Sanat

Kaikkihan ovat varmasti huomanneet, kuinka hienoja rooleja ihmisiltä caraliassa tulee, niin tänne voivat halukkaat tulla laittamaan muita kirjoitelmiaan. Tai jos lukee vaikkapa koskettavan runon, niin voipa senkin tänne laittaa, kunhan mainitsee vähintään alkuperäisen kirjoittajan.

Sanat

ViestiKirjoittaja Mwjan » 02. Marras 2012 12:50

Tälle tarinalle ei ole tulossa jatkoa, enkä tiedä olenko aikaisemmin tämän laittanut esille ihmisten luettavaksi.

En tiedä termejä miten tämä tulee antaa esille, mutta tekstin sisältö voi heitellä k-15 ja sen yläpuolelle, joten lukeminen omalla vastuulla. Mutta luulen, kun hevoset harrastavat täälläkin mitäkin touhujansa, niin miksei myös tässä tarinassakin. En tiedä tarinan valmistusvuodesta, mutta sanotaanko että ainakin n. 3-vuotta vanha teksti. Kommenttia saa antaa, mutta toiveista huolimatta jatkoa en taida tehdä, koska en sisäistä tarinaa enää millään tavalla ja siten miten voisin tätä jatkaa.

Tarina kertoo nuoresta tytöstä ja ihmiset taitavat olla japanilaisia.

Hyviä lukuhetkiä!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sanat

En löydä sanoja, jotka voisin sinulle suoda – ne ovat kadonneet. Etsin kadonnutta aikaa missä jouduin luopumaan kaikesta. Tuskin kukaan tietää mitä etsii, vailla määränpäätä se harhailee. Sanat, jotka sanomatta jäivät, sanat, joita ei kai ollutkaan. Sanat, jotka pettävät, kun niitä tarvitaan. Tuskin edes tahdon muistaa niitä sanoja, jotka vain jätin sanomatta. Miksi.. miksi vaivun tähän suureen epätoivoon, enkä löydä siihen vastausta. Olen viimeaikoina ollut aivan erilainen. Kaverit – kuka niitä tarvitsee, minulla ei sellaisia ole ollut pitkään aikaan tai.. He vain kuvittelevat olevansa kavereita kanssani, mutta minä itse. En.. En vain lue heitä kavereikseni. Olenko vaipumassa epätoivoon..? Luoja, auta minua, en tiedä mitä voisin tehdä, nyt turvaudun vain sinuun.. auta, Luoja Herra, auta..

”Gazaaaam!”
”Veli Jorden!”
”Haha, taasko sinä lurinoit tuota potaskaa päiväkirjaasi?”
”Mitä se sinulle kuuluu..”
”Hanki elämä sisko Ruwen..”

Veli Jorden taas.. Hän ei ymmärrä minua laisinkaan. Hän vain ilmestyy tyhjästä pimeään huoneeseeni, keskeyttäen ajatukseni kokonaan. Mitä voisin tehdä ettei hän olisi tuollainen? En kai liioin mitään, hän on syntynyt tuollaiseksi enkä voi pistää hänelle vastaan. Hän on kuin äitini.. En haluaisi puhua siitä mutta äitini on kuollut. Kyllä. Kuollut. Hän menehtyi vuosi ja pari sitten työmatkallaan. En halua sanoa sen enempää. Lopetan kirjoittamiseni tähän, tältä päivältä saa riittää.

--

Vaikea kuitenkin kuvitella että asumme isän kanssa suuressa talossa ja meillä näyttää rahaa riittävän. Kutsumme toisiamme nimillä.. Olen itse sisko Ruwen ja veli tietenkin veli Jorden. Isä puolestaan on isä Porew. Asumme kaukana kaikesta, hiljaisessa tienoossa kaupungin laitamissa. Missä päin maata.. Japanissa. Erittäin mukava maa, isä omistaa hienon omaisuuden ja meidät. Hän on aina iloinen, kuten veljenikin. Hän on erittäin suosittu koulussa, mutta minä puolestani olen hieman.. hiljaisempi puoli heistä molemmista, kuten äitimme. Haluaisin palata menneisyyteen ja pelastaa äitini siltä kuolemalta, mutta se oli aivan turhaa – menneisyyteen ei ollut paluuta.
Kävin erittäin korkeapainotteisessa koulussa, jonne oli erittäin hyvät arvosanat tervetulleita. Meillä oli koulupuvut. Tytöillä t-paita, ja hame. Se oli mielestäni erittäin paljastavaa, mutta sitä oli pakko pitää. Pojilla oli taas melko hyvät asut, jotka pukivat jokaista poikaa omalla tavalla. Entäpä minä itse? Omistan yli lapaluiden pituiset ruskeat hiukset, otsatukka ja hieman rikotut. Kasvoillani on yleensä pieni sievä hymy, joka ei lannistu niin koskaan. Kaikki sanovat että olen nätti, joten kai olen. Itse en oikeastaan.. enpä tiedä.

Meillä oli onneksi viikonloppu juuri menossa. Olen hieman arka kaikelle, enkä missään nimessä tahtoisi mennä kavereiden mukana, jotka polttavat sekä juovat. Yritän pitää itseäni raikkaana, että isä voisi olla tyytyväinen minuun, vihdoinkin. Olen aina ollut kiltti, enkä liioin koskaan tee tuhmuuksia, tapoihini ei kuulu valehtelu. Veljeni on hieman riehakkaampi, mutta onhan hän minua pari vuotta vanhempi. Hän on 19-vuotias ja minä 17-vuotias. Kuulin huhuja kyllä että jossain pidettäisiin jonkinlaiset bileet, mutta jätän ne väliin. Niin olen aina tehnyt ja tulen tekemään niinkin. En halua joutua hankaluuksiin.

--

”Kuulitko niistä bileistä?”
”Mm, kuulin toki..”
”Aiotko tulla?”
”En—”
”Kyllä Sisko Ruwen tulee!”

En, en tule. En pitänyt kavereistani ja heidän keskusteluistaan, he aikoivat pakottaa minut tulemaan siihen kamalaan tavaraan ja roskaan. Pääni hajoaa, miksi he tekisivät sen minulle. Heidän mielestä se on kuulemma ainutlaatuinen tilaisuus päästä pitämään hauskaa. Olen neitsyt, täysin koskematon, enkä ole juonutkaan, enkä koskenutkaan tupakkaan. En tiennyt, tämä voisi olla erittäin noloa minulle. Mumisin mielessäni, kunnes..

”Sisko Ruwen on neitsyt!”
”Hei.. Hys, hiljempaa..”
”Hmm, olkoon, mutta siellä voi löytyä joku söpö kundi”

En ollut valmis seurustelemaan. Pysyin vaiti. En ollut lainkaan valmis tähän. Olen vain niin ujo ja koskematon ja jokainen asia minua arveluttaa ja suuresti. Kuten me kaikki olemme käyneet joskus netin maailmoissa katsomassa kaikkea apua tytöille kuuluviin asioihin, mutta silti kaikki tuntuu niin kamalan oudolta, enkä ole vain.. valmis. Tiedän, hoen sitä koko ajan mutta en voi mitään koska en..

”Sisko Ruwen pelkää, kokeile joskus jotain uutta”
”Enkä pelkää..”

Tätä tuntui jatkuvan ikuisuuden, mutta vihdoin lähdimme koulun pihasta jatkamaan matkaamme kotiamme kohden, mutta kaverini tarrasi minua kädestä kiinni. Me juttelimme. Hän kysyi enkä todellakaan halunnut tulla mukaan. Olisin niin nätti ja sievä sinne, mutta hetkinen.. Jos ne olivat bileet, miksi sinne tarvitsi sellaista joka olisi nätti ja sievä.. En pitänyt tästä, mutta kaverin kanssa päädyimme kuitenkin hänelle katselemaan hameita sekä erittäin juhlavia vaatteita.
Siinä seisoin, peilin edessä pieni hame päällä, joka oli väriltään haikean vihreä, ei lainkaan pistävä silmiin, mutta sen lyhyys oudostutti minua hyvinkin paljon. Päälläni oli napapaita, jossa oli erittäin suuri v-aukko, sekä paidan kaula-aukko ylettyi ainakin olkapäilleni. Tunsin itseni alastomaksi. Olihan minulla suhteellisen suuret rinnatkin, jotka voisivat olla aika vaaraksi tässä asussa, koska miehen katseita ei näistä koskaan saanut pois. Minua pelotti!

--

Kävelin hitain ja pelokkain askelin sisälle. Olimme saapuneet suurelle talolle, jonne oli jo kerääntynyt paljon erilaista väkeä. Jotkut olivatkin aloitelleet tämän iltansa riemukkaasti. Kävelin kaverini rinnalla. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin. Tämä oli ensimmäinen kerta täällä ja sain heti poikien suuria katseita itseäni kohden. Tunsin itseni hiireksi. Sydämeni hakkasi moneen kertaan, liian nopeasti. Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan. Minua jännitti.
Katselin kun ihmiset hyppelehtivät musiikin tahdissa värikkäällä tanssilattialla valojen osuessa heihin. Heillä oli hauskaa. Tämä oli vaarallista. Miksi minua pelotti? Kaikilla oli erittäin hauskaa, mutta minä pelkäsin. Hetkien päästä kuitenkin joku poika alkoi kysellä minulta lähtisinkö hänen kanssaan hieman sivummalle, mutta kieltäydyin. Hän näytti ottavansa nokkiinsa syvästi. Ei tainnut hänellä kai napata?

Aika kului hitaasti, en ollut maistanutkaan alkoholijuomaa, kunnes joku tarttui käteeni. Veli Jorden! Mitä hän täällä teki? Olinko nyt suuressa liemessä, mitä jos hän kertoi minusta isälle, sitten olisin ainakin pulassa!

”Sisko Ruwen, mitä sää täällä oikein teet?!”
”Veli Jorden.. minä..”
”Älä selitä, tule”

Lähdin veljeni matkaan tuossa suuressa talossa pujotellen kaikkien ohitse. Heitä oli niin monia erikasvoisia, kaikki melkein meidän koulusta, jotkut olivat tuntemattomia. Mihin veli minua vei..

”Hei veljet, tässä on sisko Ruwen”

Hän esitteli minua kavereilleen. Veli Jordanin kaverit olivat erittäin vakaakasvoisia, mutta pieni hymyn ivallus kohosi heidän kasvoilleen. Yksi heistä oli humalassa, eikä pysynyt pystyssä ilman toverinsa apua.

”Mmm, terve..”
”On siinä komea pimu, kiva olla tuommoisen veli”

Veljen kavereista yksi laittoi sormen leukani alle ja käänteli päätäni katsoakseen kasvojani tarkemmin. Tunsin pientä ahdistusta. Hän kosketti minua, katseli ja ilmeili. En pitänyt hänen katseestaan, siinä oli jotain niin väärää ja kamalaa, kuin piru olisi päässyt vapaaksi helvetistä.

”Saanko tän”
”Ota pois”

Mitä veljeni oikein tarkoitti? Hän lähti kavereidensa kanssa, minä jäin tämän minua koskettaneen pojan kanssa. Hän oli minua monia senttejä suurempi. Hän katseli minua yhä, kunnes jotain äkkinäistä tapahtui, jota en kerinnyt tiedustamaan. Se tapahtui niin nopeasti. Nyt puolestani katsoin häntä, selkä seinää vasten, viileää seinää vasten. Hänen oikea kätensä nojasi seinään ja oli lähellä kasvojani ja olkapäätäni. Toinen käsi oli rentona housujen taskussa, odottamassa omaa tehtäväänsä. Nielaisin, olisin halunnut paeta. Jalkani olivat lukittuneet siihen paikkaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun joku teki tätä minulle. Luoja, auta.

”Taidat olla aika peloissas, eka kerta, nha?”
”.. niinkin voisi sanoa”
”Kyllä sen huomaa typy”
”Niinpä kai..”

Hän otti käden pois taskustaan ja asetti sen lantiolleni. Aristin hänen kättään. Olin koskematon ja jokainen hänen kosketuksensa tuntui ahdistelevan minua. Lantioni oli paljas, rintoihin asti – minullahan oli napapaita. Henkäisin syvään. Sydämeni tuntui hakkaavan jälleen yhä kiivaammin. Nyt. Nyt hänen kätensä vaelsi eteenpäin – ylöspäin, hitaasti. Kasvoillaan hänellä oli viekas hymy, jota pelkäsin, en saanut sanaa suustani. Poika irrotti otteensa seinästä ja painautui enemmän minua vasten. Olin hänen ja seinän välissä, mitä muuta olisinkaan voinut tehdä kuin seisoa siinä pelon vallassa. Jalkani olivat yhä jähmettyneet, enkä saanut niitä liikkumaan.
Hän nosti lantiolla olevan kätensä selkäpuolelleni, toinen käsi poskelleni, peukalo poskelle, muut sormet katosivat hiuksiini, osuen korvaani hieman. Huokaisin. Hän näytti nauttivan, minä pelkäävän. Hän painautui yhtä lähemmäs ja lähemmäs. Kukaan ei näyttänyt välittävän meistä. Joka puolella vilisi villiintyneitä ihmisiä, mutta kukaan – ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan meihin. Ihmettelin.
Hän joutui kumartumaan hieman, saadakseen pehmeät huulensa hentoa kaulaani vasten. Koko ruumistani peitti kylmän väreet, enkä voinut olla vaikeroimatta. Päästin suustani vaimean, hiljaisen, miltei äänettömän huokaisun. Jalkani nousi koukkuun seinää vasten. Hänen huulensa saivat ihoni värähtelemään. Hän eteni hitaasti mutta himokkaasti. Tunsin kuinka hän intohimoisesti suuteli kaulaani, eikä se näyttänyt loppuvan. En pidätellyt itseäni, en pitänyt silmiäni kiinni, mutta siinä samassa käteni kohosi kohti pojan kasvoja.

Kuului suuri iskun voima hänen poskensa ja käteni välistä.

Silmiini kohosi kyyneleet. En tiedä mitä tapahtui mutta siinä samassa karkasin hänen kynsistään ja yritin päästä tämän ihmislauman läpi. Katsoin taakseni ja näin pojan tulevan perässäni. Täältä oli päästävä pois – pian! En kestänyt tätä enää. Kuka minut muka pakotti? Kaverini? Minä itse? Olin tehnyt pahaa itselleni ja vierelläni oleville. Tahdoin oikeasti kadota, nyt ja heti.
Saavutin pakomatkani ulko-ovelle, joka oli auki. Ihmiset olivat tupakalla ulkopuolella. Oli kevät ja kaunista aikaa, meidän koulumme päättyisi kesälomaan. En kerinnyt ottamaan enää askeltakaan kun pojan kovakourainen käsi tarttui minuun kuin pirun paholainen. Yritin saada itseäni irti hänen otteestaan, mutta se ei näyttänyt tuottavan tulosta. Hän oli minua vahvempi, ylivoimaisesti ja jäin alakynteen. Meidän taistellessa keskenämme kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ei kauaakaan kun poika sai minut kauemmaksi tuosta talosta, hiljaisemmalle puolelle, miltei kujalle hän paiskasi minut uudelleen kylmää talonseinää vasten ja pamahti sanomaan minulle;

”Senkin katuhuora, mitä oikein yritit?!”

Hän huusi minulle, enkä saanut sanaa suustani. Hän oli erittäin vihakasvoinen. Kasvoillaan hän piti erittäin nyrpeän ja kostonhimoisen ilmeen. Minua pelotti jälleen. Hän piti minua ranteesta kiinni, pikemminkin puristi. Lopulta hän viskasi minut kovaan maahan raivoten. Inahdin osuessani siihen jäätävän kovaan maahan, joka antoi minulle ruhjeita käsiini että jalkoihini. Luulin kevään olevan rakastavaa aikaa, mutta tuo poika, tämä ilta – sitä se ei ollut. Makasin maassa käsieni varassa kasvot kohti maata, mutta kipu päälaella teki kipeää. Hän oli tarrannut minua hiuksista, joka nostatti minut väkisin parempaan asentoon, ettei kipu olisi tuntunut niin inhottavalta. Hän nosti minut ylös. Käännyin häntä katsomaan, mutta sain vastaukseksi vain iskun kasvoihini, joka heilautti minua hieman, mutta ei saanut minua kaatumaan pojan pidellessä hiuksista. Minua sattui, mutta kyyneleeni olivat kadonneet olemattomiin.
Hän veti minut sivummalle, tarttui yhdellä kädellä ranteistani kiinni kohottaen ne kohti taivasta. Hän otti taskustaan linkkuveitsen, joka hypähti esille suurella vauhdilla. Nyt minua pelotti. Hänellä oli kädessään pieni veitsi, jolla hän olisi voinut viillellä kurkkuni auki. Olin liikaa katsellut ja lukenut sarjoja näistä tapahtumista. Tämä tuntui elokuvalta. Yritin päästä pois hänen otteestaan, mutta se oli yhtä piru, kuin poika itse. En päässyt millään häntä karkuun, enkä suustani sanaa päästänyt. Hitaasti hän ujutteli veistä ihoani vasten, jättämättä lainkaan jälkeä, mutta päästyäni rintojeni kohdalle hän repäisi tuolla veitsellään paitani auki. Siinä olin, hiljaisena, posket punaisina hehkuen.

Suljin silmäni ja ajattelin vain kaiken olevan… syvää unta…

… mutta todellisuudessa hetkien päästä, makasin paita rikkinäisenä, toinen käsi pitäen minua pystyssä. Vapaalla kädelläni peittelin rintojani, jalat vapisten, hengityksen ollessa astetta kiivaampi. En halunnut ajatella mitä juuri äsken oli tapahtunut. En vuotanut verta – onnekseni. Minut oltiin vain.. Ei.. Huomasin kuinka maahan tipahteli hiljaa märkiä pisaroita, jotka tulivat ruskeista silmistäni. Hiukseni peittivät kylmät ja surulliset kasvoni kaikelta pelolta ja siltä helvetin paholaiselta. Miksei Luoja auttanut minua? En päässyt nousemaan ylös siitä maasta. Pysyttelin hiljaa.

Enää ei tyttö neitsyyttään kavahda, puhumattakaan koskemattomuudesta.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sanat II

Jälleen kirjoitan sinuun tekstiä. Kynäni lyhenee päivä päivältä mitä enemmän sillä kirjoitan. Kohta sekin kuolee ja jättää tämän maailman löytyen roskalaatikosta. Hyvästit sille kynälle, itse asiassa, ei ihan vielä. Olen miettinyt erittäin kauan asiaa kuin – bileet. Muistelen joka ilta mitä siellä tapahtui ja mitä ylipäätään minulle tapahtui. Ehkä olisi aika jättää ne ajatukset taakseen. En ole onneksi kertonut tapahtuneesta mitään enkä tahtoisikaan, mutta varmistin asian apteekin kautta. Nyt minulla ei ole aikomustakaan tulla raskaaksi. Se ottaisikin erittäin suuresti koville, jos joutuisin siihen kiipeliin, että olisin raskaana. En tiedä, mielialani vaihtelee puolelta toiselle, enkä keksi enää mitä voisinkaan tehdä.. kaverini, tuskin heitä enää minulla on. Haluan.. unohtaa heidät vaikka se tuntuu erittäin vaikealta. Kaipaan yhä äitiäni. Toivottavasti hän voi hyvin taivaankappaleella. Siellä hän katselee minua heilutellen jalkojaan ja kasvoillaan hänellä on pehmeän onnellinen hymy, joka ei tunnu koskaan laantuvan. Korviini kantautuu veljeni huuto jälleen, mutta en tiedä miksi hän huutaa, aivan kuin minua.. pitää siis mennä.

”Sisko Ruwen!”
”Tullaan..”

Ääneni oli vaimea ja hieman alakuloinen, vaikka mieleni oli melkoisen vetreä, mutta veljeni huutoihin en juuri jaksanut vastata niin iloisesti kuin muille, tai ylipäätään sille joka nimeäni huusi. Olkoot vaikka mitä asiaa hänellä, minua ei tämä kiinnostaisi.

”Mitä asiaa sinulla oli..?”
”Itse asiassa voisit tehdä jotain ruokaa.”
”Luuletko että kykenen tekemään mitään, mikset itse tee ruokaasi?”
”Ainut nainen talossa, teet mitä käsketään”
”Minä en tee mitään!”
”Sinä et täällä määrää..”
”Veli Jorden.. vaikka olenkin ainut nainen tässä talossa, sinulla ei ole oikeutta minua komen--!”

En kerinnyt sanoa lausettani loppuun kun tyhjässä talossa kantautui erittäin voimakas kämmenen ja posken välinen ääni – jälleen. Sen saman olin kokenut aiemminkin. Horjahdin, yritin pitää tasapainoani, mutta veljeni.. Hän tönäisi minut lattiaa vasten. Siinä makasin, kylmällä lattialla, silmät kiinni. Tuskaa, kipua, surua ja vihaa.

Hän asteli lähemmäksi. Kuulin veljeni askeleet ja hän asettui yläpuolelleni. Hänen polvensa osuivat lattian pintaa vasten hänen asettuessa istumaan päälleni. Mitä hän aikoi? En voinut muuta kuin raottaa silmiäni ja näin ilkeät ja petolliset kädet, jotka lähestyivät kaulaani, kunnes ne tarttuivat napakasti kurkkuuni kiinni.

Hänen otteensa kiristyi. Hänellä oli kaksi kättä pelissä. Hänen kahdeksan sormeaan painoivat niskaani ja peukalot puolestaan kurkkuani. Kipu tuntui viiltävän selkärankaani pitkin, tehden minulle äkkinäisiä nytkähdyksiä – halusin päästä pois tästä. Hengitykseni alkoi salpaantua. Haukoin henkeäni. Kohotin käteni veljeni käsille ja painoin kynteni hänen ihoaan vasten, mutta hän vain irvisti kivusta joka tuli minusta häneen. Hän tahtoi kuristaa minut elävältä kivuliaammalla tavalla. Peukalonsa painoivat kurkkuani, enkä saanut ääntä lainkaan. Vaikeroin hänen allaan ja suljin silmäni. Suu avautuneena haukoin henkeä, mutta henkeäkään en saanut. Yritin avata silmiäni, mutta en saanut niitä enää auki. Kuolen. Tukehdun. Taloni lattialle. Viimeinen piste teki tuloaan.

Veljeni kasvoilla oli ivallinen ilme ja uskon tämän jälkeen hänen nauravan kädet ojennettuna sivuille, sormet kohotettuna kattoa kohti, hieman koukussa, katse katossa, silmät suljettuina nauravan paholaisen naurua, joka ei tulisi unohtumaan koskaan.

Sitten pimeni.

----

Yhtäkkiä kaikki palasi ennalleen. Jälleen sain happea. Silmäni ponnahtivat raivokkaasti auki ja otin syvään henkeä selkääni nostaen ylöspäin. Olin kalpea ja kylmissäni. Ihmettelin miksi olen edes elossa, kuka minut muka pelasti? Hengittelin erittäin raskaasti ja pelkäsin. Hengitykseni muuttui säriseväksi, pelkäsin niin. Kuulin taustallani olevan jonkinlaista hälinää, mutta en kuullut sitä kovinkaan hyvin. Olin niin pelon vallassa että muu ympärilläni tapahtuva katosi.

”Mitä helvettiä sinä oikein luulet tekeväsi!?”
”Mitä vittua se sulle kuuluu!?”

Kuulin taistelua, tappelua kahden miehen suusta. Tämä paikalle tullut ei ollut isäni, vana joku veljen kavereista. Oliko hän kuullut korvissaan tuskani, tai tuntenut ja tullut apuun? Se olisi täysin mahdotonta.. Hengittelin lattialla, enkä liikahtanutkaan. Silmäni tuijottivat kattoa – korvani kuuntelivat kattoa. Halusin tietää kuka tämä toinen osapuoli mahtoi olla, mutta en kyennyt tekemään mitään, olisi tehnyt mieli itkeä, mutta en halunnut.. heidän edessään.

”Isäsi saa kuulla tästä, Jorden!”
”Jos kerrot, olet vainaa..”
”Kuristat vai?”
”.. se ei sinulle kuulu”

Kuulin askeleiden katoavan, mutta toisten lähestyvän. Joku kyykistyi viereeni ja kosketti poskeani siirtäen kätensä kaulavaltimolleni. Se sykki kiihkeään tahtiin. Käänsin katsettani häneen ja olin sanomassa sanani, vaikken mitään saanutkaan sanotuksi. Hän katsoi minua laittaen sormensa huulieni päälle, pyytäen minua olemaan aivan hiljainen ja hengittelemään rauhassa tässä kylmällä lattialla. Hän katseli minua, en tuntenut häntä, mutta pieni ajatus veli Jordenin kaverista juolahti mieleen ja olisin halunnut lähteä välittömästi pois tämän pojan luota. Hän kuitenkin osoittautui erittäin.. ystävälliseksi.

----

Makasin sängylläni, poika hoitaen minua. Hän valvoi minua ja katseli että olin varmasti kunnossa. Miksi hän vielä täällä oli, en tahtonut ymmärtää, enkä hänelle yhtä sanaakaan ollut sanonut. Pidin kädessäni vain lämmintä mukia, jossa oli hyvää mehua. Seurasin hänen liikkeitään. Hän poistui huoneestani, palasi, poistui ja nyt istahti sängylleni – viereeni. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, joka löytyi juuri ja juuri hänen pitkien hiustensa alta. Etuhiuksensa hänellä oli pitkät, takaa eivät.

”Mikä on olo”
”.. suhteellisen hyvä, kiitos”
”Älä turhaan kiittele”
”.. niinpä kai”
”En tajua mikä sai veljesi tuollaiseksi”
”Enpä juuri minäkään.. en sanonut hänelle mitään pahaa, kunnes hän vain..”

Hiljenin siihen paikkaan ja silmistäni meinasi tipahtaa suolaiset pisarat peiton päälle, mutta pidättelin itseäni, etten tulisi vuodattamaan suolaisia kyyneliä tuon pojan edessä. Otin happea keuhkoihini ja puhalsin ne ulos. Yritin koota itseäni ettei puheeni ollut tärisevää.

”Kiitos kuitenkin kuuluu sinulle.. mikä on nimesi?”
”Kowoko, sano vain Kow”
”Mmh.. Kow”

Hänellä oli suhteellisen ihana nimi. Kasvoillenikin kohosi pieni hymy, joka kuitenkin laantui äkkiseltään ja katseeni katosi pois tuosta pojasta. Purin huultani. Olisin vain halunnut nojautua häntä vasten ja päästää kyyneleet poskilleni. En.. en vain halunnut hänen näkevän tätä. Oli hiljaa, mutta poika, Kow, hän kohotti kätensä olkapäälleni ja otti minua itseensä vasten. Siinä olin, hiljaa ruumiini nojautui tätä nuorta poikaa vasten ja siinä ne tulivatkin, pienet kyyneleet tipahtivat pojan syliin.

”Ei hätää.. Kaikki on kunnossa”

Hän sanoi hellästi silittäen olkapäätäni minun sulkiessani silmäni hänen vierellään.
Mwjan
 

Paluu Kirjallisuuspuoli

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron