Hetken tie on kevyt kulkea taas

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Hetken tie on kevyt kulkea taas

ViestiKirjoittaja Silkki » 22. Heinä 2011 11:59

[ yksinpeli. ]

Köhien ja pärskien lasken kavioni maalle. Olen ollut virran riepoteltavana tuskallisen kauan - se tuntui ikuisuudelta. Vapisen kauttaaltani ja käännyn hitaasti tuijottamaan merelle syvän epätoivon kourissa, mutta en näe pienokaistani. Hätäännyn jo hiukan, annan katseeni vaeltaa merellä, mutta ei, en näe häntä. Muutama lämmin, yksinäinen kyynel valuu poskeani pitkin, mutta olen liian järkyttynyt purskahtaakseni oikeaan itkuun. Ikinä ennen ei ole kuolema minua kohdannut elämässäni ja nyt, kun tapaan sen, se musertaa minut. Se kuristaa minua, pistää rintaani ja nauraa ilkkuvia sanojaan korviini.

Mutta en saa vaipua masennukseen. Sitä pienokaiseni kaikkein vähiten toivoisi - hän tahtoisi minun jatkavan elämääni, etsivän uutta toivoa, aloittavan uuden elämän tällä vieraalla rannalla. Hän oli aina niin epäitsekäs, toivoi parastani vaikka käyttäytyikin kovin ajattelemattomasti. Ja se koitui hänen kohtalokseen, liika uteliaisuus ja ajattelemattomuus. Tiedän, ettei se ollut hänen syynsä, minun syyni tai kenenkään syy. Kohtalo on julma, se ei epäröi hajottaa perheitä, kuten minua ja rakasta Fuegoani, joka ei koskaan nähnyt poikaansa. Katselen vielä hetken turtana merelle, joka kuohuu ja aaltoilee: se on vaatinut uhrinsa, ei ensimmäistä kertaa, mutta kuinka julmaa on riistää pienen varsan henki?

Lopulta, monien minuuttien kuluttua käännyn ympäri hyvin hitaasti, epäröiden ja tahtoisin vielä katsoa taakseni. Varmuuden vuoksi vain. Samalla kuitenkin tiedän, että se viimeinen vilkaisu veisi viimeisetkin toivonrippeeni - ja on hyvin vaarallista menettää toivonsa. Toivo on minun tukipilarini tässä maailmassa, enkä saa antaa sen hukkua. Otan muutaman epävarman askeleen rannalla, vastustan kiusausta kääntyä ympäri ja juosta mereen etsimään lastani ja kävelen pois. Minä löydän vielä onneni uudelleen...

... mutta tällä hetkellä minua on kohdannut suuri suru. Minun pieni Tecumsee, pikkuruinen Tecumseeni on kuollut.

MAR DEL NORTE poistuu.
Silkki
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron