. Ja minä seisoin täällä yhä, koska yritin kovasti tarttua rauhoittavaan muistikuvaani. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. Rauhoitu!
"How many roads must a man walk down before you call him a man?", hyristelin hiljaa useaan kertaan kunnes taas tunsin, että se auttoi jotain. Miksi en millään osaa sanoa, mikä kappaleen nimi voisi olla?

Kauan aikaa minä vielä seisoin merenrannassa, mutta ilma huononi koko ajan. Kun ensimmäinen terävä sadekuuro heittäytyi äkkiarvaamatta ylleni, minä havahduin ja taivaalle vilkaistuani havaitsin sen kehittäneen rajuilmaa huomaamattani jo kenties hyvän aikaa.
Tuuli puhalsi selkäni takaa, kun poistuin rannasta ja samassa muistin kappaleen nimen.
"Answer, my friend, is blowin' in the wind. Blowin' in the wind se oli."

[ Biisihän olisi siis tässä olemassa, alunperin Bob Dylanin kappale. ]
Enkelikello
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron