Unelmat sirpaleina.

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Unelmat sirpaleina.

ViestiKirjoittaja Lumia » 16. Kesä 2012 22:01

SEURAKSI SACHIYO & FARAMIR

PRIMAVERA

Kylmä vesi huuhtoi kesäiltaan rauhoittunutta rantaa, jonka kohta mereltä kohoava usva saavuttaisi. Ilta-aurinko oli painunut jo hetki sitten horisontin taakse, eikä tumma vedenpinta enää heijastanut valoa yöeläimille. Lintujen kaunis viserrys oli sammunut ja enää saattoi vain kuulua se veden rauhallinen liplatus, kun laineet vierivät pitkälle rantaan sitten vetäytyen takaisin tyyneen mereen.

---

Kylkeni kohoilivat katkonaisen hengitykseni mukana, mutta vain tarkkasilmäinen huomaisi sen pienen liikkeen. Kapea, valkea korvani liikahti pienesti. En uskaltanut avata silmiäni. Vedin hitaasti happea keuhkoihini ja puhalsin sen sitten voimakkaasti ulos. Vesi korisi sieraimissani saaden minut pärskimään. Viimein keräsin voimia ja kohosin kaksivärisen pääni ylös kosteasta hiekasta. Raotin sinisiä silmiäni uskaltaessani viimein kohdata kylmä totuus. Laivan puiset rämmäleet olivat huuhtoutuneet mukanani rantaan, mutta ketään ei näkynyt missään. Nielaisin raskaasti miettiessäni mitä veljelleni on käynyt. Pelkäsin pahinta, sitä että olin jäänyt taas yksin tähän tyhjään ja samantekevään maailmaan. Mutta veljeni ei ollut samantekevä. Se toivo, että veljeni oli myös huuhtoutunut virran mukana rantaan sai minut nousemaan haparoiden niille neljälle, voimattomalle jalalle, joista yksi oli kolahtanut johonkin siinä rytäkässä, kun laiva oli törmännyt rantakarikkoon. Henkäisin hiljaa kivusta värähtäen. Korvani painuivat takakenoon antaessani katseeni viimein nousta rantaan huuhtoutuneista puunpalasista ympäristöön. Se oli hiljainen, epäilyttävän hiljainen. Laskin siroa päätäni ja silmäilin pimeään kesäyöhön hukkunutta luontoa kulmieni alta epäileväisenä, levottomana.

Viimein lähdin kylmästä ja uupumuksesta turtuneiden jalkojeni kuljettamana kävelemään pitkin törkyistä rantaviivaa toiveena tavoittaa jostain rannan tuntumasta veljeni ja kaikista mieluiten hengissä. Kuvottikin ajatus siitä, että hänelle oli käynyt jotakin. Ummistin väsyneenä silmäni, mutta määrätietoisesti, varovaisin ja hapuilevin askelin kävelin.., kävelin vaikka jokainen askel tuntui puukon iskulta. Löydän sinut Juego. Kuiskasin itselleni mielessäni yrittäen laittaa askeliini vähän vauhtia.
Lumia
 

Re: Unelmat sirpaleina.

ViestiKirjoittaja Siuri » 21. Kesä 2012 23:32

[Coming!]

Faramir

On yö. Vaikka on kesä, ja öiden olisi tarkoitus olla valoisia ja pitkiä, tuntuu tämä silti paljon normaalia pimeämmältä ja synkemmältä. En tiedä, johtuuko se pilvistä, jotka kerääntyvät taivaalle peittäen auringon viimeisetkin valonjuovat vai ajatuksistani, jotka pyörivät ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Joka tapauksessa ei uni tule silmään - tänäkään yönä.
Pitkään yölle valuva valvominen ei tosiaankaan ole aivan uusi asia minulle. Koko elämäni olen ollut iltavirkku, mutta näinä aikoina minulla on todellakin pieni tunne, etten nuku seuraaviin kuukausiin juuri ollenkaan.
Seuraavana minulla on tehtävänä etsiä ylänköhevosten parantaja. Stonehead ei sanonut minulle suoraan, että hänet täytyy etsiä, vaan jos löydän hänet, kutsu hänet johtajan luokse. Niin. En kuitenkaan voi jättää löytämistä sattuman varaan, pakkohan minun on hänet etsiä. Hän voi osata auttaa, hän nimittäin tosiaankin voi tietää, mistä on kyse.
Kunhan vain johtajien kokouksessa keksittäisiin jotain ratkaisuja.

Kävelen reippaasti ja rennosti rantaviivaa pitkin. Aallot pyyhkäisevät välillä hiekkaa kavioideni alta, mutta siitä huolimatta askellukseni on hyvin varmaa. Koko ajan pieni huoli ja stressi ovat päällä, enkä tosiaan ehdi ajatella mitään sellaista, mitä normaalisti ajattelisin.
Salem. Mitä hänelle kuuluu? Onhan hän aivan kunnossa? Hän on aivan liian lähellä rajan toisella puolella, mutta silti saavuttamattomissa. Olisikohan hän yhteismaalla? Hyvällä tuurilla törmäisin häneen. Mutta sitä ennen minun on vain toivottava, että kaikki on hyvin.

Silmiini pistävät jotkin esineet, jotka lojuvat rannalla sikin sokin. Ne näyttävät tutuilta, ja ymmärrän nopeasti, että ne eivät ole aivan täältä. Ihmisten maailmasta on lipunut merta pitkin puunpaloja.
Astelen aivan yhden viereen ja lasken turpani sen tasolle. Niissä on vielä tallella se tuoksu, mikä kertoo niiden olevan tosiaan ollut kosketuksessa ihmisten kanssa. Ja se tuoksu on vahva! Siitä ei siis ole kauaa, kun nämä ovat tänne tulleet.
Nostan pääni ja katson horisonttiin. Meri on pimeä, enkä pysty erottamaan kovin kauaksi maisemaa. En kuitenkaan huomaa merellä mitään, mikä viittaisi lautojen olemassa oloon. Niinpä lähden jatkamaan matkaani yhä eteenpäin vilkaisten nopeasti lautoja selkäni yli ja sitten siirtäen katseeni taas eteenpäin kohti tummuutta.

Ei kestä kauaakaan, kun huomaan edessä hevosenkaltaisen olennon, joka kulkee eteenpäin. En tiedä, kuinka kauan se on edessäni kävellyt, mutta saavutan sitä pelkästään käynnillä hyvää vauhtia. Edestäpäin tuuleva tuuli kertoo hevosen olevan tamma.
"Hei!" huudan viileään ja autioon yöhön. Nostan ravin ja lähden kohti tammaa. Kuinkahan saisin kiinnitettyä huomioni?
Saavutan tamman nopeasti ja hidastan tämän lähellä takaisin käyntiin.
"Hei", sanon uudestaan, nyt jo aivan tamman vieressä. Tamma on kirjava - ei siis ylänköhevonen, jos siitä lähdetään. Mutta kuka sitten, ja mitä hän täällä teki?
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Unelmat sirpaleina.

ViestiKirjoittaja Lumia » 26. Kesä 2012 21:50

Nyt kun pikkuhiljaa järkeni alkoi luistaa, ainakin paremmin kuin fyysinen olemukseni, rekisteröin katseellani niitä pieniä pintahaavoja, jotka laivan haaksirikkoutuminen oli kaksiväriseen kehooni viillellyt. Huokaisin hiljaa, mutta huulta purren jatkoin kävelyäni, edelleen vasenta takastani aavistuksen aristaen. Vedin syvään henkeä kun kohotin katseeni jälleen epätoivoisesti synkän kesäyön pimentämään rantaviivaan. Tämä oli niin minun tuuriani. Jokaikinen toinen kesäyö oli kaunis, kirkas, rauhallinen. Tämä oli pimeä ja synkkä. Tämä yö oli vienyt varmasti monen hengen. Verenhaju oli kadonnut meren tyrskyihin, mutta ne sydämiin taotut kaipaukset eivät varmasti antaisi vainajien kadota unholaan..

Työnsin äkäisesti ajatukset pois mielestäni märkää, valkeaa häntääni. Juegohan ei ollut kuollut, ei varmasti ollut! Muuten en antaisi itselleni ikinä anteeksi, tämä kaikkihan oli minun syytäni. Minä olin halunnut lähteä laumasta, ja olin houkutellut hyväuskoisen veljeni mukaan. Puhahdin väsyneenä ja samassa huomasin kuinka raskaat askeleeni olivat hidastuneet entisestään. Tahdonvoimalla tässä enää sinniteltiin, maitohapoille menneistä lihaksista ei ainakaan ollut yhtään apua.

Jostain vastatuulen läpi kuuluva ääni saa koko laikukkaan kehoni jähmettymään. Kuulinko varmasti jotain? Pienet, sievät korvani painuvat takakenoon, kun samalla jähmeästi käännyn ympäri yrittäen peittää sen irvistyksen, joka heijastaa kipua joka puolelta kehostani. Hei, kuulen ja samassa korvani ovat hypähtäneet hörölle ja sininen katseeni kohtaa laikukkaan orin sydämeni pomppiessa nyt toiveikkaasti yli laitojensa.
"Juego!" Huudahdan sitten käheällä, epätoivoiselta kuulostavalla äänelläni samassa kun helpottuneet kyyneleet valtaavat silmäni niin, että äärirajat katoavat ja nään edessäni vain enää kaksivärisen möykyn, joka päin ryntään yrittäen niellä nyyhkytykseni.
"Luulin.. luulin, että olit.." Aloitan soperrellen, ennenkuin pala kurkussani pysäyttää lopun lauseen. Henkäisen syvään, helpottuneesti, kun painan pääni suurempikokoisen kaulalle ja suljen silmäni. Tuoksu on outo, se ei ole tuttu. Mutta suolainen merivesi varmasti sekoittaa pakkaa ja oma päänikin tuntuu olevan nyt niin pyörällä, etten yhtään ihmettelisi asioita, jotka nyt kummastuttaisivat mieltäni.
Lumia
 

Re: Unelmat sirpaleina.

ViestiKirjoittaja Siuri » 25. Heinä 2012 21:51

[...mikä kesto? Olin tosiaan Italiassa ja vaikka ja mitä!]

Hevonen, tamma, kääntää päänsä minua kohti ja jää katsomaan minua. Uskallan hieman jo hidastaa, kun tämä höristää korvia enemmän ja näyttää ainakin siltä, että hän on helposti lähestyttävissä.
Kun pääsen tämän vierelle ja tervehdin uudestaan, en voi kuin hämmästyä tamman reaktiosta. Juego?
Olen avaamassa suutani kumotakseni tamman väitteen, mutta sen sijaan hän jatkaakin puhumista. Ja itkee?
Otan vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja katson hyvin hämmästyneenä, kuinka tamma yrittää itkunsa seasta saada sanoja ulos suustaan.
Kuollut?
Pudistan päätäni ja olen taas avaamassa suuni kertoakseni tammalle, että en ole hänen etsimänsä henkilö, mutta sen sijaan tamma tulee aivan lähelleni ja painaa päänsä kaulalleni. Huokaisen syvään.
Kuka hän oikein oli?

Tunnen tamman pään lämmittävän kaulaani viileähkössä yössä. Vaikken häntä tunnekaan, hän vaikuttaa jollain tapaa todella läheiseltä. Tai ehkä se on vain tämä hetki.
"Kuulehan..", saan vihdoin aloitettua hitaasti ja todella ystävällisellä äänellä puhuen.
"Minusta tuntuu, että olet erehtynyt hevosesta", sanon. Ja kuinka paljon nuo sanat voivat jopa minuun sattua? Tuo tamma on etsinyt Juegoa varmasti jo jonkin aikaa, sillä ilahtui niin paljon minun näkemisestäni. Ja jos tälle Juegolle onkin sattunut jotain. Kuinka ihmeessä saisin selitettyä tämän..
"En ole Juego. Olen Falcon. Ylänköhevosista", kerron suoraan rauhallisesti, mutta tunnen silti, kuinka pulssi sisälläni kiihtyy.
Mitä täällä tapahtuu?
"Entä mikä sinun nimesi on?" kysyn sitten tammalta varovasti. En tiedä, oliko se paras kysymys juuri nyt, mutta haluaisin silti tietää, kuka hän on. Ja kuka on tämä Juego?
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Unelmat sirpaleina.

ViestiKirjoittaja Lumia » 21. Syys 2012 11:00

Ai sulla kesti vai... Hehee..

Itseäni keräillen, syvään sisään- ja sillen ulos hengittäen otan askeleen taaemmas kun vierastuoksuinen ori avaa suunsa. Ääni oli vieras, mutta siinä oli myös jotain tuttua. Ehkä espanjalainen aksentti tai jotain. Erehtynyt hevosesta. Ei se voi olla mahdollista. Ihan sama väri ja ja ja kaikkea.. Katson vierasta epätoivoisena rekisteröiden nyt itsekin sen, että edessäni seisova hevonen ei tosiaan ollut Juego. Falcon. Vaaleansininen katseeni vaipuu epätoivoissaan ensin maahan, sitten jopa epäluuloisesti vieraaseen joka kysyy esittäytymisensä jälkeen nimeäni. Sisälläni myllertää sellainen sekasorto, että se saa minut ajoittain voimaan jopa pahoin.
"¿Qué está pasando aquí? Esto no es cierto." Heikko, meren myllyytyksestä käheäksi mennyt ääneni sanoo hiljaa sinisen katseeni haipuessa nyt laikukkaasta merelle, jonka rauhoittuneet aallot kasaavat edelleen rantaan palasia laivasta. Eriväriset korvani taipuvat taaemmas. Aavemainen hiljaisuus laskeutuu lauseeni jälkeen enkä tiedä miten suhtautua vieraaseen. Raivota? Syleillä? Pyytää apua? Käyttäytyä kuin häntä ei olisikaan? Katseeni palautuu hitaasti, sanomattomasti orin vihertäviin silmiin, joissa häivähtää ripaus smaragdia, nyt kun hopeinen kuukin suo valonsa traagiseen iltaan. "Minun täytyy löytää veljeni." Köhäisen sitten ja käännyn hitaasti puolittain niin että takapuoleni osoittaa merelle. Toinen takasistani oli kerännyt hieman turvotusta ja se ei tosiaankaan tuntunut nyt kovin luotettavalta. Muitankin kehonosiani kolotti sen rytäkän jälkeen, kun laivan osien raapimana olin huuhtoutunut rantaan. Joudun puremaan jo huultani, mutta en aikonut luovuttaa. Ehkä olisi vielä toivoa. Vilkaisin vieraaseen, jonka läsnäolo antoi väkisinkin turvallisuudentunteen tässä vieraassa paikassa, olihan hän maininnut olevansa jostain ylänköhevosista vai mistä se oli? Nyt myöhemmin kun ajatteli, ehkä se tarkoitti sitä että täällä oli muitakin hevosia. Ehkä se tarkoitti myös ihmisiä.
"Olen Primavera." Sain lopuksi sanottua, kun katseeni kohtasi jälleen puoliverisen kaksiväriset kasvot. Ehkä jopa odottavasti katsoin vierasta, miten hän reagoisi, ehkä tarjoaisi apuaan tai sitten katsoisi paremmaksi vain häipyä paikalta kun suinpäin olin syöksynyt hänen syliinsä. Jälkiviisaana sitäkin miettien lehahti hienoinen puna poskilleni. Kamala miten häpeällistä, olin noin vain ryntäillyt päin vierasta luullen häntä veljekseni.
Lumia
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron