Miks tää ei unta olla vois?

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 06. Tammi 2012 00:43

ARABELLA

|Tänne Sussu uljaalla Jay:lla! 8D|

Jälleen ilta oli yhtä nautintoa. Ympärillä kauniit lumiset maisemat joita jäisi varmasti kuka tahansa estotta katselemaan. Ruunikon haavat olivat jo parantuneet kallio kiipeilyssä koituneesta pienestä haaverista. Se päivä toi niin helposti mieleen Jamaksen. Orin jonka suhteen Arabellalla oli paljon sanottavana. Tunteistaan pääosin. Mustajouhinen oli kuitenkin vannottanut syvään mielessään, että ei pitäisi tehdä mitään hätiköityä vaan odottaa kärsivällisesti oikeaa hetkeä. Varmaa oli, että Arabella tahtoisi tavata rautiaan läsipään pian uudelleen. Sen kaltaisen herrasmiehen kanssa vain viihtyi. Tähtiotsa tunsi hieman navakamman tuulen käyden ulisemaan ja puhaltamaan vasten tämän rusehtavia kasvoja saaden suorat ja ohuet mustat jouhet liikehtimään avoimesti. Tuuli oli käymässä rankaksi, mutta lumimyräkkää ei varmaan kuitenkaan olisi tulossa tai ainakin niin mustajalkainen tahtoi uskoa.
Tuuli puhkui jälleen lujalla vimmalla ja tamman oli pakko sulkea silmänsä tuulen puuskan ajaksi. Ruunikko alkoi tuntea olonsa kylmäksi joten oli helppo olettaa, että illan myötä pakkanen oli lähtenyt huimaan nousuun. Yön aikana voitaisiin ehkä jopa rikkoa tämän vuoden pakkasennätys. Ajatus ei tosiaan lämmittänyt mieltä, päinvastoin. Talvi oli kaunis ja rauhallinen aika, mutta kylmyys oli liiallisena täyttä piinaa.

Arabella tunsi jälleen riepotuksen pitkissä jouhissaan ja tämä heilautti hidastetusti päätään yrittäen saada jouhensa pois silmiltään, siinä onnistuttuaan oli jälleen helppo ihailla maisemia. Lumi pöllysi illan pimeydessä. Lammen pinta oli jäätynyt, mutta jää ei näyttänyt järin kestävältä, muussa tapauksessa Arabella olisi mieluusti liukunut jään liukkaalla pinnalla. Sitä hän oli harrastanut veljensäkin kanssa, vaikka olihan se ollut alusta saakka selvää, että Tlaloc oli luonnonlahjakkuus luistelun suhteen, mutta ei tamma ollut mielestään jäänyt silti huonoksi kakkoseksi.
Korviaan kääntelevä tummaturpa laskeutuu pienen tasanteen päältä kävellen kevyin askelin lampea kohden. Ehkä tämä voisi hajottaa jään ja siemaista kurkkunsa kostukkeeksi sen viileitä vesi antimia. Saavuttuaan lammen rantamalle Arabella seisahtui paikoilleen. Tämä vilkaisi sivuilleen ja nosti sitten toisen etusensa ja ojensi sitä lampea kohden laskien sen hitaasti ja rauhallisesti jään päälle. Ruunikko painoi kevyesti, mutta se ei riittänyt. Seuraavalla kerralla tamma käytti hieman enemmän voimaa, mutta tälle tuli nopeasti selväksi, että ranta oli paremmin jäässä, mutta olisikohan keskellä sama tilanne?
Typerää, mutta tähtiotsainen siirtyi jalka kerrallaan jään päälle ja se kannatteli kiitettävästi, vaikka se selvästi elehti Arabellan kavioiden alla. Tamma pysähtyi huomatessaan keskellä olevan avannon. Ruunikko eteni nyt varovaisemmin ja pysähtyi oman hahmotuskykynsä mukaan hyvälle etäisyydelle alkaen sitten kurottamaan kaulallaan vettä kohden. Paino siirtyi siis kehossa enemmän etujaloille ja heikohko jää murtui alta ja heitti tamman lähes pää edellä kylmään veteen.
Tamma pyrki oitis pinnalle ja tärisi välittömästi kylmästä joka veden mukana tunkeutui tämän karvapeitteen lävitse. Muutamalla tarmokkaalla potkulla neiti onnistui pääsemään jään luokse ja tämä yritti nousta, mutta ennenkuin ruunikko ehti kunnolla yrittää jää hävisi tämän alta murtuen veden sekaan. Tummaturpa pärski ja roiski vettä yrittäen päästä ylös. Koko tilanne oli hermoja raastava.

Lopulta, kun Arabella onnistui pääsemään ylös avannosta tämä oli täysin jäässä sekä todella uupunut. Tämän pää roikkui väsyneenä ja tämä hengitteli syvin vedoin. Mikä voisi enää mennä pahemmin pieleen?
Wohweli
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Sussu » 22. Tammi 2012 14:32

[Täältä tullaan uljaina~]

Jay Jay

Lunta, koko ajan vain lunta edessä ja takana ja sivuilla ja alla ja melkein ylläkin ja ihan kaikkialla. Pärskähdellen juoksin läpi valkean maiseman, häntääni korkealla kannatellen ja sillä ilmaa huiskien. Turpakarvani olivat huurtuneet ja niistä roikkui jopa pieniä jääkökköjä, hiki oli jäätynyt ryntäilleni ja kaulalleni ja vähän muuallekin. En ollut edes aivan perillä siitä, missä kaikkialla kehossani oli märkiä, kylmiä länttejä, enkä minä sellaisessa tahdissa ehtinyt mitään sellaista ajattelemaankaan. Jalkani kantoivat minua eteenpäin lähes liitävin, yllättävän kevein liikkein. Laukka oli tahdikasta ja lumi pöllysi jaloissani, kun pidensin taas askeltani vailla määränpäätä. Valkea, hiukan laineileva harjani heilahteli ja pomppi omaa tahtiaan, häiriten ehkä aavistuksen verran juoksemistani yrittämällä aina välillä silmille asti. Ei auttanut kuin heilauttaa se aina uudestaan pois.
Puuskutukseni tahtiin ilmaan kohoili höyrypilviä, ja minulla oli aika perhanan kylmä siitä juoksemisesta huolimatta. Ilmavirta tuntui jäädyttävän kasvoni veistokseksi ja tuulikin puhalsi niin jäätävänä, että olisin varmasti alkanut täristä ja kohmettunut siihen paikkaan, jos olisin pysähtynyt.
Minä en nähnyt enkä kuullut mitään, keskityin vain siihen mihin jalkani pistin ja väistin kaikki esteet ja juoksin kuin henkeni edestä ja tunsin, kuinka pakkanen nipisteli sieraimia. Se tuntui lähes vihlovan, kuin jokin terävä oksa olisi viiltänyt minua jatkuvasti. Ja vaikka olin aina ollut onnellinen siitä, ettei talvikarvani ollut koskaan kasvanut hirveän pitkäksi ja tuonut paksua vaikutelmaa, olisi sillä hetkellä lämpö kelvannut.

Kun silmäni alkoivat taas nähdä ja ikään kuin havahduin todellisuuteen, huomasin lähestyväni hyvää vauhtia lammen rantaa. Äkkijarrutus niin, että lumi pöllähti valtavana pilven tapaisena ilmaan ja minä meinasin kaatua, mutta onnistuin pelastamaan tasapainoni juuri ajoissa. Hymähdin tyytyväisenä suoritukseen, jatkoin levotonta liikehtimistä paikallani ja yritin olla kuolematta kylmyyteen. Se oli vähän kuin tanssia - sellaista paikallaan seisovaa tanssahtelua, jossa jalat vaan kohosivat vähän toinen toisensa jälkeen. Ja vasta sitten katseeni kääntyi tutkaileman ympäristöä, hakemaan jotain mielenkiintoista, ja samassa huomasin sen.
Hevosen. Ruunikon tamman, joka näytti uineelta koiralta ja kurjalta ja avuttomalta ja mieleni teki mennä sen luo. Koska ei ollut mitään hyvää syytä, miksi en olisi tehnyt sitä, minä jatkoin tanssahtelua hänen luokseen muutaman hevosenmitan verran, ennen kuin seisahduin paikalleni vaikka jäätyisinkin. Matka välillämme oli lähes olematon, väliimme ei olisi mahtunut edes yhtä keskikokoista hevosta, jos se olisi ollut toinen pää minuun päin ja toinen tuntematonta tammaa päin.
Minä hörähdin kysyvästi, loin niin aidon huolestuneen ilmeen kasvoilleni kuin kykenin ja rykäisin kerran, toisenkin. Hetken aikaa jo luulin, että pakkanen oli onnistunut viemään minulta puhekyvyn.
"Hei, neiti", aloitin hivenen epäselvästi. Leuat eivät tuntuneet liikkuvan kunnolla, joten yritin lämmitellä niitä vähän liikuttelemalla mahdollisimman huomaamattomasti suutani.

"Mitä teille on sattunut?" kysäisin nopeasti, mahdollisimman kuuluvalla äänellä, ja vilkaisin sitten lammen suuntaan. Typerä kysymys, tietenkin hän oli onnistunut tippumaan lampeen. Mutta miten? Typerä tyttönen, vai pitäisikö peräti jo naiseksi kutsua. En minä olisi häntä kuitenkaan hirveän vanhaksi mennyt sanomaan. Hymähdin vähän ajatuksilleni, tarkastelin ruunikkoa vielä vähän aikaa katseellani ja siirryin sitten vaivihkaa lähemmäs.
"Voi kamala, teillä on varmasti kylmä", minä lausuin kauhistellen itsestään selvän asian, kuulostaen ainakin omaan korvaani erittäin uskottavalta. Jos aivan rehellisiä oltiin, minua ei kiinnostanut ollenkaan, vaikka hän olisi jäätynyt tuohon paikkaan. Taas liikahdus lähemmäs.
Liu'uin nopeasti mutta aivan hiljaa hänen vierelleen, yrittäen siirtyä niin lähelle, että kylkemme koskettaisivat toisiaan. Aivan kuten joku hyväntahtoinen hevonen olisi tehnyt - siirtynyt siihen viereen lämmittämään. Ja jos tamma ei jaksanut tai kehdannut liikkua kauemmas, minä painauduin vielä lähemmäs niin, että myös kaulamme hipaisivat toisiaan. Pysy siinä, kaunokaiseni, siinä sinun on hyvä olla.
Sussu
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 24. Maalis 2012 15:28

Kylmä. Se oli ainoa mikä oli nyt varmaa. Hypotermia voisi uhata, mutta Arabellalla ei ollut jäätävän kankeuden vuoksi juuri varaa liikkumiselle. Tämä yritti elehtiä pienesti, mutta jäätävänä puhkuva, kevyt tuuli pahensi koko tilannetta. Ruunikko värähteli kylmästä ja myös jalat alkoivat pian protestoida, alkamalla täristä. Myös särky koko kehon ympärillä ei ollut niitä miellyttävimpiä tunteita. Olisipa Jamas ollut täällä. Rautias olisi painautunut punertavaa tammaa vasten ja jakanut lämpönsä Arabellan kanssa. Tamma hengähti syvään, vaikka se tuntui pistelynä keuhkoissa ja kurkussa. Pian tamma erottaa yön laskevassa pimeydessä kevyiden askelten äänet. Katse kääntyy oitis äänen suuntaan ja silmiä vastassa on valkea, ori. Tuon laineikkaat jouhet kertovat espanjalaisesta tausta. Arabella jää hieman ujommin silmäilemään toista, mutta jostain syystä tamma vain toivoi, että toinen oli ohikulku matkalla ja jatkaisi täten matkaansa. Katoaisi yön pimeyteen yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Mutta arvatenkin vieras kimo-ori lähtee askeltamaan tähtiotsan suunnalle, mutta tämä ei kehtaa kääntyä ympäri ja lähte menemään, myös kylmentyneet jalat pitivät Arabellaa paikallaan.
Ori tervehtii, mutta tämän ääni on hieman epäselvä, johtuen varmaankin kylmyydestä.
"Hei," Arabella vastaa hennon omaisella äänellä, joka on kuin hiljainen kuiskaus. Ori vaikutti huolestuneelta tai ainekin niin tämän ilme kertoi.

"Putosin jäihin, mutta ei minulla ole hätää," ruunikko toteaa hieman häpeällisenä, mutta yrittää samalla vakuutella olevansa kunnossa. Toinen siirtyy jatkuvasti lähemmäs, mutta Arabella ei tohdi liiemmin liikkua.
"Vähän joo," se oli myönnettävä. Kylmyys oli oikea piikki lihassa. Pian vieras ori on aivan lähellä tämä siirtyy vierelle. Arabella tuskin hengittää, mutta kun kimon kylki hipaisee ruunikon omaa tämä hengähtää ja jännitys purkaantuu. Kiharajouhi vaikutti hyvin kohteliaalta ja huomaavaiselta, joten tuskin olisi tarpeen työntää tuota pois luotaan. Hyväähän tuo tarkoitti. Eikö niin? Mustajouhiu tuntee orin kaulan vasten omaansa. Se on lohduttavaa. Niin lämmin ja vahva kaula. Huomaamattaan Arabella hieraisee päätään toisen kaulaa vasten ja sulkee sen jälkeen silmänsä. Jos mustajalka laskeutuisi hiljattain alas tulisiko ori silloinkin hänen vierelleen lämmittämään? Orin lämminkeho tuntui hyvältä. Lopulta ruskosilmän oli pakko avata silmänsä ja purra itseään kevyesti huulesta voidakseen varmistua, että toinen oli todella siinä, eikä tämä kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa.
"Olen Arabella," ruunikko esittäytyy sitten hieman uupuneella äänellä, joka ei suinkaan johtunut väsymyksestä vaan enemmin siitä, että tajun lähtö olisi mahdollinen.

Miten ori oli löytänyt hänet? Valkea ja niin komea... Niin, toisen täytyi olla enkeli.
Wohweli
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Sussu » 24. Maalis 2012 16:27

Onnekseni ruunikko ei paennut tai pistänyt muutenkaan vastaan, kun siirryin aivan hänen lähelleen tehdäkseni tamman olon mukavammaksi. Mitäpä nyt en olisi pulassa olevan neidon eteen tehnyt, vaikka tästä ei hehkunutkaan samalla tavalla lämpöä kuin esimerkiksi minusta, ainakin luulisin niin. Ja kun tervehdittyään ruunikko sitten kertoi pudonneensa jäihin ja sanoi, ettei hänellä ollut hätää, minä henkäisin lähes järkyttyneenä. Tai ainakin yritin saada sen vaikuttamaan siltä. En minä varsinaisesti yllättynyt ollut, sillä ei ollut juurikaan vaihtoehtoja, mitä tälle märälle ja palelevalle tammalle olisi voinut sattua.
"Voi kamala", minä henkäisin ääneen, "teillehän olisi voinut käydä vaikka kuinka pahasti!" Mutta meidän molempien onneksi hän oli edelleen hengissä, tosin en ollut aivan varma siitä, oliko hänellä hätää vai ei. Ehkä minun lämmöstäni kuitenkin oli edes vähän apua, joten pysyttelin tamman lähellä ja tarkkailin häntä ruskeilla, sillä hetkillä lämpöä ja myötätuntoa hehkuvilla silmilläni.
"Kieltämättä aika huono tuuri. Mutta hyvä tuuri siltä osin, että satuin huomaamaan sinut", minä totesin jo vähemmän kauhistuneeseen, lempeämpään sävyyn. Kun ruunikko sulki silmänsä ja hieraisi päätään kaulaani vasten, nousi pieni hymynpoikanen väkisin turvalleni. Tilannehan eteni paremmin kuin hyvin.

Päätin pysytellä hiljaa, kunnes tamma itse avaisi suunsa. Ja kun hän sitten lopulta esitteli itsensä Arabellaksi - en ollut varsinaisesti edes ehtinyt ajattelemaan, että voisin kysyä hänen nimeään, - minä nyökkäsin ja jäin hetkeksi pohtimaan sitä. Se kuulosti hyvin etäisesti tutulta, mutta todellakin vain etäisesti. En uskonut, että olin koskaan kuullutkaan Arabellasta, puhumattakaan näkemisestä.
Mutta olihan se sievä nimi. Juuri sellainen sievällä ja mukavalla neidillä kuului ollakin.
"Okei, Arabella. Sovitaan että heti jos olosi pahenee, kerrot siitä minulle niin minä... keksin jotain. Voit vaikka käydä makaamaan, ilman muuta olen valmis lämmittämään sinua maassakin. Tai jos tilanne alkaa näyttää oikein pahalta, niin kyllä minä aina jotain keksin." Puhuin kuin paraskin hengenpelastaja, vaikka ruunikko seisoi edelleen omilla jaloillaan. Hänen äänessään oli kuitenkin sellaista uupumusta, joka olisi saanut melkein kenet tahansa huolestumaan. Omalla kohdallani en osannut sanoa oliko se oikeaa huolta vai näytelmää, mutta ainakin eläydyin täysin pelastajan rooliin. Siitähän tammat tykkäsivät.
"Niin, ja minä olen Jay", lisäsin vielä, liikahtaen aavistuksen verran paikallani. Minusta tuntui, että kylkeni ja kaulani olivat lämmittäneet jo ihan kiitettävästi hänen toista puoltaan. Joko minun kehoni oli turtunut kylmyyden takia, tai sitten hän oli jo lämmennyt aavistuksen verran.

"Vaihdan puolta, jos sopii", ilmoitin reippaasti, ja vastausta odottelematta käännyin ensiksi itse ympäri ja pyörähdin hänen takapäänsä kautta ruunikon toisen kyljen luo, painautuakseni taas kiinni tähän.
Pakkanen nipisteli inhottavasti sieraimissa, mutta saatoin silti haistaa tamman miellyttävän ominaistuoksun hyvin selvänä. Mahdollisimman viattomasti vein turpani hetkeksi tuon harjaan, syvään hengittäen, painaen kuitenkin jo muutamaa sekuntia myöhemmin kaulaani Araballen kaulaa vasten.
Sussu
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 28. Maalis 2012 15:59

Teillehän olisi voinut käydä, vaikka kuinka pahasti! Niin olisi. Onnekseni ei kuitenkaan käynyt. Oli suorastaan uskomatonta, että näinkin vieras ori oli noin välittävä ja huolehtivainen. Tunsin hetkessä oloni jotenkin tärkeämmäksi, kuin aiemmin. Tämä ori oli mukava, mutta... Siltikin tahdoin Jamaksen luokse. Minun täytyisi etsiä hänet. Heti, kun vain toipuisin tästä kylmästä.
Hymähdin toisen sanoille. "Minulla on huonotuuri kaiverrettu pysymään," tokaisen hieman huvittuneena. Mutta jaksoin siltikin uskoa, että kun huonoatuuria on ollut tarpeeksi on hyvätuuri sitten odottamisen ja kärsimisen arvoinen.
"Ilo on täysin minun, että löysit minut täältä," vaikka en edelleenkään tuntenut olevani hengenvaarassa tajuan kuitenkin hyvin mitä olisi voinut tapahtua jos olisin jäänyt aivan yksinäni tähän pimenevään iltaan palelemaan.

Ori ilmoitti, että olisi valmis tekemään melkeimpä jopa ihmeitä, että minulla olisi hyvä olla. Jos olisin saanut tai edes kehdannut pyytää toiselta mitä vain olisin pyytänyt tuon tuomaan Jamaksen tänne. Se olisi ollut kuitenkin typerää. Minun oli nyt tyydyttävä tämän toisen - hyvin mukavan puoleisen - orin seuraan, enkä edes kehtaisi ajatella tästä mitään pahaa.
Lopulta kikkurapää esittäytyy Jayksi. Miten se tuokaan mieleeni Jamaksen nimen. Tajuan pian, että ajattelin oria lähes liiakseen. Olinko... Olinko aivan hirveä? Vai, vain niin kiintynyt oriin jonka oli tavannut vuorilla?
Yritän kuitenkin usuttaa painumaan mieleeni sen, että minun ei pitäisi nyt leijua haavemaailmassa, kun minulla oli näinkin mukavaa seuraa. Jay ilmoittaa vaihtavansa puolta ja nyökkään selvä eleisesti hymyn säteillessä samalla tummilla huulillani. Ori oli todella tehnyt hyvää työtä lämmittämisen suhteen ja nyt tämän oli jo hyvä vaihtaa toiselle puolelle vetämään lämpöpatterin roolia.
Jos laskeutuisin maahan saisin itseni hieman tiivimpään ja tällöin lämpenisin varmasti paremmin. Odotan, että orin vaihtanut puolta ja olen valmiina ilmoittamaan makuulle siirrosta, kunnes kimo kuitenkin vie turpansa mustan harjani ääreen. En mahda itselleni mitään vaan peruutan toisesta muutaman askeleen verran kauemmas ja pudistelen päätäni.
Ajattelen heti miten epäkohteliaasti olin toiminut ottaen huomioon, miten ystävällinen ja huomaavainen ori itse on ollut.
"A.. anna anteeksi. En vain... En vain ole..." yritän löytää sanoja, mutta olen hetkessä, kuin komeroon suljettu. Sanoja ei vai löydy. Johtuuko se mahdollisesti siitä, ettei käytökselleni yksinkertaisesti ole selitystä? Ei se niin voinut olla. En vain halunnut toista aivan lähelleni sillä tahdoin Jamaksen vierelleni. Mutta miten sen voisi Jaylle ilmoittaa?

Henkäisen hieman raskaasti ja katse jolla silmäilen valkeaa on aidosti pahoitteleva. Ei tarkoitukseni - ei sitten missään nimessä - ollut olla törkeä. Pysyttelen paikoillani ja odotan aavistuksen jännittyneenä, että miten andalusialainen reagoi tapahtuneeseen. Ei kai tuo nyt vain suuttuisi ja jättäisi minua yksin? En minä sitä sisimmässäni tahtonut. En ylipäätään mielinyt olla muille epämiellyttävä hevonen. Mustaharjani elehtii pienesti, kun lasken tähtipääni etupolvieni korkeudelle, silkassa häpeän valossa.
"Olen pahoillani," niin todella olinkin ja toivoin, että se välittyi minusta ulospäinkin mahdollisimman selvästi.

[Vaihdan persoonaa. Heti paljon vapaampi kirjoittaa, eikä tunnu enään niin pakkonaiselta. x)]
Wohweli
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 12:24

Luimistin vaistomaisesti hieman korviani tamman liikahtaessa kauemmas. En kuitenkaan liikkunut lähemmäs vaan jäin seisomaan paikalleni, tuijottamaan tammaa tietämättä pitäisikö olla vihainen hänelle vai itselleni. Hengitin syvään, rauhoitellen samalla itseäni. Hermostuminen ei auttaisi mitään, siitä olisi vain haittaa.
Kuullessani tamman sanovan jotain en aluksi osannut reagoida. Tämä tuntui olevan kovastikin pahoillaan käytöksestään, jolloin minä vain hymähdin vaimeasti. Sietäisi ollakin. Ei vaan.. Liikahdin vähän lähemmäs, mutta vain ihan vähän. Silmiini alkoi palata taas lämmin, anteeksiantava hehku, mutten sanonut vielä mitään. Lähinnä mietin, miten olin päästänyt itseni hermostumaan niin. Olihan se nyt aivan odotettavissa, etten voisi tehdä mitä tahansa Arabellan vain seistessä hiljaa paikallaan.
Minulle se olisi käynyt niinkin, mutta koska tamma ei näyttänyt olevan aivan samaa mieltä kanssani, pitäisi kai jatkaa vähän epämukavammalla tavalla. Tai en minä siitä mukavuudesta tiennyt, mutta jotain sinne päin.
Kun saatoin hengittää taas syvään ja kaikessa rauhassa, minä pudistelin hitaasti päätäni tamman anteeksipyynnöille. Ymmärsihän sen, ettei hän ollut.. tottunut?

Liikahdin taas hiljaa, lähes huomaamattomasti lähemmäs. Arabella tosiaan näytti katuvalta, muttei se herättänyt minussa juuri minkäänlaista myötätuntoa tai mitään sinne päinkään. Ja ennen kuin tajusinkaan, oli turvalleni kohonnut jo pieni, tyytyväinen hymy. Kävisihän se niinkin.
"Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", puhuin lempeästi, vaikken tiennyt vaikuttaisivatko sanani millään tavalla hänen katuvaan olemukseensa. Melkein parempi jos ei, mutta enhän minä nyt voisi vain seistä tumput suorina ja tuijottaa, tai sanoa että syytäkin katua. Se saattaisi herättää jo tamman epäilykset, oli tämä kuinka katuvalla päällä tahansa äskeisen jälkeen.
Siirryin vielä vähän lähemmäs, tunkematta kuitenkaan kylkeen kiinni. Kuljetin turpaani varovasti ruunikon kaulan viereltä tämän sä'än päälle, lämmintä ilmaa sieraimistani tätä vasten puhaltaen ja ruskeat silmät tammaa ja tämän mahdollista reaktiota hyvin tiiviisti tutkaillen.
"Rentoudu", kehotin pehmeästi, äänessäni ja olemuksessani kuitenkin sellaista kovuutta, että tee vielä toinen samanlainen virhe enkä minä enää anna sinulle sitä anteeksi.

Hiljaa hymisten yritin laskea turpani tamman sä'än päälle, jotta voisin aloittaa rauhallisen rapsuttelun. Jos Arabella siitä pakenisi, en tosiaan tietäisi kuinka kauan kärsivällisyyteni hänen kanssaan kestäisi. Jos tämä loikkaisi vielä kerrankin kauemmas minusta, en välttämättä jaksaisi enää olla niin mukava pelastava enkeli. Mutta se oli hänen oma asiansa, hänen päätöksensä. Minä vain toimin ja tarkkailin hiljaa, yrittäen olla parhaani mukaan mieliksi. Jos se ei kelpaisi, niin ei sitten oltaisi mieliksi.
Aivan niin, neiti - annoin teille toisen mahdollisuuden, jotta voisitte parantaa tapanne. Se on sitten teidän oma asianne, tartutteko tilaisuuteen vai teettekö asiat mahdollisimman vaikeiksi.
Sussu
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 01. Huhti 2012 13:55

Miten saatoinkaan sössiä asioita näinkin pahasti? Kuin minut olisi kirottu tuhoamaan kaikki ympäriltäni. Hetken kimo näyttää jopa vihaiselta ja tämän korvatkin käyvät luimussa. Se satuttaa hieman sisintäni ja mieleni tekee itkeä, mutta niin minä en kuitenkaan tee vaan pysyttelen hiljaa paikoillani, itku kurkulla. Lasken katseeni vaaleisiin kavioihini ja minua suorastaan pelottaa nostaa se takaisin Jayhyn jos tämä todella loukkaantui. Mutta, ei minun ollut tarkoitus... Kuulen orin ottavan pienen askeleen minua kohti ja hieman ujoutuneesti nostan ruskeiden silmieni katseen tähän. Ori näyttää... Antavan anteeksi. Suoristan katsekontaktia kimoon, kuin tahtoakseni todella tietää, antoiko tuo anteeksi. Ori näytti aidosti siltä, että ymmärsi minua, ainekin jossakin määrin.
Seuralaiseni ilmoittaa myötätuntoisella tavalla, ettei minun tarvitse pahoitella käytöstäni. Miten ymmärtäväisen hevosen olinkaan onnistunut kohtaamaan. Mieleni tekee kiittää, mutta en saa jostakin syystä sanoja suustani. Sen sijaan kiitollinen hymy puskee tummalle turvalleni.

Jay liikkuu taas huomaamattomin elein lähelleni ja kuljettaa turpaansa kaulani läheltä säkäni päälle, joka saa minut värähtämään, mutta tällä kertaa jään paikoilleni. Ori kehottaa rentoutumaan, mutta jokin pieni särmä sanassa kertoo, että hän haluaa minun todella tekevän sen. En ota sitä uhkauksena, enkä edes tiedä miten siihen tulisi suhtautua, mutta pysyttelen paikallani ja henkäisen syvään, yrittäen hieman rentouttaa itseäni.
En tiedä miten ulkoisesti rentoutumiseni tulee esiin, mutta nyt minulla on taas turvallinen ja rauhallinen olo, eikä mieleeni tule pienintäkään ajatusta sille, että pakittaisin pois Jayn lähettyviltä.
Ori alkaa rapsuttamaan minua ja se saa pienet kylmätväreet liikkumaan selkääni pitkin, mutta pysyn paikallani ummistaen hetkeksi silmäni. Rapsutus tuntuu hyvältä enkä näe mitään valittamisen aihetta. Jay... Hän taisi olla kokenut tammojen suhteen. Mitä jos hän olisikin varattu? Voisinko tärvellä jonkun vakiintuneen suhteen? Ajatus kuulosti hirvittävältä, sillä en missään nimessä tahtoisi sotkeutua muiden asioihin tai aiheuttaa harmia muille. Sellainen minä en vain ollut. Entä Jamas? Mitä hän menisi ajattelemaan jos näkisi minut ja tämän komean valkean yhdessä lammen rannalla? Voisiko hän alkaa vihaamaan minua? Hirveät ajatukset puskevat mieleeni ja avaan taas silmäni.

Tahdon peruuttaa pois, mutta... En tahdo tehdä sitä. Siksipä jään paikoilleni. En tiedä haluanko tätä ja siksi tunnen oloni hyvin ahdistuneeksi, pyrin silti peittämään sen valkealta. Hän ei saisi huomata miten epämieltynyt olen, sillä hän voisi luulla sen johtuvan yksin hänestä ja niinhän se ei ollut, kai.
Hetken mietin mahdollisuutta, että alkaisin itse rapsuttamaan valkeaa voidakseni karkoittaa ajatukseni muualle. Hitaasti liu'utan mustakärkistä turpaani orin kaulalla, alkaen sitten kevyesti rapsuttamaan toista. En tiedä miltä se mahtaa orista tuntua, mutta ainakin teen parhaani voidakseni miellyttää toista samalla tavalla, kuin tuo itse miellyttää minua.
Wohweli
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 14:35

En osannut sanoa, kuinka rentoutunut Arabella kehotuksestani huolimatta oli. Ainakaan hän ei tuntunut kovin jännittävän lihaksiaan tai pyrkivän kauemmas, ja se riitti minulle. Kun tamma ei paennut hampaitani, minä jatkoin rapsuttelua hieman tuntuvammin, mutten kuitenkaan rajusti. En missään nimessä halunnut hinkata Arabellan sievää säkää pilalle hampaillani, mutten enää pelkästään kutitellut kokeilevasti vaan rapsutin tuttavallisesti. Tai mikä kenenkin käsitys tuttavallisuudesta sitten on - minulle se oli juuri sitä, ehkä enemmänkin, kun taas ruunikko ei ollut välttämättä tottunut sellaiseen.
Siksi pitäisi edetä melko varovasti, kiirehtimättä. Vaikka tamma ei pistänyt vastaan, en uskonut hänen tahtovan, että tilanne johtaisi johonkin, mihin se minun puolestani olisi voinut johtaa. Ja koska en missään nimessä halunnut pelästyttää tätä ehkä hieman ujohkoa, kokematonta neitoa, minä en liikkunut siitä hetkeen suuntaan enkä toiseen. Yllätyksekseni tunsinkin jotain kaulallani - en suinkaan puraisua vastalauseeksi, vaan huomasin Arabellan alkaneen rapsutella minua. Vilkaisin tammaan, pienen hymyn kiitollisena väläyttäen.
Tilanne ei tosiaan edennyt hassummin, ja olisin voinut jopa myöntää pitäväni tamman hampaiden liikkeestä kaulallani. Ei se hassumpaa ollut, vaikkei aivan niin varmaa ollutkaan, vaan hieman kokemattomankin tuntoista. Mutta rapsutus mikä rapsutus, eli hyvä merkki.

Vasta hetkeä myöhemmin lähdin liu'uttamaan turpaani tamman selkää pitkin, mutta vain hiljalleen vähän sitä kohden. Muuten en liikkunut paikaltani, vaikka mieleni olisi tehnytkin. Jatkoin rapsutusta hieman hennommin, pitäen samalla silmällä Arabellaa. En uskonut, että tämä yhtäkkiä lähtisi juoksemaan tai mitään sellaista, tuskin kehtaisi omantunnon tuskissaan edes potkaista, mutta ruunikko oli perääntynyt jo kerran ja saattaisi tehdä sen toisenkin kerran. Minun tehtäväni oli huolehtia, että hän nyt tekisi juuri niin kuin minä halusin.
Minä en ehdottelisi mitään. Ottaisin vain oikeutetusti palkan siitä, että olin lämmittänyt jäihin pudonnutta tammaa ja tehnyt kaikkeni, jotta hänen olonsa olisi mukava. Pitihän minunkin jotain vastalahjaksi saada, ja jos vain Arabella haluaisi, voisi se olla jotain muuta kuin epämukava kokemus myös hänelle.
Venytin kaulaani vielä vähän sen verran, että hampaani liikkuivat taas vähän pidemmälle tämän selässä. Siitä eteneminen voisi olla jo riski - jos tammalla oli yhtään aivoja, hän varmasti peruuttaisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hampaani liikkuisivat hänen takamuksensa seutuvilla. Hidas eteneminen voisi olla jo liiankin riskialtista, ellen ollut mennyt jo liian pitkälle.
Sanaakaan sanomatta minä nostin turpani tamman selältä, katsahdin kerran tämän kasvojan suuntaan. Nyt olisi myöhäistä paeta, ja jos Arabella ei pitäisi siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.. No, turha syyttää minua. Eikö äiti ollut sanonut, ettei tuntemattomiin kannattanut aina luottaa?

En antanut tilanteen pitkittyä, vaan kiersin tottuneesti - tosin vain tavallista nopeammin - aivan ruunikon taakse, takajaloilleni nousten. Siirryin niin lähelle, että potkiminen olisi luultavasti vaikeaa, puristaen etujalkani kiinni allani olevan tamman kylkiin ja tarraten seuraavaksi hampaillani kiinni tummaan harjaan.
Ja koska uskalsin epäillä, ettei Arabella ollut toivonut aivan sitä, en pitkittänyt enää tilannetta. Vain ja ainoastaan hänen mielikseen aloitin sen, mihin olin koko ajan pyrkinyt.

[Oletan nyt, ettet pahastu pienestä autohitistä. 8)]
Sussu
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 01. Huhti 2012 15:09

En tohtinut valittaa, en sitten ollenkaan. Minun oli hyvä olla, vaikkakin pieni pääkoppani oli täynnä ajatuksia jotka olisivat voineet riistää tämän hetken hyvää oloa. Kimon rapsuttelu oli saanut minut jättämään negatiiviset ja pessimistiset ajatukset taaemmalle.
Ori liutti hampaitaan selkääni pitkin ja takajalkojeni lihakset jännittyivät hieman, mutta yritin rentouttaa ne taas mahdollisimman nopeasti, etten olisi epäkohtelias. Siihenhän minä aina pyrin. Olemaan kiltti tyttö sun muuta. Mitään pahaa en ollut tehnyt enää sen jälkeen, kun äitini oli kuollut. Se päivä, se hetki. Se oli muuttanut käsitykseni ja käyttäytymiseni. Se oli herättänyt minut lapsen maailmasta, silloin minusta oli kasvanut aikuinen, ainekin henkisesti.

Pienet hälyytyskellot kilisivät pään sisälläni, kun Jayn hampaat liikkuivat yhä pidemmälle selkääni lähelle takamustani. En kuitenkaan lopettanut rapsuttelua, vaan yritin olla, kuin en olisi huomannutkaan.
Pian tajuan miten typerä olin ollut. Ori näyttää loikkaavan selkääni kohottautumalla ensin takasilleen. Yritän ladata kahdelle jalalleni napakan potkun jotka olisin iskeyttänyt toisen vatsalle, mutta kaikki käy aivan liian nopeasti. Kiljahdan kauhusta, kun tunnen toisen etusten puristavan minua. Korvani napsahtavat luimuun ja yritän kaikkeni mukaan karata toisen alta. En antautuisi näin helpolla.
"Lopeta!" kiljahdan komentavasti ja yritän pukittaa, mutta se on toivottaman vaikeaa kiharapään keikkuessa selässäni.

Ei ollut äitini tosiaan ollut tästä varoittamassa. Hänhän oli kuollut... Jo vuosia sitten.

Yritän keksiä nopeaa ratkaisua joka pelastaisi minut tästä tilanteesta, mutta kaikki mitä ikinä keksinkään yrittää tuntuu toivottomalta. Yritän kävellä eteenpäin, mutta sen saa jalkojani siirrettyä. Yritän purra toista, mutta hädin tuskin yletän hipaisemaan.
Alan menettää toivoni ja minusta tuntuu, että menetän pian järkeni. Pelko on sumentanut mieltäni. Myös viha ja katkeruus paistavat kasvoiltani. En tahtonut tätä!
"Ja minä, kun luulin voivani luottaa sinuun!" pihisen hampaideni välistä. Jalkani tärisevät holtittomasti, minusta suorastaan tuntuu, että olen pyörtymäisilläni.

Rojahdan siten, että etuosani paino jää polvilleni. Hengitän hermostuneesti. Haluan pois. Haluan nukahtaa ja herätä siten, että tämä kaikki oli vain pahaa unta. En suostu uskomaan, että tämä on totta, mutta tämä paniikki ja kauhu kertovat, että olin hereillä ja tämä todella oli tapahtumassa.
"Lopeta... Ole niin kiltti," alan anelemaan toivoen, että se todella pelastaisi minut. Yritän kääntää päätäni toisen suuntaan ja antaa tuon katseen kohdata omat lasiintuneet silmäni.
"Lopeta," kuiskaan.

[Juu, en. :D]
Wohweli
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 16:07

Tamma allani alkoi tosiaan esittää vastalauseita, kiljui eikä ilmeisesti halunnut tehdä mitään sen eteen, että tilanne olisi ollut hänelle vähemmän epämukava. Koska se oli täysin hänen oma päätöksensä, minä en siihen puuttunut vaan jatkoin siitä, minkä olin jo aloittanut. En edes vaivautunut reagoimaan, kun tamma yritti ilmeisesti purra minua - ei tästä vaaraa ollut, mutta minun oli myönnettävä itselleni, ettei kovin moni ollut yrittänyt noin sitkeästi päästä eroon minusta. Yritin olla välittämättä, keskittyä vain olennaiseen.
Ruunikon suusta kuului pihinää, mikä sai naurahduksen karkaamaan huuliltani.
"Sitä luulee aina kaikenlaista", minä henkäisin varsin tyytyväiseen sävyyn, päättäen sittenkin pitkittää vähän tilannetta. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Arabella romahti muutenkin kuin henkisesti allani - tai ainakin hänen etuosansa oli polvien päällä, eikä ainakaan minusta asento vaikuttanut erityisen miellyttävältä.
En kuitenkaan ehtinyt kommentoimaan mitään siihen, koska minulla oli vähän tärkeämpääkin tekemistä. En juurikaan kiinnittänyt huomiota ruunikon aneluihin, en edes vaivautunut katsomaan häntä silmiin. Ja kun minä sitten lopulta vetäydyin pois tamman selästä, tehden sen taas mahdollisimman hitaasti, minä hypähdin äkkiä sivuun ja peruutin sen verran, ettei Arabella luultavasti saisi potkaistua minua.

Valkea karvani oli hieman kostea hiestä puuskuttaessani varsin tyytyväisenä. Jäin paikalleni turvallisen etäisyyden päähän katselemaan tammaa, silmät täynnä tyhjyyttä. Kallistin aavistuksen verran päätäni, väläytin pienen, ilottoman hymyn ja naurahdin perään kuivasti.
"Tiedätkö, et ollut lainkaan hassumpi", totesin varsin imelään sävyyn, hännälläni kerran ilmaa huiskauttaen.
"Olisit ehkä voinut tehdä tilanteen mukavammaksi itsellesi, mutta oma oli valintasi", jatkoin vielä sävyttömämmin, vakavoituen. Käännyin sivuttain, yhä kuitenkin hyvin tiiviisti ruunikkoon katsoen.
Hän tuskin enää kaipasi minun lämmitystäni. Kun oli noin ahkerasti jaksanut pistää vastaan, ei pitäisi tulla kylmä ihan vähään aikaan. Vino hymy käväisi suupielilläni, heilauttaessani vielä laiskasti otsaharjaani sivuun.
"Ehkä ensi kerralla mietit pari kertaa uudestaan, keneen luotat ja keneen et", totesin vielä kolkosti, matalasti loppuun naurahtaen. Minä olin nyt saanut kaiken mitä halusin, ja vaikka koinkin jonkinlaista mielihyvää katsellessani, kuinka vahvasti olin tämän kauniiseen mieleen vaikuttanut, oli aikani lähteä. Tavallaan oli tietysti sääli, että Arabella oli päättänyt pistää vastaan loppuun asti ja vaivaisi tapahtuneella päätään varmaan pidempäänkin, mutta ei se minua juurikaan liikuttanut.

Koska mieleni ei kuitenkaan tehnyt enää alkaa ainakaan tappelemaan tamman kanssa, jos tämä kävisi aggressiiviseksi ja hyökkäisi päälle, minä päätin poistua hyvän sään aikana. Käännyin ympäri, katsahdin vielä kerran ruunikkoon ja nyökkäsin lyhyesti.
"Hyvästi. Tai näkemisiin", huikkasin vielä, ivaa äänessäni viimeisen sanan kohdalla, päättäen kuitenkin jo pistää kaviota toisen eteen. Valitsin suunnan ja lähdin liikkeelle, vilkaisematta enää kertaakaan taakseni. Tunsin olevani tyytyväisempi kuin aikoihin, mutta myös jossain määrin väsynyt. Ja kun sitten lähdin ravaten etsimään itselleni sopivaa lepopaikkaa, en enää jaksanut muistaa koko Arabellan olemassaoloa.

[Jay poistuu. Tuotaa, kiitoksia pelistä! ..ja anteeksi, Arabella~ D8]
Sussu
 

Re: Miks tää ei unta olla vois?

ViestiKirjoittaja Wohweli » 01. Huhti 2012 18:12

Kaikki vain tapahtui. Yksin olin voimaton ja kaikin puolin avuton. Olisin huutanut apua, mutta tilanne oli jo edennyt lähes karkeaan loppuunsa asti, eikä kenenkään paikalle pöllähtäminen olisi enää hyödyttänyt.
Jay laskeutui selästäni ja kauttaaltaan vapisten myös takajalkani romahtivat altani. Olinko tosiaan ollut näin typerä? Miten näin saattoi edes käydä!? Ori pilaili kustannuksellani ja se todella riipi minua. En kuitenkaan ollut voimissani, vaan pelkän pelon ja vihan kourissa. Ei minusta olisi ollut antamaan tuolle ruojalle opetusta.
"Et ehkä itse huomannut, mutta... Et antanut varaa valinnalle. Jos olisin saanut päättää olisin pitänyt sinut kaukana itsestäni," mutisin heikohkolla äänellä. Oloni oli erittäin huono, johtuen varmasti siitä miten järkyttynyt olin. Miten pystyisin enään ikinä luottamaan kehenkään? Vihasin itseäni. Olin ollut typerä.

Hyvästi. Tai näkemisiin. Toivoin syvästi, etten tulisi tapaamaan mokomaa lurjusta enää toiste. Tai jos niin kävisi seuraavalla kerralla pitäisin tuon kaukana itsestäni. Suorastaan toivoin, että joku vielä ajaa tuon orin umpikujaan ja antaa tuon kärsiä edes jollakin asteella.

Makaan yhä maassa ja tunnen kyynelten puskevan jatkuvana virtana poskilleni. Kylmä tuuli puhkuu kevyenä virtana viilentäen kyynel virtausta.
Jamas... Mitä minä hänelle sanoisin? Vai voisiko häneenkään luottaa? Mitä jos Jamaskin... Halusi minusta samaa, kuin Jay? Käännyn vaistomaisesti katsomaan suuntaan johon hetki sitten oli ori kadonnut. Oliko hän varmasti mennyt? Tähyän hämärään, mutta en erota liikettä tai muunkaan olennon ääriviivoja. Olen helpottunut, mutta oloni on yhä täyttä paskaa.

Mitä jos... Mitä jos saisin varsan? En ollut lainkaan valmis äidiksi. Mitä minä teen? Uusi itkutulva saa minut nyyhkimään kuuluvasti ja painamaan silmäni umpeen. Kaikki oli mennyt pieleen! Olen, kuin kirottu.
Nousen huojuville jaloilleni ja mieleni tekee painautua takaisin maata vasten. Olen täysin neuvoton ja pian mahdollisesti... pyöreä, kuin pallo ja sen jälkeen äiti. Mutta, mitä ikinä kertoisin varsalle? Sanoisin, että hänellä ei ollut isää? Se olisi väärin. Olin itse kasvanut onnettomana sen jälkeen, kun äitini oli kuollut. Suurin huoleni oli kuitenkin rautias ori, Jamas. Hän pitäisi minua varmasti huorana, eikä tahtoisi enää ikinä tavata minua. Minä en halunnut tätä!
Lähden raahautumaan hitain askelin pois päin lammelta. Pääni riippuu matalalla viestittäen pitkälle apeaa mielialaani. Loppu yö tulisi olemaan täyttä helvettiä.

ARABELLA POISTUU.
» Kiitos pelistä. x)
Wohweli
 


Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron