Hey brother

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Hey brother

ViestiKirjoittaja Wohweli » 08. Tammi 2014 09:42

Ghrian
» Mukaan Geest ja Gealach

Aamu teki hidasta ja laiskaa tuloaan, mutta pimeys pysyi yhä järkähtämättä paikoillaan. Merimatkan aikana nuoren tinker rotuisen silmät olivat kuitenkin tottuneet pimeään ja jo lyhyessä ajassa hän oli pystynyt näkemään selvästikin ympärilleen. Vesi oli hyistä, mutta ei aiheuttanut rankkoihinkin olosuhteisiin tottuneelle Ghrianille juuri lainkaan päänvaivaa. Pieni nipistely ei tuntunut missään suht tuoreiden mustelmien rinnalla.

Hiljaa mielessään ori vain toivoi pitkälle merimatkalle nopeaa päätöstä. Hänet oli neuvottu tälle suunnalle vähän liiankin ystävällisesti joka sai Ghrianin ajattelemaan mahdollista palturin puhumista. Entäs jos hän ei löytäisikään saarta? Aikansa uiskenneltuaan vain vajoisi pohjaan ja hukkuisi? Miten hän ei ollut aiemmin tullut edes ajatelleeksi kusetetuksi tulemisen mahdollisuutta ja kääntynyt takaisin maihin vielä silloin kuin se olisi ollut mahdollista.
Takaisinpäin samanlaista matkaa hän ei kuunaan jaksaisi uida. Naurettavaa miten häntä oli saatettu vetää turvasta näin helposti. Ghrianin teki mieli vain painaa päänsä syvyyksiin ja antaa meriveden jäädyttää hänen aivonsa. Häntä kiukutti ja suututti. Vasta ärhäkkä polkaisu etusella vettä vasten sai hänet muistamaan veljensä paremmin. Gealachin.. Isoveljen joka oli aina ollut heistä se kiivaampi. Veljen jonka takia hän loppujen lopuksi tajusi olevansa nyt tässä. Epätoivo oli hiipinyt esille salakavalasti ja Ghrian todella pelkäsi alkavansa itkeä. Eihän kukaan olisi näkemässä, mutta ei mieleltään vahvoilla oreilla ollut tapana itkeä. Mitä Gealachin sanoisi jos näkisi hänet nyt tässä? Keskellä valtamerta, täysin luovuttaneena ja itkukurkussa. Häpeä valtasi kirjavan hetkessä ja sai tämän laskemaan päätään alemmas kuin yrittäen kätkeä sen paksujen ja kiharoiden jouhien alle.

Aurinko esitteli viimein ensimmäiset säteensä, mutta mielessään herasilmä ehti jo manata kohtaloaan ja sitä ettei näkisi aamuaurinkoa kauneimmillaan. Hänen aikansa olisi nyt, loppu koittaisi.
Lokin hiljainen äännähdys sai orin kuitenkin höristämään pian korvansa. Oliko hän kuullut oikein? Pieni toivon kipinä raapaisi Ghrianin rinnassa, kun tämä taivutti korviaan entisestään kuullakseen paremmin. Uusi linnun äännähdys sai tämän liikkelle ja puskemaan toiveikkaana tyyntä merimassaa vasten. Sitten hän näki sen. Rannan.
Uupumuksesta ja väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan, puhumattakaan negatiivisista ajatuksista. Ne kaikki olivat tiessään ja ropisivat irti orista tämän uidessa vauhdilla kuivaa maata kohden. Pian hän pääsisi lepäämään!

Ghrian otti ensiaskeleet kuivalle hiekalle rohkein mielin. Hän tunsi itsensä oikeaksi selviytyjäksi joka oli juuri selättänyt meren mahdin, vaikka se ei hurjimpia kasvojaan ollutkaan hänelle esitellyt. Tinker kääntyi katsomaan suunnalle josta oli tullut, tähystäen katseensa pitkälle horisonttiin. Pieni tyytyväinen hymähdys lipesi kauttaaltaan märän kirjavan suupieliltä.
Hän oli todella tehnyt sen. Ajatus oli häkellyttävä, niin uskomaton ja käsittämätön. Ghrian ei olisi eläissään uskonut elämänsä kokevan näin suuria mullistuksia. Paljon oli tapahtunut tajuttoman lyhyessä ajassa. Tuskin ori itsekään meinasi pysyä kyydissä sattuman heitellessä häntä suuntaan jos toiseen.
Wohweli
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Geest » 13. Tammi 2014 01:25

Gealach

Gealach oli pitkästä matkasta väsynyt ja makasi nyt lehtimetsän varjossa lepäämässä. Aika vierähti aina seuraavaan aamuun. Ori havahtui hereille, auringon osuessa tämän silmiin lehtien lomasta. Gealach siristeli hetken silmiään ja katseli ympärilleen. Tinker nousi ylös ja ravisteli itsensä roskista, jotka peittivät oriin toisen kyljen. Ori lähti kävelemään takaisin rannalle päin, keräilemään itseään. Gealach ei voinut uskoa selviävänsä matkasta, mutta ihmeen kaupalla hän on toivottavasti nyt oikealla saarella.

Aamuaurinko säteili lehtien lomasta jo melko korkealla. Gelach käveli rauhallisin askelin rantaan päin miettien, jos näkisi perheensä vielä edes kerran. Se kuitenkin olisi mahdotonta, koska emä on kuolleena ja veli luultavasti jo tämän seuraaja laumassa.
Perheen tullessa taas mieleen, alkoi oriin veri taas kiehua ja tämä mietti miksi ihmeessä edes lähti lauman luota, miksi lähti tälle saarelle josta ei pääsisi enää pois. Raivoissaan hän asetti korvansa jyrkkään luimuun ja mielen sokeus valtasi oriin.
Gealach lähti laukkaamaan rannan suuntaan. Ori oli melkein jo rannalla. Korvat luimussa ja mieli sokeana tämä pysähtyi äkillisesti, nousi takajaloilleen huutaen raivoisasti kovaan ääneen paiskaten etukavionsa voimalla yhteen puista. Osuma oli puulle sen verran kova, että se katkesi. Puun katkeamisen toimesta tullut rasahteleva, kova ääni kaikui, lähes hiljaisessa metsässä. Gealach puuskutti, korvat yhä luimussa ja mieli mustana. Gealach päästi murahtavan äänen ja lähti vihaisena kävelemään metsässä rantaa myötäillen, aivan rannan lähellä, toivoen, että pian tapahtuisikin jotain.
Geest
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Wohweli » 13. Tammi 2014 05:42

Herasilmät tuskin malttoivat irrottautua horisontin tarjoamasta näyttävästä maisemasta. Ylpeys suorastaan loisti kirjavasta ja tavallansa hän toivoi, että hänen äitinsä olisi nähnyt tämän. Tuo olisi ollut takuulla ylpeä nuorimmasta pojastaan. Gealachinkaan läsnäoloa ei Ghrian olisi surrut. Ikävä veljeä kohtaan oli riipivän tuntuinen. Että hänen pitikin päästää isoveli tuollalailla lähtemään. Kaikki olisi nyt toisin jos hän olisi ajoissa ehtinyt puhumaan tuolle järkeä päähän. Siten tältä kaikelta olisi vältytty. Siltä, että hänet yritettiin tappaa ja siltä, että hän melkein itse tapatti itsensä hyppäämällä meren sekaan. Ghrian tahtoi syyllisen, mutta tiesi itsekin liian hyvin, ettei voisi kantaa veljelleen kaunaa, saati olla hetkeä pidempään vihainenkaan.

Raivoisa, mutta kaukainen huuto havahdutti suuren orin oitis mietteistään ja sai ottamaan muutaman hätäisen askeleen sivulle. Mikä kumma se oikein oli? Katse kiersi oitis ympäristön läpi, eikä yksikään elävä olento takertunut tarkkaan katseeseen. Inhottavat ajatukset hiipivät Ghrianin mieleen, mutta järki tuli jo nopeasti niitä vastaan.
Kirjava otti muutaman askeleen sisämaata kohden ja yritti yhäkin katseellaan saada näkyviin mahdollista huutajaa. Ranta näytti kuitenkin autiolta aina siihen hetkeen asti, kunnes jotakin tummaa näytti lähestyvän metsänreunaa pitkin.
Ghrian otti varauksellisesti yhden askeleen taaemmas, mutta uteliaisuus pidätti katseen liikkuvassa kohteessa joka hiljattain muotoutui hevosen muotoon. Korvat nousiva pienestä epävarmasta luimusta hörölle, samalla kun tinkerin toinen etujalka liikahti edemmäs.

Voisiko se olla!?
Orin sydän jyskytti nopeatempoisella tahdilla sillä tämä ei kerta kaikkiaan kyennyt uskomaan enää edes omia terveitä silmiään.
"Gealach.." veljen nimi lipui suulta ensiksi vain hiljaisena kuiskauksena joka velloi epäuskoisuuden pyörteessä.
"Gealach!" Ghrian sai koottua itsensä huudahdukseen ja lähtikin laukkaamaan ilmettyä veljensä kuvajaista kohden. Ei hän voinut erehtyä. Kyllä hän nyt oman veljensä tunsi! Paremmin kuin hyvin oikeastaan! Suupielet kaartuivat hymyyn ja onnellisuuden riemun pystyi näkemään kauas miltein valkeasta orista. Nuorempana Ghrian olisi varmasti innostunut heittämään jopa muutaman hurjan pukin, mutta tällä kertaa hän halusi vain nähdä veljensä lähempää, nähdä sen miten hyvin tämä voi!
Wohweli
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Geest » 16. Tammi 2014 16:34

Gealach

Tumma, kirjava ori asteli korvat edelleen luimussa metsän laitaa myöten. Gealachin koko kehosta huokui suunnaton viha ja suuttumus. Hän ei vain voinut ymmärtää omaa tyhmyyttään ja oli sen takia itselleen vihainen. Orin mielessä kävi jopa itsemurha. Tyhmyytensä ja vihansa keskellä ori ei tahtonut elää ja kantaa taakkaa mukanaan hautaan asti. Epävarmuus tulevaisuudestaan ei ainakaan rauhoittanut oriin mieltä. Itsemurha kuulosti jopa hyvältä kaiken vihan keskellä. Mielikuva emänsä jälleen näkemisestä tuonpuoleisesta houkutti tässä tilanteessa, kun ei ollut ainuttakaan läheistä ympärillä.

Tunnekuohun valtaamana Gealach ei nähnyt rannalla olevaa hevosta. Mieli mustana, katse maassa ja ryhti matalana ori vain jatkoi kävelyään metsän laidalla. Ori kuitenkin havahtui huutoon, jossa kuuli oman nimensä. Ori pysähtyi huudon kuullessaan, nosti korvansa pystyyn ja katseensa maasta huudon suuntaan. Hiljalleen ori nosti päänsä matalasta ryhdistä, korkealle nähdäkseen paremmin. Vaalean erittäin tutun näköisen ja kuuloisen hahmon erottaessaan tarkemmin laukkaamassa oriita kohti, joutui Gealach siristämään silmiään. Gelechin sydän jyskytti jännityksestä kovempaa kuin koskaan ennen. Orin keho jopa jäykistyi tyystin.
”Mitä?..” Gealach sanoi hiljaa.
Voiko.. Voiko tuo olla?, ori ajatteli. Gealach siirtyi rauhaisin askelin kohti rantahiekkaa, silmiään yhä siristellen. Astuessaan hiekalle Gealachin epävarma ilme muuttui iloisemmaksi ja jännitys sisällä haihtui kokonaan.
”Kyllä, kyllä se on.” Ori sanoi iloisemmalla äänensävyllä. Tajutessaan Ghrianin ollessa oikeasti nyt tällä samaisella saarella, pinkaisi Gealach nopeatempoiseen ja tarmokkaaseen laukkaan veljeään vastaan.
”Ghrian! Oletko se tosiaan sinä!?” Gealach huusi laukatessaan kohti Ghriania hymy kasvoillaan. Äskeinen vihan purkauskin hävisi Gealachin mielestä välittömästi nähdessään veljensä. Ori ei voinut uskoa tätä edes todeksi. Gealach ei ole pitkään aikaa tuntenut näin suurta ilon tunnetta kuin nyt.
Geest
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Wohweli » 17. Tammi 2014 23:27

Vauhdin hidastaminen ei käynyt mielessäkään, päinvastoin. Ori senkuin lisäsi vauhtiaan jolla tämä syöksyi veljeänsä kohti. Tuskin Ghrian halusi uskoa enää mielenterveyttäänkään, kun näki Gealachin suuren tumman hahmon niin selvänä.
Riemu oli revetä uskomattomiin mittoihin, kun Ghrian kuuli veljensä äänen joka paljasti tuon tunnistaneen hänet. Se oikeasti oli Gealach! Irlannin cob jymisti mittavan välimatkan vauhdilla umpeen ja seisahtui pienesti henkeään haukkoen veljensä edelle kasvot riemua ja hymyä loistaen.
"Minä se olen! Ilmielevänä!" Ghrian sai sanottua tunnekuohunsa lävitse ja heilautti päätänsäkin saaden pitkät jouhensa tekemään lyhyen tanssahduksen ilmassa.

"Et tiedäkään miten paljon olen sua ajatellut! Ettäs kehtasitkin jättää mut sinne yksin," kirjava puheli muka syyllistävällä äänellä, vaikka pahaa hän ei todellakaan tarkoittanut.
"Kun lähdit laumasta ne yrittivä pistää mut heti kylmäks," orin oli pakko saada kertoa. Hän tiesi, että saisi veljensä kyllä lähtemään takaisin kotiin ja pistämään lauman takaisin kuriin. Gealachille ja tämän raivopäiselle voimalle ne eivät mahtaisi mitään, tuskin kukaan edes uskaltaisi kohdata hänen veljeään vihamielisissä merkeissä. Niin paljon raakaa voimaa, Gealach olisi takuulla saanut vuoretkin vaihtamaan paikkaa niin tahtoessaan.
"No palataanko heti takaisin? Otetaan lauma takaisin haltuumme, johdetaan yhdessä ja annetaan äidin olla ylpeitä!" Ghrian puheli haaveen omaisesti ja otti muutaman sivuun johtavan askeleen meren suuntaan.
"No tuletko?" oli kannustava kysymys johon Ghrian osasi odottaa vain hyväksyvää vastausta. Tämä saari vaikutti jo rantaa myöden tylsältä. Kotona vuorilla heillä olisi paljon valtaa ja mahdollisuuksia, edessä täysin uusi elämä!
Wohweli
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Geest » 04. Helmi 2014 22:56

Gealach

Laukkasin matkaa tavoittavin ja korkein askelin veljeäni Ghriania kohti. Hymy kasvoillani oli selkeä ja iloisuuden tunne sisälläni syvä. Näin en ole tuntenut aikoihin. Lisäsin vain vauhtiani. Rannan pehmoinen hiekka suorastaan roiskui, kun asetin raskaan laukka askeleen saattaman kavioni siihen. Vauhdin kiihtyessä ja etäisyyden pienetessä ei ollut tietoakaan pysähtymisestä. Riemun tunne oli niin suuri, että teki vain mieli laukata.

Ghrianin pysähtyessä löin itsekin liinat kiinni. Yrittäessäni pysähtyä, tynnyrimäinen ruumiini jatkoi kuitenkin matkaansa liukuen, lähes istueltani, rantahiekkaa sivuille roiskien. Kun viimein pysähdyin nousin kaikille neljälle jaloilleni ja katsoin iloisena veljeäni hieman hengästyneenä. Melkein teki mieli halata Ghrinia, mutta hillitsin tunteeni.

Ghrian avasi ensimmäisenä suunsa. Kuullessani, mitä lauma oli tehnyt hänelle lähtöni jälkeen sai minut pienen raivon valtaan ja huomasin veljeni olevan täynnä ruhjeita. Mutta ilon ja jälleen näkemisen tunne oli vahvempi, mikä hillitsi vihan purkaukseni.
”Anteeksi Ghrian. En osannut ajatella silloin. Kun oli se äidin kuolema ja..” Keskeytin puheeni ja katsoin hieman syyllistyneenä veljeäni.
”Mutta he saavat maksaa, sen lupaan.” Äänensävyni muuttui raivokkaammaksi ja teräväksi, ilmeenikin muuttui pelottavan tyyneksi. Polkaisin toisella etujalallani rantahiekkaan ja nyökkäsin vielä veljelleni hymähtäen.
Seurasin veljeäni katseellani, jonka sivuttaiset askeleet vievät meren suuntaan. Ghrianin sanat saivat minut taas 'vaihtamaan puolta'. Vaikka olin juuri edellispäivänä rantautunut tälle saarelle olin valmis lähtemään veljeni matkaan, ottamaan lauman takaisin haltuumme. Kotiin paluu tuntui nyt hyvältä ajatukselta, vaikka tiesin etteivät asiat sielläpäin ollut enää entisellä mallillaan.

Katseeni vilkaisi hetkellisesti merta ja siirtyi takaisin Ghrianiin. Pieni epävarmuus sisälläni oli, että selviänkö matkasta uudestaan. Minua myös kiinnosti mitä saarella on, vai onko kenties yhtään mitään. Kuitenkin päätin ottaa riskin ja otin muutaman askeleen Ghriania kohti ja kävelin hänen ohitseen. Pysähdyin parin askeleen päähän katsoen merta ja käänsin pääni veljeni suuntaan. Pieni hymy nousi kasvoilleni ja nyökkäsin kerran.
”Mennään. Meillä on kalavelkoja maksettavana. Minun veljeäni ei pieksetä ilman minun lupaa.” Sanoin totisella äänellä, kuitenkin pientä leikkiä laskien.



[Joo sori nyt vielä tätä hän- muodosta minä- muotoon vaihtoa]
Geest
 

Re: Hey brother

ViestiKirjoittaja Wohweli » 10. Helmi 2014 02:15

Ghrian valehtelisi jos väittäisi ettei olisi tuntenut silkkaa hyytävää mielihyvää, kun näki veljensä oikein ilahtuvan uutisista jotka hänellä oli tarjoilla. Myös ruhjeet viestivät etteivät entiset laumatoverit olleet suotta säästelleet voimia, vaan todella yrittäneet ottaa Ghrianin hengen irti ruumiista. Gealachin alkaessa pahoitella alkoi Ghrian vain pudistelemaan päätään pienen vinon hymyn kera, anteeksi pyytely ei sopinut hänen veljelleen.
"Älä suotta pyytele anteeksi," ori ehtii sanoa kunnes kuuleekin jo veljensä makeat lupaukset kostosta. Juuri nuo sanat hän oli halunnutkin kuulla. Siinä he seisoivat, pelottava ori kaksikko molemmilla suupielet kohonneena terävään sekä ovelaan hymyyn. He eivät olleet erillään mitään, mutta yhdessä vallan tuhoisa luonnonvoima ja sen he molemmat tiesivät. Heidän voimaa ja mahtia pääsisi ensiksi maistelemaan tietysti petturilauma. Ghrian oli varma, että Gealachin pieni kurinpalautus ele saisi kaikki palaamaan ruotuun.

Kun Gealach näyttää suostuvan ehdotukseen helpommin kuin kirjava olisi äkkiseltään edes uskonut, ei hän voinut olla nyökkäämättä tämän suuntaan tyytyväisenä. Veljen sanat saavat orin naurahtamaan matalaäänisesti.
"Minulla onkin jo muutama varteenotettava suunnitelma. Tahdotko kuulla?" puol herasilmäinen kyseli ja lähti samalla harppomaan pehmeää rantaa pitkin, suunnistaen rohkeasti takaisin merta kohden.

Percival

Arvilla voimakassävytteisesti kirjottu ori tallusti hietikkoa pitkin selvän uupuneena. Hän ei tiennyt mistä tuli tai edes minkä lauman rannalla taivalsi. Asiaksi erikseen oli luettavissa se, että kiinnostiko Percivalia edes tämä hiuksenhieno yksityiskohta. Laiskasti ori kuljetti päätään alhaalla ohuen kaulansa varassa ja puuskahti hieman tuohtuneena.

Vaimea puheensorina etäällä, suoraan edessä sai orin kuitenkin kohottamaan päätään ja suunnistamaan verestyneiden silmiensä katseen valppaana eteenpäin. Kaksi suurta hevosta näytti kävelevän rinnatusten merta kohden ja silkassa ärsyttävyyden kierteessä ori päätti sanoa kaksikolle pari valittua sanaa. Percival nosti laukan ja kuroi välimatkan umpeen jääden kuitenkin selvästi kaksikon selkäpuolelle kääntyen katsomaan kaksikkoa lähinnä pilkallisesti.
"Oli pakko ihan tulla tarkistamaan, että valaat löytävät takaisin mereen," Percival laski naljahduksen suultaan happamaan sävyyn.
Wohweli
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron