Kesäinen ja talvinen kaupunkini

Kaikkihan ovat varmasti huomanneet, kuinka hienoja rooleja ihmisiltä caraliassa tulee, niin tänne voivat halukkaat tulla laittamaan muita kirjoitelmiaan. Tai jos lukee vaikkapa koskettavan runon, niin voipa senkin tänne laittaa, kunhan mainitsee vähintään alkuperäisen kirjoittajan.

Kesäinen ja talvinen kaupunkini

ViestiKirjoittaja kujakettu » 13. Maalis 2011 12:42

[Tällainen novelli mikä on oikeastaan viimesyksyinen koulukirjoitelma hieman muokattuna. Näin laadukasta tekstiä syntyy, kun viimeisenä syyloman lomapäivänä yrittää tehdä kaikki jääneet koulutyöt joista tämäkin oli jo myöhässä, ja kuuntelin samalla Zen Cafén biisiä Minun kaupunkini. Kämänen otsikko johtuu siitä että kirjoitelmiin oli valmisotsikot. Anygays, lukekaa jos uskallatte, laadusta en sano mitään (ja ilmottakaa pliis jos on typoja, kirjoitin tän puhtaaksi eilen yöllä).]

Se kesä oli monta vuotta sitten. Minä olin asunut siinä pienessä idyllisessä kaupungissa aina. Tai no, me olimme asuneet. Minä ja Anja. Minä ja paras ystäväni.
Ja sinä kesänä me olimme molemmat seitsemäntoista.
Muistan niin hyvin sen kesän. Oli tukahduttavan kuumaa ja kuivaa, eikä auringossa kärsinyt oleilla ollenkaan. Uimarannat olivat aamusta iltamyöhään täpösen täynnä samoin kuin kapakoiden terassit. Ihmiset alkoivat oleilla ulkona vain yöaikaan, kun ulkona melkein kesti ollakin. Siis ne, jotka eivät olleet perheenäitejä, joiden lapset vaativat heidät aamukahdeksalta rannalle, tai niitä perheenisiä, jotka viettivät sen saman ajan niillä terasseilla.
Minä ja Anja, me liikuimme myös mielummin silloin kun aurinko alkoi jo olla kadonnut näkyvistä. Anja marmatti, miten hänen pitkät, paksut ja kiharat hiuksensa tekivät valoisaan aikaan olemisesta ihan sietämätöntä. Lisäksi hän ei ollut hihattomien paitojen ystävä. Minulla oli helpompaa, lyhyissä hiuksissani, kesätopeissani ja shortseissani.

Anja ja minä olimme täsmälleen samanmittaiset. Sitä minä en unohda koskaan. En kyllä myöskään unohda meidän mahtavia yöpiknikkejämme, kortinpeluuiltoja koko kaveriporukalla tai niitä syvällisiä keskusteluja, kun istuimme meidän pihamme korkeimmassa vaahterassa. Sen vaahteran oksilla me olimme pikkupenskoista asti kertoneet toisillemme suurimmat salaisuutemme ja hienoimmat mietteemme, ja joka vuosi kun oli kasvaneet pituutta, kiipesimme ylemmäs. Ne olivat niitä meidän juttujamme.

Eräänä elokuisena iltana, kun lomaa jäljellä enää se pieni hetki, johon sitä koetti epätoivoisesti tarrautua ja saada sisällytettyä vielä viimeisen kerran kaiken loman riemun – sinä iltana olimme kaupungissa. Helleaalto koetteli edelleen, ja me kuljimme tuttuun rauhalliseen tapaamme keskustassa. Istuimme torin laidalle syömään jäätelöt, jotka olimme juuri ostaneet viimeisestä pikkumarketista, joka siihen aikaan oli auki. Juttelimme vain normaalisti miettien, mitä loppuiltana tehtäisiin. Sillä hetkellä, ensimmäistä kertaa koko lomalla, näimme kauempana yhden jätkäporukan muutaman tytön kanssa. Sekalainen porukka ihmisiä lukiosta.
”Mä en jaksa tota noiden urputusta, mennään muualle”, totesin Anjalle, kun ne ihmiset olivat huomanneet meidät ja tulivat kohti. Tokihan jotkut niistä tyypeistä olivat mukaviakin, mutta nuorenahan sitä yleisestiottaen kaikki ottivat enemmän tai vähemmän hermoon, ja oli siinä porukassa myös se yksi jätkä, jota todella vihasin.
”Älä ny”, Anja sanoi ja esti minua häipymästä. Kirosin hiljaa mielessäni. Mielummin olisin tavannut omia kavereitani kuin jotain täysin tyhjänpäiväisiä... tyyppejä.
Mutta siihen me jäimme kuitenkin puhumaan, tunniksi, kahdeksi.. en tiedä. Muistan vain kun Anja puheli niille puolivieraille ihmisille, jotka pöllivät röökiä kaupasta ja laittoivat vanhemmat kaverinsa ostamaan viinaa, siis ne joilla ei ikä riittänyt. Olihan siinä porukassa vanhempiakin tyyppejä. Olin kuullut niistä muitakin outoja juttuja...
Kello oli jo puoli neljä yöllä, kun olimme vihdoin lähteneet kotimatkalle. Sitten me puhkesimme riitelemään, kesken matkan. Ne tyypit olivat hämäriä ja rasittavia eikä niihin kannattanut luottaa, mutta Anja ei kuunnellut. Kaiken kukkuraksi sain kuulla hänen olleen jo keväästä asti lätkässä juuri siihen jätkään, jota en voinut kuollaksenikaan sietää. Huusimme toisillemme tyhjillä, hämärillä kaduilla, kunnes meille ruvettiin huutamaan talojen ikkunoista. Vihaisina häivyimme kumpikin suuntiimme.

Tilanteet alkoivat kärjistyä sen vuoden kuluessa. Anja ja minä olimme sopineet riitamme sanattomasti; olimme niin tottuneita toisiimme. Mutta siihen mennessä, kun lumi oli maassa, kerkesimme käydä jo monta vihaista riitaa.
Ja talvi kului huutaen ja riidellen. Mietin joskus, mihin katosi se ystävyys joka oli kestänyt yli yhdeksän vuotta. Sitten tuli se helmikuun päivä, jolloin Anja lopulta kertoi seurustelevansa sen jätkän kanssa. Silloin menetin täysin malttini. Sen päivän jälkeen ystävyytemme hajosi täysin. Minä vain vajosin kiroten ja huutaen ärtymystäni polvilleni lumihankeen. Tämä kaikki ei vain voinut olla todellista.
Välttelimme toisiamme ja Anja oli ruvennut käymään baareissa ihan yhtenään sen unelmaprinssinsä kanssa, ja vaikka hän olikin nyt täysi-ikäinen, katsoin häntä halveksuen. Hän oli ruvennut myös käyttämään huumeita sen uuden jenginsä kanssa, enkä enää tunnistanut häntä.
Sitä paitsi olin varma, että se tyyppi särkisi vielä Anjan sydämen.
Niin kävikin. Ikäväkseni minun täytyy kuitenkin myös myöntää, että ystävyytemmenkin oli mennyttä. Kaipasin Anjaa, mutta hän oli jo aivan eri ihminen. Olimme erkaantuneet liikaa.
Siltikin yllätyin sinä keväänä, kun Anja tuli luokseni puhumaan ja kertoi, että hän muuttaa pois opiskelemaan. Katsoin häntä tyrmistyneenä, ja mieleni teki käskeä häntä jäämään, mutta ennen kuin edes kerkesin sanoa sitä ääneen, Anja vastasi jo:
”Ihan turhaa. Mä lähden joka tapauksessa.”
Tunsin itseni kaikesta huolimatta hieman petetyksi. Ainut asia, mitä sain sanottua Anjalle ennen kuin hän katosi elämästäni, oli:
”Minä odotan täällä.”

En ole nähnyt Anjaa sen päivän jälkeen enkä kuullut hänestä. Kesät ja talvet menevät, mutta minä istun yksin vaahteranoksalla. Sillä samalla oksalla, siinä samassa pienessä kaupungissa, jossa me olimme. Minä ja Anja.
kujakettu
 

Re: Kesäinen ja talvinen kaupunkini

ViestiKirjoittaja Zarroc » 13. Maalis 2011 14:15

Waau. Tuo on kyllä perin mielenkiintonen, tarinapohjainen pieni novelli (: Hyvin kerrottu, sillätavalla mukavasti että siitä kiinnostuu ja se tuo kuitenkin hyvin esiin kaiken sen minkä pitääkin.
Kivasti on sekoiteltu puhekieltä ja silti kirjakielistä tekstiä, tuo mukavan rennon vaikutelman.
Tykkäsin itse kovasti. :> Hieno teksti.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Kesäinen ja talvinen kaupunkini

ViestiKirjoittaja kujakettu » 13. Maalis 2011 14:22

Aaa hei kiitos kovasti 8)
kujakettu
 


Paluu Kirjallisuuspuoli

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron