Hyvää tulevaisuutta

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja Dualess » 03. Huhti 2010 00:24

[kaZ ja ylläri, pyydän ma. <3
Ekm II, merenranta]

Zagor

Pienet, mutta levottomat aallonpoikaset lipuivat rantahiekan ylitse kiukkuisesti kohisten, haluttomina palaamaan takaisin suuren valtameren syleilyyn. Ne ehtivät tuskin tunnustella hiekan karheaa pintaa, kun veden imu veti ne jälleen puoleensa. Joskus turhautuneet aallot onnistuivat vetämään mukaansa pikkuruisia kiviä, simpukoita, oksia ja muita kevyitä kappaleita, jotka olivat aikoinaan päätyneet vedenrajaan. Tällä kertaa rantaan hyökyvät laineet yrittivät kunnianhimoisesti tarttua myös suuren hevosen vettyneisiin jouhiin. Vaikka nuori ori olikin liian raskas pienten aaltojen kuljetettavaksi, sai veden kylmä kosketus hevosen lihakset värähtämään kouristuksenomaisesti.

- - -

Hyistä. Suolaista. Ennen tätä päivää en ollut tiennyt merestä mitään, mutta nyt uskoin tietäväni siitä kaiken olennaisen. Se oli julma pirulainen, jonka kanssa en halunnut olla enää missään tekemisissä.
Minua väsytti. Tai no, väsymyksestä puhuminen oli oikeastaan väheksymistä. Olin turta uupumuksesta ja kylmästä. Oli tuskin kulunut kymmentä minuuttia enempää siitä, kun raajani olivat antaneet periksi ja olin painautunut kosteaa rantahiekkaa vasten. Karkeat, pistelevät hiekanjyväset eivät olleet koskaan tuntuneet niin mukavilta kylkeäni vasten. Rantaviivan näkeminen ja maan tunteminen jalkojeni alla oli kenties yksi hupaisan elämäni kauneimmista hetkistä. Kohteliaampi olisi kenties esittänyt yläkerran miekkosille komean kiitostanssin, mutta minä tyydyin kiittelemään ainoastaan lopen uupuneita jalkaparkojani, jotka olivat jaksaneet tuoda minut avoselältä rantaan saakka. Silkka eloonjäämisen tarve ja kotoperäinen sisu olivat saaneet minut jatkamaan toivotonta räpiköimistä.
Lihakseni tuntuivat edelleen kohmeisilta, enkä edes yrittänyt liikutella raajojani, vaikka minua kylmäsikin. Mietteenikin vaikuttivat sotkeutuvan sekavaksi puuroksi, jota en osannut jäsennellä oikein - ajatukseni olivat ainoastaan hämäriä riekaleita, jotka tavoittelivat toisiaan eksyneinä. Tahdoin vain pitää silmäni suljettuina ja hävittää muistoistani viimeisimmän vuorokauden, joskin tapahtuneista muistuttavat ruhjeet tekivät sen haastavaksi. Mielikuvat uppoavasta laivasta, huutavista ihmisistä, jäisestä merestä ja sen loputtomuudesta olivat ahdistavia. Rutistin luomeni entistä tiiviimmin yhteen ja painoin poskeni tiukasti märkää hiekkaa vasten. Ihoani raapiva maa tuntui niin lohdullisen pysyvältä.

Kylkeni kohoilivat rasittuneen hengityksen tahtiin ja uusi puistatus kulki vartaloni lävitse, kun merivesi nuoli jälleen tunnustelevasti raajojani. Olisi pitänyt nousta ja hakeutua pois vedenrajasta. Äitini oli opettanut, että kylmä kangisti nopeasti. Kyllähän minä sen tiesin, mutta tahdoin vain levätä hetken. Edes ajatus nousemista tuntui vastenmieliseltä.
Tuskin huomasin kosteaa kosketusta kyljelläni. Ankean harmaa taivas oli näköjään päättynyt vuodattaa jokusen kyyneleen, jotka koostuivat yhtä suuresti lumesta kuin vedestä. Räntää. Se oli minulle kotopuolesta tuttua ja vaikka tavallisesti inhosin loskaa, vedin tällä kertaa levollisesti kosteaa ilmaa syvälle keuhkoihini. Vaikka tuoksut olivatkin vieraita, saatoin haistaa tutun ja turvallisen kevään tekevän tuloaan näillekin rannoille. En tiennyt, millä maalla ruumiini makasi, mutta mieleni lennähti jo haparoivasti kotoarojen ensimmäisiin kevätpäiviin, sulaneiden kinosten täplittämään maahan ja märän heinän tuoksuun.
Dualess
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja kaZAM » 03. Huhti 2010 11:06

[No niin. Tästäpä <3]

KATLA

Lehtimetsän halki ja... etelään. Pieni vuoristo siintää tänne asti, saaren eteläkärjen yksinäiset huiput. Lounaassa vuoristo on paljon suurempaa, olen minä senkin nähnyt, olen minä sielläkin ollut. Mutta täällä... no jaa. Useammin? Ainakin katsellut noita huippuja monta, monta kertaa. Sanovat niitä tuliperäisiksikin. Voivathan ne olla. En tiedä. Mitä väliä. Eivät ne meidän niskaamme olleet räjähtäneet. Toisin kuin koko muu maailma.

Rantaa myöten on helpompi kulkea kuin metsässä. Ja olen valppaana. Näkisin kyllä jo kaukaa, jos joku tulisi vastaan, ja voisin kiertää. Pääsen nopeammin tätä kautta. Luulisin. Kyllä pääsisin. Joo joo. Näinhän se on.
Eikä kukaan ole tullut vastaan. Sen eilen kohtaamani ylikasvaneen varsanpoikasen jälkeen ei kukaan. Ei täällä ole ketään. Ylänköhevoset ovat lähteneet. Kaikki muutkin ovat lähteneet. En käsitä miksi, mutta niin se on. Niin sen on oltava. Onhan täällä vaarallista ja autiota ja mitä Yadaya sanoisi. Kaikki ovat lähteneet, kaikki paitsi sinä. Joka olet piiloutunut. Näinhän se on.
Ehkä olen sullonut itseni tähän kiitävään, kupruilemattomaan, vaihtoehdottomaan ajatustunneliin, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Joka tapauksessa tässä on oikeastaan ihan hyvä olla. Juosta.

Kesken kaiken sekasortoisen tapahtumaköyhyyden minä säikähdän. Hätkähdän kesken laukka-askeleen huomatessani hevosen ruumiin vedenrajassa. Vaikken ole lähelläkään sitä, loikkaan kesken vauhdin sivulle niin että olen vähällä kaatua.
Voi... voi. Nyt olen pysähtynyt, mikä ei ole hyvä, ja seison tässä tasaamassa tyrmistyneenä hengitystäni, eikä sekään ole hyvä. Eikä tuo hiekalla lojuva hevonen ole missään, missään tapauksessa hyvä.

Hyvä on. Korjaus aiempaan. Huomaisin kyllä kenet tahansa lähestyjän kun olisin valppaana. Paitsi jos tämä sattuisi makaamaan liikkumattomana hiekalla.
Voi herranjumala mitä joutavuuksia.
Onko toinen kuollut?
Kuka...?

Hevosen liikkumattomuus saa minut hetken kuluttua astelemaan kirein, varovin askelin lähemmäksi. Tai ei se ole liikkumattomuus. Se vain sallii minun lähestyä. Oikeastaan riitelen kiivaasti päässäni siitä, pitäisikö minun jatkaa matkaa nyt välittömästi vai aivan kohta.
En... tunne. En usko. Pysähdyn muutamien metrien päähän - niinkin lähelle sen takia, että toisen väritys... oli kauempaa tuonut mieleeni parikin vaihtoehtoa. Pari naurettavinta vaihtoehtoa maailmassa, hoh hoh. Totta kai tasankohevosten johtajatar lojuisi täällä tajuttomana. Tai joku vielä epätodennäköisempi. Ei hyvä luoja. Tajuttomana? Onko toinen hengissäkään?
On. Hengittää. Kullanhohtoinen ruunikko ori. Nakkaan pääni tuohtuneesti korkeuksiin ja luimistan korviani. Äärettömän luotaantyöntävän näköinen kerta kaikkiaan. Ilman mitään sen kummempaa syytä.

Olisi hyvä aika lähteä, vai mitä, Katla?
Hyvä on. Miksi - miksi tuo otus lojuu rannalla. Miksi täällä. Juuri täällä. Ja tuossa kunnossa. Ruhjeilla. Toden totta... ruhjeilla?
Kyllä. Harpon terävin askelin lähemmäksi silmät sirillään, kasvot kireinä. Jotain on tapahtunut. Mitä? Ovatko ne sekapäiset ylänköhevoset...? Jos toinen... tai jos...?
"Hei!" töksäytän lujasti metrin, parin päästä silmä tarkkana, korvat luimussa. "Sinä!"
Ääneni on terästä. Kuin vasaran napautus kovaa metallia vasten.
kaZAM
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja Dualess » 03. Huhti 2010 16:48

[Mä ARVASIN, että se on Koo. 8D]

Haistoin kotoisat heinämaat ja tunsin viileän, mutta leppoisan tuulenvireen hyväilevän karvaani. Lehtokurpan keväinen huuto kaikui korvissani, mikä oli varma merkki kinosten sulamisesta. Vielä oli kuitenkin liian aikaista juosta syvälle arojen sydämeen, jossa talvi saattoi venyttää vierailuaan viikkokausia sen jälkeen, kun muut tienoot olivat jo valmiina ottamaan kevään vastaan. Tiesin tämän vallan hyvin lapsuusvuosiltani.
Muistini perukoilta löytynyt mielikuva oli hyvin todentuntuinen ja siihen uppoutuminen oli turhankin vaivatonta. Oli vain minä ja tasanko, tuuli ja nurmi sekä hiekan karkea rahina, joka... No mitäs helvettiä.

Korvani nytkähtivät vastentahtoisesti, kun vieraat äänet sekoittuivat muistoihini. Kurottelin turhautuneena muistikuvani perään, mutta todellisuus vaati huomiotani entistä tiiviimmin ja arot vaihtuivat pian meren suolaiseen tuoksuun. Tämä ei nyt mennyt ollenkaan mieleni mukaan. Yritin parhaani mukaan jättää huomiotta takaani kuuluvat vieraat askeleet, ja olisin epäilemättä onnistunutkin, ellei komenteleva ääni olisi leikannut hiljaisuutta. Joku naishenkikö. Hienoa. Oliko olemassakaan ihanampaa herätystä kuin tämä? Mielestäni olin tilauslomakkeita täyttäessäni laittanut ruksin kohtaan 'pehmeän intensiivinen kuiskuttelu', mutta näköjään paketit olivat sekoittuneet lähetyksen yhteydessä. Kujertavan kyyhkysen sijaan olinkin saanut ärhäkästi nokkivan pikkulinnun. Tulihan tilauksen mukana palautuskuitti?

Kylkeni kohosivat pidemmän henkäyksen mukana avatessani vastentahtoisesti silmäni. Eteeni piirtyi verkkaisesti kuva kauas horisonttiin jatkuvasta rantalinjasta, harmaasta taivaasta sekä yksittäisistä lumihiutaleista. Räpäytin silmiäni jokusen kerran tavoitellessani otetta nykyhetkestä. Vieras vaikutti edelleen seisovan takanani, taisi odotella vastausta. Käänsin pääni ympäri ja ensimmäisenä katseeni osui tummiin jalkoihin, sitten kastanjanruskeaan karvaan. Tamman kasvojen ilmettä en hahmottanut kunnolla, sillä näkökenttäni ailahteli edelleen sumeana. Veri jyskytti takaraivossani kiukkuisesti ja siristin silmiäni vaivalloisesti. Ilmeeni oli samanlainen kuin nukkujalla, joka oli herätetty keskellä yötä ja jonka kasvoihin oli suunnattu luonnottoman kirkas kohdevalo.
"No hei."
Ääneni oli tavallista käheämpi ja sen läpi tihkuivat väsymys sekä turhautuneisuus.
Dualess
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja kaZAM » 03. Huhti 2010 22:28

[Ai... mä en xD Zagor on I-H-A-N-A! <3]

Hengissä. Hengissä, joopa joo, mutta entäpä tajuissaan? Ehdin jo epäillä sitä, kun hetken aikaa näyttää siltä, ettei olento ääntäni kuulekaan. Kavioni liikahtelevat rauhattomasti hiekalla, ottavat lyhyitä askelia lähemmäs ja kauemmas osaamatta päättää, mennäkö kerta kaikkiaan vielä lähemmäksi ottamaan selvää vai lähteäkö litomaan saman tien. (Kuinkahan monta kertaa aiemminkin olen muuten miettinyt tätä samaa valintaa jonkin tilanteen yhteydessä? Ja montako kertaa minun olisi todellakin pitänyt kiskaista ykkönen silmään ja pistää menoksi sen sijaan, että edes alkaisin harkita jotakin muuta vaihtoehtoa?)

Mutta ori havahtuukin. Noin vain kesken kaiken, tai paremmin sanoen kesken ei-niin-yhtään-minkään - paitsi tietenkin kiihkeän väittelyn, jota ajatukseni jatkuvasti käyvät keskenään. Tietenkin.
Toisen kääntyvät kasvot kohtaavat omillani hyvin kiukkuisen ja rauhattoman ilmeen luimistettuine korvineen kaikkineen. Eipä sillä, että tuo otus näyttäisi paljoa maailmasta tajuavan. Ilme tämän kasvoilla on autuaallisen pöljä. Tokkurainen, väsynyt ja kyllä, hyvin ärsyttävä. Kerta kaikkiaan niin ärsyttävä, etten ole yhtä ärsyttävää vähään aikaan välttämättä kohdannut. Suorastaan hermoille käyvä jo aivan olemukseltaan. No, suurin osa maankamaraa tallaavista hyypiöistä käy hermoilleni tätä nykyä. Ei millään pahalla, muukalainen, vaikka toisaalta oikeastaan kyllä ihan kaikella pahalla.
No heipä hei. Tuntuu kuin niskajänteeni pian katkeaisivat. Suorastaan hämmennyn. Miten toinen onkin niin ylimaallisen raivostuttava tekemättä sen kummemmin yhtään mitään?

Aivan sama. Räntärätit putoilevat harjaani ja ilmassa on keväistä maailmanloppua. Oma ilmeeni kilpailee kunnianhimoisesti toisen kanssa turhautuneisuudessa. Nakkaan päätäni ja nostelen molempia polviani kipakasti. Hyvä on - tyynny, kysy mitä on tapahtunut, ota selvää ja pidä kiirettä, ole nyt kerrankin sujuva ja tehokas -
"Olet näköjään saanut turpaasi?" livahtaa tokaisu suupielestäni. Sihahtava, töksähtävä ja arvosteleva. Katlamainen. No anteeksi vain!
kaZAM
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja Dualess » 04. Huhti 2010 21:26

Vieras alkoi hitaasti hahmottua tarkemmin verkkokalvoilleni. Suola kirveli edelleen silmiäni ja takaraivossani jomotti vuosisadan päänsärky, mutta nyt erotin luimistuneet korvat ja pisteliään ilmeen, joka sai minut kurtistamaan kulmiani. No mutta erinomaista päivää teillekin, neiti hymyhuuli. Kerrassaan hurmaavaa. Saisitteko ihastuttavat kasvonne vieläkin vastenmielisempään irvistykseen? Entä oletteko kenties nauttineet sitruunan aamupalaksenne?

Katseeni putosi tammasta hietikkoon vilunväristyksen nykiessä lihaksiani. Vartaloni tuntui rautakangelta, märät jouheni haisivat suolalle ja oloni oli ennen kaikkea hutera. Perhana, että osasi kolottaa. Tältäkö minusta tuntuisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Lisäksi nykyisen kokonaistilanteeni hahmottaminen sai veren sykkimään päässäni entistä kiivaammin. Viimeisimmät tunnit oli työlästä yhdistää nykyhetkeen. Paluumatka laivalla... haaksirikko... kylmä meri, puutunut ruumiini ja lopulta karhea hiekka. Yhtälö tuntui sekavalta ja liian vaivalloiselta käsitellä.
Ilmoille heitetty kitkeräsävyinen kysymys muistutti minua tamman olemassaolosta. Olenko saanut turpaani? Mitä pirua... Räpäytin silmiäni vierasta katsomatta ja yritin parhaani mukaan työstää täydellisen typerää kysymystä, kunnes katseeni kääntyi nirhaumien ja pienten ruhjeiden koristamaan vartalooni. Tarkastelin näkymää valaistuneena. Ai... joo, nämä.
"Turpiin ottaminen ei kuulu tapoihini.", vastasin verkkaisesti nyreällä äänensävyllä. "Haaksirikko", tarkensin ykskantaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin itseni tarkalleen ottaen kolhinut, mutta alkuperän unohtaminen ei tehnyt mustelmista sen mieluisampia kantaa.

Jostain syystä avuton asentoni rantavedessä alkoi tuntua ahdistavalta. Mieluummin pidin huterammat hetket ainoastaan omani tietonani ja viimeinen henkilö, jonka edessä tahdoin maata piestyn ja uitetun näköisenä oli tämä tuittuileva tamma. Minä en pitänyt avuttomuuden tunteesta ja altavastaajan asemasta. Vilkaisin toista kulmieni alta ja käännyin hitaasti polvilleni. Purin hampaani tylysti yhteen ja siristin silmiäni, kun jalkani protestoivat uutta käännettä vastaan. Nouskaa vain, ystävät hyvät. Silmäkulmastani näin, kuinka tamma tanssahteli levottomasti paikoillaan. Ensin nousi oikea jalka, sitten vasen. Ylös, alas... ylös, alas. Helvetin elohiiri.
"Entä sinä sitten? Autanko irrottamaan tikun takalistostasi vai hermostuttaako muuten vain, neiti aurinkoinen?", tokaisin noustessani. Olisi kenties pitänyt kysellä kohteliaasti alueesta, pyytää apua... Oikein kaunis ajatus sinänsä, mutta tuo ruunikko ärsytti kivun ja kylmän turruttamaa mieltäni entisestään.

Huojennus oli melkoinen, kun pääni kohosi lopulta lähes tavalliselle korkeudelleen. Oloni oli heti huomattavasti kotoisampi tamman jäädessä alapuolelleni. Ryhtini ei kuitenkaan ollut suora, vaan ennemminkin vaivalloisesti koottu. Tympääntyneisyys, väsymys sekä lihaksieni kankeus paistoivat läpi turhankin selvästi ja hengitykseni oli muuttunut jälleen työlääksi. Arvosteleva, mutta jokseenkin välinpitämätön katseeni nousi jälleen tamman kasvoihin.
Dualess
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja kaZAM » 04. Huhti 2010 23:24

En pidä prosentillakaan toisen vilunväreistä tai mistä kouristuksista tuo reporanka ikinä sitten kärsiikään. Toinen puisteleksii siinä kuin kala kuivalla maalla - tai oikeammin sanottuna kuin jokin ikävä, myrkyllinen hyönteinen, jota joku on sattunut huitaisemaan. Nakkaan niskojani ja astahdan hitusen kauemmas. Kyllä kyllä, olen aivan kammottava, alan minä siitä vähitellen itsekin olla perillä. Siinä on toinen ilmeisen huonossa hapessa, ties mitä nyt sitten onkaan sattunut jotta pai pai sentään. Onko tämä vakavaa? Tarvitsisiko toinen apua? Onko luita poikki, aivotärähdys, hypotermia tai mitä ihmettä tahansa, en minä tiedä. Mutta minusta ei vaan sattunut kasvamaan sisar hento valkoinen ja olen siitä kyllä tosi pahoillani. Minä en tykkää ikävistä myrkyllisistä hyönteisistä. Ne saattavat aina uudelleen ja uudelleen suhauttaa kiinni kasvoihin ja pistää, vaikka kuinka kuvittelisi että ne on saatu hengiltä.

Toinen on niin ulapalla, että monotoniset laineet ja autio horisontti avomerellä suorastaan paistavat tämän raivostuttavasta naamasta. Sanoihini vastaaminen kestää ja kestää ja minulla kun on kiire. Mutta orin saadessa sanat suuhunsa tulenkin sitten nopeasti siihen tulokseen, että tämä kuuluu kastiin, joka on huomattavasti vähemmän epämiellyttävä pysyessään vain ihan hiljaa.
Tunnen myös kasvavaa halua polkea pääni hiekkaan.
"H - aaksirikko", saan toistettua kankeasti. Siis - voi saatanan saatana...

Onko se totta? Ehkä se on totta. Ehkä toinen on kellunut rantahietikolle samassa joukossa kaiken muun hylkytavaran kanssa, mitä meri tahtoo niin mielellään viskoa niskaamme. Ehkä minä olen maailmanlopun ääliö ja ehkä voin sitten vaikkapa koettaa nauraa puolimielisesti loppumatkan vuoristolle.
Ei ole totta.
Toisen ryhtyessä nousemaan otan monta kyselemätöntä ja selittelemätöntä askelta taaksepäin. Jokainen jouheni nousee pystyyn tämän vinoilusta. Jumalauta missä on se tuomiopäivän kuilu, jonka pohjalla noita liukaskielisiä hyypiöitä sikiää? Kertokaa niin minä menen ja saatana...
"Kuule toki. Robinson ottaa ja keskittyy ihan kaikessa rauhassa vaan siihen omaan peräsimeensä. Meinaatko tosissasi että tulit - tulit vasta?"
Tehkää tietä tyhmien kysymysten kavalkadille. Sanani muuttuvat tavu tavulta karvaammiksi ja värittömämmiksi. En tiedä mikä järki tässä enää on. Tai mitä oikein ajattelin alun perinkään. Tietenkään tuo idiootti ei tiedä mitään mafiasta. Missään tapauksessa tästä ei ole minulle kerrassaan mitään hyötyä. Luonnollisestikaan ei. Pelkkää haittaa.
Ja pidän tuosta vastenmielisestä olennosta vielä paljon, paljon vähemmän nelijalkaisena.
kaZAM
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja Dualess » 06. Huhti 2010 22:31

Jep, tämä oli selvä tapaus. Toisen täytyi olla hermoheikko tai sitten naishormonit olivat pahasti epätasapainossa. Pingottuneisuus helisi nimittäin tänne asti. Tällaisista naisista kaikkien vastuuntuntoa ja empatiaa kokevien isäukkojen pitäisi varoitella pojankoltiaisiaan, mutta jostain syystä jotkut jättivät asian mainitsematta. Tässäpä siis kaikille teille, pojat hyvät, älkää sotkeko niitä soppakauhojanne mihin tahansa liemeen.

Olisi pitänyt varmaan ehdottaa toiselle hermolomaa tai rentouttavaa hierontaa, mutta tyydyin vain pyöräyttämään silmiäni tamman hypähdellessä epäluuloisesti kauemmas. Hypi vain, peruuta toki varmuuden vuoksi vielä pari hevosenmittaa. Kuinka olisi virstan juoksulenkki? Ei saatana. Pari tuntia sitten tällainen olisi epäilemättä naurattanut, mutta nyt tunsin vain ärtyneisyyteni lisääntyvän.
"En toki, Scherlock hyvä. Harrastan usein ajankulukseni merivedessä ryvettymistä. Tahdotko sinäkin kokeilla? On muuten todella rentouttavaa. Varoitan kuitenkin, että tässä saattaa nuttura lerpahtaa.", virkon kalseasti hymyillen. Kerrassaan ihastuttavaa. Tämä tyttöhän oli todellinen älyn kalifi. Ravistin itsekseni päätäni ja torjuin mielihalun heittäytyä polvilleni ja huutaa pari tarkoin valittua sanaa kohtalottarille. Miksi kaikista maailman idiooteista... Ihan oikeasti hei, mistä näitä tyyppejä oikein putkahteli?

No, idiootti tai ei, toinen sattui olemaan ainoa järjellinen olento, jolta saatoin nyhtää tiedonmurusia olinpaikastani. Tai no, järjellinen taisi olla ontuva sanavalinta.
Aijai, hyvin epäkorrektia minulta.

"Mikä paikka tämä sitten on? Mihin hemmettiin minä olen päätynyt?", kysyä töksäytin tympääntyneeseen sävyyn. Katseeni harhaili tammasta ympäristöön ja vaikka päässäni tuntui edelleen seilaavan raju ristiaallokko, ei seudun erilaisuutta kotiini verrattuna voinut olla huomioimatta. Niin tuhottomasti hienojakoista hiekkaa ja merta en ollut eläessäni nähnyt. Takanani levittäytyi metsää, kauempana lännessä taas korkeampaa maastoa, ellei jopa vuoristoa. En minä paljoa väittänyt luonnosta tietäväni, mutta piru vieköön, ei tämä ainakaan Venäjä ollut. Amerikka kenties? Se olisi selittänyt osittain maanista hilpeyttä lähentelevän kohtaamiseni tamman kanssa. Rapakon takana kaikki olivat enemmän tai vähemmän tyhjäntoimittajia, naurettavuuksia tai muuten vain hermoon käyviä. Ja minä muuten puhuin kokemuksen syvällä rintaäänellä - amerikkalaisiin sekaantumisesta seurasi pelkkiä ikävyyksiä.
Dualess
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja kaZAM » 08. Huhti 2010 16:25

[Kuolen justiinsa :DDDD]

No niin, no niin... tämä ei voi olla totta. Siitä huolimatta, että siitä hetkestä alkaen kun näin toisen pökertyneen ruumiin lojumassa hiekalla on nimenomaan ollut äärettömän todennäköistä että asiat menisivät juuri näin, tämä ei voi olla totta.

Ihan oikeasti minun mielestäni orien suusta ei kuulu tulla juttua siihen tyyliin kuin kieli olisi öljytty ja leukaluiden saranat rasvattu. Sen ei vain kuulu olla niin ja minusta niiden pitäisi itsekin kyllä tajuta se. Piikittelevä, liukaskielinen mies - se on luonnottomuus, ja lisäksi muutenkin kaikin puolin karsea olento. Siis orien kuuluu marssia ympäriinsä, vetää välillä toisiaan turpaan ja olla ääliöitä noin yleisesti ottaen. Missään tapauksessa niiden ei kuulu alkaa väitellä kenenkään kanssa sanallisesti eikä ainakaan olla siinä hyviä. Ei tämä ole mikään asennevinouma, ihan totta, olen ollut tätä mieltä kolmivuotiaasta saakka! Ihan turha syyllistää. Se vain on niin. Joten anteeksi vain, rakas Watson, mutta minä en pidä sinusta. Minä aivan erityisesti en pidä sinusta. Vahinko, mutta minkäs teet. Olet luonnoton, olet piikikäs ja olet ärsyttävä.

Ai kuka muka sanoi, että annan ensivaikutelman aina pilata kaiken? Voi kamala kun minä olen pinnallinen. Olen hei hirvittävän pahoillani, mutta tiedätkö mitä - olet myös helvetin hermoillekäyvän näköinen. Sydämesi on varmaan puhdasta kultaa niin kuin minunkin, mutta en pidä ulkonäöstäsi. Se on varmaankin kasvoissasi enkä usko että sitä voi korjata. Mutta voit varmaan elää sen kanssa lähes normaalin elämän. Siis oikeasti, onko sinussa itäistä verta tai jotain? Ja mistä lähtien kaikilla on ollut läsi? Siis kaikilla muilla paitsi minulla tietysti.
Voi juuumaaalaaautaaah...

Kohotan katseeni taivaalle ja vedän oikein syvään henkeä. Räntä sataa kasvoilleni suurina, märkinä hiutaleina. Katselen niiden pyörteilyä harmaassa ilmassa ja olen tällä rannalla aivan yksin.
"Hemmettiinpä juurikin", lausahdan painottomalla äänellä.
Lannistuneisuuteni on niin täydellistä, että se näyttää muuttuvan välinpitämättömyydeksi. Ravistelen väsyneesti räntähiutaleita harjastani ja lasken katseeni takaisin tuohon surulliseen idioottiin. Kuinka kertakaikkisen raivostuttava tämä epäilemättä onkaan. Mutta kun minusta ei ole enää edes raivostumaan. Kun minä vähän luulen, että sillä ei ole vähimmässäkään määrin mitään merkitystä yhtikäs millekään. Karttalehti pysyy samana, öisin on pimeää ja minä en suostu uskomaan. Yksi möhkäle lisää muiden möhkäleiden joukkoon ei muuta sitä miksikään.

"Tervetuloa", toivotan epäkohteliaasti. "Olen varma että viihdyt."
Harppaan pitkin askelin toisen ohi, ja muutamalla askeleella nostan ravin ja saman tien laukan kohti etelän vuoria. Enkä vilkaisekaan enää taakseni.

KATLA POISTUU.

[<3]
kaZAM
 

Re: Hyvää tulevaisuutta

ViestiKirjoittaja Dualess » 08. Huhti 2010 19:21

Kohotin kulmaani ärtyneesti tamman vastauksen kuulleessani. Jaa, vai sillä lailla. Miksi hemmetissä vaivauduin edes kysymään?
"Ei toki tarvitse noin tarkkaan informoida. Jumalauta, tässähän hukkuu tietotulvaan.", huoahdin tympääntyneesti. Voi sitä onnetonta, joka olisi joutunut mittaamaan verenpaineeni, sillä... hei, hei, HEI! Katseeni seurasi yllättyneenä kastanjanruskean tamman viuhtomista rantahietikolla. Toinen lähti menemään niskojaan nakellen. "Minne helvettiin sinä oikein huidot?"

Ei vastausta. Ei edes vilkaisua olan yli. Näköjään neiti ei suostunut tarjoamaan minulle muuta kuin kovaa kyytiä loittonevan ahterinsa. Jaaha. Saatana.
"Juokse vain. Hölkytä minun puolestani jalkasi tyngiksi!", huikkasin toisen perään kuuluvasti. Sillä hetkellä ajatus perään huutamisesta tuntui oikein hyvältä, mutta jo katseeni kääntäessäni tunsin oloni lähinnä typeräksi ja ärtyneeksi. Naiset. Olisi varmaan pitänyt juosta perään ja onnitella tammaa - toisella oli uskomaton taito saada veri pakkautumaan takaraivoon. Ja kohta saattaisi muuten räjähtää.
Hemmetti, että tällainen söi miestä.

Käänsin selkäni näköpiiristäni katoavalle tammalle ja päädyin tarkkailemaan ympäristöäni uudemman kerran. No, samaltahan se näytti kuin paria minuuttia aikaisemminkin, mutta tällä kertaa eteeni avautuva maisema sisälsi muutakin kuin santaa ja merta. Se oli täynnä uusia mahdollisuuksia ja suuntia, joista saatoin vapaasti valita mieleiseni. Ja uskokaa tai älkää, päätös oli muuten helppo. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun otin täysin vastakkaisen suunnan kuin läsipäinen ruunikko. Minne toinen sitten ikimaailmassa ryntäsikään, en taatusti halunnut päätyä samalle seudulle.
Kylmä sekä kolotus puistelivat edelleen kilvan vartaloani ja tavallisesti niin atleettiset raajani kieltäytyivät kantamasta minua arvokkaasti. Ilmeeni oli pahoinvoiva ja entistä surkeammaksi se muuttui, kun kuvittelin itseni ulkopuolisen silmin. Ei perhana, isäukkokin taisi juuri kääntyä haudassaan nähtyään ryvettyneen, väsyneen ja epäonnisen poikansa, jonka nenäkäs naikkonen oli selättänyt 5-0 ja jättänyt tyhjin käsin täysin tuntemattomaan paikkaan.
En ollut koskaan aiemmin pitänyt itseäni itsetuhoisena henkilönä, mutta jos nämä tienoot parveilivat äskeisen tamman sukulaissieluja, olisivat mereen hukuttautuminen tai pään hiekkaan hautaaminen varteenotettavia vaihtoehtoja.

Zagor poistuu.

[KIITOS parhaista nauruista ja hajoamisista pitkään aikaan. <3]
Dualess
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron