You're still on my lonely mind [YM-PL]

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 04. Tammi 2013 01:15

[Mwjan & Vallu ~<3]

Mystiqué

Tuuli henkäili hiljaa puiden latvustoissa. Sen hiljainen humina oli ainut ääni mitä korviini tarttui, metsä oli muutoin täysin äänetön. Oli miltei keskiyö ja maisema oli niin synkkä ja pimeä, etten ollut nähdä turpaani pidemälle. Ennen en ollut pelännyt pimeää, mutta Jokerin kohtaamisen jälkeen se oli saanut minut levottomaksi. Pelkäsin jokaista rasahdusta ja varjon liikahdusta luullen, että hän hyökkäisi jostakin kimppuuni.

Huokaisin syvään, avasin ummistetut silmäni ja kohotin katseeni taivaalle. Tänä yönä edes kuu ei valaissut maata, eikä tähdistäkään näkynyt taivaalla merkkiäkään. Paksu pilviverho oli kätkenyt ne taakseen. Painoin pääni uupuneena takaisin alas. Makasin puunrungon kylkeä vasten, sillä olin liian uupunut seisomaan. Väsymys painoi raskaana silmäluomiani ja kehoani särki joka puolelta. Tunsin olevani aivan lopussa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olin viettänyt monta unetonta yötä etsiessäni Meryliä tuloksetta. Olin kuullut, että hänet oli havaittu yhteismaalla, mutten löytänyt häntä sieltäkään. Etsin Meryliä kaikkialta kunnes sain tietooni, että hänen oli nähty astelevan meren aaltoihin ja uivan pois saarelta. Uutinen sai minut musertumaan sillä tiesin sydämessäni, etten näkisi häntä enää ikinä. Meryl oli jättänyt Caralian pysyvästi. Asian ainoa hyvä puoli oli se, ettei hän ollut kuollut Jokerin kynsissä niin kuin olin kaiken aikaa pelännyt.

Hän oli sentään elossa.

Kyyneleet kirvelivät silmissäni ja valuivat kuumina pitkin poskiani. Tunsin olevani kamalan yksin. Tyttäreni oli lähtenyt pois ja Valentino oli kadonnut kuin maan nielemänä. Olin pohtinut olisiko hänkin joutunut tekemisiin Jokerin kanssa, mutta epäilin sitä suuresti. Valentino oli kadonnut jo ennen Jokerin ilmestymistä. Rakastin häntä yhä, mutta olin hänelle samaan aikaan sydänjuuriani myöten vihainen. Valentino oli pettänyt luottamukseni. Hän oli sanonut rakastavansa minua ja pysyvänsä aina minun ja Merylin rinnalla, mutta katosi jälkiä jättämättä aivan kuten aiemminkin. Se oli saanut minut epäilemään oliko hän todella rakastanut minua vai ainoastaan leikitellyt tunteillani, valehdellut minulle.
Suru kuristi tukahduttavana kurkkuani. Toivoin, että kaikki olisi pelkästään pahaa unta, josta heräisin ja huomaisin kaiken olevan hyvin, mutta niin ei ollut. Olin yksin, ilman rakkaimpiani. Hautasin kasvoni otsaharjani syövereihin ja itkin hiljaa kurjuuttani.
Halusin vain kuolla.
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 12. Tammi 2013 00:04

[ Siitä piti tulla lyhyt rooli, mutta eläydyin ja kirjoitin niin jännityksissäni että tekstin pituutta ei voi estää... ]

Valentino

Olihan siitä kulunut jo monia päiviä, ellei jo viikkoja kun mustaharjainen ori oli rantautunut tälle samalle saarelle kuin aikoinaan. Maisemat eivät olleet muuttuneet, eläimet olivat pysyneet samana mutta kulkeneet luonnon antamaa luonnollista kiertokulkua.
Mustajalka ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli pettänyt laumansa, mutta kaikista pahinta, hän oli pettänyt rakkaansa. Oman onnensa nojaan, jälleen toistamiseen. Mitään ilmoittamatta, kadoten kuin tuhka tuuleen.
Hän ei voinut sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä jylläsi hänen sisällään. Tunteiden sekasotkua, katkeruutta, luottamuksen menettämistä… kaikkea siltä väliltä. Kaikkea sitä, mitä hän oli tehnyt rakkaimmilleen. En edes tiedä, kuinka joku pystyy jättämään taaksensa kaiken sen mitä oli elämältään halunnut.
Miksi täytyi luopua unelmistaan? Miksi niiden piti valua jokia pitkin hyiseen mereen, mistä niitä ei voinut enää kerätä. Miksi? Kuka oli niin tyhmä, että saattoi itsensä sellaiseen tilanteeseen?

Valentino.

Kiivasmielisenä, toivoen kaiken palautuvan ennalleen. Turhaan. Se mikä oli tehty, sitä ei saanut takaisin. Anteeksiannot eivät välttämättä korvanneet mitään. Vaikka kuinka sydämen pohjalta antoi kaikkensa, pyrki kertomaan että tähän pystyisi taas luottamaan… Ei kaikki sitä pystynyt suodattamaan.
Hän joutui ravistelemaan päätään, sulkemaan silmänsä ja unohtamaan vittumaisen syyttelevän itsensä. Se puri hammastaan, tuloksetta. Mustaharjas joutui tarpomaan yön pimeässä, yrittäen löytää sen mitä oli etsinyt.

Puolisokeana se kykeni hahmottamaan edessään olevan puunrungon ja nenään tarttui vieraan hevosen haju. Se ominaishaju oli tuttu ja turvallinen, mutta oliko se…
… Hitain, hiljain ja varovaisin askelin lähestyi se puunrunkoa ja kurkisti katsoakseen, kuka kyynelehti täällä yön pimeässä. Jo aikaisemmin se oli kuullut vaimeaa itkua ja ilmassa leijui surua.

Ilmassa oli reilu, havaittavissa oleva tunnesotku, molemminpuolinen…
… Sitten, sen sydän pysähtyi.

Mystic.
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 13. Tammi 2013 00:03

[ Heh, sehän on vain hyvä asia, että eläytyy ja kirjoittaa pitkän roolin! :D ]

Korvani kääntyivät eteen, olin erottavinani lähistöltä vaimeita askelia. Ne kulkivat minun suuntaani. Sieraimiini leijaili tuoksu, joka oli minulle tuttu pitkän ajan takaa, mutta en muistanut, mikä se oli. Vasta kun eteeni seisahtui suurikokoinen hevonen, mustaharjainen, hiirakonkirjava ja arpisilmäinen, tajusin miksi haju oli tuntunut minusta niin tutulta ja turvalliselta. Silmäni laajenivat järkytyksestä ja avasin suuni, mutta huuliltani kuului vain tukahtunut ähkäisy kuin minua olisi lyöty vatsaan.

Siinä hän nyt oli, kaiken tämän jälkeen.
Valentino.

Räpiköin itseni pystyyn ja tuijotin oria edessäni voimatta uskoa silmiäni. Hän oli ollut kateissa ties kuinka pitkään jo toistamiseen, mutta siinä hän seisoi ilmielävänä, hänen tuttu tuoksunsa ja ulkomuotonsa eivät antaneet minun erehtyä. En silti voinut uskoa näkemääni todeksi. Peruutin orista hämmentyneenä taaksepäin ja pudistelin epäuskoisesti päätäni. Miten hän yhtäkkiä sattui ilmestymään eteeni, vaikka olin etsinyt häntä ympäri Caraliaa löytämättä hänestä jälkeäkään?
Ei tämä voinut olla totta, minun oli nähtävä unta!
"S-sinä et ole todellinen...", sain sanotuksi, mutta sanat lipuivat huuliltani niin heikkoina, että tuskin kuulin niitä itsekään. Sisälläni myllersi sellainen tunteiden sekamelska, etten tiennyt mitä ajatella. En tiennyt olinko iloinen vai raivoissani, että hän oli siinä edessäni, en myöskään ollut varma oliko hän vain mieleni luomaa harhaa, joten seisoin paikoillani tekemättä elettäkään.

Tämä ei voinut olla mitenkään totta..!
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 14. Tammi 2013 22:28

Kuin kliseisissä elokuvissa, kauan olleena poissa ja jälleennäkeminen kohtaavat, on jo tuttua katsottavaa. Tilanne on kuitenkin aina erilainen ja tunteiden voittama, ettei sitä sanoin pysty edes kuvailemaan.
Valentino oli seisahtunut paikoilleen tuijottamaan tuota tuttua hahmoa. Hänen silmissään vilisi menneet vuodet, koetut asiat yhdessä, tunteet ja menetykset.
Mystic vaikeroi. Hän tuntui olevan hukassa ja luuli nähneensä harhoja. Valentino olisi varmasti myös itse nähnyt harhoja, jos ei uskonut toisen enää palaavan.
”Mystic”, mustaharjas sai sanotuksi. Hänen äänensävy oli pahoitteleva sekä hukassa oleva. Huulet, yönmustan peittämät värähtelivät pienesti sen katsoessa rakastaan silmiin.
”Anna anteeksi”, se sai sanotuksi, mutta katse kääntyi poispäin läsipäästä.

Valentino oli pettänyt rakkaansa toistamiseen. Hän uskoi, ettei tuo tulisi antamaan hänelle anteeksi kaiken näiden tapahtumien jälkeen. Tamma tuntui olevan täysin romahtamispisteessä. Mitä hänelle oli sattunut?
Yhtäkkiä orin mieleen juolahti heidän jälkikasvunsa. Meryl. Meryl!

Suu avautui , mutta sanaakaan ei suusta ulos tullut. Se tiesi saavansa nuhtelut niskaansa. Mustaharjan oli vaikea edes kuvitella, sen lisäksi että anteeksi toinen ei tulisi antamaan, mitä toinen saattoi hänelle sanoa. Kunhan tamma saisi koottua itsensä, käsittämään tilanteen realistisuuden.

Valentinokaan ei kyennyt kelaamaan tilannetta oikeaksi.

[ Tuntuu kyllä hyvältä pelata jälleen, ainakin näiden kahden keskeistä peliä. ]
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 15. Tammi 2013 00:51

Kasvoni olivat järkytyksestä kivettyneet. En saattanut uskoa, että se todella oli Valentino, joka seisoi edessäni. Olin kuluttanut niin monta päivää ja yötä etsiessäni häntä ympäri Caraliaa - mutta lopulta olin luovuttanut. Olin luovuttanut, sillä uskoin hänen jättäneen minut ja Merylin lopullisesti. Hän petti meidät jälleen vaikka oli luvannut toisin. En osannut enää luottaa siihen, että hän rakasti minua tai halusi pysyä rinnallani. Hänen tekonsa kielivät toista kuin hänen sanansa.

Tuijotin Valentinoa pitkään tekemättä mitään tai sanomatta sanaakaan. Vasta kun hän lausui nimeni ja esitti anteeksipyynnön, sain koottua itseni. Valentino oli kääntänyt katseensa ja kasvonsa minusta pois päin kuin häveten.
Vai anna anteeksi? Korvani liimautuivat vihaisesti niskaani vasten ja jäänsinisiin silmiini syttyivät raivon liekit.
"Anna anteeksi? ANNA ANTEEKSI?! Luuletko tosiaan, että minä voisin antaa sinulle anteeksi kaiken tämän jälkeen!", sanoin sylkäisten sanat suustani. Ääneni oli hyytävän kylmä ja väreili vihasta. "Sinä petit meidät ja jätit meidät oman onnemme nojaan jo toiseen kertaan, miten helvetissä kuvittelet, että voisit saada sellaisen anteeksi!"
Silmäni sumenivat kyynelistä. Olin Valentinolle sanoinkuvaamattoman vihainen. Kuinka hän saattoikin kuvitella, että yksi anteeksipyyntö voisi hyvittää kaiken tapahtuneen? Purin hampaani yhteen niin, että leukaperäni kiristyivät. Koko kehoni oli jännittynyt kuin viulun kieli yrittäessäni pidätellä itseäni räjähtämästä täysin.
"Tiedätkö, mitä olen joutunut kokemaan?! Tai tiedätkö, mitä tyttärellesi on tapahtunut?! Niin, kuinka voisitkaan - sinä jätit meidät taas, jätit kun olisimme tarvinneet sinun apuasi kaikista eniten! Lupasit, ettet lähtisi enää, mutta teit sen uudelleen, MIKSI?!", huusin kurkku suorana Valentinolle. Kehoni vapisi jo niin voimakkaasti, että luulin romahtavani maahan. "Et sinä olisi tehnyt sitä meille, jos todella rakastaisit minua ja Meryliä! Sinä et olisi jättänyt meitä, helvetti soikoon!"

[niinpä! :) Valentino raukka tosin joutuu kuunteleman Myllin huutoa heti kättelyssä 8'D]
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 15. Tammi 2013 21:49

Aikaisemmin hänen oli vaikea saada sanoja ulos suustaan ja juuri kun niitä olisi tullut, hän huomasi tamman jännittyneen, kääntäen korvansa niskaa vasten ja sen olemus muuttui raivoisaksi.
Syyttelyitä satoi hänen niskaansa. Valentino ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt Mysticiä niin vihaisena kuin nyt. Valentino ei voinut edes uskoa todeksi tilannetta mitä hän kävi lävitse. Mitä hänen olisi tähän väliin pitänyt sanoa, tuskin kai mitään.
Mystic jatkoi huutamistaan minkä pystyi. Mitä enemmän hän raivostui, sitä enemmän se alkoi vapisemaan ja vuodattamaan vihan kyyneleitä. Ehkä Valentinon oli syytä tajuta se, mitä oikeasti oli tehnyt. Tämä oli hänen viimeinen tekonsa ja paha sellainen.

Pelkät anteeksi annot eivät riittäneet. Mustaharjas ymmärsi sen kyllä. Ennen kun Mystic oli aloittanut huutamisen, oli Valentinon laskettava katseensa uudelleen maahan. Hän ei kyennyt katsomaan tammaa, joka oli aika epäkohteliasta, mutta tuskin läsipää edes tajusi kaiken keskellä kuinka pahoillaan hän oli.
Yhtäkkiä se otti puheeksi heidän tyttärensä. Mitä hänestä? Sanat mitkä tulivat tamman suusta, sai mustaharjan nostamaan katseensa kysyvällä ilmeellä. Samalla hän oli järkyttynyt sanoista, mutta ei keskeyttänyt. Huuto jatkui edelleen.

Totta kai hän rakasti. Mikä ihme sai Valentinon poistumaan saarelta sanomatta sanaakaan. Tämä ei tosiaan ollut hänen ensimmäinen kerta. Hän yritti parhaansa lähestyäkseen askeleella kohti tammaa, yrittäen rauhoittaa tämän ja pääsemään lähelle. Hän olisi kuitenkin varma, että toinen toruisi tämän läheltään tai perääntyisi itse. Valentino yritti parhaansa. Valitettavasti ori ei saanut sanojaan suusta eikä hänen ilmeensä ollut muuttunut mihinkään.
Hänen katseestaan oli vaikea edes tulkita mitä hän tunsi. Sisimmissään hän pahoitteli, katu tekojaan ja edelleen rakasti perhettään.
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 15. Tammi 2013 23:28

Valentino ei pystynyt katsomaan minua silmiin huutaessani hänelle. Hänen katseensa oli vaipunut maahan eikä hän vastannut sanoihini mitenkään. Ainoastaan hänen ilmeensä ja eleensä kertoivat jotain siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Valentino vaikutti häpeävän, mutta myös järkyttyvän mainittuani Merylin. Olin sinkoamassa hänen niskaansa lisää syytöksiä, mutta suljin suuni hänen astuessaan lähemmäksi minua. En halunnut hänen tulevan lähelleni, joten näykkäisin ilmaa hampaillani varoitukseksi ja heilautin häntääni, joka sivalsi ilmaa raivoisasti kuin piiska. Minä en aikonut käydä Valentinon kimppuun tai satuttaa häntä, mutta halusin tehdä selväksi, että hänen oli parempi pysytellä kaukana.
"Ei, älä koske minuun", sanoin uhkaavalla äänellä. Olin hänelle liian vihainen voidakseni antaa hänen tulla lähelleni.
Silti jokin syvällä sisimmässäni kaipasi hänen kosketustaan, hänen lämpöään ja tuoksuaan.
Olin vihainen, mutta en ollut lakannut rakastamasta häntä.

Hengitin keuhkoni täyteen yön viilentämää ilmaa ja päästin sen sitten lipumaan syvänä huokauksena huuliltani. Oli sen verran vilpoista, että hengitykseni kohosi taivasta kohti huuruisina pilvinä. Kasasin itseäni hengenvetoni aikana, ja avasin suuni jälleen. En huutanut, mutta ääneni oli kylmä kuin jää.
"Kerronko, mitä Merylille on tapahtunut? Tuskin sinua edes kiinnostavat meidän asiamme, mutta kerronpa kuitenkin", sanoin katkerasti ja katselin Valentinoa tiukasti nähdäkseni, miten hän reagoisi kertomaani. "Hänet kaappasi murhaaja nimeltä Jokeri - ehkä olet kuullut hänestä, ehkä et - mutta hän on tappanut monia viattomia hevosia, ja olen jopa kuullut hänen syöneen heidän lihaansa". Kehoni hytisi kuvotuksesta puhuessani Jokerista. Hän oli kaikista hirviömäisin raakalainen, jonka olin kuunaan tavannut.
"Jokeri kiristi minua Merylillä. Hän sanoi, etten saisi häntä elävänä takaisin, ellen täyttäisi hänen antamaansa tehtävää. Minun piti valehdella ylänköhevosten johtajatar Merelille ja johdattaa hänet Jokerin ansaan. Suoritettuani tehtävän lähdin vaatimaan Jokeria luovuttamaan Merylin, mutta hän petti lupauksensa ja piti Merylin vankinaan. Yritin kaikin tavoin saada hänet takaisin, mutta lopetin kuultuani, että Merylin oli nähty uivan pois Caraliasta"
Itkuni oli tauonnut lopetettuani huutamisen, mutta poskilleni virtasi jälleen vuolaasti kuumia kyyneleitä.
"Hän on poissa, Valentino, eikä enää palaa!"
Sanani olivat juuttua kurkkuuni nousseeseen möykkyyn ja ne värisivät surusta. Olin tehnyt kaikkeni saadakseni Merylin takaisin, mutta olin epäonnistunut. Olin epäonnistunut äitinä, sillä en ollut pystynyt huolehtimaan tyttärestäni tarpeeksi hyvin. Asioita oli pahentanut se, ettei Valentino ollut tuolloin tukenamme. Olisin tarvinnut hänen apuaan, mutta hän oli haihtunut tuhkana tuuleen.
"Kysyn nyt uudelleen ja haluan sinun vastaavan - miksi sinä jätit meidät?! Lupasit, ettet poistuisi rinnaltamme ja vannoit, että rakastit meitä, mutta perhettään rakastava ei hylkäisi ketään!"
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 16. Tammi 2013 21:36

Reaktio hänen lähestymisestään oli kieltävä. Valentino ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt tammaa näin toruvana ja ajamassa oria pois luotaan. Hän joutui heti perääntymään ja ottamaan etäisyyttä. Ori kuitenkin uskoi, ettei Mystic pystyisi hyökkäämään oikeasti tämän kimppuun, mutta varoitus oli annettu.

Kun mustaharjas oli perääntynyt muutaman askeleen, tamma aloitti puheensa uudelleen. Sen puheenaihe oli Meryl, heidän tyttärensä. Jo aikaisemmin Valentino oli herännyt nimeen ja tahtoi toki tietää siitä enemmän. Sillä hetkellä kun tamma oli aloittanut puheensa, sen katse kohosi harjan alta katsomaan läsipäätä. Hän oli sisimmissään järkyttynyt kuulemaan, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Tarina jatkoi kulkuaan ja se sai Valentinon havahtumaan. Järkytys ja kylmän väreet kielivät sen kehoa iljettävästi. Hän ei voinut uskoa rakkaan sanoja. Oliko kaikki oikeasti totta? Mystic puhui uskottavasti, kyynelehtien ja raivoten. Sen täytyi olla totta.
Valentino pudisti päätään. Ei voi olla totta. Tamman sanojen mukaan heidän tyttärensä ei tulisi koskaan palaamaan saarelle. Valentino ei edes muista, milloin viimeksi oli nähnyt heidän lapsensa. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Tunteet pakkautuivat yhteen ja pyrkivät tulemaan ulos orin kehosta. Alahuuli värähti.

Mystic esitti toistamiseen kysymyksen. Miksi Valentino oli lähtenyt saarelta, miksi hän oli jättänyt kaksi oman onnensa nojaan, miksi? Hän ei tiennyt. Vain tuon kiristävän hevosen nimi, Jokeri, kaikui hänen päässään. Vain mielikuvan tapahtuneesta sai hänet raivon partaalle.
Valentino ei olisi halunnut antaa tämän tapahtua, uskoa tilanteeseen ja hän halusi hyvittää kaiken. Menneeseen ei kuitenkaan ollut paluuta. Meryliä ei enää ole, Mystic on murtunut ja Jokeri kummittelee saarella.
”Anna minun selittää…”, hän sanoi sopivaan väliin, niin hyvin kuin pystyi. ”Lupasin, etten jättäisi teitä.. En vain enää jaksanut sitä taakkaa mikä minun harteillani oli, en tiennyt itsekään mitä olin tekemässä”, hän yritti puolustaa aluettaan, itseensä. Mustaharjas ei itsekään tiennyt, miksi oli lähtenyt saarelta, mutta hänen henkilökohtaiset asiat painoivat liikaa päälle silloin.
”Rakastan sinua ja olen pahoillani mitä sinulle ja Merylille tein…”, puolisokea katse kohosi ylemmäksi eikä hän pystynyt enää pidättelemään. Pieni kyynel valahti hänen sokeasta silmästään, valui pitkin poskea kunnes irtosi ja tipahti maahan. Samalla hänen sisällään jylläsi viha sitä hevosta kohtaan, Jokeria.
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 18. Tammi 2013 14:16

Valentino otti neuvosta vaarin ja perääntyi reilun välimatkan päähän itsestäni. Hymähdin matalasti - hyvä. En kertakaikkiaan saattanut antaa hänen koskea minuun tässä mielentilassa, tällaisessa tilanteessa. En kuitenkaan pystyisi saati haluaisi käydä hänen kimppuunsa, mikäli hän yrittäisi päästä lähelleni uudelleen. Rakastin häntä, mutta juuri nyt olin hänelle niin raivoissani, että mielessäni ei pyörinyt muuta kuin syytöksiä ja vihamielisiä ajatuksia hiirakonkirjavaa kohtaan.

Merylistä kertoessani sain Valentinon huomion ja katseen kohdistumaan itseeni. Näin hänen kasvoilleen leviävän järkytyksen ja hänen silmissään kuulsi sama suru, jota minä tunsin sisälläni. Olin hieman yllättynyt hänen reaktiostaan, ehkä hän sittenkin välitti ainakin meidän tyttärestämme, jos ei minusta. Kasvoillani ei voinut havaita minkäänlaista sääliä tai myötätuntoa oria kohtaan - vihoissani olin sitä mieltä, että hänen oli aivan oikein kärsiä tekojensa seuraukset nahoissaan. Hän olisi voinut auttaa Merylin takaisin saamisessa, mutta sen sijaan hän oli päättänyt hylätä meidät.

Viimeinkin Valentino onnistui avaamaan suutaan ja vastaamaan minulle. Kuuntelin häntä tiukka ilme kasvoillani, olin varsin kiinnostunut kuulemaan hänen selityksensä siitä miksi hän oli hylännyt meidät vastoin lupaustaan.
”Lupasin, etten jättäisi teitä.. En vain enää jaksanut sitä taakkaa mikä minun harteillani oli, en tiennyt itsekään mitä olin tekemässä. Rakastan sinua ja olen pahoillani mitä sinulle ja Merylille tein…”
Mitä hän oikein tarkoitti puhuessaan harteillaan olevasta taakasta? Tarkoittiko hän sillä minua ja Meryliä, olimmeko me hänelle niin sietämättömän raskas taakka, että hänen oli täytynyt lähteä pois Caraliasta? Valentino sanoi myös rakastavansa minua ja pahoitteli tekojaan. Huuliltani karkasi naurahdus, hyvin kuiva ja katkera.
"Olen kuullut nuo samat sanat ennenkin, kuinka sinä rakastat minua ja pyydät anteeksi tekemääsi. En usko, että voin luottaa sinuun enää. Luottamukseni viimeisetkin rippeet karisivat jättäessäsi meidät uudestaan. Olisit voinut edes ilmoittaa aikeistasi, keskutella asioista kanssani!", sanoin melkein huutaen.
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 21. Tammi 2013 13:47

Itku ei auttanut tammaa leppymään. Valentino ei keksinyt enempää sanottavaa sen jälkeen kun toinen oli syöksenyt huutaen uusia sanoja vasten hänen kasvojaan. Ennen sen sanojaan, se oli jopa naurahtanut orin sanoille, jotka olivat vain totuutta.

Loppujen lopuksi Valentino pelkäsi seurauksia. Hän tosissaan pelkäsi tunnetiloja, mitä joutui tuntemaan. Hänestä tuntui pahalta edes sanoa hyvästit normaalien tapaamisien jälkeen. Miten hän edes pystyisi sanomaan lähdöstään Caraliasta. Se tuntui liian kiristävältä hänen sisimmässään.

Valentino kääntyi. Hän ei pystynyt katsomaan Mysticiä lainkaan näiden jälkeen mitä hän vielä tulisi sanomaan. Tällä kertaa ei vain pelkkä pää kääntynyt vaan koko sen suuri keho näytti selkänsä läsipäälle. Se mietti mitä voisi sanoa, sellaista mikä saisi toisen vakuuttuneeksi.
”Taakalla en tarkoita sinua, enkä myöskään Meryliä”, se sanoi harjansa alta. ”Et sinä ymmärrä vaikka mitä sanoisin. Et ymmärrä sitä, kuinka vaikeaa on lähteä pois luotasi ja se, jos joutuisin ihan hyvästelemään olisi jo liikaa”, se yritti sanoa vielä tunnesekamelskan keskeltä. ”Jos sinusta tuntuu siltä, etten ole sinun arvoisesi, en ole se oikea, ei sinun tarvitse minua enää katsella. Olen kyllästynyt kuuntelemaan syyttelyä. Olen yrittänyt tehdä kaikkeni lauman hyväksi, teidän hyväksi, mutta en vieläkään näe onnellisuutta ja sitä ei helpota tämän hetkinen tilanne pätkääkään”, se lopetti pitkän puheensa, edelleen pitäen katseensa piilossa läsipäältä.
"En ole tyytyväinen itseeni, ymmärrätkö sinä!", yhtäkkiä sen äänensävy oli muuttunut pahoittelevan syyllisestä vihamieliseksi ja sai sen korottamaan ääntään.
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 21. Tammi 2013 15:57

Valentino käänsi selkänsä minulle, syytökseni olivat todella tainneet iskeä häntä syvälle sydämeen. Jäänsinisiin silmiini lankesi varjo kulmieni kurtistuessa niiden ylle, tunsin oloni erittäin epämukavaksi Valentinon ollessa minuun selin. Hiirakonkirjavan puheestakin oli vaikea saada selvää, joten minun oli käännettävä korvani niskasta hörölle kuullakseni hänen sanansa paremmin. Hän kertoi, että minä ja Meryl emme olleet taakka, josta hän oli aiemmin puhunut. Minua ärsytti toden teolla, ettei hän vieläkään voinut selventää mikä oli ollut niin raskas taakka hänen harteillaan, että se sai hänet jättämään perheensä ja Caralian taakseen. Olin aikeissa sanoa pari valittua sanaa, mutta vaikenin Valentinon jatkaessa selitystään. Hän sanoi, etten ymmärtäisi hänen tekojaan. Murahdin happamasti. En tietenkään voisi edes yrittää ymmärtää, ellei hän kertoisi mistä oli oikein ollut kyse. Jos hänellä olisi tarjottavanaan hyvä syy sille, että hän oli poistunut meidän rinnaltamme jo toistamiseen, saattaisin jopa harkita antavani anteeksi. Mutta se ei tullut kysymykseenkään jos hän jatkaisi asian kiertämistä.

Pureksin hampaitani yhteen ja pääni painui maata kohti lyijyn raskaana. Meidän keskustelumme oli hirvittävän uuvuttava. Olin loppuun palanut, joten Valentinon kanssa puhuminen otti henkisesti voimilleni. Kurkkuani ahdisti kuristava tunne ja olisin halunnut potkaista jotakin ja karjua niin lujaa kuin ääntä vain lähtisi. Mutta siinä minä seisoin musertuneena paikoillani ja hain tukea viereisestä puunrungosta. Nojasin koko ruumiillani sitä vasten ja kuuntelin silmät ummessa, mitä Valentinolla oli sanottavanaan. Hänen seuraavat sanansa viilsivät rintaani kuin miekan kylmä terä.
”Jos sinusta tuntuu siltä, etten ole sinun arvoisesi, en ole se oikea, ei sinun tarvitse minua enää katsella. Olen kyllästynyt kuuntelemaan syyttelyä. Olen yrittänyt tehdä kaikkeni lauman hyväksi, teidän hyväksi, mutta en vieläkään näe onnellisuutta ja sitä ei helpota tämän hetkinen tilanne pätkääkään”
Silmäni rävähtivät auki ja suuri hämmennys hiipi sydämeeni. En ollenkaan tiennyt mitä olisin ajatellut Valentinon sanoista. Toisaalta minä olisin halunnut nauraa sille, että hän sanoi olevansa kyllästynyt syyttelyihin ja tehneensä kaikkensa minun ja Merylin eteen, mutta en takertunut siihen tai kommentoinut asiaa sanallakaan. Pystyin ajattelemaan ainoastaan sitä kuinka hän oli sanonut, että jos minusta tuntuu, ettei hän ole se oikea, minun ei tarvitsisi enää katsella häntä. Rintaani puristi inhottavasti. Olinkohan ollut Valentinolle liian ankara? Luuliko hän, etten minä rakastanut häntä? Se ei olisi ollut suurikaan ihme, juurihan olin heittänyt liudan syytöksiä suoraan hänen kasvoilleen. Tuijotin hiirakonkirjavan selkää lasittunein, kostein silmin. Säikähdin, kun hän korotti ääntään ja suorastaan huusi minulle, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Räpäytin silmiäni, jolloin valkoiselle poskelleni vierähti kitkerä kyynel.
"M-minä..."
... Niin, minä mitä? Olin aivan sanaton, en tiennyt, mitä ajatella saati vastata Valentinolle. Yritin nielaista kurkkuani kuristavan möykyn alas, mutta se ei helpottanut oloani lainkaan. "E-en tiedä mitä sanoa", kuiskasin lopulta ja pääni vajosi takaisin maan pinnan tasolle mustan otsaharjan valuessa valkeiden kasvojeni verhoksi. Sisälläni myllersi sellainen tunteiden sekamelska, että luulin räjähtäväni. Mieleni teki käpertyä kuuraiseen maahan omaan kurjuuteeni ja itkeä. Minusta tuntui siltä, etten kestäisi enää. Halusin vain juosta pois, unohtaa kaiken ja elää onnellisena, mutta olin loukussa tässä painajaismaisessa tilanteessa. Kunpa vain olisin voinut herätä ja huomata, että kaikki olikin ollut vain pahaa unta.
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 21. Tammi 2013 16:21

Orin ilme oli hyökkäävä ja pettynyt. Ennen kuin tämä ehtikään aloittaa puhetta, huomasi se tamman muuttuneen. Vihdoinkin hän tajusi mistä kaikesta oli kyse? Valentinon mieli järkkyi. Se oli kuin keinutuoli, joka huojui suuntaan ja toiseen.
Yhtäkkiä hänelle tuli aivan järkyttävä olo. Olisi tehnyt mieli oksentaa, jos sellaiseen olisi kykenevä. Valentino pudisti päätään ja yritti hukuttaa raivonsa. Hän saattoi olla turhan äkkipikainen ja hyökkäävä, sen oli loputtava. Raivoavan tunteen oli hävittävä, eikä hän saanut käyttäytyä tällä tavalla. Vielä enemmän jos hän tulisi suuttumaan, voisi hän suutuspäissään hyökätä. Hän ei kuitenkaan ikinä, koskaan edes ajatellut, että satuttaisi toista.
Viimein hän kääntyi koko kehollaan uudelleen läsipäähän. ”Mystic..”, se mumisi ”… anteeksi”, se pahoitteli. Sen ääni oli madaltunut liki kuiskaavaksi ja huudon tapainen puhe oli poissa.
”En minä oikeasti..”, se mumisi ”Äh..”, se lisäsi. Sanat tuntuivat kadonneet kurkusta alas sinne mistä ne tulivatkin. Mitään kehittävää se ei saanut aikaiseksi. Vain katsoessaan rakastaan, tunsi hän syyllisyyttä. Hänen olisi tehnyt mieli lähestyä tammaa, mutta antoi asian olla. Mustaharjas luuli, että toinen tulisi torumaan hänet toistamiseen.

”Kunpa voisimme palata siihen missä olimme…”, se tarkoitti hetkeä kun kaikki oli vielä hyvin. He olivat onnellisia eikä mikään ollut heidän esteenä tai mieltä painamassa. Nyt tuntui, että kaikki meni mäkeen.
Se nielaisi, katsoi huojuvaa tammaa lähellä puuta. Se ei näyttänyt pysyvän pystyssä omin jaloin. Pienen rohkaisutipan jälkeen se uskalsi ottaa jalallaan yhden askeleen lähemmäksi tammaa, jääden odottamaan reaktiota.
”Olen ollut täysi idiootti”, se kommentoi rohkaisemaan tammaa katsomaan tätä, uskomaan oikeasti sen kuinka pahoillaan tämä oli kaikesta. Se yritti johdattaa aihetta toisaalle, yritti vahvistaa läsipäätä kertomaan mitä kaikkea tämä oli kokenut.
”Koska nämä kaikki kauheudet ovat tapahtuneet.. Jokeri.. Meryl… Mystic, kerro minulle”, se sanoi laskien päätään, mutta katse pysyi tammassa. Hän todella, todella tahtoi tietää mitä hemmettiä täällä oli tapahtunut.
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 21. Tammi 2013 23:22

Hymähdin epämääräisesti Valentinon pyydellessä anteeksi huutoaan ja pudistin päätäni pienesti. Niinkin pienen liikkeen tekeminen tuntui hirvittävän raskaalta.
"Ei tarvitse pyydellä anteeksi...", sanoin, sillä hänellä oli oikeus huutaa minulle, olinhan minäkin hetki sitten raivonnut hänelle kurkku suorana. Valentino yritti saada sanotuksi jotain, mutta kangerteli eikä lopulta saanut suustaan ulos oikein mitään. Hän taisi olla aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Olimme molemmat valtaisan tunteiden pyörremyrskyn keskellä. Vilkaisin hiirakonkirjavaan varovasti silmiäni varjostavan otsaharjan lomasta. Hän näytti hämmentyneeltä ja siltä kuin olisi potenut syyllisyyttä. Syyllisyydestä kärsin itsekin. Valentino oli ehkä ansainnut kuulla kunniansa yhtäkkisestä lähdöstään, mutta minusta tuntui pahalta, että olin huutanut rakastamalleni orille sillä tavalla. En vain ollut mitenkään pystynyt hallitsemaan tunteenpurkaustani. Kaikki nämä tapahtumat olivat tehneet minusta aivan toisenlaisen hevosen kuin mitä oikeasti olin. Elämänilo ja pirteys olivat kaikonneet minusta, ja tilalle oli astunut suru ja tuska. Olin hyvin masentunut, enkä tunnistanut itseäni samaksi Mysticiksi mitä joskus olin ollut. En tiennyt olisiko entiseen paluuta vai tulisinko olemaan mieleltäni synkkä lopun ikääni.

Nyökkäsin päätäni Valentinon toteamukselle, ajattelin täysin samaa kuin hän. Kuinka ihanaa olisikaan jos vain voisimme kelata aikaa taaksepäin ja muuttaa asiat, niin ettei mitään näistä ikävistä asioista olisi ikinä tapahtunutkaan. Me voisimme elää onnellisesti yhdessä Meryl rinnallamme. Mutta sellainen ei ollut mahdollista ja sitä oli hyvin raastavaa ajatella.
Viileä ilta oli saanut ruohikon jäiseksi ja se rasahti kuuluvasti Valentinon painon alla hänen ottaessaan yhden askeleen lähemmäksi minua. Tunsin lihaksieni jännittyvän aavistuksen verran, mutta suljin silmäni ja hengitin rauhallisesti, jolloin koko kehoni rentoutui. Tällä kertaa en halunnut torjua häntä, sillä kaipasin hänen läheisyyttään, kosketustaan, tuoksuaan ja lämpöään. Se oli ainoa asia joka minua pystyisi lohduttamaan, vaikka kannoinkin yhä kaunaa Valentinolle hänen teoistaan. Kohotin tyhjän ja elottoman katseeni jalkojeni juuresta Valentinoon. Hän pyysi minua kertomaan Jokerista ja Merylistä. Huuliltani lipui syvä, tuskainen huokaus. En tiennyt mitä voisin vastata hänelle. Merylistä ja Jokerista puhuminen tuntui liian kivuliaalta, joten päätin toistaiseksi sivuuttaa aiheen.
"Olen niin sekaisin, Valentino. Kaikki nämä tapahtumat... Ne ovat sekoittaneet pääni, olen täysin neuvoton. Tuntuu kuin elämältä olisi kadonnut pohja ja putoaisin pimeään, pohjattomaan kuiluun", lausuin heikolla äänellä ja yksittäinen helmiäismäinen kyynel piirsi kaarevan juovan poskelleni.
"Oloni on niin helvetin yksinäinen ja avuton"
Jaksu
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Mwjan » 22. Tammi 2013 19:22

Mystic oli muuttunut. Se ei ollut lainkaan se sama tamma kuin aikaisemmin. Sama päti myös Valentinoon. Hänkään ei tuntenut itseään sellaiseksi kuin aikaisemmin oli. Kaikki tuntui muuttuneen hetkessä.
Kun huokaus leijaili läsipään suusta ulos Valentinon kysymyksen jälkeen, suostui ori myöntymään asian suhteen. Se saattoi olla liian arka asia Mysticille ja tuntui, että se sivuutti täysin kaiken oleellisen. Ehkä orinkin olisi syytä uskoa, minkälaista taakkaa tamma kantoi yllään.
Tilaisuus piti käyttää hyväksi. Viimeisimmätkin sanat jotka tulivat tämän valkokasvon suusta sai orin ajautumaan askeleen enemmän sitä kohti. Se ei tuntunut torjuvan tätä pois luotaan.

Hiljalleen se valui kohden läsipäätä ja yritti turvallaan koskettaa sen säkää, kuin aina ennenkin. Tuomaan hänelle tutun ja turvallisen olotilan. Hänen tapansa lähestyä oli kiertävä, eikä hän tullut suoraan kohden kasvoja. Tamma saisi painaa omat kasvonsa orin kaulaan tai säkään, upottaa kasvonsa sen mustaan harjaan.
Ori puolestaan pyrki olemaan paikallaan ja antamaan toiselle tukea. Näinä vaikeina hetkinä piti vain luottaa toisiinsa, antaa uskoa siihen että tämä ei ollut ohitse.

Valentinon mielessä pyöri tamman turvallisuus ja se, kuka tämä Jokeri oikein oli. Samalla sen vihan keskellä jylläsi toivo, että Mystic tulisi parantumaan. Tulemaan sellaiseksi kuin hän aikaisemmin oli. Onnellinen, iloa täynnä, nautti elämästään ja rakasti läheisiään.
Mikä saisi Mysticin onnelliseksi, tuntemaan olevansa jälleen oma itsensä? Tuntemaan olonsa turvalliseksi? Valentino ei tiennyt mitä hänen kuuluisi tehdä. Mieltä järkyttävät haavat eivät parantuisi hetkessä…
Mwjan
 

Re: You're still on my lonely mind [YM-PL]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 26. Tammi 2013 17:09

Valentino lähestyi minua varautuneesti. Hän kai oletti, että ajaisin hänet uudestaan kauemmas luotani, mutta nyt en aikonut tehdä niin. Seisoin tyynesti paikoillani puunrunkoa vasten nojaten. Oloni oli niin raukea, etten olisi jaksanut liikahtaa siitä mihinkään. Jalkani olivat turta ja kuihtunutta kehoani särki joka puolelta.
Suljin silmäni ja pian tunsin Valentinon pehmeän turvan koskettavan säkääni. Hänen kosketuksensa sai ihoni värähtämään pienesti, ja hänen tasainen hengityksensä tuntui ihanan lämpimältä sitä vasten ja lohdutti surkeaa mieltäni. Käänsin päätäni Valentinon puoleen, kosketin hänen kaulaansa hellästi ja piilotin pääni hänen mustan, tuuhean harjansa suojiin kuin olisin siten voinut piiloutua pahalta maailmalta. Hengittelin syvään orin tuoksua koko keuhkojeni täydeltä. Tajusin vasta nyt miten kovasti olinkaan häntä kaivannut kun hän oli siinä lähelläni, oma rakas Valentinoni.

"Minusta tuntuu, että olen pettänyt kaikki...", sanoin uskaltautuen palaamaan aiheeseen, jonka Valentino oli ottanut esille hetki sitten. "Olen syypää siihen, että Meryl joutui Jokerin kynsiin. Jos olisin vahtinut häntä tarkemmin hän ei olisi päässyt livahtamaan luotani ja päätynyt sen hirviön kynsiin"
Valentino luultavasti väittäisi minua vastaan ja sanoisi, ettei Merylin katoaminen ollut minun vikani, mutta edes hän ei saisi käännettyä päätäni sen asian suhteen. Olin omissa silmissäni tehnyt hirvittävän vihreen, joka oli aiheuttanut hankaluuksia myös muille hevosille. Kaikki tapahtunut oli lähtenyt liikkeelle minusta. Jos pystyisin pyyhkimään pois tekemäni virheet, Meryl voisi yhä olla täällä meidän kanssamme eikä minun olisi tarvinnut sekaantua Jokerin kieroihin juoniin.
Jaksu
 

Seuraava

Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron