Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisin...

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisin...

ViestiKirjoittaja Maikku » 30. Kesä 2012 19:06

Dragnist Enri

Havaintojeni perusteella ryhmämme hajannuttua olin jäänyt yksin tähän meren laidalle seisomaan vettä valuvana kuin uitettu koira. Uimassahan minä olinkin ollut ja tänne päätynyt. Vihdoinkin oli vastaamme tullut jotakin niin suurta, että olimme voineet jäädä tänne pysyvästi. Tai niin muut ajattelivat ja hajaantuivat. Minä tässä olen tuumaillut, että korkealla porottavan auringon lisäksi täällä voisi olla aivan hyvin muitenkin tappavia asioita. Esimerkiksi vaikka vieraita kasveja tai villipetoja. Ei ollut siis mikään ihme, että muiden jo mentyä minä yhä tapitin tässä paikoillani pohtivan näköisenä.

Veikkaisin, että löytämämme paikka oli asuttu. En ollut nähnyt kumppanieni lisäksi vielä elonmerkkejä, mutta rutkasti kavionjälkiä kylläkin. Tässä oli pähkinä purtavana jos toinenkin. Asustiko täällä siis hevosia? Olisivatko he villiintyneitä? Olisiko täällä myös ihmisiä? Tietysti olisi, eihän täällä nyt pelkkiä hevosia voinut olla. Ja niitä villipetoja tietysti. Sekä tuo papukaija, joka oli äsken raakkunut tuolla kauempana metsässä. Jos rehellisiä oltiin, niin en oikein luottanut paikan turvallisuuteen. Entä jos nämä hevoset osoittautuisivatkin ihmisien uhriahterioiksi? Tai omituisen uskonnon sijaan täällä olisi joku murhaaja, joka söisi kaikki muut hevoset ennen villipetoja? Koska omituista tämä oli. Jälkiä, muttei niiden jättäjistä mitään muuta havaintoa. Jotakin mätää tässä oli, varmasti.

[Aatoksen seuraksi laumattomien meren rannalle Sussun Mihael!]
Maikku
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Heinä 2012 16:23

Mihael

Olen palannut aloituspisteeseen, sinne minne itsekin vain hetki sitten rantauduin. En tismalleen samaan kohtaan, mutta jälleen kerran huomaan olevani rannalla.
Pärskähdän vähän astellessani lähes laiskan oloisena pitkin rantaviivaa. Päätäni roikottaen, jouhet silmillä katselen maata, tavoittamatta kuitenkaan mitään katselemisen arvoista. Häntäni heilahtelee askelteni tahdissa ja vuohiskarvani kastuvat aaltojen pyyhkäistessä tarpeeksi pitkälle, muttei se häiritse minua.
Mikäpä häiritsisi. Paitsi muut hevoset. Ja Murhaajasta olin saanut puristettua ainakin sen verran tietoa ulos, että tämä on Caralia ja täällä on niin monta laumaa, etten enää edes ole varma montako.

Ja siitä huolimatta Murhaaja on ainoa hevonen, jonka olen täällä kohdannut. Olen helpottunut siitä, mutta kun seuraavan kerran havahdun ajatuksistani kunnolla todellisuuteen, jostain kantautuukin sieraimiini aivan tuore lajitoverin ominaistuoksu.
Pysähdyn kuin taivaasta olisi sillä sekunnilla tipahtanut seinä suoraan turpani eteen, valpastun huomattavasti ja jännitän kehoni lihakset varmuuden vuoksi. Kohotan päätäni ja jään pälyilemään ympärilleni, katseeni tavoittaessa hyvin pian ponin hahmon edessäpäin. Tiedän, ettei toisen ulkomuodon pitäisi vaikuttaa niin vahvasti minuun, mutta väkisinkin rentoudun ja tunnen oloni vähemmän uhatuksi nähdessäni, kuinka pieni hän on. Olen lähes hämmentynyt miettiessäni, etten ole varmaan koskaan nähnyt noin pientä hevosta.

Olen vähällä kääntyä ja lähteä pakoon vielä kun ehdin, mutta päätänkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä taas astelemaan eteenpäin. Jos hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, kävelen vain ohitse ja se siitä. Jos taas en pääse niin helpolla, niin se on sen ajan murhe.
Vedän kerran syvään henkeä ja lähden kulkemaan, tällä kertaa vähemmän rennoin askelin ja sinisissä silmissäni aivan uudenlaista tarkkaavaisuutta. Yritän pitää katseeni edessäpäin, jossain kaukaisuudessa, kuin en olisi edes huomannut ruunikon olemassaoloa.
Sussu
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Maikku » 01. Heinä 2012 17:14

Entä jos saarella majailevat hevoset syrjisivätkin poneja? Entä jos he olisivatkin jonkinlaisia mutantteja? Entä jos ihmiset todellakin laittaisivat minusta seuraavan ateriansa? Tai entä jos tämä olikin uusi manner ja pähkäilin turhia? Täällähän saattoi olla suosittu talli, jossa oli paljon hevosia. Se selittäisi monet kavionjäljet. Ihan normaalia, miksi minä hätäilin? Oli kuitenkin aina hyvä varautua kaikkeen ja pohtia mahdollisia asioita etukäteen. No, positiivista tässä kaikessa oli se, että oli ratkaisu mikä hyvänsä niin se selviäisi aikanaan.

Näköpiiriin on ilmestynyt hevonen. En ole ihan varma missä välissä hän oli tullut rannalle, olin ollut liian kaukana tästä rannasta - syvällä mieleni uumenissa. Tuohan vaikutti olevan suorastaan järkyttävän suurikokoinen. Veikkaukseni mutanttihevosista saattoi siis hyvin osua oikeaan, eiköstä vaan? Hän tuli tännepäin, mutta ei tuntunut kiinnittävän minuun huomiota. Ehkä hän oli sokea, tai sitten olin niin huomaamaton. Tai sitten hän ei välittänyt muiden hevosien seurasta. Jokatapauksessa aika erikoista.

"Hei, hyvä herra!" minä huudahdin tuolle ja toivoin noteerauksen nyt tulevan. Pohdiskelin sopivaa aloitusta, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Jotenkin saattaisi olla koomista kysyä millaiselle paikalle olin sattunut tulemaan. Siis siinä tapauksessa jos tämä olisi aivan normaali paikka.
"Tässä minä pohdiskelin, että mihinköhän minä mahdoin tulla? En toki tullut yksin, mutta matkakumppanini päättivät mennä tutkailemaan paikkoja sen sijaan, että olisivat järkevästi tehneet niin kuin minä ja jääneet miettimään. Sellaista se nykyään tuntuu olevan! Aina ollaan ryntäämässä suinpäin kaikkeen vaaraan", minä puhelin hiukan välillä moittivaankin sävyyn.
Maikku
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Heinä 2012 17:35

Huudahdus tavoittaa korvani ja minä kavahdan, mikä on poikkeuksellinen reaktio minulle. Pieni säpsähdys, minkä jälkeen sinisten silmieni katse kääntyy tuntemattomaan poniin. Puren hampaani hetkeksi yhteen, jännityn vielä enemmän ja hidastan tahtiani kuin välttääkseni sillä tapaa orin tapaamisen. Ainakin yritän siirtää sitä parhaani mukaan kauemmas, mutta kun toinen alkaa sitten puhua, ei minun auta kuin pysähtyä paikalleni. Etäisyys on sellainen, että keskustelu onnistuu, mutten ole ainakaan turhan lähellä ruunikkoa.
Tajuaisikin pysytellä tarpeeksi kaukana. Korvani kääntyvät takakenoon mutta väkisinkin kuulen, kuinka ori puhuu ja puhuu. Niin paljon sanoja, että alan jo ahdistua. Tajuan kuitenkin pian, etten voi vain paeta tai muullakaan tapaa näyttää heikkouttani.

Vedän jälleen syvään henkeä, kasvot yhtä ilmeettöminä kuten suurimman osan ajasta. Tyhjä katseeni on nyt naulittuna oriin, jonka sanoista yritän ottaa jotain tolkkua. Ymmärrän pian ruunikon olevan uusi täällä, täysin tietämätön saaresta. Tunnen kuinka minua alkaa ahdistaa entisestään - en kai minä joutuisi nyt kertomaan kaikkia vähäisiä tietojani tuolle kääpiölle, joka puhuu jotain sellaista mihin minä en edes harkitse vastaavani. Hän on selvästi minua vanhempi, muttei niin vanha että se selittäisi hänen tapansa puhua kuin.. vanhus.
"Caralia", vastaan vanhemmalle tarpeeksi kuuluvasti mutten ainakaan turhan reippaasti, miettien vain miksei hän ollut lähtenyt tutkimaan saarta muiden mukana. Mitä hän luuli.. miettimisellä saavuttavansa? Tai ihan sama kai se minulle on, mitä hän tekee, mutta toivon ettei hän olisi ainakaan jäänyt juttelemaan kanssani.

En vaivaudu edes tervehtimään tai esittelemään itseäni. Haluan vain päästä nopeasti jatkamaan matkaani, ja toivon että ruunikko esittää nopeasti kysymyksensä joita hänen mielessään ehkä pyörii saareen liittyen.
Olikohan Murhaaja suhtautunut minuun samalla tavalla kuin minä nyt tähän tuntemattomaan poniin? No, ainakin minä olin tajunnut esittää kysymykseni lyhyesti enkä selittänyt mitä sattuu..
Sussu
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Maikku » 01. Heinä 2012 18:32

Vai että Caralia. Ei sitten voinut kertoa yhtään tarkempaa tietoa? Eikö hän nähnyt, eikö hän käsittänyt minun kaipaavan enemmän tietoa kun vain pelkän paikan nimen? Olisivatko kaikki täällä samanlaisia, yhtä vähäpuheisia ja jotenkin hankalanpuoleisia? Ja yhtä korkeita? Minä en käsittänyt miten tuo saattoi olla noin ... ISO.

"Ahaa, että Caralia.. No sitä minä sitten vielä, etten tainnut esittäytyäkään ja nimeni on siis Aatos. Sitten minä pohdiskelin,e ttä sinä kävelet ihan vapaasti ja muuta, että missä ihmiset ovat? Ovatko he antaneet sinun kulkea vapaasti vai oletko sinä jollakin laitumella? Aika erikoinen laidun jos minulta kysytään, tästähän näyttäisi puuttuvan aita..." minä jälleen kyselin paljon ja mietiskelin paljon. Ajatteliko hän, että minulle tosiaan riittäisi paikan nimi? Caralia ei kyllä kuulostanut kovin tutulta vanhaan korvaani. Erikoista. Tämä saattoi hyvinkin olla sellainen hevossyöjien saari. Eikai tämä harvasanainen tapaus aikonut sentään syödä minua?
Maikku
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Sussu » 10. Heinä 2012 23:16

Takakenoon kääntyneet korvani painuvat entistä lähemmäs niskaani, muttei se suojaa minua ponin puhetulvalta. Aatos.. Olisin voinut vaikka pyöräyttää silmiäni, mutta tyydynkin vain räpäyttämään niitä ja jatkamaan orin katselua. Mielessäni käy, että jatkaisin vain matkaani, mutta jostain syystä pysyn silti paikallani. Eikä se syy ole todellakaan se, että nautin pienemmän sanojen kuuntelusta tai olisin innolla kertomassa hänelle tästä paikasta.
Laidun, josta näyttäisi puuttuvan aita.. Minua alkaa melkein naurattaa, mutten ole edes huvittunut. Mieleni tekee vain kehottaa häntä pitämään turpansa hetken aikaa kiinni jotta saisin tilaisuuden kertoa hänelle vähän faktoja ennen epäilyksiä, jotka eivät osuneet oikeaan.

"Ei täällä ole ihmisiä", sanon hänelle, ja sekin vastaus tuntuu turhan pitkältä. Matala ääneni on tasapaksu ja melko hiljainen, vaikka sitten vain siksi että tämä Aatos ei ainakaan alkaisi puhua samaan aikaan kanssani vaan joutuisi kuuntelemaan puheliaisuudestaan huolimatta.
Hengitän kerran syvempään meri-ilmaa sieraimiini, puhaltaen sen ulos hetkeä myöhemmin. En voi sanoa nauttivani ponin puheliaisuudesta, mutta ainakin olen tyytyväinen siihen että joudun vastailemaan hänen kysymyksiinsä enkä useamman. Ruunikko oli kuitenkin sanonut jotain matkakumppaneista, enkä voi olla miettimättä, miten usein tänne rantautuu hevosia ja poneja. En tosin tiedä sitäkään, kuinka paljon täällä tarkalleen ottaen porukkaa on - ei ainakaan liian vähän, kun oli useampi lauma ja rajat vartijoineen.
Sussu
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Maikku » 14. Heinä 2012 21:14

Ei... Ihmisiä? Miten se oli mahdollista? Eivätkö ihmiset asuttaneetkaan maapallon jokaista nurkkausta ja maalänttiä? Miten.. miksi... Täh? Tämä todellakin siis taisi olla se paikka, jossa verenhimoiset kannibaalit tulivat ja säivät minut elävältä. No, ainakin seuralaiseni (oliko hän maininnut nimensä? No, ei sillä väliä) niin, seuralaisena oli paljon suurempi lihapala kuin minä. Sitäpaitsi olin sitkeä. Ei minua kannattanut syödä, ehei.

"Ei ihmisiä?" varmistan vielä mustalta seuralaiseltani. Suostuisikohan hän henkivartijaksi? Tiedä milloin kannibaalit saapuisivat paikalle ja alkaisivat syödä minua elävältä! Vai olinkohan kuitenkin vähän yksipuolinen ajatuksissani? Saattoihan tämä olla paikka, jossa oli vain hevosia. Hevosia, jotka elivät omillaan. Se kuulosti kuitenkin kovin epätodennäköiseltä. Ja kamalalta. Olin niin tottunut ihmisten parissa elämiseen, että sehän kuulosti suorastaan omituiselta! Kuka nyt jakaisi minulle aamullä, päivällä ja illalla kaurani? Kuka jakaisi heinät? Kuka liikuttaisi minua säännöllisesti? Kuka pitäisi minut illalla turvassa möröiltä?

"Tarkoitatko, että hevoset majailevat täällä omillaan? Eihän täällä ole kannibaaleja? Olen hiukan hermostunut, sillä pelkään joutuvani heti ensimmäisenä yönäni syödyksi.. Olen näes hämäräsokea ja se jos mikä ei sovi villisaarelle!" puhuin ja katsoin sitten häntä tosissani, hiukan peloissani ja kuitenkin informaatiota odottaen. Miksi hän oli niin hiljainen?
Maikku
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Heinä 2012 20:50

Poni vaikuttaa yllättyneeltä siitä, ettei täällä ole ihmisiä. Aivan kuten itsekin olin ollut, vaikken ehkä antanut sen näkyä. Pienempi sen sijaan toistaa kuin varmistaen, ei ihmisiä, jolloin minä nyökkään lähes huomaamattomasti ja vain räpäytän silmiäni.
Katse yhä Aatokseen naulittuna odotan hänen sanovan jotain. Tiedän hänen keksivän kyllä puhuttavaa ennemmin tai myöhemmin, eikä minun tarvitsisi tehdä mitään ylläpitääkseni keskustelua. Itse asiassa haluan edelleen luistaa tilanteesta, mutta ehkä vielä ei ole oikea hetki. Ties vaikka vanhempi lähtisi perääni ja jatkaisi puhumista, jolloin hänestä eroon pääseminen olisikin vaikeampaa. Parempi kai kestää vielä muutaman tyhmän kysymyksen verran.

Ja niin hän taas avaa suunsa. Kun ruunikko ottaa puheeksi kannibaalit, en mene aivan takuuseen siitä että en katso oria kuin typerystä. Vaikka ajattelenkin hänen kyllä olevan sekä vainoharhainen, että astetta tyhmempi tapaus.
Ja hämäräsokeakin vielä. Hienoa, kas kummaa kun ei vielä ehdottanut, että voisin ainakin seuraavan yön huolehtia siitä, ettei kannibaali söisi häntä.
"Tarkoitan. Eikä täällä mitään kannibaaleja ole." Hymähdän ihan hiljaa, katsoen edelleen pieneen hevoseen joka näyttää tosissaan uskovan siihen, että joku söisi hänet yöllä. Jokin peto toivottavasti... tarkoitan, ehkä, mutta ei toinen hevonen.
Tai ei Murhaaja minulle ainakaan mitään sellaisista puhunut.
Sussu
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Maikku » 23. Heinä 2012 01:20

Ei kannibaaleja. Ihmisiäkään ei ollut. Tämä oli kyllä mitä erikoisin paikka. Sulattelin saamiani tietoja hetken hiljaisuudessa, vaikka minulla ei ollut aikaa hiljaiseloon. Aika kului, aika kului! Ilta lähestyi! Jotenkin ymmärsin, että seurassani oleva nuorenoloinen ori ei välttämättä halunnut pitää minulle seuraa yön yli. Ehkä olisi yritettävä kyniä hänestä lisää tietoja irti. Pelkknä ajatuksena se kuulsoti jotenkin etäisesti sellaiselta, ettei kuulunut minun päähäni. Sellaiselta hyväksikäyttävältä, jollainen minä en ollut.

"Onko sinulla muuta faktaa kerrottavanasi?" kysyin hieman epävarmaan sävyyn ja tuijotin oria reippaasti ylöspäin. Hevoset. Aina heidän täytyi olla niin suuren suuria.
Maikku
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Syys 2012 17:50

[Sori kesto~]

Ainakaan poni ei ala väittää vastaan kannibaaliasiassa, tai pakota minua todistamaan sitä, että puhuin totta. Sen sijaan hän kysyy minulta kysymyksen, johon en voi vastata vain nyökkäämällä tai pudistamalla päätäni.
Tai ehkä voisinkin, mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että se ei riittäisi. En todellakaan ole mielissäni tajutessani, että minun pitäisi selostaa hänelle kaikki se mitä itse olin kysymys kerrallaan kiskonut irti Murhaajasta. Hetken aikaa ajattelen sitäkin vaihtoehtoa, että mitä jos vain sanoisin sittenkin olevani kannibaali itsekin. Eiköhän hänestä sillä eroon päästäisi.

"Täällä on kuusi laumaa ja laumattomat.. Jokaisella omat alueensa, joiden rajoilla on vartijoita.." Mitä muuta Murhaaja olikaan minulle kertonut? Itse asiassa en ole edes halukas muistelemaan, tavallaan toivon etten osaisi kertoa ponille enempää ja pääsisin jatkamaan matkaani.
Siispä suljen suuni ja jään tuijottamaan Aatosta, kasvot ja silmät ilmeettöminä.
Sussu
 

Re: Kun nyt tässä vähän arvelen ja tutkailen, niin veikkaisi

ViestiKirjoittaja Maikku » 12. Syys 2012 16:51

Ja nyt tämä ystävällinen jättiläinen viitsi mainita minulle kuudesta laumasta ja laumattomista. Eikä sitten voinut sen enempää kertoa, kerrassaan toivotonta. Kyllähän sen nyt pitäisi kertoa järkikin, että kun kerrotaan niin kerrotaan pohjia myöten eikä vain raapaista pintaa. Nyt hän sai minussa heräämään ties kuinka monta kysymystä, eikä hänellä tuntunut olevan aikomustakaan vastata yhteenkään niistä. Kerrassaan kummallista ja ärsyttävää.

"Ahaa, tiedätkö niistä sitten enempää?" kysyin hieman kärkkääseen sävyyn. Entä minä? Jos täällä oli laumoja, niin hyväksyivätköhän ne sitten laumalaisia? Soveltuisinko minä johonkin? Minkä takia täällä ylipäätään oli laumoja? Eivätkö nykyajan hevoset osanneet käyttäytyä ilman laumojenjohtajien valvontaa ja suurta nippua sääntöjä? Mihin tämä nykymaailma oikein olikaan menossa, sillä kun minä olin nuori niin ponit sentään osasivat käyttäytyä.. Herranjesta sentään..
Maikku
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron