Rakkaus seisoo ikkunalaudalla [yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Rakkaus seisoo ikkunalaudalla [yksinpeli]

ViestiKirjoittaja kujakettu » 27. Heinä 2012 02:12

Tyttö on romuna
Monessa osassa

Tästä nyt puuttuis vain
Muiston jos turhan sais


Kyyneleet ovat juovittaneet poskesi niin pahasti, että voisi olla kulunut yli sata surullista vuotta. Ne näyttävät pahemmilta kuin jos poskillasi kiiltelisi veri, ne näyttävät kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja pahemmalta.
Olit vajonnut lannistuneena märkään maahan. Lannistuneena, yksinäisenä, vain kipusi kera.
Kehosi vavahtelee itkun voimasta joka on kuin aallot iskisivät teräviin rantakallioihin.
Mustat kiharat jouhesi lepäävät kasvoillasi kuin suruhuntu.
Tiesithän sinä sen ettei olisi pitänyt..
Olit oppinut sen jo kauan sitten.

Stop en rakastua saa
Se tietää vain surua ja murheeksi käy
Murheille stop
En rakastua saa
Se tietää vain surua
Hiljentäkää
Sydän hiljentäkää
Sydän hiljentäkää
Sydän hiljentäkää


Mä kohtalon vietäväks jään


Sade lankeaa yllesi kylmänä ja pistelevänä. Se antaa kaikelle jotenkin lopullisen tunnun.
Sinä et enää tiedä miten jatkaa. Toki olisi pitänyt ottaa huomioon se ettei mikään ole ikuista. Mutta miten olisit voinut?
Olit onnellinen. Ei silloin mietitä murheisia päiviä jotka saattavat joskus olla edessä tai saattavat olla olematta.
Mutta nyt yksinäisyys painaa sinua maata vasten kuin taivas olisi sementtiä ylläsi.

Minä olen kadulla
näen sinut joka paikassa

Siin on helvetisti järkeä
Et on koko ajan ikävä
Helvetisti järkeä


Tumma hahmosi piirtyy sateista ylänköä vasten lähes maalauksellisesti. Niin murheellisesti, näyttäen kipusi painon, mutta samalla jotenkin kummallisella tavalla lohduttavasti.
Kiharat jouhet valuvat alaspäin loppumattomana nauhana, kietoutuen rauhallisesti kylmään, märkään ruohikkoon. Polvesi ovat hieman ruhjeiset. Tummat jalat pitkine vuohiskarvoineen ovat osin suojelevasti ja kipusi näyttäen kehosi alla, toisaalta yhtä lailla välinpitämättömästi harallaan kuin olisit räsynukke.
Miten sattuu.
Kuin sinut olisi tiputettu taivaista.

Aamulla on ikävä
Päivä siinä välissä menee joten kuten
Mutta sitten illan tullen
Se on rumaa et me ei nukuta yhdessä

Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Minua ei nukuta
Mä en syönyt mitään
Ilman sinua ei enää
Se on paha et me ei taannuta yhdessä

Sä oot tuhannen kilometrin päässä


Tiedät että sinun on turha kohottaa katsettasi aaltoihin. Hän ei ole siellä, etkä tiedä olisiko kamalampaa nähdä hänet siellä vai nähdä se tyhjyys jonka tiedät olevan siellä.
Jos näkisit, voisit aina rientää alas ja koettaa hakea hänet pois.
Mutta jos meri olikin hänet vienyt...
Et kestäisi nähdä häntä elottomana.
Parempi näin.
Olet turvassa näin ja tiedät sen. Et vain koska hän pelasti sinut. Vaan siksi että tiedät.
Tiedät, muttet liikaa.
Tarpeeksi kipuun tosin, mutta tiedät että se menee vielä ohi.
Kunhan saat itkeä sen pois.
Jossain vaiheessa se helpottaa.
Hän elää kyllä sydämessäsi.

Kun pimeä laskeutuu, olet edelleen siinä. Et enää pysty itkemään, et, sillä tuska on pyyhkiytynyt jo sen yli liian vahvaksi. Sellaiseksi että mikään ei voi kuvata sitä. Ei itkeminen, ei huutaminen, ei kiljuminen, ei kerta kaikkiaan mikään.
Olisiko sitten lohduttavampaa antaa itsekin kavioiden luisua rinnettä alas?

Mutta sinulla on lapsi hoidettavana.

Hänen lapsensa.

Osa häntä.
Osa sinua.
Osa teitä.
Se kertoo että te olitte te.
Sinä ja hän.
Prinssi ja prinsessa.
Naurahdat synkästi.
Ei mitään sellaista..
Aquila ja Atlacas.
Täydelliset yhdessä.
Mutta ei todellakaan prinssi ja prinsessa.
Sellaisia on vain saduissa.
Ja sinun satusi on toisenlainen.
Paljon parempi.
Paljon syvempi.
Siinä on enemmän rakkautta.
Enemmänkin ehkä kaksi toisiinsa kietoutunutta köynnöstä jonkin vanhan puun haperoilla oksilla.
Se olitte te.
Omat virheensä, omat puutteensa ja heikkoutensa...
Silti pyyteettömästi, lujasti yhdessä.
Aina.

Nukahdat vaivihkaa.

Sateinen aamu
Pitkästä aikaa nousen aikaisemmin
Kuin ois pakko
Tahdon olla hereillä silloin kun
elämä muuttuu pitkin vuoden aikaa
Turha koittaa jäädä menneeseen

Kerrankin saattaa
Omistaa aikaa aivan pienen hetken;
Olla niin kuin joskus ennen
Mutta minkälainen olin silloin ennen?
Paljon avoimempi, paljon luottavaisempi kuin nyt


Aamu tuntuu paljon helpommalta.
Et ole ehjä ja tiedät sen, mutta silti tuntuu jotenkin toisenlaiselta.
Vedät syvään henkeä. Katsot hetken horisonttia, olematta varma näetkö kuitenkaan mitään.
Tuntuu jotenkin siltä kuin olisit juossut pitkän juoksulenkin ja tullut hakatuksi muutamaan otteeseen. Samana päivänä. Se vastaa aika hyvin fyysistä olotilaasi.
Niin voipunut, niin ontto ja heikko.
Mutta silti uskaltaudut yrittämään.
Yrität nousta jaloillesi - meinaat kaatua useamman kerran.
Lopulta seisot heikosti jaloillasi.
Jotenkin tyhjän oloisena.
Katseesi seuraa aavaa ulappaa.
Tuuli tempoo hiljalleen juohiasi merelle päin. Se kutittelee kaulaasi ja poskiasi.
Muistuttaa hetken hänen kosketuksestaan.
Hento hymy käy huulillasi kun kuiskaat sanat tuuleen.
Sanat, jotka varmaan vain tuuli itse kuulee.

En koskaan unohda sinua.

Henkäiset syvään, suljet silmäsi ja käännyt poispäin kallionreunasta.
Vaimeat askelet, kuin kulkisit kevyenä huntua pitkin.
Tuska laimenee kyllä.
Jonain päivänä.

Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille

Niinpä sinä menet
niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla
Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois
Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois


[Lyrics: Zen Café: Tyttö on romuna, Stop, Helvetisti järkeä, Tuhannen kilometrin päässä, Sateinen aamu, Pistät avaimen lukkoon]
kujakettu
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron