Lohikäärme-novelli vuodelta 2006...

Kaikkihan ovat varmasti huomanneet, kuinka hienoja rooleja ihmisiltä caraliassa tulee, niin tänne voivat halukkaat tulla laittamaan muita kirjoitelmiaan. Tai jos lukee vaikkapa koskettavan runon, niin voipa senkin tänne laittaa, kunhan mainitsee vähintään alkuperäisen kirjoittajan.

Lohikäärme-novelli vuodelta 2006...

ViestiKirjoittaja Mintzu » 26. Touko 2012 15:23

""Kun Lohikäärmeen kynnet kyntävät kauhua Pohjolaan, ei kukaan ole turvassa!"
Loanna, temperamenttinen naarashilleri ja Valkokuono, tämän hyvä ystävä lähtevät etsimään kadonnutta ystäväänsä Woolan, Loannan kuolleen veljen hengen johdattamana yrittäen samalla selvittää salaisuutta, joka kätkeytyy metsän uumeniin..."


Tässä teille joku kirjoittamani jatkonovelli vuodelta 2006... joka harmi vaan on näemmä jäänyt kesken! Selasin huvikseni yhtä foorumia (joka nyt on jo siirtynyt uuteen osoitteeseenkin) ja törmäsin tähän tekstiin. Se oli aika mukava kirjoittamakseni, joten kopioinpa tänne... :'D

Joo ja jos luette tän, niin ottakaa huomioon että en oo muokannu tätä tekstiä yhtään ja tää on kirjoitettu sillon kun olin, öö... 9-10 vuotta? x'D Tykkäsin hillereistä sillon jo tosi paljon, I can see that... Juonessa on hirvittäviä aukkoja jne jne, koettakaa kestää! xD

---------------------
Prologi

Sellaisena ei koskaan ollut Loanna nähnyt veljeään.
Tuo pelokas, arka ja sähisevä olento oli kaukana siitä rauhallisesta ja luotettavasta Woolasta, jonka Loanna oli tuntenut. Tuon aran ja pelokkaan olennon silmät olivat nyt vain ohuet viirut, ja taivaansininen sävy sen silmissä oli muuttunut jäiseksi, kylmäksi ja etäiseksi. Loanna näki sen kaiken tuijottaessaan veljeään, joka tuijotti tätä takaisin noilla silmillään nurkasta, jokainen ele viestien ettei kaikki ollut kunnossa.
”Woola… Mikä sinun on?”
Hillerinaaras yritti ojentaa käpäläänsä toiselle, mutta uros kavahti syvemmälle nurkkaan ja pörhisti kauhuissaan karvojaan. Kummankin silmäkulmista valuivat kyyneleet, Loannan silmistä huolestuneisuuden ja Woolan silmistä pelon takia.
”Woola..?”
Loanna astui askeleen lähemmäs toista, ja ruskeaturkkinen hilleri säpsähti ja sähähti kyyneleet silmäkulmia pitkin valuen.
”Woola..?”
Loannan olisi tehnyt mieli mennä ja halata veljeään, rutistaa tätä kovaa ja sanoa ettei ollut mitään hätää ja että sisko olisi siinä hänen vierellään.
Mikä oli saanut hänen pikkuveljensä niin suunniltaan pelosta?

---------------------

Luku 1: Uni

”Huomenta, Loanna.”
Vaaleanruskeaturkkinen hillerinaaras Loanna nosti päätään kun oli juuri herännyt unestaan.
”Huomenta, Valkokuono.”
Valkokuono, isokokoinen ja roteva uroshilleri astui sisälle ahtaaseen koloon puhuakseen naaraalle ja joutui varomaan päätään, jotta se ei olisi kolahtanut onkalon matalaan kattoon.
”Miten voit?” kysyi uros huolestuneella äänellä. ”Tiedämme kaikki, että Woolan kuolemasta on vasta vähän aikaa, mutta sinun pitäisi silti syödä.”
Valkokuono katsahti kolon reunoilla lojuviin hiiren- ja linnunraatoihin ja huokaisi. Loanna ei vastannut urokselle eikä katsonut tätä edes silmiin, vaan painoi päänsä maahan ja luimisti korviaan sanaakaan sanomatta.
”Tiedän, että tämä on sinulle hankalaa…” Valkokuono sanoi, ja istui maahan. ”…mutta et voi muuttaa sitä mikä on jo tapahtunut. Kukaan ei edes tiennyt, mikä sairaus Woolalla oli… Kaikki me teimme niin paljon hänen vuokseen kuin suinkin pystyimme…”
Loanna käänsi katseensa nyt urokseen. Tämän siniset silmät pistivät Valkokuonoa, ja uros näytti hetken hämmentyneeltä. Naaras nousi seisomaan, mutta ei päästänyt toista irti katseestaan.
”Mikään ei korvaa minulle veljeäni…”
”Niin, tiedämme sen, Woola oli minunkin ystäväni, mutta…”
”EI, sinä ET TIEDÄ!” naaras kivahti keskeyttäen Valkokuonon puheet. ”Sinä et voi ymmärtää, minkälaista on menettäminen! Sinä et ole ikinä menettänyt vanhempiasi, sisaruksiasi, et ketään, et ikinä! Et ikinä ole menettänyt ketään!”
Naaraan silmäkulmista valuivat huomaamattomat kyyneleet sen huutaessa Valkokuonolle. Valkokuono käänsi katseensa poispäin Loannasta ja luimisti korviaan, ja kääntyi kulkemaan poispäin kolon suulta.
”Yritin vain piristää sinua…”
Valkokuono sanoi sen hiljaa ja niin vilpittömästi kuin kukaan ikinä pystyisi sen sanomaan. Uros käveli ulos sanaakaan lisäämättä.
Loanna lysähti kolon pohjalle ja alkoi itkeä katkeraa itkua. Hänen ainoa veljensä, Woola oli kuollut. Ainoa hänelle tärkeä henkilö ikinä.

Poissa.
Lopullisesti.

Naaras itki vuolasta ja katkeraa itkua ja näki sielunsa silmin Woolan laihtuneen, liikkumattoman ja tuntemattoman sairauden kalvaman ja tappaman ruumiin maassa, sen peittyvän maan alle sitä haudattaessa. Loanna oli jäänyt täysin yhteiskuntaansa Woolan kuoltua; vain Valkokuono, aina yhtä lempeä ja isokokoinen uros oli ollut lohduttamassa häntä – ja hän vain tiuski ja huusi tälle, osoittamatta minkäänlaista piristymisen häivääkään. Loannan kurkkua kuristi. Hän peitti kasvonsa käpälillään ja itki vuolaasti veljeään, hänen ainoaa aarrettaan. Hän muisti kuinka oli pitänyt aina pikkuveljestään huolta, loppuun saakka.
Hän muisti sen päivän, kun Woola oli muuttunut – tai oikeastaan se oli tapahtunut pikkuhiljaa. Woola ei uskaltanut enää mennä yksin metsään metsästämään, ja lopulta ei suostunut menemään sinne enää ollenkaan. Uros oli muuttunut vähäpuheiseksi ja lopulta lopettanut puhumisen kokonaan… Yö oli saanut Woolan kauhun valtaan ja loppujen lopuksi Woola-parasta oli tullut hermoheikko eläin, joka ei enää ymmärtänyt selkokieltä vaan säikkyi kaikkea eikä tunnistanut muita yhteiskuntalaisia tai tuttua ystäväänsä Valkoturkkia - ei edes Loannaa, omaa rakasta siskoaan. Woola oli kyyhöttänyt täristen kaiken aikaa kolon nurkassa eikä ollut suostunut tulemaan pois - Woola ei ollut suostunut syömään eikä juomaan, ja jo muutamassa hän oli kuihtunut kuiviin kuin autiomaahan kasvanut kukka. Siitä hänen kuolemansa oli kai johtunutkin. Hän oli kuollut janoon.
Sinä yönä Loanna vajosi syvään uneen, itkettyään itsensä viimein nukuksiin. Hän näki unta keväästä, petollisen ja masentuneen syksyn vastakohdasta – kuinka leskenlehtien kukat työntyivät esiin vihdoin sulavien hankien seasta ja kuinka pajuun ilmestyi kauniita ja pehmeitä kukintoja. Unta vihdoin lämmittävästä auringosta, joka tervehti kaikkia eläviä olentoja pitkän talven jälkeen lämmön ja valon lahjallaan.
Ja hän näki myös Woolan.
Woola oli erilainen kuin se Woola, jollaisen Loanna oli nähnyt tämän kuollessa. Woolalla oli kaunis, kiiltävä tummanruskea turkkinsa ja hänen silmänsä olivat kauniit ja iloiset, vapaat. Woola näytti samalta kuin ennen, terveeltä ja mahtavan komealta hymyillessään Loannalle. Se kumarsi kevyesti hymyillen vastustamatonta hymyään ja Loanna kumarsi myös. Yhtäkkiä Woola kääntyi ja lähti juoksuun viimeisten hankienrippeiden yli metsäpolulle päin, Loanna perässään seuraten. Woola juoksi kovaa, mutta Loanna pysyi perässä, koska naaras oli ketterä ja nopea juoksija. He juoksivat loikkien hangessa, sulaneiden maakohtien yli väistellen ensimmäisiä leskenlehtiä, kurottaen hypyissään aina pidemmälle, kuin lentäen. Woola vilkaisi pari kertaa taakseen hymyillen kuin tarkistaakseen että hänen siskonsa pysyi perässä.
Ja he juoksivat!
Pian he kuitenkin saapuivat metsän reunalle. Yllättäen Woola pysähtyi kuin seinään metsän reunalle, astumatta askeltakaan lähemmäs metsää. Loanna pysähtyi toisen perässä, kysyen:
”Miksi pysähdyimme?”
Woola ei vastannut vaan ummisti silmänsä, avaten ne pian.
”Metsä on vaarallinen, siellä on asuu paha. ”
”En ymmärrä”, Loanna vastasi.
”Metsässä on vaara… Kaikki metsään menevät kärsivät ja lopulta kuolevat.”
Woola oli kääntynyt katsomaan Loannaa, ja tuijotti tätä erilaisella katseella kuin äsken. Epätoivoisemmalla, pelkäävämmällä. Hiukan samanlaisella katseella kuin Woola olisi ollut taas sairauden kynsissä. Loanna ei sanonut mitään. Hetken oli hiljaista, kun kummatkin tuijottivat metsää. Mitä pidempään he sitä tuijottivat, sitä pimeämmältä ja riutuneemmalta metsä näytti. Oksat näyttivät haurailta mutta käppyräisiltä, ja ne kiemurtelivat pitkin toisien puiden varsia kuin yrittäen kuristaa toisensa. Metsän puut näyttivät alastomilta ilman lehtiään. Siimekseen vievä polku, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt kutsuvalta ja keväiseltä kuten metsän reunakin, näytti nyt yhtä luotaantyöntävältä. Polun päätä ei näkynyt, metsän varjot peittivät sitä niin että se näytti sysimustalta aukolta. Varis raakkui jossain kauempana.
Woola nyökkäsi, ja ummisti silmänsä.
”Älä mene metsään.”
Woolan kuva alkoi haihtua, ja Loanna hätääntyi.
”Ei, ä-älä mene! Woola!”
Loanna yritti tarrautua kynsillään Woolan kuvajaiseen, mutta Woola haihtui ilmaan, näkymättömiin.
”Kaksi on yksi mutta kaksi ei ole yhtä suurempi. Muista se, sisareni.”

---------------------

Luku 2: Metsä

Loanna heräsi hikisenä, haukkoen henkeään kuin kala kuivalla maalla. Loanna puristi käpäliään kiinni lattiaan tarrautuen siihen kynsillään ja tuijotti lattiaa kuin olisi nähnyt siinä jotain kauhistuttavaa. Loanna vilkaisi hädissään kolonsa suuaukkoa. Aamu. Taas? Oliko naaras nukkunut koko päivän ja yön?
Loannan hengitys tasaantui rauhallisesti ja verkkaan. Loanna nousi kolonsa pohjalta ja käveli ulos, ruskon täyttämään auringonnousuun. Kukaan muu Metsäläisten yhteiskunnasta ei ollut vielä herännyt, ei edes aamuvirkku Valkokuono, joka yleensä oli aina ennen kaikkia muita hereillä. Loanna hengitti raikasta aamu-ilmaa ja käveli rapisevien vaahteran- ja koivunlehtien päällä täydellisessä syysaamun sarastuksessa.
Mitä eilisöinen uni oli oikein tarkoittanut? Woola oli ilmestynyt ensimmäistä kertaa hänen uniinsa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt unta veljestään, ei edes ennen tämän kuolemaa. Se oli kummallista, outoa. Woola oli viisas eläin ja oli aina ollut. Uni ei voinut olla tarkoitukseton, se ei olisi käynyt järkeen – toisaalta ei käynyt sekään että Woola olisi voinut kertoa jotain Loannalle unessa. Jotain tärkeää, jotain mitä ei olisi saanut jättää huomiotta… Loanna mietti ankarasti. Oliko hän jättänyt huomaamatta? Woola oli varoittanut metsästä, mutta ei ollut kertonut miksi. Vastaukseksi naaraalle oli riittänyt Woolan katse.
”Loanna!”
Naaras käänsi päätään äänen suuntaan ja näki Valkeakuonon juoksevan tätä kohti takaapäin.
”Miten sinä näin aikaisin olet jalkeilla?” Valkokuono kysyi ihmetellen ja virnistäen.
”En itsekään oikein tiedä”, Loanna virkkoi rauhallisesti ja naaralle epäluonteenomaisella tavalla kävellen koko ajan eteenpäin.
”Älä yritä huijata minua. Näen että olet ajatellut jotain…” Valkeakuono sanoi ja nosti toista kulmaansa hymyillen maireasti ja seuraten Loannaa tämän vierellä. ”…Woolaako?”
”Tavallaan. Mutta ei puhuta siitä, minua ei huvittaisi…”
”Ymmärrän. Tule, kävellään takaisin, kun nousin, muutkin olivat jo heräilemässä. Minä luulen että nyt on Kissansilmän ja Saniaisen vuoro lähteä metsästämään, he eivät ole metsästäneet aikoihin!”
”Hah, mokomat laiskimukset! Saniainenkin on tainnut hiukan lihota nuoruuden mitoistaan, vai mitä luulet?”
”Sinäpä sen sanoit, Loanna!”
Valkokuono ja yllättäen piristynyt Loanna kävelivät takaisin kohti yhdyskuntansa alueita ilman kiirettä. Nyt oli oikeastaan jo aamupäivä, ja aurinko oli noussut kokonaan, ja taivaalla leijaili vaaleita syksylle ominaisia pilviä. Jostakin kuului rapinaa.
”Kuulitko tuon?” Loanna kysyi urokselta.
”Ai sen rapinan? Kautta jänisten korvien, kyllä kuulin. Jos en tuota olisi kuullut, niin -”
”Hiljaa, se voi olla kettu!” Loanna sähähti toiselle ja kyyristyi polulle. Valkokuono ymmärsi vihjeestä olla hiljaa ja kyyristyi kiinni maahan ja kuunteli rapisevaa ääntä, joka lähestyi heitä koko ajan, vauhdilla. Kummatkin pidättivät hengitystään, kunnes…
Varvukosta juoksi hätääntynyt ja takkuturkkinen hilleri, joka katsoi hätäisesti taakseen ja hengästyneenä yritti juosta eteenpäin, mutta väsymyksen uhrina lyyhistyi maahan metsäpolulle.
”Se on Kissansilmä!” Valkokuono huudahti ja nousi juosten parilla hyvin harkitulla juoksuaskeleella suoraan Kissansilmäksi tunnistetun hilleriuroksen luo. Loanna seurasi hetken päästä perässä.
”Kissansilmä, mitä on tapahtunut? Sinun… Sinun häntäsi!” Valkokuono sanoi ja yritti ravistella ystäväänsä. Kissansilmän häntä oli revitty irti, ja siinä missä hännän olisi pitänyt olla, oli vain verinen ja vuotava hännäntynkä. Kirjavaturkkinen uros ei vastannut, vaan haukkoi henkeään ja tuijotti toisia oudosti, niin… Niin peläten. Loanna tunnisti katseen heti. Se oli samanlainen kuin katse Woolan silmissä kun tämä oli ollut sairaana…
”Kissansilmä, kuuletko?” Valkokuono toisti ja tuuppasi nyt jo aika rajusti toista.
”Tule, Valkokuono, hänet on äkkiä vietävä yhdyskunnan luo, hänhän vuotaa verta!” Loanna huusi kun näki Kissansilmän hännäntyngän. Se oli kuvottavaa katseltavaa, ja Loanna kiinnitti täyden huomionsa uroksen auttamiseen Valkokuonon selkään, jotta isompikokoinen olento olisi voinut kantaa tämän muiden hillereiden luo.

”Auttakaa, Kissansilmä vuotaa verta!”
Huuto käänsi katseita Metsäläisten yhdyskunnasta. Kummastuneet Metsäläiset antoivat tietä ja tilaa Valkokuonolle ja Loannalle jotka kuljettivat haavoittunutta Kissansilmää.
”AUTTAKAA!” Loanna tiuskaisi, ja sai sillä koko tuijottavaan Metsäläisten joukkoon vipinää. Kaikki parveilivat kolmikon ympärillä auttaen Valkokuonoa ja Loannaa laskemaan Kissansilmän varovasti maahan. Kissansilmä hengitti raskaasti ja kirjavan hillerin kirkkaanvihreät silmät pyörivät ympäriinsä hätäisesti silmänvalkuaiset välkkyen. Metsäläisten tiukkaan pakkautuneen joukon keskelle aukeni vapaa kulkuväylä, ja sitä pitkin juoksi solakka mutta vanha naarashilleri, Tummaturkki, Kissansilmän vierelle ja tutkien tätä läpikotaisin. Tummaturkki oli Metsäläisten parantaja ja johtaja sekä ainoa, joka osasi edes jotenkuten hoitaa toisten eläinten vammoja.
”Oi voi, oi voi…” valitti parantaja.
”Mitä nyt? Onko se vakavaa?” Valkokuono kysyi uteliaana mutta nöyränä toivoen ystävänsä parantumista.
”Oi voi, oi voi… En tiedä. Kuinka pitkään hän on ollut tällainen?” Tummaturkki kysyi kääntäen nopeasti katseensa vuoroin Loannaan, vuoroin Valkokuonoon ja katsoen näitä vanhoilla tihrusilmillään.
”En tiedä, löysimme hänet sellaisena kuin hän on nytkin…” Valkokuono vastasi. Tummaturkki päästi suupielestään pihahtavan äänen kun tämä tutki kriittisesti toisen hännäntynkää ja vanhan parantajan katseesta välittyi myös inhoa, vaikkei tämä mitään sanonutkaan.
Loanna kysyi:
"Mitä, etkö auta häntä vai mikä on vikana?"
”Sitä vain että... Mikä peto on pystynyt repimään aikuisen soturihillerin hännän irti? Kissansilmässä ei näy edes taistelun merkkejä, hän ei ole mitenkään muuten vahingoittunut, ja Kissansilmän tapainen hilleri ei anna repiä häntäänsä irti taistelutta, ei tosiaan, oi voi... En tiedä tarkalleen, miten lääkitä häntä oikein, sillä en ole nähnyt tällaista ikinä ennen, mutta se on varmaa, että vaikka tekisin mitä, hän ei saa häntäänsä takaisin… Ja hänen hengityksensä on saatava tasautumaan, muuten hän saattaa pyörtyä, vielä kun hännästä vuotaa niin paljon vertakin. Mutta voi hyvä ihme, tehkää nyt hänelle kiireesti side häntään tai hän vuotaa kuiviin!”
Kaksi Metsäläishilleriä kieputti tiukkaan Kissansilmän hännäntyngän repaleisilla kankailla, jotka olivat aikojen saatossa kulkeutuneet Metsäläisten luo häkkipakolaisten kautta. Kissansilmä alkoi tulla pikkuhiljaa järkiinsä, ja hengitti nyt jo tasaisemmin tutkien ympäristöään.
”Kissansilmä, oletko kunnossa?” Valkokuono kysyi. Kirjava käänsi katseensa Valkokuonoon ja nyökkäsi kevyesti.
”Mitä sinulle on tapahtunut? Kuka teki tämän sinulle?” Loanna kysyi tivaten vastauksia.
”Rauhoitu, tyttö hyvä, hän on vasta tullut tajuihinsa. Ei niin nopeasti”, Tummaturkki sanoi kulmat kurtussa. Loanna katsoi tätä syrjäkarein ja nieleskeli. Kissansilmä huudahti ja räväytti silmänsä auki kuin olisi ollut riivattu.
”Lohikäärme, lohikäärme! Lohikäärme teki tämän minulle!”
Metsäläiset kääntelivät päitään ja joukkiossa syntyi kohinaa.
”Hiljaa, HILJAA!” Tummaturkki huusi kurkku suorana saaden joukkion hiljenemään kerralla.
”Kissansilmä, onko se joku jonka nimi on lohikäärme?” Valkokuono kysyi niellen itkuaan. Yksi kirjoittamattomista laeista oli, ettei hillerin häntää saanut leikata. Se oli kiellettyä, kuin tabu jota ei saanut tehdä. Kukaan ei ollut koskaan erikseen sanonut kenellekään että se oli kiellettyä, mutta se oli vain aina ollut niin – ja joku oli uskaltanut rikkoa ikiaikaisen lain.
”Ei, ei, vaan lohikäärme! Ettekö ymmärrä, lohikäärme!” Kissansilmä huusi kiemurrellen maassa kuin käärme kouristusten vallassa. Metsäläiset kääntelivät päitään epätoivoisina. Valkokuono nuolaisi huuliaan ajatellen, miten sanoisi asiansa hienovaraisesti:
”Mutta tiedäthän sinä, että lohikäärmeitä ei ole olem-”
”Ei, niitä on! Minä näin sen omin silmin, se… se oli HIRVIÖMÄINEN! Se oli suuri ja – eikun jättiläismäinen! Ja se syöksi TULTA!”
Yhdyskuntalaiset päästivät oudon kauhistuksen äännähdyksen mutta Tummaturkki rauhoitteli heitä:
”Kissansilmä on kovasti poissa tolaltaan häntänsä menetyksen takia, mutta kaikkihan tiedämme, ettei lohikäärmeitä ole olemassa. Pyydän teitä kaikkia rauhoittumaan, emme saa lietsoa pakokauhua olemattoman asian vuoksi…”
”Mutta missä Saniainen on?” joku kysyi. Kaikki Metsäläiset vilkuilivat ympärilleen ja etsivät katseellaan toista urosta, joka oli lähtenyt Kissansilmän mukaan metsästämään.
”Poissa, syöty, Saniainen on poissa!” Kissansilmä sanoi purskahtaen itkuun.
”Lohikäärme söi hänet!”
Kissansilmä peitti kasvonsa etukäpälillään ja hytisi itkien. Loanna, Valkokuono ja Tummaturkki vilkuilivat toisiaan epätoivoisen näköisenä, kuten kaikki muutkin. Tummaturkki otti ohjat käpäliinsä:
”Ei syytä pelkoon, ei paniikkia! Löydämme kyllä Saniaisen, lähetetään etsintäpartio metsään…”
”Ei, EI! He kuolevat, kuolevat kaikki, kaikki kuolevat jotka menevät metsään!” Kissansilmä huusi räpiköidessään maassa pakokauhun vallassa.

---------------------
Luku 3: Valtiaat

”Missä oikein viivyit niin pitkään, Mustakäpälä? Minä en haluaisi olla myöhässä… Valtiaat olivat niin hyvällä tuulella tänään… enkä todella tahtoisi suututtaa heitä!”
”En minäkään… Hemmetti, emme saaneet kuin tämän vaivaisen hiiren…” Mustakäpälä sanoi ääni väristen ja potkaisten maassa lojuvaa, kuollutta saalistaan. ”Minusta on hirveän luonnotonta että se… tai ne… tai siis… miten sellainen on mahdollista? Sekasikiöitä ne ovat, ne Valtiaat – vai Valtias, en tiedä ovatko ne yksi vai kaksi!” Mustakäpälä jatkoi silmät ymmyrkäisinä ja kulmat koholla ja jotenkin hämmentyneenä omista ajatuksistaankin.
”Älä sinä siitä välitä, annan minun hoitaa kaikki puhuminen. Kanna sinä vain sitä hiirtä!”
Mustakäpälä ja Pronssikorva kävelivät metsän läpi rauhallisena, Pronssikorva johtaen ylpeän näköisenä kaksikkoa. Saapuminen Valtiaiden alueille ei kestänyt pitkään, vaikka periaatteessa koko metsä oli heidän aluettaan. Tukikohta, tai oikeastaan vain leiriytymä Valtiaiden joukoille oli keskittynyt suuren tammen juurelle, joka oli varmasti satoja vuosia vanha ja tukevarakenteinen, kuten kunnon tammen kuuluu ollakin. Mitä lähemmäs tammea hilleriurokset kävelivät, sitä enemmän hillereitä he näkivät makaamassa syksyn roudasta kovettuneella maalla. Mustakäpälä nieleskeli ja se oli hermostunut, ja Pronssikorvakaan ei ollut pystynyt säilyttämään alkumatkan ylpeyttään ja itsevarmuuttaan sinne saakka. Kaksikko pysähtyi suuren tammen juurelle.
”Saanemme puhutella teitä, herramme?” Pronssikorva sanoi ja kumartui elegantisti ”Valtiaita” kunnioittaakseen. Pronssikorva potkaisi Mustakäpälää takajalallaan, joka päästi voihkauksen suustaan, mutta tajusi sitten polvistua toisen perässä. Kumea ja karhea ääni vastasi heille puun latvustojen seasta:
”Mitä asianne koskee?”
”Toimme saalista herroillemme”, Pronssikorva sanoi ja nousi varoen kumarrusasennostaan. Tammen ruskistuneet lehdet vavahtivat kun jokin suuri hyppäsi alas puusta.
Mustakäpälä ja Pronssikorva pidättivät hengitystään.
Heidän edessään seisoi heidän isoin ikinä näkemänsä hilleriuros. Se oli varmasti ainakin yli kaksi kertaa ison uroksen kokoinen ja putipuhtaaksi kalutun luun värinen, kauttaaltaan kuulaan yönvalkea uros. Mutta se ei ollut oudointa tuossa olennossa. Hilleri kohotti päänsä ylös ja sen vieressä oli toinen pää.
Kaksipäinen hilleri!

Kaksikko tuijotti kauhuissaan kahteen pariin erivärisiä silmiä, kun tuo otus nauroi ja heilautti häntäänsä sivulle. Pronssikorva yritti ryhdistäytyä ja pitää äänensä vakaana puhuessaan.
”Valtiaat Kuunjuova ja Auringonjuova, toimme teille saalista.”
Nimet olivat osuvat. Oikea pää – Kuunjuova – oli sinisilmäinen ja sen kuonosta kulki tumma, lähes gagaatinmusta juova joka päättyi korvien taakse. Auringonjuova – vasemmanpuoleinen pää - oli samalla tavalla kuvioitu kuin veljensä, mutta juova oli kullanvärinen ja silmät samaa sävyä kuin juovakin, puhtainta kultaa. Molempien veljien silmissä oli silti samanlainen, petollinen katse.
”Olette uskollisia herroillenne” Kuunjuova vastasi.
”Teidät palkitaan.”
Mustakäpälän ja Pronssikorvan ilme kirkastui heti ja mustakäpäläinen uros työnsi kunnioittavasti saalistamansa hiiren kaksipäisen hillerin ulottuville. Auringonjuova noukki hiiren vahvojen leukojensa väliin, ja veljekset kääntyivät hitaasti ympäri. Koska Auringonjuova ei juuri koskaan puhunut mitään kenellekään, Kuunjuova huikkasi heidän peräänsä sointuvalla äänellään:
”Jatkakaa saalistamista.”
”Mutta herrani, tehän lupasitte –” Mustakäpälä aloitti, mutta lopetti kun näki hirviömäisen hillerin kääntyvän häntä kohti ja painavan tämän pään maahan etukäpälällään.
”Oletko unohtanut, kuka on herrasi täällä?” Kuunjuova kysyi pirullinen hymy kasvoillaan.
”E-en, herrani…”
”HYVÄ, sillä silloin varmaan tiedätkin että hänen – heidän sääntöjään ja lakejaan tulee noudattaa?” Kuunjuova sanoi virnistäen ja laskien painoa toisen päälle.
”Kyllä herrani, varmasti, herrani!” Mustakäpälä sanoi hädissään ja yritti päästä irti. Kaksipäinen päästi toisen menemään ja maassa maannut mustakäpäläinen uros heittäytyi kauemmas tuosta olennosta paeten Pronssikorvan taakse piiloon. Hilleriurokset nuoleskelivat etukäpälän kynsiään ja sanoi kuin ohimennen:
”Saalista, jos henkesi on sinulle kallis. Sillä jos saalista ei kuulu… sinä olet seuraava saaliimme.”

Loanna käveli edestakaisin kolonsa sisällä. Valkokuono kallisti päätään kysyvän näköisenä maatessaan lattialla.
”Ehkä minun pitäisi kertoa…” Loanna aprikoi ääneen.
”Kertoa mitä?” valkokuonoinen uros kysyi.
”Muistatko kun sanoin eilen, että en halunnut puhua jostain?”
Uros nyökkäsi kevyesti ja kysyvästi.
”…niin kyllä minä näin jotain. Näin unen…” Loanna sanoi pysähtyen ja painaen päänsä.
”Näin unta Woolasta. Mutta se ei ollut mitenkään… surullinen uni, tai sellaista. Me juoksimme kilpaa Woolan kanssa, niin kuin pikkupentuinakin juoksimme. Mutta Woola pysähtyi metsän reunaan ja varoitti minua menemästä syvemmälle metsään.”
”Mitä Woola oikeastaan sanoi?” Valkokuono kysyi ja nosti päätään.
”Hän sanoi, että metsässä asuisi paha. Ja jotakin muutakin, en vain muista sitä…” Loanna sanoi ja käänsi katseensa urokseen.
”En tiedä... Kukaan ei varmasti usko tätä, jos kerrot muille, hehän pitäisivät sinua ihan hulluina. Ei varsinkaan Tummaturkki. Tiedät, ettei hän usko tällaiseen hölynpölyyn”, Valkokuono sanoi rauhallisesti.
”Mutta se ei ole hölynpölyä! Etkö ymmärrä, sen täytyi merkitä jotain, näithän itsekin Kissansilmän häntä irti revittynä!” naaras huudahti. Uros ei vastannut hetkeen, vaan ajatteli, mitä vastata.
”No, mitä ajattelit tehdä asialle?”
Nyt oli puolestaan naaraan hetki vaieta.
”Ajattelin… ajattelin että minun täytyy mennä metsään. Tutkia itse, mistä on kyse” Loanna vastasi.
”En voi päästää sinua yksin, ajattele jos sinunkin häntäsi revitään!” Valkokuono sanoi suojelevaan tapaansa ja nousi jaloilleen. ”En voi sallia sellaista… Tulen mukaasi. Vaikka en ihan oikeasti usko, että tämä Woola-uni ja Kissansilmän tapaus liittyvät toisiinsa.”
”Älä nyt viitsi, minä TIEDÄN että tässä on jotain hämärää”, Loanna sanoi ja hyppäsi ulos kolostaan. Valkokuono seurasi perässä.
”Oletko nyt ihan oikeasti sitä mieltä? Ei tuossa metsikössä mitään kuitenkaan ole… Ja Kissansilmän hännän revinnän aiheutti varmaan susi tai ehkä joku lintu. Haukka, tai sellaista. Mitä muka odotat löytäväsi sieltä?”
”En tiedä, Valkokuono. En tiedä.”

---------------------
Luku 4: Esitys

”Minne te olette menossa?”
Pienen hillerinaaraan ääni pysäytti Valkokuonon ja Loannan. Puhuja oli Lumme, pienikokoinen ja tummanharmaa mutta sievä naarashilleri, Metsäläisten joukosta kuten Valkokuono ja Loannakin. Se oli seurannut Valkokuonoa ja Loannaa ja kuullut osan heidän keskusteluistaan.
Loanna ja Valkokuono purivat huultaan ja katsoivat toisiaan miettiessään mitä vastaisivat.
”Älä seuraa meitä, Lumme”, Loanna sanoi kulmat kurtussa. ”Menemme etsimään Saniaista. Se voi olla hyvin vaarallista, emmekä halua että kukaan loukkaantuu.”
”En minä olisi tiellä” Lumme sanoi kiltillä äänellään. ”Lupaan sen.”
”Olen niin pahoillani, Lumme, mutta emme voi ottaa sinua mukaan. Olet niin nuori ja kaikkea, emme halua että sinulle käy mitään. Ja muut ihmettelevät ihan tarpeeksi muutenkin, kun me katoamme tällä tavalla”, Valkokuono sanoi. ”Älä kerro kenellekään, että lähdimme. Hekin saattaisivat lähteä etsimään meitä ja me saattaisimme heidät vaaraan. Kaiken lisäksi he pitäisivät meitä aivan outoina, jos meidän kerrotaan uskovan Kissansilmän kertomusta.”
”Uskotteko te sitten? Kissansilmähän oli aivan sekaisin silloin”, Lumme sanoi ymmällään pienet vihreät silmät kiiltäen.
”Ei hännän puuttuminen ole normaaliakaan. Lupaa, ettet seuraa meitä”, Loanna vannotti Lummetta.
”Minä lupaan...” Lumme sopersi hiljaisella ja varovaisella äänellään.
”Etkä kerro muille? Me palaamme kyllä pian, älä meistä huoli.”
”Minä lupaan olla kertomatta. Palatkaa pian. Olkoon onni matkassanne.”

Tervetuloa seuraamaan esitystä suurta,
tänään teille esiintyvät Nokiviiksi ja Lumitassu!
Ihka oikeaa akrobaattitaitavuutta;
heil’ on tarkoituksenaan tuoda teille, ystävät, mieli hassu!


Lehdistä varisseessa puussa istui oksalla närhi joka lauloi kirkkaalla ja sointuvalla äänellään mainosta kahdelle hillerisisarukselle, jotka tekivät erilaisia akrobatiatemppuja puun alla. Nämä kaksi hilleriä olivat täysin samannäköisiä, mustavalkolaikukkaita, mutta toisen pohjaväri oli musta ja toisen valkea. Akrobaatit näyttivät hassuilta ja huvittavilta, koska niiden poskiin oli maalattu vihreitä ja punaisia viivoja kasviväreillä ja korviin kiinnitetty pitkät töyhtöjentapaiset. Närhen sointuva mainostaminen sai metsän olentoihin eloa ja hillerisisaruksia saapui pikkuhiljaa katsomaan yhä enemmän ja enemmän väkeä, lintuja, siilejä, hiiriä, oravia ja jopa taisi muutama muukin eläin saapua katsomaan kirjavien sisarusten taiteiluja.

Tulkaa, tulkaa meitä vain katsomaan!
Silmätkin menevät ihan sikkuralle,
tällaista toisten ette pääse todistamaan!
Nämä sisarukset taipuvat kiemuralle!


Nuo kaksi kirjavaa hilleriä, uros ja naaras, sisarukset tekivät kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, voltteja ja kääntyilivät ja kierivät täydellisesti, kuin toistensa erivärisinä kopioina. Metsän asukit huutelivat ihastuksissaan kahdelle esiintyjälle, ja jotkut taputtivat etukäpäliään yhteen katsellessaan tuota ihmeellistä parivaljakkoa.

”Kuuletko tuon, Valkokuono?” Loanna kysyi ja höristi korviaan.
”Kuulen”, Valkokuono vastasi. ”Se kuuluu syvemmältä metsästä.”
Nuo akrobaattien esitysten äänet kantautuivat kauas ja saivat Loannan ja Valkokuonon rentoutuneemmaksi ja ikävät ajatukset poistumaan näiden mielestä, ainakin näin hetkeksi aikaa.
”No… Mennäänkö katsomaan, mistä on kyse?” Valkokuono kysyi toiselta toista kulmaansa kysyvästi ja anovasti kohottaen. Loanna naurahti ja katsoi urosta niin kuin vastaus olisi ollut päivänselvä, mutta silti hymyillen ja virnuillen rasittavan iloisena.
”No mennään vain. Viimeinen äänen luona on rupsahtanut rupikonna!”
Valkokuonolle ja Loannalle selvisi pian äänien lähde: kaksi akrobaattia. Nämä ujuttautuivat muiden metsäneläinten joukkoon ja saivat useimmat hiiret ja muut pikkueläimet kaikkoamaan ympäriltään. Hillerit kun näet eivät olleet kovin suosittua joukkoa muiden eläinten kanssa… Akrobaatit vilkuttelivat toisille eläimille näiden lähtiessä, ja esiintyjiä palkittiin kuivatuilla marjoilla ja pähkinöillä sekä kalalla. Lumitassu ja Nokiviiksi – ne olivat akrobaattien nimet – kumartelivat kiitokseksi palkkioistaan. Loanna ja Valkokuono astuivat tupsukorvaisten ja erittäin nuorten hillereiden luo ja tervehtivät heitä.
”Hei, esityksenne oli todella hieno!” Valkokuono sanoi ihastuksissaan.
Lumitassu, valkeakirjava hilleriuros heitti leikkisästi voltin taaksepäin ja kumarsi sanoen hymyssä suin:
”Mukavaa, jos piditte siitä, heppulit!”
”Niin, harjoittelemme todella kovasti ja paljon!” Mustaviiksi, Lumitassua nuorempi sisar ilmoitti pontevasti.
Loanna katsoi Valkokuonoa oudosti ja mietti miksi oli yleensä alkanut puhella näiden tyyppien kanssa vilkaistessaan näiden maskeerattuja kasvojaan.
”Hmm… Minä olen Loanna ja tässä mukanani on Valkokuono, Metsäläisten hilleriyhdyskunnasta. Te olette Lumitassu ja Mustaviiksi, mutta mistä tulette?” Loanna kysyi.
”Me tullaan Etelän kaukaisesta maasta, meren takaa”, Mustaviiksi sanoi vähintään yhtä pontevasti kuin äskenkin. Lumitassu läimäytti toista korville ja Mustaviiksi älähti.
”Hys, enkös minä ole sanonut ettei kotipaikkaa saa kertoa vieraille?”
Loanna ja Valkokuono tirskahtelivat ja Lumitassu punasteli hiukan.
”Äääh, nämä heppulit ovat ihan varmasti kivaa porukkaa! Ne eivät näytä pahoilta, ei niin kuin ne yhdet heppulit, muistatkos niitä, veliseni?” Mustaviiksi hohotti, saaden Lumitassun näyttämään hämmentyneeltä. Lumitassu virnisti hiukan punastuneena nuoremman sisaruksensa puhumiselle ja pyöräytti silmiään.
”Mitkä heppulit?” Loanna kysyi kiinnostuneena.
”No ne oli semmoisia ärripurreja, säikyttelivät - yrittivät säikytellä! - meittejä. Ne halusivat repiä meidän hännän poies, luulisin, kai”, Mustaviiksi sanoi ja näytti kummallisen iloiselta. Loanna vilkaisi Valkokuonoa ”mitäs-minä-sanoin,-tässä-ON-jotain-hämärää”-ilmeellään. Loanna nuoleskeli huuliaan.
”Miksi ne teidän häntänne halusivat?” Loanna kysyi noilta nuorilta eläimiltä. He eivät todellakaan olleet vanhoja, ehkä noin vuoden ikäisiä, enimmillään, kun taas Loanna ja Valkokuono olivat jo kolmevuotiaita.
”Emme suostuneet antamaan tuota räkänokkaa tuolta puusta niille aamupalaksi”, Lumitassu sanoi.
”Vaikka se laulaa niin surkeasti, että välillä tekisi mieli!” Mustaviiksi sanoi ja sai nyrpeän katseen osakseen puussa istuvalta närhiystävältään ja nauruntirskahduksia muiden joukosta.
”Ne olisivat halunneet syödä sen vielä kun se oli vasta pieni ja säälittävä untuvikko” Lumitassu sanoi. ”Totta puhuen mekin aiottiin, mutta kun se oli niin söpö pikkuinen silloin, niin ei me raaskittukaan. Siitä asti se on sitten roikkunut meidän mukana, meidän pieni höpönassukkanärhi, lauleskelijalintusemme.”
”Vai pelastelette te närhenpoikasia?” Valkokuono kysyi hymyillen. ”Onko sillä nimikin?”
”Minä osaan puhua omastakin krvii puolestani, krvii krvii!” närhi raakkui oksalta ja lehahti lentoon laskeutuen hillereiden luo.
”Sinisulaksi minua krvii kutsutaan, krvii krvii!” närhi sanoi ja sipaisi sulkiaan nokallaan.
Loanna avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta sulki sen katsellessaan närhen terävää ja mustaa nokkaa pienen pelon ja kunnioituksen vallassa.
”Katsos kun etsimme erästä ystäväämme, Saniaista. Ette olisi nähneet tummanruskean väristä uroshilleriä missään täällä kuljeksimassa? Pelkäämme että hänelle on sattunut jotain pahasti, hän nimittäin lähti eilen metsästämään parinsa kanssa, mutta tämä toinen palasikin sitten ilman pariaan häntä irti revittynä väittäen, että lohikäärme olisi vienyt Saniaisen”, Valkokuono selvitti. Sisarukset katsoivat toisiaan järkyttyneinä ja kohauttivat samaan aikaan olkiaan.
”Ei ole semmottista näkyillyt.”
”Eikö varmasti? Pieninkin tiedonjyvä on tärkeä”, valkokuonoinen uros kysyi varmistaakseen.
”No, saimme ainakin selville, että asialla mitä luultavimmin olivat toiset hillerit eivätkä mitkään haukat tai ketut, koska teidänkin häntänne oltiin haluttu repiä, niin kuin Kissansilmälle oli tapahtunut”, Loanna päätteli ääneen.
”Hui, veli, ajattele jos ne palaavat?” Nokiviiksi sanoi karvat pörhössä. ”Emme ehkä pääsisikään pakoon seuraavalla kerralla…”
”Älä puhu pötyä, siskoseni, totta kai me pääsemme!” Lumitassu naurahti hiukan epätoivoisestikin.
Lumitassu puri huultaan ja katsoi arvioiden Loannaa ja Valkokuonoa.
”Suostuisitteko ottamaan meidät mukaanne?” Lumitassu kysyi. ”Meidät kolme, Sinisulan, Mustaviiksen ja minut. Me voitais varmaan auttaa, mehän ollaan nähneet ne heppulitkin, joita te etsitte. Pysttyttäis tunnistamaan ne ja sillai…”
Loanna aikoi kieltää nuorukaisia, mutta ennen kuin hilleri ehti sanoa mitään Valkokuono vastasi:
”Totta kai voitte tulla meidän mukaamme.”

---------------------
Luku 5: Todiste

”Joo. Ja sitten se melkein hoiteli minut sillä samalla sekunnilla!”
Ilta oli laskeutunut koko metsän ylle, jossa leiriään pitivät Kuunjuova, Auringonjuova ja heidän alaisensakin.
Mustakäpälä värjötteli suuressa sotilastukikohdassa kertoen hurjaa tarinaansa muille Valtiaiden alaisille.
”…ja se - NE olisi voinut murskata mun pään, mutta sitten ne päästikin mut pakoon!”
”Heh, onkohan Kuunjuovan ja Auringonjuovan kuri huononemassa?” Mustakäpälän vieressä istuva, roteva hilleriuros nimeltään Peitsihammas naureskeli.
”Voi olla, voi olla, mutta sen jälkeen se uhkaili mua, et se syö mut ellen saalista!” Mustakäpälä huusi niin että koko sotilastukikohta kaikui.
”Heh, nämä ’Valtiaat’ eivät ole mielestäni kykeneviä näinkin suurten alueiden hallitsemiseen, varsinkaan jos aiomme valloittaa Jokelaisten ja Metsäläisten alueet. Kalliolaisten alueiden valtaus sujui vielä hyvin, sillä he olivat niin pieni ja haavoittuvainen kansa, ja surkeita taistelijoita jok’ikinen, mutta Jokelaiset ja Metsäläiset sen sijaan…”, Peitsihammas puhui korisevalla äänellään.
Peitsihammas, tuo tummanruskea ja vaaleista arvista juovikas ja pitkätorahampainen häkkipakolainen oli Kuunjuovan ja Auringonjuovan lähin alainen ja heidän luotettu kenraalinsa. Se oli tuntenut nuo kaksi jo kauan, heidän nuoruudestaan saakka. Hän tunsi heidän heikkoutensa kuin vahvuutensakin – eikä hän ollut päässyt näin pitkälle turhaan. Jonakin päivänä hän syrjäyttäisi kaksipäisen pedon ja hän valloittaisi ja hallitsisi Valtiailta anastamillaan sotajoukoillaan koko Pohjolan. Hah, kuinka helppoa siitä tulisikaan!
Uros nauroi makeasti mahtavalle suunnitelmalleen.

Loanna, Valkokuono, Lumitassu, Nokiviiksi ja Sinisulka olivat myös käyneet lepäämään suojaan yötä varten. Ne olivat kaikki väsyneitä, ja he olivat jo kaukana Metsäläisten yhdyskunnan alueista. Valkokuono kierähti selälleen ja väristeli kylmässä syystalven yössä hengitys höyrystyen. Taivas täyttyi pienistä ja kaukaisista tähdistä, joita se katseli keskittyneesti. Se huokaisi.
”Sinisulka, laulaisitkos meille?” Lumitassu kysyi hymyillen närhiystävälleen.
”Krvii!”
Se oli myöntävä vastaus lintujen murteella. Sinisulka pörhisti höyheniään ja köhisi pari kertaa, ennen kuin aloitti balladinsa sointuvalla äänellään. Sinisulka aloitti niin kuin se olisi laulanut laulun miljoona kertaa aikaisemminkin.

Kun kirjolinnut lentävät etelään ja maa jää routaan
kun jäätyy maa ja kun tunnet Pohjolan säät
ja kun maa työntää lapsensa luotaan
puuduta kipusi pois, arvoituksen näät:
Kaksi, kolme seisoo polun varrella.
Yksi hyvä, yksi paha.
Varokaa, elämä ratkaistava voittamalla
katkaistava tämä sattuma.


Loanna katsahti kuin automaattisesti Valkokuonoon ja tämä katsoi Loannaa.
”Se minun uneni… Tämä laulu…” Loanna sopersi.
”Mistä kuulit tämän laulun?” Valkokuono kysyi linnulta. Närhikoiras pudisti päätään ja kohautti olkiaan.
”Se tässä onkin outoa krvii, en ole koskaan ennen tätä laulua krvii kuullutkaan, krvii krvii!”
Lumitassu ja Nokiviiksi olivat aivan ymmällään.
”Miten tämä on mahd-”
”Tämä on outoa, todella outoa!” Valkokuono sanoi ja käännähti oikein päin ja tarrasi päähänsä etujaloillaan.
”Ihan kuin krvii olisin sen kuullut vasta nyt ensimmäistä krvii kertaa, krvii krvii!
”Minähän sanoin, että uneni oli totta!” Loanna sanoi Valkokuonolle korottaen ääntään.
Närhi ja akrobaattisisarukset katselivat toisiaan ymmällään.
”Mi-mistä on kysymys…?”
”Jätimme teille jotain kertomatta. Näin… unen”, Loanna sopersi.
”No mitäs outoo jossai unessa on? Mie nään unia melkein joka päivä!” Mustaviiksi hekotti.
”Ei, ei… Tämä uni oli erilainen. Kuollut veljeni varoitti minua jostain, muttemme tiedä mistä… Hän varoitti yhdestä joka on kaksi. Hän varoitti tänne metsään tulemisesta, ja heti seuraavana aamuna löysimme juuri täältä metsästä hännättömän Kissansilmän”, Loanna kuvaili. ”Ja nyt kun kuulimme, mitä teille oli melkein tehty, huolestuimme todella…”
”Älkää huolestuko, emme tänään voi tehdä asialle mitään. Huomenna voimme ottaa enemmän asiasta selville. Nyt meidän olisi viisainta nukkua ja levätä, jotta huomenna jaksaisimme hyvin”, Valkokuono rauhoitteli ja kävi makaamaan maahan. Muut seurasivat hänen esimerkkiään ja kävivät maata.

Lumme istui yksin kannolla ja katseli toisten puuhia aikaisessa aamussa. Älä seuraa meitä, niin Valkokuono ja Loanna olivat sanoneet jokin aika sitten lähtiessään. He olivat olleet jo päivän poissa. Ja he olivat luvanneet tulla pian.
Siro ja sievä naarashilleri aavisteli jonkin olevan pielessä. Ei tällainen ollut normaalia sen mielestä. Se tuhahti ja katsoi rauhallista ja kirpeää auringonnousua ja ensilumen maahan varovasti leijailevia, untuvankeveitä hiutaleita.
Se hypähti vähintään yhtä kevyesti kuin untuvamaiset lumihiutaleet satoivat maahan kannon päältä. Nyt se ottaisi ohjat omiin käpäliinsä! Ei Lumme ollut niin avuton kuin mitä Loanna ja Valkokuono luulivat. Se selviytyisi ihan yhtä hyvin kuin nekin! Lumme tuhahti taas, ja sipaisi turkkiaan ojennukseen. Lumme hakisi Saniaista etsivän kaksikon kotiin ja osoittaisi, että hänenkin ikäisensä olisi ihan yhtä hyvä kuin muut.
Mistä pitäisi aloittaa? Jaa-a, kukaties he olivat kulkeneet polkuja pitkin ja suuntasivat Jokelaisten, joen ja joenrannan hilleriyhdyskunnan alueita. Ehkä he olivat menneet kysymään neuvoja ja tietoja heiltä Saniaisesta. Lumme piti Jokelaisista, vaikka he olivatkin ehkä hiukan saukkomaisia ja söivät melkein pelkkää kalaa ja haisivat kummalliselle, mutta he olivat mukavia ja seurallisia.
Lumme hyräili sievällä ja hennolla äänellään iloisesti jotain vanhaa ja iloista laulua kävellessään metsäpolkua pitkin.
Lumme-parka ei huomannut, että metsässä oli muitakin!

---------------------
Luku 6: Vanki

Lumpeen takana kävelivät saalistusretkellä olevat Peitsihammas, Mustakäpälä ja Fenro, yksi sotilaista. He olivat huomanneet tuon sievän otuksen edellään. He pysyttelivät kuihtuneiden varpujen takana piilotellen naaraalta.
”Katos, pomo, siinäpä sulle oma kaunis heila!” Mustakäpälä sanoi ja viittasi päällään Lumpeeseen päin. Uros ei vastannut, vaan tuijotti naarasta. Kaunis todellakin!
Peitsihammas tarrautui Mustakäpälään, eikä melkein malttanut kääntää katsettaan.
”Sinä, ja sinä, Fenro, haette tuon tänne! Nyt heti!” uros kivahti ja nuolaisi huuliaan osoittaen naarasta. Mustakäpälä koetti väittää vastaan, mutta Fenro, joka oli virkaveljeään viisaampi, tempasi toisen mukaansa, ja he lähtivät hiipimään kohti naarasta.
”Tule, meidän olisi parasta napata tuo kaunokainen tai pomo tekee meistä hakkelusta”, Fenro sanoi. ” Kierrä sinä tien toiselta puolelta ja minä kierrän toiselta, ja yllätetään se. Sitä se ei osaa odottaa.”
Mustakäpälä nyökkäsi vastaukseksi, ja hyppäsi yhdellä äänettömällä ja pitkällä loikalla tien toiselle puolelle, ja jolkutteli äänettömästi kohti naarasta, Fenron tehdessä samoin tien toisella puolen. Urokset toimivat kuin ajatus, hiljaa ja äänetönnä.
Lumme-parka ei huomannut seuraajiaan ennen kuin Fenro hyppäsi tämän eteen polulla, saaden tämän seisahtumaan paikalleen.
”Hmm, hyvä herra, minun olisi päästävä eteenpäin tätä tietä”, Lumme sanoi ja yritti päästä ohi. Mustakäpälä oli asettunut Lumpeen taakse.
”En usko että se on mahdollista, neiti hyvä”, Fenro sanoi ja nosti päätään. ”Sinun on tultava mukaamme. Sori.”
”E-e-enhän minä edes tiedä keitä te olette!” Lumme sanoi hätääntyneenä nähdessään Mustakäpälän takanaan.
”Ei se ole tarpeellista. Käsky kävi”, Mustakäpälä sanoi ja astui muutama askelta eteenpäin, mutta kirkaisi kuin tyttö, kun naaras raapaisi sitä kasvoihin saaden aikaan verta vuotavan haavan. Mustakäpälä murahti suupielestään.
”Uskallapa raapia minua enää tai revin tuon sisusi irti!” Mustakäpälä huudahti kokeillen käpälällään päätään, josta vuoti verta.
”Hah, sen kun näkisi!” Lumme sanoi ja hyppäsi pois tieltä taklaten Fenron taitavasti kumoon tielle. Mustakäpälä hyppäsi naaraan perään mutta Lumme potkaisi tätä alaleukaan yhdellä nopeasti harkitulla potkulla, ja Mustakäpälä tuupertui maahan.
”Äh, laita alaiset asialle ja tee sen jälkeen itse!” Peitsihammas sanoi ja hyppäsi pois puskasta. Tämä pelleily alkoi riittää sille. Se kyllä opettaisi alaisensa olemaan toteuttamatta hänen tahtoaan! Fenro ja Mustakäpälä saisivat kuulla kunniansa.
Peitsihammas ei ollut surkea taistelija, sitä ei ollut turhaan ylennetty Kuunjuovan ja Auringonjuovan joukkojen kenraaliksi. Se juoksi nopeasti, hyppi ketterästi pusikoiden yli ja tarrautui hentorakenteisen Lumpeen niskaan pitkillä hampaillaan ennen kuin naaras edes ehti ajatella. Lumme jäi pakoilleen ja katsoi hätäisesti vihollistaan, ja alkoi sätkiä säälittävästi päästäkseen irti. Mustakäpälä ja Fenro nousivat maasta ja kävelivät noloina ja punastuneina johtajansa luokse.
”Senkin lihavat saastat, ettekö osaa kaapata edes yhtä hilleriä? Rukoilkaakin, etten syö suolianne päivälliseksi!” frettikenraali huusi. Mustakäpälä ja Fenro painoivat päätään ja lähtivät seuraamaan johtajaansa, joka suunnisti kohti sotilastukikohtaa.
”Anteeksi kielenkäyttöni äskeisessä, neiti, mutta mikä nimenne on?” kenraali kysyi virnistäen naaraalta. Naaras oli jo lakannut taistelemasta vastaan tajutessaan olevansa altavastaajana, ja Peitsihammas oli päästänyt sen irti hampaidensa vahvasta otteesta. Naaras seurasi vastaanhangoitteluitta.
”Olen Lumme, arvon herra”, sievä ja pienikokoinen nuori hillerinaaras vastasi. Mustakäpälä ja Fenro pystyivät näkemään johtajansa kasvoilla selvän mielihyvän ilmeen tämän puhuessa naaraalle ja muutenkin tämä puhui paljon lempeämmin ja kuin maanitellen. Sellaista äänensävyä he eivät olleet koskaan kuulleet herransa suusta!
”Voi, ei minua tarvitse herrastella. Minä olen Peitsihammas, kaunokainen.”
”Voi kuinka mukavaa, Peitsihammas, muta minun olisi todella mentävä…” Lumme sanoi ja veti hymynkaltaisen ilmeen kasvoilleen.
”Se ei ole mahdollista. Jäät nyt tänne kanssani. Teet vain niin kuin sanon ja sinulla ei ole mitään hätää, lupaan sen sinulle.”

Neljä henkeä heräili syvästä unestaan. Sinisulka oli aloittanut aamuisen laulunsa jo varhain, ja ystävykset heräsivätkin närhen viserrykseen.
”Hyvää huomenta kaikille. Taivas, onpa nälkä!” Loanna voivotteli ja nuoleskeli huuliaan. Se ei ollut syönyt mitään toissapäivän jälkeen.
”Niin, viisi urheaa matkalaista ja meillä ei ole ruokaa! Kylläpä mieleni tekisi äitivainajan tekemää sisiliskomuhennosta, se oli herkullista niin kauan kuin sitä riitti!” Valkokuono sanoi ja nuolaisi huuliaan. Lumitassu, joka oli peittynyt vastasataneen lumipeitteen alle, nousi ja pyristeli päältään lunta.
”Uaargh, elkää puhuko ruuasta tai mulle tulee ihan hirvee nälkä!” Lumitassu sanoi ja piteli vatsaansa käpälillään. ”Mun mielestä meidän kannattais pikkuhiljaa alkaa liikkua tai me jähmetytään paikoillemme, voitais ettiä jotain murkinaaki.” Loanna haukotteli rauhallisesti:
”Hmm, se on totta. Kun olette hiukan venytelleet, lähdetään kulkemaan eteenpäin.”

Kaksipäinen hilleriuros – Kuunjuova ja Auringonjuova - istuivat puun oksistossa ja tarkastelivat tarkkaavaisesti sotilaidensa hyörinää puun juurissa ja heidän tukikohtansa ympärillä: Kuinka eläimet palasivat metsästämästä saaliiden kanssa, kuinka jotkut teroittivat kynsiään kivenmurikoita vasten ja kuinka jotkut tekivät piikivien avulla tulta routaiselle maalle. Kuunjuova hymähti.
”En näe alhaalla Peitsihammasta. Missä hän on?”
Vähäsanainen Auringonjuova laski päätään ja veljekset heilauttivat häntäänsä.
”En minäkään, veljeni Kuunjuova.”
”Hän lähti muutama tuntia sitten. Onko hän parakissa?” Kuunjuova aprikoi ääneen. ”Hän taitaa tarvita hiukan kurinpalautusta.”
Suuret johtajat hypähtivät puusta ja laskeutuivat sulavasti maahan neljälle jalalle häntä elegantisti heilahtaen kuin kissalla.
”Pronssikorva!” Kuunjuova sävähti alaiselleen. ”Oletko nähnyt kenraali Peitsihammasta? Hae hänet tänne, nyt heti!” Kuunjuova huusi ja sen ilme oli sellainen, että nyt jos koskaan Pronssikorvan kannattaisi jo juosta. Ja niin se tekikin…
”Peitsihammas, Peitsihaaaaaaaaammmmmaaaaaaaaaaaas!” Pronssikorva huuteli. Sillä oli aavistus siitä, missä kenraali oli…
Peitsihmmas oli viemässä Lummetta parakkiinsa, kun hengästynyt Pronssikorva ilmestyi parakkikolon suulle.
”Kenraali, Valtiaat etsivät teitä!”
”Etkö näe, että minulla on parempaakin tekemistä kuin niiden ääliöiden nalkutuksen kuuntelu?” Peitsihammas vastasi äreästi ja heilautti päätään uuteen vankiinsa Lumpeeseen.
”Mut-mutta he kovasti vaativat…”
”No tulen minä! Vies sinä tämä neito tuonne parakkiin ja pidä huolta, ettei se karkaa ja ettei sille käy mitään!”
”Selvä, pomo!” Pronssikorva sanoi ja lähti viemään Lummetta paraakin uumeniin, kun pitkähampainen fretti kiiruhti Valtiaidensa luo kuulemaan heitä.
”Herrani Kuunjuova ja Auringonjuova, Yö ja Päivä, kuinka voin palvella teitä?” Peitsihammas sanoi ylistäen ja kumarsi syvään.
”Säästä nuo kaunopuheesi. Pikkulintu lauloi, ettet ole uskollinen meille… Tiedäthän, mitä siitä seuraa?” Kuunjuova sanoi.
”Voi, olette ymmärtäneet väärin”, Peitsihammas sanoi hätääntyneenä. ”En koskaan voisi pettää TEIDÄN luottamustanne!”
Kuunjuova asteli lähimmän tulen äärelle, ja Kuunjuova otti kepin nuotiosta, jonka toisessa päässä paloi tuli. Se ojensi sitä kohti vaitonaista Auringonjuovaa, joka puhalsi yhtäkkiä ja voimakkaasti tulta päin niin, että sen suusta näytti tulevan tulta. Maagista!
Peitsihammas tuijotti lumoutuneena hiljaisemman veljen tulensyöksentää. Kuinka… Kuinka se oli mahdollista? Kuinka oli mahdollista syöstä tulta tuolla tavalla?
Kuunjuova heitti kepin pois ja tarttui vasemmalla etukäpälällään kiinni Peitsihampaan kurkusta tiukalla otteella. Peitsihammas kuristui eikä saanut kunnolla henkeä.
”Me TIEDÄMME.”
Peitsihammas rimpuili, kun kaksipäinen uros nosti vaivattomasti tämän yhdellä tassullaan ilmaan kurkusta roikuttaen.
”Tapammeko hänet? Petturista ei ole meille hyötyä”, Kuunjuova virkkoi veljelleen.
”Ei ngh… älkää… minulla on ngh… panttivanki!” Peitsihammas kiljui yrittäen saada ääntä kurkustaan. Kuunjuova päästi uroksen alas.
”Sanoitko: panttivanki?”
”Kyllä…” Peitsihammas sanoi huokaisten syvään. ”Naaras… luultavasti Metsäläisiä…”
”Hmm. Metsäläisiä”, Kuunjuova mietti virnistäen pirullisesti ja kettumaisesti.
”Pidä kurja henkesi, saasta. Pidä huoli, ettei vanki karkaa tai mikään ei säästä sinua enää.”
”Kyllä, oi armeliaat herrani…” Peitsihammas sanoi kunnioittaen ja kumarteli syvään maassa palvovin elkein. Kuunjuova löi urosta korville.
”Laputa jo! Häivy!”

JATKOA SEURAA.
Mintzu
 

Paluu Kirjallisuuspuoli

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron