Elämä ottaa kaiken minkä itse siitä haluaa

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Elämä ottaa kaiken minkä itse siitä haluaa

ViestiKirjoittaja Zarroc » 04. Tammi 2013 18:31

ZOE, HEFAISTION JA KOTKA

Aloin olla hiljalleen huolissani. En ollut nähnyt Rayoa pitkään aikaan.
Ei siinä muuta, mutta minulla oli huonoja aavistuksia. En ollut ikinä uskonut mihinkään karmoihin tai kuudenteen aistiin, mutta silti selässäni kulki kylmiä väreitä. Kaikki ei voinut olla vain hyvin. En halunnut uskoa sitä että olisin menettämässä kirjavan - tai pahimmassa tapauksessa menettänyt jo -, täysin tietämättäni, odottaen täällä hiljaisuuden keskellä.
Painoin päätäni alas, hiljaa huokaisten. Katselin Hefaistionia, puolivuotiasta pikkuistani joka nukkui syvää unta lammen rannalla. Se oli vaeltanut valittamatta perässäni tänne ja lopulta väsyneenä nukahtanut tuohon. Se vaikutti niin huolettomalta, vaikka tiesin että tähtipään päässä liikkuivat ajatukset huimaa tahtia. Ei se vain ikinä niitä paljastanut, enkä minä voinut oria siitä syyttää.
Itsehän minä olin hänet siihen opettanut.

Lopulta hiljaisuuteen tunkeutuu ääni, joka saa minut kohottamaan pääni ja luimistamaan korviani. Olin valmis syöksähtämään lähemmäs Hefaistionia, joka korvakaan värähtämättä nukkui edelleen. Mutta hetken kuluttua tajusin ettei minun ollut tarvis liikahtaakaan, nähdessäni kultaiset silmät hämärän keskeltä.
Minä muistin edellisen tapaamisen ja muisto hätkähdytti minua lievästi. En kuitenkaan aikonut näyttää sitä, kuten ei ruunikkokaan, vaikka hän varmastikin muisti sen. Minä olin ollut pahantuulinen ja pelotellut häntä enemmän kuin mielelläni, samoin tytärtäni. Olin saanut siitä jotain sadistista mielihyvää, mutta sekin ajatusmaailma oli taas poissa.
Hän astui lähemmäs puiden seasta, askel varoen ja pää alistuvasti hieman tavallista alempana. En tehnyt elettäkään häätääkseni häntä, joten Kotka kohotti päätään ja seisahtui siihen, vajaan kolmen metrin päähän minusta.

Vilkaisin lähes tahtomattani Hefaistionia ja orikin katsoi hetken ajan siihen suuntaan. Saatoin nähdä katseessa välähdyksen hämmästystä, mutta en välittänyt siitä. Kotka ei yrittänyt mennä lähemmäs varsaa ja se kertoi minulle että kyllä hän oli huomannut sen jo vähän aikaisemmin. Miksi siis esittää pientä järkytystä? Ori oli kovin varovainen, ja äkkiä se tuntui minusta vähän turhan pahalta.
Kuitenkaan luonteeseeni ei kuulunut pyydellä anteeksi yhtään mitään, joten katsoin vain, sivusilmällä kultaista katsetta seuraillen.
Me seisoimme vielä jonkinaikaa ihan hiljaa toisiamme tutkien. Huomasin pieniä muutoksia toisessa. Lihasmassa oli taas kasvannut, ori tuntui suurentuneen silmissä ja jouhet olivat pidentyneet hieman. Muuta eroa en huomannutkaan, ja se rauhoitti edes vähän. Yksi oli pysynyt vanhana itsenään tässä sekavassa maailmassa.

"Hän on Hefaistion."
Sanoin lopulta hiljaa, liian hiljaa koska ori karisti jähmettymisensä ja käänsi korviaan suuntaani kuullakseen. Hetken kuluttua vastaukseksi sain vain pienen nyökkäyksen ja tiesin toisen pohdiskelevan nimen alkuperää. En kuitenkaan tiennyt sitä itsekään, joten orin olisi turha kysyä. Ja eikä hän kysyisikään, kyllä minä hänet tunsin. Ainakin luulin tuntevani.
"Onko Zerawia näkynyt?"
Kuuluivat ensimmäiset sanat orin suusta, tietysti koskien tytärtäni. Olisin hymähtänyt jos mielentilani olisi ollut jotain muuta sorttia.
"Ei lähiaikoina." Sanoin hetken miettyäni. Niin, ei tosiaankaan lähiaikoina, viimeksi pari kuukautta ennen Hefaistionin syntymää.
Kotka nyökkäsi mietteliään oloisena. Ei hän kommentoinut asiaa mitenkään. Tiesikö ori tapaamisestamme jotain? Oliko Zeraw kertonut tälle? Ainakaan tammaa ei nyt näkynyt lähistöllä, taisi kulkea nykyään enemmänkin omia polkujaan.

Se oli ehkä ihan hyvä, lapset oli päästettävä menemään. Eikä hänkään lapsi enää ollut, vaan nuori aikuinen joka tarvitsi vapauttaan. Ja ilmeisesti Kotka osasi antaa sitä, koska eihän hän voinut vieraan lasta pakottaa pysymään vierellään.
Eikä ruunikko ollut sensorttinen, ei lainkaan. Hän oli liian rento siihen hommaan.

Kotka huomasi - kuten aina - tavallista kenties surullisemman mielialani, liikkui lähemmäs ikään kuin huomaamattaan. Lopulta tajusin että painauduin kultasilmäistä ystävääni vasten, piilottaen vaiteliaiden kyyneleiden kirjomat kasvoni toisen lämpimään kaulaan. En ollut edes tajunnut sitä kuinka paljon olin kaivannut jonkun ystävällisyyttä ja sitä, että joku hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, kaikkine huonoine puolineni.
Kun hetki oli lopussa, minä peräännyin hitaasti jalkaani varoen. En halunnut katsoa häntä silmiin, tiesin etten pystyisi siihen kuitenkaan.
"Kiitos", minä sanoin kuitenkin hiljaisuuteen joka sen vastaanotti, kuin anteeksipyynnön.

Ori vaikutti siltä ettei ollut menossa mihinkään ja hetken aikaa minusta tuntui taas siltä että saatoin elää vielä huomiseen. En minä muuta ikinä voisi luvatakaan.

POISTUVAT.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron