Your shine saved my day.

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Time » 13. Maalis 2012 20:57

Ssussu & Shining mukaan! 8)

AMOR

Hyrr.. Hiivatun talvi, kirosin mielessäni tätä lunta ja kylmyyttä, vaikka onnekseni pystyin toteamaan, että pahimmat kuukaudet olivat menneet jo ohi, olihan nyt jo maaliskuu ja kaikki tämä tonnien painoisiksi levyiksi liiskaantunut lumi oli alkanut sulamaan. Enhän minä loskakeleistäkään tykännyt, en sitten yhtään.

Syvän vihreä, uupuneisuuteni paljastava katseeni nousi hitaasti katselemaan tummaa horisonttia, jota vasten piirtyivät korkeat, jylhät vuoret. En ollut tohtinut lähteä jäisille vuorille kiipeilemään, vaikka vaarat ja seikkailut viehättivät minua paljon. Olin kuitenkin saanut jo tarpeeksi jännitystä elämään tajutessani, etten ollutkaan kuollut hyisen meren kylmiin syvyyksiin tai haiden teräviin hampaisiin. Tämähän oli oikea ihme. Nyt en kuitenkaan osannut iloita ehjin nahoin selviytymisestä, olin niin nuutunut ja huono tuulinenkin, kun olin saapunut tälle vieraalle maaperälle. Toivottavasti tämä ei ollut mikään pohjoisnapa, Grönlanti tästä vielä puuttuisi. Tuhahdin.

Ilta-auringon viimeiset säteet yrittivät kurotella vuorten toiselta puolen näyttämään valoa, mutta tämä kaikki alkoi näyttää jo hyvin epätoivoiselta. Kohta tulisi pimeää. Minulla oli nälkä, kylmä ja mikä harvinaista, hyvin turvaton olo. Kaikkea olin ehtinyt jo pienen pääni sisällä miettimään, jos tämä oli joku susien valtakunta, tai ihmisten rodeokaupunki, tai jos joutuisin vaikka kaivokseen töihin. Hyh, ajatuskin kauhistutti. Oltiimpa sitä taas niin positiivisella mielellä.

Nostelin raskailta tuntuvia, kohta jo maitohapoille meneviä jalkojani yrittäen epätoivoisesti vain kaivaa tietä tämän koskemattoman, märän hangen läpi edes tietämättä, muuttuisiko maisema ikinä aina uuden kumpareen tai mäen jälkeen. Roikotin valkoista, vaaleanpunertavilla sieraimilla siunattua päätäni, mutta pörröiset, pienet korvani tarkkailivat valppaasti tummuvaa iltaa, ympärilläni aukeavaa luontoa ja sen elämää. Pyh, mitä elämää mukamas? Huokaisin syvään ja seisahduin hetkeksi huiskauttaen rikkonaista häntääni levottomasti kirpeässä pakkasilmassa. Jostain olisi löydyttävä joku tai jotain, muutenhan vain nääntyisin tänne kamalaan paikkaan ja jäisin varmaan leijumaan tänne ikuisiksi ajoiksi vain yksinäisenä aaveena. Kylmät väreet saivat kehoni hätkähtämään. Noniin, nyt saivat luvan loppua nämä loputtomat tarinat, joita mielikuvitukseni jaksoi jauhaa ajatuksiini. Kyllä täältä selvittäisiin, kaikesta muustakin oltiin aina selvitty hengissä.
Time
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Sussu » 18. Maalis 2012 16:43

Shining

Metsässä leijuva hiljaisuus tuntui lähes rauhoittavalta. Ei ylimääräistä hälinää, puhetta tai mitään muutakaan sellaista. Vain miellyttäviä luonnon hajuja ja joitain vaimeita ääniä, jotka tosin eivät saaneet mieltäni täysin rauhoitettua. Olisin tosiaan ollut kiitollinen, jos olisin löytänyt jonkin sellaisen asian, mikä olisi saanut sen tehtyä. Ettei minun olisi tarvinnut koko aikaa ravata hermostuneena, peläten.
En omasta puolestani, vaan Lejkan puolesta. Tuntui suorastaan huutavalta vääryydeltä, että minulla oli kaikki niinkin hyvin. Ja minä olin kuitenkin vain minä. Kaikkea muuta kuin siisti talvikarvani yritti tehdä lähtöä ja kutitteli inhottavasti, mutta siinä kaikki.
Mieleni vaelteli jossain aivan toisissa maailmoissa. Aina välillä se kulki jonnekin menneisyyteen, niihin aikoihin, kun Troja vielä eli. Ja kun viimeisen kerran tapasimme, ja kun lopulta kuulin, ettei hän ollut enää keskuudessamme. Välillä palasin menneisyydessä niihin aikoihin, kun en ollut koskaan kuullutkaan Caraliasta. Ja sitten siihen kohtaan, kun tapasin Lejkan ensimmäisen kerran. Ja lopulta viimeisimpään tapaamiseemme.

Vaikka auringon säteet lämmittivät, minulla oli kylmä. Loskaa oli lentänyt askelteni takia pahimmillaan jopa vatsaani asti, ja jalkani olivat jo aivan märät. Se juokseminen oli saanut aikaan myös jomotusta lihaksissa, eivätkä jalatkaan tuntuneet liikkuvan enää niin hyvin kuin paria tuntia aikaisemmin. Nälkä melkein sattui vatsaan, mutten minä ehtinyt ajattelemaan syömistä. Mieleni ei tehnyt lainkaan havumetsän antimia, tai vaikka olisinkin löytänyt jotain parempaa, en olisi luultavasti pystynyt nielemään sitä.
Mutta vettä minun olisi hyvä juoda, sillä tunsin itseni myös janoiseksi ja nestehukka voisi olla astetta ikävämpi juttu. Ehkä sillä saisi myös hiukan huijattua nälkää, jos vain löytäisin jonkin vähän suuremman lätäkön..
Niin, kyllä sellainenkin menettelisi, jos lähistöllä ei ollut lampia tai jokia. Koska en luultavasti ollut koskaan aikaisemmin ainakaan keväällä liikkunut siinä osassa metsää, ei ympäristö näyttänyt kovin tutulta.
Oli vaikeaa arvioida, missä lähin juomapaikka sijaitsi. Tuskin minä lätäköstäkään mitään tappavaa sairautta saisin, mutta en minä nyt ihan mistä sattuu menisi maata nuolemaan.

Hidastin tahtiani käyntiin, mutten pysähtynyt. Jatkoin eteenpäin nopein ja lyhyin askelin, päätäni korkealla kannatellen ja vaalea, tosin liasta hiukan tummunut häntä levottomasti heilahdellen. Jostain kantautui sieraimiini vieras, melko voimakaskin hevosen ominaistuoksu, mutten kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Mieleni seikkaili jossain todellisuuden ja oman maailmani rajamailla, enkä olisi luultavasti tajunnut, vaikka joku olisi seisonut vain parin metrin päässä minusta.
Sussu
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Time » 29. Maalis 2012 19:48

Laskin hienopiirteistä, silti ponikokoista päätäni alemmas lähelle kiiltävän hangen märkää pintaa ja nuolaisin ahnaasti sen rikkomatonta pintaa sammuuttaakseni pahimman janoni. Suolainen merivesi oli inhottavasti pyrkiytynyt sieraimiini ja suuhuni tyrskyjen lyödessä voimakkaasti vasten valkeaa, voimatonta kehoani. Onneksi olin jostain syvältä sisimmästäni löytänyt tahdonvoiman, jonka avulla nyt tarvoin eteenpäin kirkkaassa hangessa, josta auringonsäteet heijastuivat kauniisti takaisin ylöspäin.

Vieras, voimakas tuoksu sai uupuneet lihakseni seisauttamaan liikeratansa ja näin ollen koko valkea, kostea kehoni pysähtyi. Ylväs, ponikokoinen pääni kohosi uteliaasti ylemmäs ja pörröiset korvani taittuivat kuuliaisesti eteenpäin. Kauaakaan ei tarvinnut katseella hakea, kun huomasin liinakon, piirtopäisen lajitoverin melkein jo puhe-etäisyydellä. Samalla hetkellä elämänhalusta palava liekki roihahti katseeseeni ja tuike suurissa, vihertävissä silmissäni katsoin hetken vierasta, naispuolista ponitammaa.
"Hoi!" Hihkaisin, toivottavasti vaaleaverikkö ei nyt säikähtäisi, ainakin toinen näytti hyvin sulkeutuneelta vain omiin ajatuksiinsa, eikä näyttänyt merkkejä siitä, että olisi huomannut minut.

"Neiti? Miss? Ms?" Varmistin vielä kaikilla osaamillani kielillä että toinen oli varmasti huomannut lähestymiseni. Toivoin vain, että lajitoveri ymmärtäisi edes jonkin kielistä. Enhän minä tiennyt mihin maahan olin joutunut. Kiinaan? Venäjälle? Ehkä jonnekkin eurooppaan? Puhahdin hiljaisesti ja astelin verkkain askelin lähemmäs vaaleaa, itseni tavoin pienikokoista nelijalkaista.
"Anteeksi mutta saisinko vaivata neitiä tovin?" Kysäisen sitten orimaisen reippaalla äänensävylläni kun olen varmasti saapunut puhe-etäisyydelle, mutta seisahdan varmuuden vuoksi hyvän välimatkan päähän vieraasta.
Time
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 12:45

Olin tosiaan jo ehtinyt upota syvälle ajatuksiini, kun jostain äkkiä kuului ääni. Hihkaisu. Tai jokin vastaavanlainen ääni kuitenkin, joka tuli melko varmasti toisen lajitoverin suusta.
Ja ensimmäinen ajatukseni sen huomattuani oli voi ei. Ääni ei kuulostanut edes tutulta, joten en voisi tietää, millaisen tapauksen kanssa joutuisen seuraavaksi juttelemaan. Toisaalta tietysti parempi, etten voinut olla vielä aivan varma siitä että tyyppi oli epämukava tuttavuus, mutta... Pysähdyin paikalleni, luimistaen vaistomaisesti hieman korviani. Käänsin jäykästi turpaani suuntaan, josta varsin iloinen hihkaisu oli kuulunut. Oliko se hyvä merkki? Jos kestäisin mahdollisesti yliaktiivista seuraa, niin eiköhän.
Sieraimet värähdellen vedin viileää ilmaa sieraimiini, jääden tarkkailemaan lähestyvää ponia. Tunsin olevani jopa poikkeuksellisen varma - ehkä olin vain liian väsynyt tai yhä omissa ajatuksissani alkaakseni täristä kauhusta, vaikka joku oli selvästi huomannut minut ja sanoi taas jotain. Neiti ja Miss ainakin. Naamioin kuivan naurahduksen yskähdykseksi, vaikkei tilanne varsinaisesti edes huvittanut minua. Joskus sitä vain reagoi hiukan vääränlaisilla tavoilla, vaikka siinä olisi melkein voinut olla reagoimattakin.

Sillä minun ei tarvinnut sanoa mitään, edes liikkua lähemmäs. Vain seurata katseellani kuinka jostain lähestyi kutakuinkin Lejkan kokoinen, muttei kuitenkaan ruunikko ori. Tosiaan, hän oli valkea, muttei näyttänyt kimolta. En uskonut tämän olevan kovin kaukana Lejkan ikäluokasta, ja siinä samassa jäin miettimään, miksi ihmeessä minä vertasin kaikkia hänen piirteitään heti ensimmäiseksi Lejkaan. Ikävä ja huoli puristivat entistä kovemmin rintaani, niin että hengitystahtini tiheni. Tai sitten se johtui vain tuosta vieraasta orista, joka tosin tajusi olla tunkematta heti ensimmäiseksi aivan lähelle.
Lejka vaipui ajatuksissani hetkeksi taka-alalle, palattuani täysin takaisin maan pinnalle vasta kun tuntematon esitti minulle kysymyksen. Menin hetkeksi aivan lukkoon, joka suuntaan ympärilleni neuvottomana vilkuillen. Miksei läheisyydessä ollut ketään muuta, jota tämä tyyppi olisi voinut ahdistella? Huokaisin kuin kohtalooni alistuneena, laskien päätäni hitaasti alemmas. Korvani pysyttelivät takakenossa, vilkuillessani hieman levottoman oloisena ja lihakset jännittyneinä tuntematonta.
"Mi... Toki", puristin sanat ulos suustani, vaikka se tuntui vaikealta. En ollut vähään aikaan puhunut tuntemattomille, ja nyt valkea halusi vielä vaivata minua.

Päätin kuitenkin kohottaa päätäni hitaasti vähän lähemmäs taivasta, osoittaen kuitenkin liioitellunkin selvästi, etten minä yrittänyt nousta arvojärjestyksessä hänen yläpuolelleen. Olisiko minun sitten pitänyt? Olinhan minä johtajan puoliso... vaikkakin se ajatus tuntui hyvin kummalliselta, puhumattakaan ilmaisusta puoliso. Pikemminkin vain säälittävä pieni tamma, joka olisi ollut valmis antamaan vaikka koko sydämensä johtajalleen ja jolle oli sattunut käymään niin hyvä tuuri, ettei rakkaus ollut täysin yksipuolista.
Hetken aikaa jo harkitsin, että olisin esittäytynyt. Mutta jos ori ei itse kertoisi ensiksi nimeään, häntä tuskin kiinnosti tietää minun nimeäni. Siispä vain tarkkailin hiljaa ja odotin, että reippaalta vaikuttava ori saisi sanottua asiansa. Vielä enemmän odotin sitä, että pääsisin pois tilanteesta.
Sussu
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Time » 06. Huhti 2012 10:01

Vihertävä katseeni seurasi uteliaasti liinaharjaista, näin kauempaa katsottuna hyvinkin nuorekkaan näköistä ponitammaa, joka taivutteli pienet korvansa takakenoon ääneni kuultuaan. Omat valkoiset, talvesta vielä pörröiset korvani sojottavat valppaina pystyssä. Päältäpäin arvioituna piirtopäinen vaikutti varsin levottomalta yksilöltä, mutten halunnut lyödä vielä lukkoon ensivaikutelmaa pienemmästä. Toki. Aah, sepä hienoa. Toivottavasti kielimuuri ei kasvaisi liian korkeaksi välillemme ja saisi toista entistä epävarmemmaksi seurastani. Toki myöntäisin itselleni sen faktan, että englanti ja latina sujuisivat minulta paremmin, kuin yleiskieli, mutta iskoin että lähes virheettömästi taitaisin senkin, kun tilanne kerta sitä vaati.. Mietin tarkkaan mietin muotoilisin sanani, mietin lausuisinko oikein sanat. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa tyhmältä siinä vain seistessä paikoillani mietteliään oloisena mitään sanomatta, joten päätin vain antaa puhevirran viedä, enkä liiemmin miettiä mitä sanoisin.
"Ömh.." Aloitin nyt pähkäillen miten voisin kertoa toiselle järkevän kuuloisesti sen, että valtameri oli tyrskyissään kuljettanut minut tänne aivan pieni hetki sitten.
"Suoraan sanottuna, olen vähän hukassa" Sanon sitten vihertävän, tuikkeella varustetun katseeni kohottaen siroon, melko laihaan ponitammaan.
"En tiedä missä olen ja miten päädyin tänne" Selvensin vielä hiukan oudolla aksentillani kuitenkin ollen ylpeä itsestäni siinä mielessä, että puhuin ymmärrettävästi ja oikeaoppisesti yleiskieltä, vaikka siitä oli pitkä aika kun olin viimeksi saanut harjoittaa sitä.
"Ja arvelen, että kaunis neiti voisi auttaa?" Kysyin sitten toista vihreillä silmilläni edelleen melko uteliaasti tarkkaillen. Ei pahempi, sanoisinko, ehkä hiukan aliravitun oloinen, mutta muuten ok.
"Ah ja anteeksi töykeyteni, olen Amor. Ja kaunottaren nimi on?" Esittäydyin vielä nopeasti perään ja ehdimpä udella tammankin nimeä, nyt kun tajusin etten ollut kertonut edes esittäytynyt. Valkeat korvani kävivät verkkaasti sivuilla ja takana ennenkuin palasivat valppaina höröön kohden liinakkoa, josta seisoin edelleen muutamien metrien päässä, kuitenkin puhe-etäisyydellä.

//EDIT: muokkasin tätä vähän, tuo huono suomi ei oikein tuntunut luontevalta :D
Time
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Huhti 2012 16:06

En osannut katsoa oriin, en osannut katsoa mihinkään muuallekaan. Silmien sulkeminen se vasta huonolta ajatukselta pääni sisällä kuulostikin, joten päätin välillä vilkaista valkeaan, välttäen kuitenkin suoraa katsekontaktia. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vieras alkoi puhua, minun oli kuitenkin kerättävä kaikki rohkeuteni. Vaikka se tuntui suorastaan vastenmieliseltä, pelottavalta, minä kohotin katseeni vieraan silmiin ja tuijotin. Samaan aikaan pelkäsin kuollakseni, kun toisaalta taas en tuntenut juuri mitään muuta kuin väsymystä. Ehkä sen takia en alkanut täristä, mitä nyt liikahtelin hieman rauhattoman oloisena paikallani.
Itseäni korkeampi muttei kuitenkaan mikään suuri ori teki heti ensimmäisenä selväksi, että hän oli hukassa. Uusi Caraliassa? Ehkä. Vilkaisin tätä kerran päästä kavioihin, vain takoakseni itselleni päähän, että toinen saattoi hyvinkin kuulua samaan laumaan kanssani. Siinä tapauksessa minun ei tarvitsisi edes pyytää häntä lähtemään. Mutta jos hän olikin laumaton, tai sittenkin metsäponi..
Puraisin puolivahingossa alahuultani niin, että hätkähdin aavistuksen verran. Mieleni kuitenkin rauhoittui hieman kuultuani, ettei ori tiennyt mihin hän oli päätynyt tai miten. Vasta rantautunut siis. Mutta mitä jos hän valehtelee? Olin vähällä murahtaa äänelle päässäni. Jätin moiset ajatukset omaan arvoonsa, vaikkei se aivan tapaistani ollutkaan. Ainakaan en halunnut uskoa, että tässä oli jokin koira haudattuna.

Kuultuani orin esittämän kysymyksen minä kohotin katseeni hetkeksi tuntemattoman silmiin. Tosiaan, minun pitäisi unohtaa pelkoni ja auttaa tätä tapausta. Vain niin hän saa minusta sen, mitä haluaakin. ...eli kaiken mahdollisen tiedon Caraliasta, laumoista ja sellaisesta, niinhän? Mitä muutakaan hän olisi minusta halunnut? Raiskata tai ehkä tappaa ja repiä osiin? Mielikuvitukseni lähti laukkaamaan jo niin kovaa tahtia, että hengitykseni tahti tiheni. Päätin nopeasti tyhjentää mieleni kaikista ajatuksista, nyökäten nopeasti ennen kuin ehtisin tulla toisiin ajatuksiin. Tietenkin auttaisin häntä parhaani mukaan.
"To-toki", sönkötin vielä. Häpeä pyyhkäisi ylitseni niin voimakkaana, että pelkokin jäi toiselle sijalle, joten vilkaisin kerran jalkoihini ennen kuin nostin katseeni taas oriin. Katseessani näkyi myös ripaus hämmennystä. Kaunis neiti? Tukahdutin epäuskoisen, ilottoman naurahduksen. En ehtinyt kuitenkaan selvitä ensimmäisestäkään järkytyksestä, kun ori sitten esitteli itsensä ja meni taas nimittämään minua kaunottareksi, jolloin aivoni tuskin ehtivät rekisteröimään hänen nimeään. Amorko se oli?
"Shining", ilmoitin niin nopeasti, etten ehtinyt ajattelemaan tai änkyttämään. Saatoin hetken aikaa olla jo melkein ylpeä itsestäni. Vilkaisin jälleen vähän arasti kavioihini, kunnes pakotin katseeni nousemaan.

Ori... Amor näytti olevan niin pihalla olinpaikastaan, että hän tuskin edes tiesi saaren nimeä. Siitä olisi ihan hyvä lähteä. Mitä muuta minä hänelle kertoisin? Laumoista ja rajoista. Osaisinko kertoa kaiken ymmärrettävästi? Mitä jos se menisi vain änkytykseksi? Entä jos se olisi niin tylsää, ettei hän jaksaisi kuunnella? Vedin syvään henkeä ja päätin rauhoittua, ennen kuin aloitin rauhallisesti.
"Tämä saari... on nimeltänsä Caralia. Täällä ei ole ihmisiä", aloitin, huomaten kylmien väreiden kulkevan äkkiä lävitseni jo muistellessani, mitä he olivat minulle tehneet. Mutta se oli menneen talven lumia.
"Kuusi hevoslaumaa kylläkin, joilla jokaisella on omat alueensa. Niiden rajoja vartioivat rajavartijat, jotka pitävät huolen siitä, että hevoset ja ponit pysyvät oikeilla alueilla. Yhteismaa taas sijaitsee saaren keskellä, siellä kaikki saavat kulkea vapaasti. Ja sitten on laumattomien alue, mutta he ovat siellä vähän niin kuin.. eristettyinä." Toistaiseksi olin hoitanut tilanteen ihmeen hyvin.
"Laumoihin hevoset valitaan värin ja koon mukaan. En tosin tiedä, miten tarkkaa se on. Riippuu ehkä johtajastakin. Väittäisin silti, että sopisit parhaiten joko vuoristoponiksi tai metsäponiksi", jatkoin. Toivottavasti en kuulostanut turhan.. ohjailevalta. Minähän vain yritin auttaa.
"Sinun pitäisi siis hankkiutua johtajan puheille mahdollisimman pian. Laumattomia ei katsota hyvällä. Ja tällä hetkellä me olemme vuoristoponien alueella", lisäsin vielä, päättäen kuitenkin lopultakin hiljetä.

Hienoa. Olin varmasti unohtanut jotain tärkeää, mutta siinä nyt oli kaikki aikalailla tiiviissä paketissa. Ja jos tämä Amor oli halukas liittymään laumaan, niin sitten minä vasta hommani olin hyvin hoitanutkin. En tosin olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka metsät olisivat kuulostaneet hänen mielestään vuoristoja paremmalta vaihtoehdolta. Ja jossain mielessäni aloin vaipua menneisyyteen, niihin aikoihin, kun olin vielä laumaton. Kun en ollut koskaan kuullutkaan Lejkasta, ja sitten tavannut itse johtajan ihan vain sattumalta.
Mutta sitten havahduin takaisin oikeaan aikaan. Mielessäni pyöri asioita, joita olisin voinut sanoa, muttei mitään erityisen tärkeää. Siksi tyydyinkin vain katselemaan hiljaa ja odottavasti valkeaa, ehkä hieman mietteliäänkin näköisenä. Ja osittain hämmentyneenäkin. Olinpa minä puhunut paljon ja ihmeen selvästi..
Sussu
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Time » 16. Touko 2012 10:29

Syvän vihreiden silmieni yrittäessä tavoittaa nuoren ponin katsetta toinen vain vilkuili hermostuneen oloisena ympäristöön viimein pikaisesti minuun vilkaisten. Katseesta ja muustakin olemuksesta huomasin sen pelon, jonka viimein suora katsekontakti todisti, kun tamma viimein keräsi rohkeutensa voidakseen vastata katseeseeni. Liinakko katsoi minua kuin petoa, joka aivan hetkessä söisi tuon yhdessä suupalassa.
"Hei en minä sinua aio syödä." Naurahdin hiljaisesti, rennosti valkeaa, talvikarvasta pörröistä päätäni pienesti sitten katseeni jälleen liinaharjaiseen palauttaen.

Ääni värähtäen tamma sitten tokaisi auttavansa. Höristin pienet, terävähköt korvani tummempaa, nuorempaa kohden uteliaasti.
"Shining" Toistin mietteliäästi hetkeksi vihertävän katseeni eksyessä vielä aavistuksen lumiseen maisemaan.
"Minun kielessäni nimesi olisi Splendentia" Sanoin sitten pienen hymynpoikasen kera arahkolta vaikuttavalle lajitoverille.
"Mutta kaunis nimi sinulla on." Lisäsin vielä perusilmeen kera. Kun tarkemmin tammaa katseli, huomasi että toinen hermostui kehuistani, tai ainakin siltä vaikutti. Miksikähän niin? No ehkä kaikki eivät pitäneet kehuista. Mutta kehuminen oli niin pinttynyt tapa, että tuskin eden huomasin sitä itse. Syvään ensin henkeä vedettyään nuori neitokainen avasi sitten suunsa ja yllätyksekseni puhui melko suorasukaisesti, ei liian nopeasti, eikä liian hitaasti.
"Caralia" Toistin sanaa suussani maistellen, ei kyllä kuulostanut tutulta. Liekö joku aasian saarista tai jotakin?

Tamman pitkän selityksen jälkeen tuijotin häntä kuin tyhjää, suu auki.
"Siis täh?" Sanoin hieman vajaan kuuloisesti.
"No johan tuli informaatiota." Sanoin hämmentyneesti naurahtaen tuikehtivan, uteliaan katseeni sitten silmäillessä piirtopäistä.
"Metsäponit ja vuoristoponit." Tirskahdin sitten, kun kertasin tamman sanoja mielessäni. Aika kummalliset nimet laumoilla, pakko myöntää.
"Ja sinä olet vuoristoponi?" Sanoin sitten hetken miettimisen jälkeen ja katsahdin kysyvästi liinakkoon.
"Ja johtajasi on?" Suustani tulvi kysymyksiä toisen perään. Olin hiukan sekavassa mielentilassa yrittäessäni käsitellä kaikkia tamman kertomia asioita mielessäni. Työnsin kuitenkin nyt kaikki ajatukset mielestäni ja jäin odottamaan rauhallisesti Shiningin vastaavan kysymyksiini.
Time
 

Re: Your shine saved my day.

ViestiKirjoittaja Sussu » 12. Kesä 2012 16:23

Hätkähdin hiukan orin rennot sanat kuullessani, enkä osannut oikein päättää olisinko halunnut vajota maan alle vai ehkä sittenkin vastata jotain. Olin kuitenkin liian hämmentynyt edes avatakseni suutani, jolloin huuliltani karkasi vain hiukan hämilliseltäkin kuulostava naurahduksen tapainen. Toinen ei siis ajatellut syödä minua.. Olihan se ihan lohduttavaa kuulla, mutta joka tapauksessa minua meinasi hävettää se, että vaikutin siltä kuin olisin olettanut jotain sellaista. Olin jo vähällä nyökätä kun tulin ajatelleeksi kuinka typerä vastaus sekin olisi, ja päätinkin vain kohottaa suupieliäni sen verran, että sen saattoi tulkita kummalliseksi hymyksikin.

Amorin toistaessa ääneen nimeni, kulkivat kylmät väreet yllättäen pitkin selkääni ja olin vähällä hätkähtää. Orin äänensävy oli hiukan mietteliäs ja minä pysyttelin hiljaa, kunnes valkea sitten kertoi mitä nimeni olisi hänen kielessään. Minulla ei ollut pienintäkään ideaa, mikä se hänen kielensä oli, mutta Splendentia.. Hiukan hämilläni hymyilin taas, sillä kertaa aidommin. Ei se oikeastaan kuulostanut pahemmalta, mitä nyt hiukan hassulta. En kuitenkaan päättänyt kommentoida asiaa sen kummemmin, ainakaan sen jälkeen kun hänen kehunsa nimestäni saivat pienen kuumotuksen tuntumaan taas poskillani.
Ehdin jo melkein pelästyä koko nopean selitykseni menneen aivan ohitse, kun Amorin ensimmäiset sanat olivat siis ja täh. Olin vähällä jo aloittaa koko sönköttämisen alusta, mutta orin sanat keskeyttivät minut. Pieni hymy nyki taas suupielilläni ujona, eikä kadonnut vaikka Amorin seuraava tirskahdus hämmensikin minua taas vähän lisää. Vakavoiduin kuitenkin vähän siinä vaiheessa, kun ori avasi taas suunsa. Ja sinä olet vuoristoponi kuulosti samaan aikaan toteamukselta ja kysymykseltä, johon minä vastasin vain reippaalla nyökkäyksellä hetken miettimistauon jälkeen. Minä tosiaan taisin olla vähän ajatuksissani..

"Lejka", vastasin kuitenkin lähes heti seuraavan kysymyksen perään, "tai siis, Leímaj Jeek Skrák." Vilkaisin orin nimen lausuttuani taas vähän hämilläni maahan, vaikka olinkin uskaltanut katsoa suoraan Amorin kasvoihin jo pidemmänkin aikaa. En voinut olla taas ajattelematta, mitä ruunikolle kuului. Oliko hän kunnossa ja jos oli, niin millaisessa. Yritin kuitenkin keskittyä siihen hetkeen ja Amoriin, vaikka ajatukseni lähtivät taas harhailemaan.
"Hän on oikein mukava ja rehti, uskoisin sinunkin olleen tervetullut laumaan. Jos.. jos siis tahdot", vastasin hiukan epävarmana, katseeni taas Amorin kasvoihin kohottaen.
Mukava ja rehti tosiaan, ja minun rakkauteni kohde, sekä todennäköisesti sokeana harhailemassa ties missä, hyvä jos hengissä.. Jouduin kääntämään katseeni hetkeksi pois, syvään hengittäen.

[Töksistä töks ja anteeksi kesto!]
Sussu
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron