Where the freezing wind blows

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Jaksu » 07. Helmi 2011 19:30

[ Sachi ja Thala, teretulemast mukaan! ^^ ]

SADETANSSIJA

Päivä oli vasta aluillaan valkean orin käyskennellessä leppoisaan tahtiin lumisen metsän siimeksessä. Ilma oli pakkasen vuoksi kirpeä hengittää, mutta hirvittävän kylmää ei silti ollut. Pörröiset, punarintaiset punatulkut lentelivät lumisten oksistojen seassa liverrellen pirteitä laulujaan, joita kimo ori kuunteli korvat höröllä, pieni ja rauhallinen hymy huulillaan leväten. Lintujen lauluun sekoittui myös tuulen vaimea suhina sekä kavioiden alle tallautuvan lumen narahtelu. Kaikilla kolmella yhdessä oli Sadetanssijaan varsin rauhoittava vaikutus, ja ori antoikin päänsä riippua rentona matalalla ja korviensa huolettomasti sivuilla. Kimon oli pysyttävä silti valppaana, jottei olisi huomaamattaan törmännyt vaikkapa vastaan tulevaan puuhun, joita metsässä riitti, tai kompastunut jalkojensa juuressa nököttävään kiveen tai kantoon. Sinisilmä liikutteli jalkojaan eteenpäin varoen ja tunnustellen maata tarkasti, mutta kokeneena tekijänä ei Sadetanssijalla ollut hätäpäivää yksin metsässä tallustellessaan.
Lumivalkea ori huokaisi levollisena syvään, puhaltaen ilmoille pakkasen huurtaman pilven. Hän pohti, mitä oikein voisi tehdä yksinäisenä päivänään. Sadetanssijalla ei juuri ollut vaihtoehtoja mistä valita, sillä sokeus rajotti orin toimintakykyä toisinaan melko rankallakin kädellä. Hän ei voisi juosta lumisissa metsissä ja nauttia vapauden tunteesta tuulen tarttuessa harjaansa ja paiskautuessa vasten kasvojaan, eikä hänen ollut mahdollista lähteä yksinään kauas nykyisestä olinpaikastaan. Juttu oli siis selvä. Kimon pitäisi pysytellä ainakin toistaiseksi metsässä, jossa parhaillaan kulki, ellei sitten sattuisi löytämään jotakuta, jonka kanssa lähteä toisaalle. Ajatus sai Sadetanssijan hymyilemään hetkeksi. Olisipa vain ollut mukavaa, jos hänellä olisi ollut joku mukava hevonen seurassaan. Hän tunsi itsensä vähän yksinäiseksi, koska ei ollut jutellut kenenkään kanssa yhteiskokouksen jälkeen.

Yhteiskokousta muistellessaan Sadetanssija saapui jään peittämää lampea ympäröivän pienen aukean reunalle. Ori kurotti kaulaansa ja tummaa turpaansa pitkälle eteenpäin, huitaisi sillä vähän joka suuntaan selvittääkseen, oliko hänen edessään enää puita. Kimon turpa ei osunut mihinkään, joten hän arvasi päätyneensä jonkinmoiselle aukealle paikalle. Sadetanssijan valkeat kaviotkaan eivät kolahtaneet kiviin tai muihin pikku esteisiin hänen tunnustellessaan maata arvioivasti. Hänen tuntemustaan vahvisti entisestään vielä se, että ilma pääsi virtaamaan hänen iholleen nyt vapaasti, eikä se tuntunut pysyvän rauhallisesti paikallaan missään kohtaa kuten puiden keskellä. Ori höristi korviaan, otti jälleen askeleen eteenpäin ja kulki nyt hieman reippaampaan tahtiin, kun eteen ei tullut mitään, mihin törmätä.
Sadetanssija palasi mielessään takaisin yhteiskokoukseen. Hän kertasi kaikkea siellä kuulemaansa ja kokemaansa mielessään. Ori muisteli hymyssä suin sitä, miten hän oli tavannut kokouksessa mukavan ja ystävällisen oloisen Loska -tamman, mutta pohti sitä enemmän johtajien puhetta. Sadetanssija oli edelleenkin sitä mieltä, että oli kerrassaan hirveää, kun Caraliassa oli liikkeellä murhaaja apureineen. Orin tyhjissä sokean silmissä leimahti raivo, sillä hän ei voinut käsittää saati sietää sitä, miten joku saattoikin tappaa niin monia. Yhdenkin hengen riistäminen oli anteeksiantamaton rikos, mutta useiden henkien surmaaminen... Sadetanssijaa puistatti. Jos hän joskus joutuisikin tuon Jokerin kanssa tekemisiin, se luultavasti tietäisi myös hänen loppuaan. Ei hän sokeana pärjäisi mitenkään kammottavaa murhaajaa vastaan. Kimo saattoikin vain toivoa, ettei ikinä joutuisi kokemaan moista epäonnea - kuten ei toivottavasti kukaan muukaan. Ori oli vakaasti sitä mieltä, että murhaaja pitäisi hävittää saarelta kokonaan. Liian moni oli saanut kärsiä tämän teoista, eikä sellaista voisi ikinä katsoa läpi sormien ja antaa anteeksi.
Sadetanssijan olon muuttuessa synkeiden mietteiden myötä ahdistuneeksi, hän alkoi pyöritellä mielessään uutista yhteismaan avaamisesta. Se uutinen oli ilahduttanut häntä, sillä oli mukava kuulla, että hevosille ja poneille oli nyt yhteinen paikka, jossa saattoi kohdata ystäviään ja tuttavieen turvallisin mielin, sääntöjä rikkomatta. Sinisilmä tutustuisi yhteismaahan mieluusti itsekin kunnollisemmin jossakin vaiheessa, opettelisi tunnistamaan sen rajat, jotta osaisi kulkea tarpeen tullen sielläkin. Sadetanssija tajusi yhtäkkiä, ettei hän tiennyt, minkä lauman mailla oleskeli juuri nyt. Hän oli lähtenyt havumetsässä pidetystä yhteiskokouksesta muutama päivä sitten ja kulkenut vailla päämäärää suuntaan ja toiseen, eikä hän tiennyt minne oli sen jälkeen päätynyt. Jonnekin, missä oli metsää... Mutta missä se metsä sijaitsi? Ori puraisi huultaan. Hänestä tuntui yhtäkkiä kauhean neuvottomalta ja ahdistavalta, koska ei tiennyt omaa sijaintiaan. Nyt jos koskaan Sadetanssija toivoi, että paikalla olisi ollut joku, joka olisi osannut kertoa hänelle missä hän oli. Hänhän olisi voinut vaikka harhautua huomaamattaan laumattomien alueille tai jonnekin, minne kulkeminen oli kiellettyä. Sadetanssija nielaisi hermostuneesti. Sinisilmä höristi korviaan ja kuunteli, sattuisiko lähistöltä kantautumaan yhtiäkään lunta vasten narahtelevien kavioiden ääniä tai muuta vastaavaa, joka olisi kielinyt toisen hevosen olevan paikalla. Sadetanssija pinnisti kuuloaan.
Oli aivan hiljaista. Mitään ei kuulunut. Ori huokaisi.
On kai sitten pärjättävä yksin...

[ tuli vähän kökköinen aloitus, sori :c ]
Viimeksi muokannut Jaksu päivämäärä 01. Maalis 2011 12:53, muokattu yhteensä 1 kerran
Jaksu
 

Re: Where the freezing wind blows (Sachi!)

ViestiKirjoittaja Siuri » 16. Helmi 2011 17:49

[kiitoskiitos, vihdoin täältä tullaan lumiseen sademetsään :’D ^^]

Thalassa

Olin ohittanut baarin. Olin ohittanut sen jo kauan aikaa sitten, nyt täytyisi sitten toivoa, etten ylittäisi vääriä rajoja. Olin silti onnellinen, että olin päässyt kiertämään sen yhden ainoan paikan koko saarella, jota vihaan. Koskaan ei tapahtunut mitään hyvää, aina meni överiksi. Ensimmäisellä kerralla lähdin kävelemään täysin väärään suuntaan, toisella osasin sitten onneksi suunnata sinne, minne oli tarkoituskin. Nyt olin kuitenkin kävellyt sademetsässä jo huolestuttavan kauan. Oli melko pelottavaa, kuinka kauan tätä metsää oikein jatkui, se oli ollut samanlaista jo liian pitkään. Toivottavasti en ollut kulkenut liian pitkään..
Ilma oli jo todella kylmä, vaikka olinkin sademetsässä. Olin aina kuvitellut sään olevan lämmin jopa talvisin, mutta ei täällä. Eikä asiaa muuttanut lainkaan se, että maa alkoi paikoitellen olla valkoinen. Siinä tosiaan riitti ihmettelemistä. Kinokset sitä paitsi kasvoivat koko ajan yhä suuremmiksi, eikä tosiaan kestänyt kauaa, että lumi yletti jo polviin. Polkukin oli kadonnut jo lumen alle, nyt minulla ei ollut lainkaan käsitystä, missä oikein olin.

Lumiset puut näyttivät lähes epäaidoilta. Olin tottunut sademetsän vihreyteen, mitä oikeastaan jatkui vieläkin. Pakkasesta ja lumesta huolimatta kasvit pysyivät vihreinä. Se oli tosiaan outoa.
Olisin halunnut kääntyä jo ympäri. En siltikään viitsinyt lähteä aivan samaa tietä pitkin takaisin, mitä olin tullutkin. Jospa törmäisin edes johonkin, joka osaisi kertoa hieman yhteismaasta. Siellä ainakin oletin yhä olevani. Pelko oli kuitenkin suuri, että olisin aikoja sitten jo kävellyt väärälle puolelle. Täytyi vain luottaa itseensä ja siihen, että olin vielä oikeilla mailla. Mitään takeitahan minulla ei ollut, mutta niin sen oli pakko olla.
Olo tuntui lihavalta. Sekin vielä! Jopa itse voin sanoa olevani lihonnut, mutta toivoin suuresti, etteivät muut olleet huomanneet sitä. Mielestäni en ollut missään vaiheessa lisännyt ruokani määrää, ehkäpä se sitten oli vain liikunnan puute, mikä sai oloni näin paksuksi? Saattoi olla.
Nostin ravin kaikkien ajatuksieni välissä. Ehkäpä olisi parasta todella lisätä vain liikunnan määrää..
Kinokset edessäni tuntuivat väistyvän ravatessani kaiken sen läpi. Pian kuitenkin pysähdyin päätyessäni polulle. Polku, keskellä lunta? Eikä polku ollut edes kovin vanha, päinvastoin, joku oli kävellyt siinä vasta hetki sitten! Kukahan lie, siitä voisi ottaa selvää, voisin kysyä samalla, tietäisikö kyseinen hevonen, missä päin olemme.

Tällä kertaa nostin töksähtelevän laukan kulkiessani polkua eteenpäin. Sitä en muuten ollutkaan tehnyt aikoihin; laukannut ihan huvikseni. Oli jopa melko outoa, että yhtäkkiä tuli tarve vain juosta.
”Hooi!” huusin, kun aloin hahmottaa valkoisen hevosen polun päässä.
Puut loppuivat aivan kuin seinään ilmestyessäni jonkinmoiselle aukiolle. Siellä seisoi hevonen, keskellä aukiota. Jäätynyt lampi? Mitähän tuo hevonen siellä teki.
”Hei!” tervehdin valkoista hymyillen. Olin hidastanut vauhtini takaisin käyntiin aivan metsän rajalle saavuttuani.
”Kuka olet? Minun nimeni on Thalassa”, tervehdin kimoa ja kävelin tätä lähemmäksi. Uskoin jään kestävän minunkin painoani, jos se yhtä hevosta kesti. Olihan hevonen sitä paitsi minua paljon suurempi, ainakin mitä näin kauempaa katsoi. Voiei! En kai vain ole siirtynyt toisen lauman alueille! Nyt pelko iski vielä pahemmin. Tuo kyllä taisi olla aivan sopivan kokoinen meihin aavikkoponeihin myös! Tietääkseni alueillamme ei kuitenkaan ole lampea. Niin ainakin olin ymmärtänyt.
”Satutko tietämään, missä olemme?” kysyin kimolta yhä hymyillen. Naurahdin hermostuneesti, jos olisin jossain väärällä alueella, toivottavasti en saisi heti kylmää vastaanottoa. Lähtisin aivan varmasti saman tien pois, jos kuulisin tämän paikan olevan minulta kielletty.
Jäin levottomana odottamaan vastausta.

[Joo, tönkköä tämäkin, sori :’D]
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Jaksu » 09. Maalis 2011 18:57

[ krhm, joo, luminen sademetsä... :'D eikä tuo ollut mitään tönkköä, pöh! :D kokeilen muuten vaihteen vuoksi minä -muodossa kirjoittaa, kun kolmannessa persoonassa kirjoittaminen ei tuntunut sujuvan :) Niin ja anteeksi vielä kesto, minulla on ollut peli inspis vähän hakusessa D: ]

Odotin vielä hetken henkeäni pidätellen ja aivan hiiren hljaa, kuuluisiko lähistöltä muiden hevosten ääniä, mutta harmikseni korvani eivät tavoittaneet pienintäkään rasahdusta ympäristöstä. Pettymys painoi päätäni maata kohti ja sai minut huokaisemaan raskaasti. Ehkä minun sitten olisi yritettävä löytää yksin tie pois sieltä, missä ikinä olinkin. Se ei tulisi olemaan ollenkaan helppoa, vaan veisi luultavasti pitkään ennen kuin pääsisin tuosta paikasta muualle. En voinut olla varma, mutta minulla oli paha aavistus, etten ollut oman laumani alueella - siellä, missä minun kuului olla. Sydämeeni hiipi ikävä tunne, että olin ajautunut yhteiskokouksen jälkeen jonkin aivan vieraan lauman maille. Yhtäkkiä minua alkoi pelottaa. Mitä, jos joku vihainen laumalainen tulisi ja yrittäisi ajaa minut väkivalloin pois alueeltaan? Kylmä väristys kulki puistattavana pitkin selkääni, ja sai minut nuuhkimaan hermostuneena ilmaa ja kuuntelemaan ympäristöä tarkkaan siltä varalta, että kuulisin jonkun ilkeän hevosen tulevan vihaisena äristen luokseni. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. En oikeastaan tiennyt olinko siitä helpottunut vai en. Olisin halunnut kovasti kysyä miltei keneltä tahansa, missä oikein olin ja miten sieltä pääsisi tarvittaessa pois.
Hymähdin hermostuksen vallassa hiljaisesti ja ravistin kaulaani ja lopulta koko kehoani, yrittäen pudistella hermostuksen tiehensä minusta. Harja hulmahteli pehmeästi kaulaani vasten liikkeen seurauksena. Kehon ravistelu ei kuitenkaan auttanut minua rentoutumaan, kuten olin toivonut. Olin yhä jännittynyt ja seisoin neuvottomana paikoillani. Ehkä minun pitäisi yrittää lähteä edes johonkin suuntaan? Huokaisin syvään. En tiennyt olisiko sekään järkevä ratkaisu ongelmalliseen tilanteeseeni.

Olin kahden vaiheilla siinä, lähtisinkö kulkemaan umpimähkään johonkin suuntaan vai en, kun kuuli lähistöltä huutoa. Ja askeleita. Ne rummuttivat maata laukan tahtiin kuin minua lähestymässä olisi ollut hevonen. Höristin korviani ja pinnistin kuuloani. Askeleet tulivat koko ajan minua lähemmäksi. Käännyin hitaasti kohti suuntaa, mistä niiden töminä kantautui. En ollut täysin varma, lähestyikö minua hevonen vai jokin muu otus, mutta kun se lopulta oli tullut hyvin lähelle ja tervehtikin minua, tiesin että kyseessä oli hevonen - tamma, ilmeisesti.
En voinut estää hymyä leviämästä turvalleni. Olin jo miltei ehtinyt luopua toivosta sen suhteen, että löytäisin jonkun seurakseni, kun Thalassaksi esittäytynyt tamma oli saapunut luokseni. Helpotus levisi kasvoilleni ja nyökkäsin iloisesti päätäni toiselle tätä tervehtien.
"Hei, Thalassa", vastasin hänelle tyynellä, rauhallisella äänellä. Koetin Thalassalle puhuessani suunnata kasvoni suurin piirtein häntä kohti. Arvioin hänen äänensä avulla, että hän seisoi miltei suoraa edessäni, joten koetin pitää kasvoni samassa linjassa Thalassan kanssa. En halunnut niiden osoittavan aivan vastakkaiseen suuntaan tammasta. Se olisi tuntunut hölmöltä. "Minun nimeni on Sadetanssija", esittäydyin tammalle ystävällisesti, hymy huuliltani haihtumatta.
Olin hirveän iloinen, että Thalassa oli törmännyt minuun. Aloin jo elätellä toivoa siitä, että hän osaisi kertoa minulle missä olimme, kunnes hänen kysymyksensä latisti mielialaani ja sai minut harmistumaan uudelleen. Satutko tietämään, missä olemme? Iloinen hymy hiipui huuliltani tuon kysymyksen kuultuani, ja jätti jälkeensä harmistuneen ilmeen, joka laskeutui kasvoilleni. Kumpikaan meistä ei siis tiennyt, missä paikassa olimme - vuoristoponien, metsäponien, aavikkohevosten vai jonkin muun lauman alueella. Hän tosin taisi tietää minua paremmin, millaista maasto meidän ympärillämme oli, mutta muuta Thalassa tuskin olinpaikastamme tiesi. Siltä minusta ainakin vaikutti. Miksi muuten hän olisi kysynyt minulta, että tiesinkö missä me olimme?
"Olen pahoillani", sanoin ja yritin hymyillä pienesti huolimatta latistuneesta mielialastani. "En tiedä yhtään, missä olemme", jatkoin. "Itse asiassa... Voisitko kuvailla minulle, millaista täällä on? En tiedä paikasta muuta kuin sen, että täällä on lunta ja paljon puita, joihin olen ollut välillä törmätä", totesin ja naurahdin sanojeni päätteeksi hermostuneesti kuten Thalassa. En ollut varma tajuaisiko hän sanoistani, että olin sokea, mutta toivoin sitä, ettei minun tarvitsisi mainita asiaa ääneen. Olin sopeutunut sokeana elämiseen jo hyvin, mutta silti asiasta puhuminen tuntui ajoittain ikävältä.
Räpäytin sinisiä, sokeita silmiäni ja yritin pitää ne suurin piirtein kiinni tammassa. Vaikka silmäni kohdistuivatkin Thalassaan, katseeni luultavasti näytti hänestä tyhjältä ja jonnekin kaukaisuuteen tuijottavalta, mutta sille en mahtaisi mitään. Heilautin päätäni saadakseni otsaharjan pois kutittamasta silmiäni, tuulen puhallettua sen niiden päälle. Koetin myös pitää ystävällisen ja lämpimän hymyn turvallani, vaikka oloni olikin tuolla hetkellä vähän toivoton. En tiennyt vieläkään, olinko väärän lauman alueella vai en. Siitä tulikin mieleeni...
"Mihin laumaan sinä kuulut, Thalassa? Itse kuulun lumihevosiin. Sen takia olenkin vähän huolestunut, kun en tiedä, olenko nyt väärän lauman alueella", sanoin oltuani tovin hiljaa.
Jaksu
 

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Siuri » 11. Maalis 2011 15:28

[Pöh, eihän tuo mitään ^^… Täytynee suakin varottaa, etten ole pelannut tarpeeks Thalassalla, jotta pystyisin kovin pitkiin kirjotuksiin tän tamman kanssa…. Mutta koitetaan \o]

Ori tervehti. Hänellä oli todella mielyttävä ääni, ja hän vaikutti jo nyt oikein mukavalta. Iloiselta. Varmasti oikein rauhallinenkin.
”Sadetanssija, sinulla on kaunis nimi”, sanoin hymyillen orille, joka oli minua selvästi suurempi. Ei kuitenkaan liian suuri. Katsoin kevyesti hymyillen suoraan kimon sinisiin silmiin, jotka hohtivat kuin kesäinen taivas. Voih, ne näyttivät niin kovin hienoilta! Ori oli ulkokuoreltaan todella siisti ja sanoinkuvaamattoman kaunis, sisältä hänen täytyi olla lempeä. Ja tuo hymykin tuo piristystä yksinäiseen päivään.
”Harmi”, sanoin ja huokaisin.
”Sitten taidamme olla molemmat eksyksissä”, jatkoin naurahtaen. Pelkäsin kuitenkin koko ajan olevani pahemman kerran lähtenyt liian kauas. Ehkäpä pitäisi kääntyä pian samaa tietä pitkin takaisin. Jos ylittäisin lammen ja lähtisin eteenpäin, olisin oikeasti aivan hukassa. Voih, tietäisipä joku, missä olemme.
Seuraava kysymys kiinnitti huomioni taas oriin. Katsoin tätä korvat hörössä. Eikö toinen nähnyt ympärilleen?
”Juu, tietenkin”, sanoin ihmeissäni ja katselin luontoa.
”Olemme nyt luultavasti jonkin lammen päällä, sademetsässä. Täällä tosiaan on lunta, paikoitellen enemmän”, aloitin.
”Sivummalla on paljon puita, palmuja ainakin. Ne näyttävät olevan aivan vihreitä vielä korkealta latvastosta”, jatkoin. Katselin ylös. Lammen yläpuolella oli aivan autiota, kaikki puut olivat tosiaan hieman kauempana. Ne muodostivat suuren lehtikaton etäämmälle metsän päälle.
”Taivas näyttäisi olevan melko pilvinen, niiden takana kuitenkin on varmasti aurinko”, jatkoin vielä yläilmojen kuvailua.
”Puita tosiaan on, niihin on helppo törmätä. Jos kävelee hitaasti, on tuskin sitä vaaraa”, sanoin ja naurahdin hermostuneesti. Voih, kuinka antaisin sokealle hevoselle maiseman silmiin, jotka eivät näe. Onko ori koskaan nähnytkään?
Se olisi kieltämättä erilaista. Koko maailma olisi pimeä. Voisi tuntea vain lumen kylmyyden jalkojensa alla. Auringon, joka paistaa lämpimästi taivaalta. Kuulla meren laineet, lintujen laulun, tuulen puissa.. Mitään näkemättä.
”Uskoisin kävelyn olevan helppoa, jos seuraa jonkun jalanjälkiä. En usko kenenkään ainakaan tahallaan kävelevän päin puuta”, jatkoin hymyillen. Eihän toinen sitä nähnyt, mutta kyllä sen kuuli sanoista, kun joku hymyili. Varmasti. Varsinkin, jos oli joutunut elämään sokeana koko elämän.

Lumihevosten lauma. Totta, täällä oli paljon lunta, vaikka olimmekin sademetsässä. Enhän sentään ollut eksynyt tänne, enhän? Sehän tarkottaisi, että olisin todella kaukana omilta mailtani. Paikassa, jossa en edes saisi olla.
Pelko tunkeutui yhä syvemmälle sisääni.
”Minä kuulun aavikkoponeihin”, vastasin.
”Olen myös hieman huolissani, olen mitä luultavimmin jo kaukana aavikkoseuduilta, mutta en tosiaankaan tiedä kuinka kaukana. Lähdin yhteismaalle hieman alle viikko sitten, olen todella hukassa”, sanoin. Missä kaikkialla sademetsää loppujen lopuksi oli? Yhteismaalla, siellä sitä oli paljon. Voisimmeko olla yhä yhteismaalla? Ehkäpä. Mutta oliko yhteismaalla lampea? Sitä en tiennyt, en nimittäin ole käynyt täällä aikaisemmin. Minua todella pelotti.
”Mutta riittääkö, jos päätämme olevamme yhä yhteismaalla? Sitten ei kumpikaan ole varmasti eksynyt”, sanoin naurahtaen, tällä kertaa se ei kuulostanut hermostuneelta. Haluaisin tottakai tietää, missä menen, mutta ehkä sillä nyt ei toistaiseksi ole väliä? Voisin sitä paitsi aina palata takaisin juuri sieltä, mistä tulin. Lunta ei ollut satanut päiviin, eikä tuulikaan ollut kova. Jälkeni näkyisivät varmasti vielä lumella.

Hiljaisuus. Talviset linnut lauloivat metsän reunamilla. Välillä ne vaihtoivat puita keskenään, mutta pitivät yhä tuota laulua yllä.
”Kuuletko”, sanoin hiljaa Sadetanssijalle.
”Nuo linnut, ne laulavat upeasti”, jatkoin hymyillen. Sitten hiljennyin taas kuuntelemaan niitä.
Painoin silmäni kiinni ja keskityin. Vaikka en näkisi niitä, voisin yhä kuvitella niiden nousevan lentoon ja tekevän pesää. Voisin kuvitella, kuinka ne pienillä askelilla kävelevät lumikinosten päällä. Kuinka ne etsivät ruokaa. Kuinka kauniisti ne laulavat..
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Jaksu » 16. Huhti 2011 19:31

Thalassan kehuessa nimeäni minusta tuntuu niin kuin punastuisin vähän, sillä poskiani alkaa kuumottaa ja samalla huulilleni piirtyy pieni ja kaino hymy. Kaikenlaiset ystävälliset kehut ja kohteliaisuudet vaikuttavat minuun sillä tavoin, että minä joko punastun, soperran kömpelösti ja epäselvästi jotain kohteliasta takaisin tai hymyilen ujosti. Tässä tilanteessa minä tein niitä kaikkia.
"Voi, k-kiitos Thalassa", vastaan mahdollisimman selvällä ja kuuluvalla äänellä, kieleeni keskittyen ja jatkan sitten silmien räpäytyksen pituisen tauon jälkeen, "Ei sinunkaan nimeäsi voi mitenkään huonoksi haukkua"
Huulillani pitkään viihtynyt hymy hiipuu taas hieman Thalassan huokaistessa harmistuneena kuultuaan, etten minä tiedä missä paikassa me olemme. Hänen seuraavaksi lausumat sanansa saavat minutkin hieman harmistuneeksi, vaikka sanojaan säestääkin naurun helähdys. Niin, me taidamme olla eksyksissä. Ajatus pelottaa minua ja kylmää ikävästi sydäntäni. Mitä jos me molemmat olemmekin vieraan lauman alueella, kielletyillä mailla? Siitä ei seuraisi mitään hyvää kummallekaan meistä. Luultavasti jossain vaiheessa meitä vastaan tulisi rajavartija, häätäisi meidät pois ja saattaisi vieläpä tehdä ilmoituksen kahdesta rajarikkurista laumanjohtajille. Pidätin syvää huokausta, joka oli livahtaa huuliltani. No, vaikka asia olisikin niin, minun pitää silti ajatella positiivisesti ja sysätä ikävät mietteet mielestäni pois. Sen tähden loihdinkin hymyn takaisin huulilleni ja keskityn kuuntelemaan Thalassaa, kun hän alkaa kuvailla minulle maisemia ympärillämme. Kuunnellessani hänen selostustaan nyökyttelen päätäni välillä ymmärryksen merkiksi ja kuvittelen, miltä maisemat näyttävät ja miten me olemme siihen sijoittuneet. Olemme lumisessa sademetsässä ja seisomme ilmeisesti jäätyneen lammen päällä. Ympärillämme on paljon puita, Thalassan mukaan palmuja, joiden latvat ovat vielä vihreitä. En tiedä millaisia puita hänen mainitsemansa palmut ovat, mutta kuvittelen niiden olevan suuria, kapea vartisia ja tuuhea lehtisiä kuin koivu. Auringon hän sanoo piilottelevan taivaalla lipuvien pilvenhattaroiden takana. Sitten ei olekaan ihme, miksi en tunne sen säteiden lämpöä valkealla ihollani. Olin jo ennen Thalassan kertomusta aavistellut, että aurinko on tänä päivänä pilvien peitossa. Toivon mukaan se tulisi sieltä vielä esiin niin, jotta saisin kylpeä sen lämmössä.
Mieleeni pienistä palasista rakentunut kuva pyyhkiytyy pois havahtuessani Thalassan naurahdukseen. Korvani heilahtavat sivuilta rennosti hörölle kuunnellessani hänen sanojaan. Vuosien saatossa olen oppinut kuulemaan toisen äänestä hymyn tai jonkin muun vastavan ilmeen, joten tiedän nyt, että hän hymyilee minulle. Kuulin sen hänen äänestään. Minäkin hymyilin. Olen myös oppinut erottamaan muiden äänistä erilaisia hienovaraisia sävyjä, joita muut eivät välttämättä kuule - alakuloisen, pirteän tai hermostuneen värin, kuten nyt Thalassan kohdalla.
"Niin... Kyllähän minä selviän metsissä kulkiessani, vaikka täällä onkin paljon puita joihin törmätä. Kävelen usein hyvin hitaasti ja varovaisesti, jotten vain törmäisi mihinkään. Toisten avulla selviän tiheässä metsässä kulkemisesta vielä paremmin - ellei joku sitten tosiaan yritä ohjata minua puuta päin", lisäsin vielä naurahtaen.

Thalassa sanoo kuuluvansa aavikkoponeihin. Arvasin, ettei minulla olisi niin hyvää tuuria, että me kuuluisimme Thalassan kanssa samaan laumaan. Vaikka hänen vastauksensa saakin minut hiukan pettymään, en anna tunteen näkyä ulospäin vaan pidätän sitkeästi iloisen ja tyynen ilmeen kasvoillani ja hymyn turvallani. Eihän pienistä takaiskuista saa masentua.
"Hmm, onpa tämä tosissaan pulmallinen tilanne...", sanon ja mutristan mietteliäästi huuliani yrittäessäni keksiä ratkaisua ongelmaamme. Me molemmat olemme tuntemattomalla alueella, eikä kummallakaan ole harmainta hajuakaan siitä missä me voisimme olla.
Siitä syystä olenkin valmis myöntymään Thalassan juuri esittämään ehdotukseen: Päättäisimme, että me olemme yhteismaalla, jossa jokaisen lauman jäsenellä oli lupa kulkea. Naurahdan Thalassan perään.
"Kyllä riittää. Päätetään siis, että olemme yhteismaalla sademetsässä", vastaan hymy suupielissäni.
Olen juuri aukaisemassa suutani sanoakseni vielä jotain, mutta tamman kysymys, hiljainen Kuuletko? -kuiskaus saa minut sulkemaan suuni ja höristämään jälleen kuuliaisesti korviani. Ja kyllä - kyllä minä kuulen. Pääni tekee aivan pienen, miltei huomaamattoman nyökkäävän liikkeen. Korviini kantautuu kaunista lintujen laulua, se on kuin musiikkia. Lintujen ihastuttavat äänet sointuvat hienosti toisiinsa ja muodostavat yhdessä upeita säveliä. Upposin täysin lintujen lauluun, jota kaikui joka puolelta ympäriltämme. Silmäni painuvat kiinni, vaikka se ei vaikuta näkööni mitenkään, ja pieni hymy huulillani kuuntelen lintujen laulua. Juuri tällaiset asiat tuovat elämääni hiukan valoa, samoin kuin ystävän nauru tai kukkien kesäinen tuoksu. Tällaiset pienet, mukavat ilon aiheet saavat oloni paremmaksi eivätkä anna minun musertua ikuisen pimeyteni keskellä.
"Kaunista", henkäisen kun lintujen laulu hiljene kuulumattomiin. Niiden kujertamat soinnut pyörivät päässäni vielä sen jälkeenkin, kun linnut olivat vaienneet. Kuulin enää vain valkeaa harjaani hulmuttavan tuulen huokailun sekä oman, tasaisen hengitykseni. Jäin kaipaamaan lintujen laulua, mutta hiljaisuuskin tuntuu aivan yhtä hyvältä ja rauhoittavalta.

Kuluneen talven aikana minulle ei ole kasvanut talvikarvaa, joten paikoillaan seisominen alkaa hiukan viluttaa minua ja saa minut värisemään hieman. Minusta tuntuu nyt entistä vahvemmin siltä, että minun ja Thalassan pitäisi lähteä tästä liikkeelle. En vain tiedä, että minne meidän kannattaisi mennä. Thalassa luultavasti tietää sen minua paremmin, sillä hän näkee ympärillemme ja luultavasti pystyy sen myötä valitsemaan meille hyvän reitin... Jos hän edes tahtoo kulkea kanssani.
"Kuule, Thalassa...", aloitan vaitonaisella äänellä hiljaisen hetken päätteeksi. "Minä luulen, että olisi hyvä lähteä liikkeelle johonkin suuntaan. En tiedä, haluatko sinä lähteä mukaani, mutta minä tahtoisin lähteä tästä lammelta jonnekin", tokaisen ystävällisesti hymyillen. Olisi hienoa, jos hän päättäisi lähteä mukaani, sillä Thalassa on mukava ja kulkisin mielelläni hänen kanssaan tässä sademetsässä. Näkevien silmien avulla on varmasti helpompaa löytää täältä myös pois.
Korvani ovat suuntautuneet eteenpäin odottaessani jännittyneenä ja parasta toivoen Thalassan vastausta. Kohotan hiukan selkälinjani alapuolelle painunutta päätä, enkä anna hymyn vaipua pois turvaltani.
"Joten... Tahtoisitko tulla mukaani, Thalassa?", kysyin. "Tai siis oikeammin, voisinko minä tulla sinun mukaasi - sinä olisit varmasti meistä kahdesta se, joka johdattaa toista", korjasin ja naurahdin kepeästi perään, sillä minusta - sokeasta orista - ei olisi johdattamaan Thalassaa... Ellei hän sitten välttämättä tahdo törmäillä puihin ja eksyä yhä syvemmälle sademetsän uumeniin.

[ anteeksti kesto, mulla on ollut kauheasti kiireitä 8C ]
Jaksu
 

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Siuri » 02. Touko 2011 19:23

[Anteeksi laiskuus ^^’]

Kaunista. Sitä täällä oli. Siltä se myös kuulosti.
Hiljalleen availin silmäni, kun äänet katosivat. Pian hiljaisuuden kuitenkin rikkoi Sadetanssijan kaunis ääni.
”Niin?” vastasin, kun tämä sanoi nimeni.
Orin kysymys oli jollain tapaa helpottava. Kuinka ihmeessä voisin kieltäytyä?
”Voih, mielelläni lähtisin mukaasi!” sanoin innoissani. Mukavaa, minäkin saisin seuraa, eikä tarvitsisi itsekseen kävellä. Sitä paitsi Sadetanssijakin vaikutti mukavalta, aika ei kävisi varmastikaan pitkäksi.
”Tai sinä minun mukaani, kuinka vain”, totesin vielä naurahtaen.
”Tule vain tänne, täällä oli ihan hyvännäköinen leveä tie”, jatkoin hymyillen ja odotin orin saapuvan lähelle. Sitten lähdin eteenpäin kävelemään pienillä ja hitailla askelilla. Meillä olisi koko päivä aikaa ja kelikin oli mahtava!

Lumi yletti yhä polviini asti, mikä oli paljon. Sadetanssija oli minua korkeampi, joten hänen ei täytynyt rämpiä niin kovasti. Ainakin toivoin hänellä olevan helpompaa kuin minulla, sokeutta ajatellen lähinnä.
En tiennyt, kuinka minun olisi otettava toisen sokeus vastaan. Minulle siinä ei ollut mitään vaikeaa, ymmärsin häntä hyvin ja pystyin käsittelemään asiaa, mutta kuinka hän itse sen otti? Oliko Sadetanssija surullinen? Kenties jo tottunut asiaan? Oliko hän nähnyt koskaan mitään?
En tiennyt, mutten halunnut kysyäkään. En halunnut toisen tuntevan oloaan epämiellyttäväksi ja sille, että ahdistelisin häntä niin kovin kysymyksilläni. Ei Sadetanssija kuitenkaan surulliselta päällepäin näyttänyt, hyvin tuo ainakin vaikutti ottavan sokeutensa.
Itse en halunnut tehdä siitä suurta numeroa. Olin onnellinen siitä, että maailmassa oli paljon erilaisuutta, ja tässä törmäsin taas yhteen.

”Onko sinulla jokin tietty paikka, minne haluaisit mennä?” kysyin orilta ja yritin saada ajatukseni muualle. Caralia on niin suuri paikka, täällä on varmasti paljon nähtävää ja koettavaa. Itse olin nähnyt niin monenlaisia seutuja, lähes kaikkea sademetsästä aavikkoon. Olin ollut täällä kesän läpi, kuten myös talven. Nähnyt kauniin ruskan, ja..
Äh. Kuinka Sadetanssija haluaisi mennä jonnekin, mitä hän ei voi nähdä? Pystyikö hän haistamaan kaiken tuon luonnon ja ympäristön? Tiesikö hän näkemättä, millon lähistöllä oli hevosia ja miltä mikäkin näyttää?
”Kuule Sadetanssija”, aloitin varovasti.
”Pyydän, älä ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti, mutta millaista tuo on?” kysyin varovasti.
”Sokeana oleminen siis..?”

Kaduin jo nyt kysymystäni. Kaikista vähiten halusin loukata jotain, pistävillä sanoilla varsinkaan. Toisaalta en pystynyt käsittämään sitä oloa, ennen kuin joku sen on minulle kertonut.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Jaksu » 28. Touko 2011 12:18

Tunnen hymyn kasvavan turvallani Thalassan sanojen myötä - hän sanoo lähtevänsä kulkemaan yhdessä minun kanssani pois lammelta. Sen minä toivoinkin kuulevani. Thalassa on oikein iloiselta ja ystävälliseltä vaikuttava tamma, joten hänen kanssaan olisi varmasti mukavaa viettää aikaa ja kulkea ympäriinsä. Minulle on lisäksi helpotus, että seurassani on yksi näkevä silmäpari, joka osaisi etsiä meille helppokulkuisen tien ja mahdollisesti myös opastaa minua tarpeen tullen.
"Hienoa", tokaisen iloisesti Thalassalle ja yritän suunnata kasvoni ja hymyni hänen suuntaansa tamman äänen avulla. "Siitä tulee varmasti mukavaa", jatkan vielä lausuen aiemmat ajatukseni ääneen. Tamman kehottaessa minua tulemaan itseään kohti kasvoilleni vaihtuu keskittynyt ilme, hymy pyyhkiytyy pois. Korvani kääntyvät pitkälle eteenpäin ja otsaani muodostuu pieni mietteliäs ryppy lähtiessäni varovasti liikkeelle. Thalassan ääni kuuluu edestäpäin, joten sinne suuntaan askeleenikin. Jalkani nousevat ensin jäykästi lumen seasta, mutta pian ne rentoutuvat eikä kestä kauaa, kun olenkin jo päässyt tamman lähelle. Tiedän olevani häntä lähellä, sillä edessäni hehkuu lämpimänä hevosen keho sekä kuulen vaimeasti toisen hengityksen.
"No niin", sanon hymy huulilleni palautuen. "Eiköhän lähdetä", lausahdan enemmänkin toteavaan kuin kysyvään sävyyn. Thalassa on jo löytänyt meille sopivan tien, joten eihän meidän enää kannata jäädä seisoskelemaan lammelle. Tamman askeleet lähtevät kaikkoamaan läheltäni hitaaseen tahtiin lumista kinosta allaan narisuttaen. Korvani kääntyilevät ympäriinsä kuin pienet tutkat lähtiessäni hitaasti, mutta varmasti hänen jäljilleen. Toisen hevosen perässä suunnistaminen onkin paljon helpompaa silloin, kun kulkee lumisessa tai kivisessä maastossa. Askeleista lähtee kovempi ja kuuluvampi ääni, jota on helppo seurata. Kivistä tosin lähtee eräänlainen kaiku, joka toisinaan saattaa hämätä kuuloani, mutta olen jo oppinut paikantamaan hyvin oikean äänen lähteen kaikujen lomasta.

Matkamme taittuu verkkaiseen tahtiin eteenpäin kahlatessamme korkeassa hangessa. Pääni riippuu rennosti matalalla ja jalkani uppoavat miltei polvia myöten lumeen ja se tekee siten kävelemisestä hieman raskaampaa. Suoriudun kävelemisestä silti ilman enempiä vaikeuksia, kunhan ehdin totutella siihen ensin. Kuulostelen kävellessäni koko ajan Thalassan askeleita, jotten eksyisi tieltä ja välillä kurotan myös turpaani sivuille ja eteen, jotta tuntisin mahdolliset esteet lähelläni. Turpani ei kuitenkaan osu mihinkään. Tien, jolla käyskentelemme on siis tosiaankin oltava melko leveä, aivan niin kuin Thalassa oli minulle sanonut. Ja sehän on vain hyvä, säästyn turhalta puihin törmäilyltä.
Thalassan ääni herättää minut ajatuksistani. Hän kysyy, onko minulla jokin tietty paikka, jonne haluaisin mennä. Mietin vastausta hiljaa tovin. En tunne Caralian maastoa ja alueita vielä kovinkaan hyvin, lumihevosten alueellakin olen käynyt kiertelemässä vain kerran Dark Irisin kanssa. En siis oikein tiedä, minne voisimme mennä, minne minä haluaisin.
"Hmm... En osaa sanoa", vastaan pienellä viiveellä. "Yhteismaata olisi varmaan mielenkiintoista tutkia, itse kun en ole siellä vielä kauheasti liikkunut... Vai mitä luulet, Thalassa? Minne sinä tahtoisit mennä?"
Omasta puolestani voisin koluta yhdessä Thalassan kanssa yhteismaata, jos me todellakin olemme nyt yhteismaalla emmekä tunkeilemassa jonkin vieraan lauman alueella. Mutta haluaisin kuitenkin tietää, onko Thalassalla jotain mielessään, mitä hän tahtoisi tehdä.
"Päätä sinä, minne me menemme", sanon vielä hymyillen. Minulle kävisi mikä tahansa, mitä hän ehdottaisi - ellei hän sitten tahtoisi lähteä jonnekin vieraan lauman luokse tai laumattomien alueelle...

Kuule Sadetanssija, kuuluu varovainen lausahdus edestäni. Korvani kääntyvät höröön ja ilmeeni muuttuu kysyväksi. Minkä vuoksi Thalassa on yhtäkkiä niin varovaisen ja epävarman oloinen minulle puhuessaan? Huuleni ehtivät raottua, olen kysymäisilläni mitä hänellä on kielen päällään kun hän ennättääkin jo vastaamaan lausumattomaan kysymykseeni.
Pyydän, älä ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti, mutta millaista tuo on? hän kysyy yhä varoen, yrittää ilmeisesti olla loukkaamatta minua. Sokeana oleminen siis..?
Kehoni jännittyy ja silmäni siristyvät hänen kysymyksensä myötä. Mutta se johtuu vain siitä, etten osannut ollenkaan odottaa hänen kysyvän sokeudestani. Hän ei ole ensimmäinen, joka minulta sitä kysyy. Kuten aiemmillakin kerroilla, hämmennyn ensin hieman kysymyksen kuullessani, mutta kokoan sitten itseni voidakseni vastata hänelle. Yritän kuulostaa puhuessani mahdollisimman rennolta ja rauhalliselta enkä siltä, että minua olisi jotenkin loukattu. Thalassa kai luuli tekevänsä minulle pahan olon kysyessään sokeudestani, mutta niin ei kuitenkaan ole. Olen sopeutunut vammaani vuosien varrella ja siitä puhuminen on helpottunut.
Avaan lopulta suuni ja karkotan välillämme hetken vallinneen hiljaisuuden tiehensä, päästäen samalla pidättelemäni hengityksen äänettömänä huokauksena huuliltani. Vastaisin Thalassalle yhtä rehellisesti kuin muillekin aiemmin - juuri siten miltä minusta tuntuu.
"Se ei tietenkään ole helppoa minulle, vaikka olen saanut totutella sokeuteen pienestä pitäen", aloitan hitaasti puhuen ja pohdin samalla, miten saisin puettua tuntemukseni ja ajatukseni sanoiksi. Häivytän surun äänestäni. "Aluksi minä pelkäsin... Paljon. Oli hirvittävää, kun silmissäni pimeni yhtäkkiä enkä voinut enää nähdä ystäväni tai äitini, läheisteni rakkaita kasvoja, hymyä heidän huulillaan tai kesäisen niityn värikkäitä kukkia. Pelko oli musertaa minut, sillä oli kauheaa ajatella, että minun olisi elettävä ikuisesti yksin pimeydessä. Pahimman pelon laannuttua huomasin kuitenkin, ettei kaikkea oltu menetetty. Elämäni ei ollutkaan pilalla, kuten olin luullut. Minulla oli yhä läheiseni ja saatoin tuntea ympärilläni elämän muulla tavoin, vaikka siitä puuttuikin tärkeä osa. En ehkä kykene näkemään kaunista maastoa ympärilläni tai sitä, millainen sinä olet, mutta loppujen lopuksi se ei olekaan tärkeää. Se on vain pieni este, jonka yli on mahdollista päästä. Olen menettänyt näköni, välillä se on raskasta, mutta olen oppinut sitä myötä nauttimaan elämän pienistä hyvistä asioista. Minä kykenen yhä haistamaan niittyjen kukkien tuoksun, jopa vahvemmin kuin näkevät, ja tuntemaan toisten lämmön ihollani ja villinä tuivertavan tuulen leikittelevän harjassani. Lintujen laulu ja ystävän nauru lämmittävät sydäntäni ja tuovat hieman valoa pimeyteni keskelle. Sokeus on kuin mikä tahansa muukin vaikeus jota kohtaa elämässään. Sen kanssa oppii ajan myötä olemaan, eikä se estä minua nauttimasta elämästäni. Luulen, että se on jopa tehnyt minusta paremman hevosen, kuin mitä olin ennen sokeutumista..."

Pitkän vastaukseni jälkeen vaikenen. Puhe oli soljunut vuolaana virtana suustani, ja olin vuodattanut siihen paljon omia ajatuksiani sokeudestani - kaiken, mitä sisälläni tunsin, ja sen jakaminen toisen kanssa tuntui huojentavalta. Aivan kuten ennenkin.
Vieno hymy kohottaa toisen suupieleni hitaasti taivasta kohti.
"Sellaista se on", lausun lopuksi tunnelmaa keventääkseni ja toivon, että Thalassa sai minulta toivomanlaisensa vastauksen.
Jaksu
 

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Siuri » 12. Kesä 2011 11:11

[Ah, kesäkuussa lunta <3]

”Yhteismaa kuulostaa hyvältä”, vastaan orille hymyillen ja heilautan häntääni.
Luulisin, että jos jatkamme tätä tietä, mistä tulin, niin pääsemme kyllä sinne”, sanon. Paitsi että johan me sovimme, että olemme siellä? no ainakin pidemmälle, täältähän minä sitä paitsi tulin. Tuskin voisimme kovin kaukana olla. En ainakaan usko. Tai halua uskoa..

Kuuntelen tarkasti. Ori kuvailee niin kauniisti tunteet, luonnon, kaiken. Painan silmäni kiinni ja vain kuuntelen.
Pelkoa. Pimeää. Iloa. Tuoksuja. Lämpöä. Tuulta.
Hymyilen. Kaikki tuo kuulostaa niin paljon kauniimmalta kuin meidän näkevien ajatukset. Ehkä emme osaa vain arvostaa kaikkea sitä, mitä meillä on. Jos joku päivä menettäisin näköni, en tiedä, surisinko sitä. Jäljelle jäisi paljon muutakin, kuten nauru tai lintujen laulu.
Sellaista se on.
Avaan silmäni varovasti.
Jollain tasolla olen kateellinen Sadetanssijalle. Hän osaa nauttia elämän pienistä asioista. Se on kaunis lahja.
”Se kuulostaa.. mukavalta”, sanon hymyillen. En keksinyt sopivampaa sanaa kuvailla kaikkea tuota, mikä minusta kuulosti kauniilta.
”Oletko sinä koskaan halunnut saada näköäsi takaisin?” kysyn taas rauhallisella äänensävyllä, jotten kuulostaisi liian tunkeilevalta.
Minä en tiedä, haluaisinko itse tuossa tilanteessa. Pelkäisinkö menettäväni kaiken hyvän ja iloisen? Kaiken, mihin juuri olen ehtinyt tottua? Se oli vaikea kysymys myös minulle itselleni. Mutta jäisinkö kaipaamaan pimeyttä, jos voisin nähdä kaiken ympärilläni?

Yritän astua pitkälti niihin jälkiin, joita pitkin kävelin lammellekin. Lumi ei ole kovin syvää tässä kohti, mutta siinä on vaikeaa kävellä.
”Minäkään en muuten tiedä, mitä kaikkea yhteismaalla on”, sanon vaihtaen aihetta lennosta. Havumetsässä oli yhteiskokous joulun aikaan, sademetsää tuntuu riittävän ehkä liikaakin, ja jos nyt olemme yhteismaalla, kuuluu lampikin siihen. Niin, jos..
”Uskoakseni paljon sademetsää ainakin.”
Oliko se baarikin yhteismaalla? En muista enkä halua. Kaksi hairahdusta riittää tarpeeksi, en astu sinne enää jalallanikaan. Lupasin niin itselleni, ja se lupaus pitää. Enkä muutenkaan ajatellut vieväni heti uutta ystävääni baariin, voi kamala, millaiseksi hän minua sitten oikein luulisi!
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Jaksu » 07. Heinä 2011 14:10

"Selvä", vastasin iloisesti Thalassalle. Me siis menisimme yhdessä Yhteismaalle - tai kulkisimme entistä syvemmälle sen uumeniin. Olimmehan me sopineet aiemmin, että olimme jo Yhteismaalla, mutta kumpikaan meistä ei voinut olla siitä varma. Joka tapauksessa olin sitä mieltä, että olisi mukavaa päästä tutkimaan Yhteismaata yhdessä ystävällisen Thalassan kanssa.
Jalkani kuljettivat minua hyvin hitaasti eteenpäin tamman jäljillä. Lumikinos ei ollut hirvittävän syvää, mutta siinä oli silti työlästä liikkua. Hengitykseni oli tavallista raskaampaa, sillä hangessa tarpominen kävi melkein kuntoilusta. Siellä lumessa kävellessäni tulin useaan kertaan ajatelleeksi, kuinka helppoa olisikaan ollut jos olisin nähnyt Thalassan jalanjäljet niin, että olisin voinut kävellä niitä pitkin. Huokaisin äänettömästi. No, minä en antaisi periksi, vaan kävelisin sinnikkäästi Thalassan vanavedessä eteenpäin. Nostin etustani kylmästä lumesta ylös ja upotin sen pian takaisin lumen sekaan. Matka taittui melko verkkaista tahtia, mutta ainakaan minulla ei ollut kiire minnekään.
"Anteeksi, kun olen näin hidas. Lumessa kulkeminen ei ole kovin kevyttä tai helppoa hommaa", pahoittelin Thalassalle ja naurahdin pienesti. Toivoin, ettei minusta ollut hänelle liikaa vaivaa.

Kerrottuani Thalassalle omista tunteistani ja ajatuksistani sokeudesta hän sanoi, että se kuulosti mukavalta. Toinen suupieleni kohosi vienoon hymyyn tummalla turvallani. Niin... Eihän sokeus haitannut minua enää niinkuin vasta sokeuduttuani, ja olin jo oppinut elämään hienosti sen kanssa. Nautin elämästä sokeudesta huolimatta, sillä sokeus oli opettanut minua arvostamaan pieniä, hyviä asioita. Elämä ei ole pelkkää aistien varassa elämistä. Se on paljon muutakin.
Korvani heilahtivat hörölle Thalassan rauhallisen äänen suuntaan. Hän kysyi olinko koskaan halunnut saada näköäni takaisin. Se oli kysymys, jota olin itsekin usein pohtinut, mutta johon en ollut keksinyt yksinkertaista vastausta.
"En oikein tiedä...", aloitin hiljaa, epävarmalta kuulostaen. "Tietenkään minua ei haittaisi jos voisin taas nähdä maailman ympärilläni. On monia asioita, joita en ole eläessäni nähnyt ja jotka jäävät oman mielikuvitukseni varaan... Ja tietysti näkökyky helpottaisi elämääni huomattavasti. Mutta toisaalta pelkäisin, miten tapani nähdä ja tuntea maailma muuttuisi - että menettäisinkö kykyni nauttia elämän pienistä ja hyvistä asioista, sillä juuri siihen on sokeus minut opettanut. "
En saanut Thalassalle aikaan kunnollista, selventävää vastausta, sillä minulla ei ollut yksinkertaista mielipidettä asiasta. Jos minulla olisi mahdollisuus saada näköni takaisin, siinä olisi sekä hyvät että huonot puolensa.
"Olen onnellinen, vaikka olenkin sokea ja elän ikuisesti pimeydessä... Joten en oikeastaan taida kaivata näkökykyäni takaisin", jatkoin hetken hiljaisuuden päästä, hymyillen nyt molemmilla suupielilläni.

Puheenaihe vaihtui sokeudestani takaisin Yhteismaahan, sen alueisiin. Thalassa tokaisi, ettei oikein tiennyt mitä kaikkea Yhteismaa piti sisällään... paitsi runsaasti sademetsää, hän lisäsi.
"Niin, ainakin sademetsää taitaa Yhteismaalla olla. Ja en tiedä olenko väärässä, mutta eikö Caralian yhteiskokous pidetty jonkinlaisessa havumetsässä? Muistan hämärästi, että haistoin pihkan laimean tuoksun kulkiessani yhteiskokoukseen yhdessä oppaani kanssa..."
Sen paremmin minä en Yhteismaata tuntenut. Jos sademetsä, jossa kuljimme oli osa Yhteismaata, myös lampi saattoi kuulua sen alueisiin... Tai ainakin siltä minusta tuntui.
"Mutta saammehan me tietää sitten, mitä Yhteismaalla on kun pääsemme täältä sademetsästä tutkimaan sen muita alueita", tokaisin pieni ja innostunut hymy huulilleni leviten. Olin edelleen hyvilläni siitä, että pääsisin tutustumaan Yhteismaahan Thalassan seurassa.
Kiharainen, lumenvalkea harjani heilahteli pehmeästi kaulaani vasten tyynen ja viileän tuulen puhaltaessa ylitsemme. Tuuli sai minut värisemään pienesti, sillä se teki ilman melko kylmäksi, vaikka pakkasta olikin vain pari astetta. Kylmyys ja ohuen karvan peittäämään ihooni pureutuva viima sai kävelemiseen keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, etten hallinnut kehoani ja askeleitani, vaan aloin kallistua hitaasti vasempaan. Ennen kuin tajusinkaan, olin pölähtänyt makaamaan vasemmalle kyljelleni lumeen. Olin ilmeisesti nostattanut ilmaan lumisen pilvenkin, sillä tunsin hetken päästä pienten, hentojen hiutaleiden leijailevan kevyesti päälleni. Lumi oli kylmää ja kosteaa ja teki minut entistä viluisemmaksi.
Nauroin hieman pikku kömmähdykselleni. "Oho, miten tässä näin pääsi käymään?"
Yritin kammeta itseni pian takaisin jalkeille, sillä kylmässä hangessa ei ollut kauhean mukavaa makoilla. Keinautin itseni vaivalloisesti vatsalleni ja koukistin jalkani sitä vasten. Yritin ponnistaa itseni siitä ylös, mutta juuri kun olin pääsemässä takaisin tolpilleni, putosinkin takaisin vatsalleni maantasolle. Nauroin jälleen.
"Kylläpä tämä nyt on hankalaa", totesin huvittuneesti hymyillen. Minusta tuntui, etten pääsisi niin epätasaisella ja pettävällä alustalla ylös omin avuin... Ainakaan ilman sataa yritystä.
"Tuota... Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, voisitko hieman auttaa minua? Pääsisin varmasti ylös jos saisin sinusta vähän tukea", sanoin Thalassalle, ja yksi naurahdus lipesi vielä ilmoille huuliltani. Minua hiukan nolotti kaatua sillä tavalla jonkun seurassa.
Jaksu
 

Re: Where the freezing wind blows

ViestiKirjoittaja Siuri » 30. Heinä 2011 13:30

[Anteeksi kamalasti tämä kesto DD;]

Sadetanssija puhuu niin mukavasti. Pystyn lähes tuntemaan kaiken sen, mitä hän tuntee sisällään. Elämästä nauttiminen; ihailen tätä oria. Hän ei anna tällaisen jutun olla tiellä elämässään, vaan keskittyy elämän onnellisiin asioihin.
Hymy nousee kasvoilleni.

”Kyllä, kyllä yhteiskokous pidettiin havumetsässä”, sanon hetken mietittyäni. Jäin tosin myös kuuntelemaan orin sanoja siitä, kuinka hän haistoi pihkan laimean tuoksun. Minä en kiinnittänyt huomiotani tuoksuun, vaan siihen kaikkeen, mitä näin. Oli lunta, oli paljon korkeita ja matalia havupuita. Lumikerros oli saanut pohjakasvit lumen alle. Mutta tuoksu, on varmasti suht mielenkiintoista elää vain hajunsa varassa.
Nyökkään orille, kun tämä sanoo, että näemme yhteismaata. Tajuan kuitenkin vasta myöhemmin, että ori tuskin näkee nyökkäystäni, joten päästän epämääräisen mumahduksen suustani. Sen jälkeen puhe hiljenee, ja minä suljen toistamiseen silmäni. Kävelen eteenpäin niin, etten olisi edes tietoinen siitä, missä olen. Silmäluomieni läpi näen puiden varjot ja toivon, etten törmäisi puuhun. Kurkistan välillä tielle, mutta suljen sitten taas silmäni. Hiljennän hieman vauhtia.
Tömähdys.
Avaan silmäni jopa hieman säikähtäneenä. Mitä tapahtui?
Katson maassa makaavaa oria.
”Voi ei, eihän sinuun sattunut?” kysyn hädissäni. Ori kuitenkin vain nauraa. Niinpä tyydyn itsekin hymyilemään.
Katson vierestä, kun ori yrittää kiivetä ylös. Se näyttää hieman vaikealta. Mietin mielessäni, voisinko auttaa oria jotenkin. Pian se kuitenkin pyytää apuani.
”Tietenkin!” sanon ja astun lähemmäksi oria. Katson hetken Sadetanssijaa. Kuinka minun täytyisi tähän mennä?
”Jos minä.. Hmm.. Odotas..”, sanon ja laskeudun polvilleni orin kylkeen kiinni.
”Noustaan kolmosella?” sanon ja painaudun yhä lähemmäksi oria. Jos hän saisi tarpeeksi tukea painautumalla takaisin.
”Yksi..”, sanon ja oion vähän etujalkaani”.
”Kaksi.. Kolme!” sanon ja nousen sitten ylös maasta paino yhä oriin päin.
Hitaasti pääsemme ylös seisomaan kaikille.. ..kahdeksalle jalalle. Katson oria hymyillen, vaikka tämä ei sitä välttämättä näekään. Katseeni siirtyy kuitenkin pian taivaalle, kun huomaan jotain kiiltävää putoilevan maahan.
”Sadetanssija..” sanon hiljaisella äänellä.
”Sataa lunta”, jatkan halitoituneena. Pienet lumihiutaleet putoilevat maahan. Hetki hetkeltä niiden määrä kuitenkin kasvaa ja itse hiutaleet näyttävät myös suuremmilta. Kauniita!

Hetken ihailtuani herään kuitenkin taas tähän hetkeen.
”Ainiin..”, sanon ja käännyn sitten katsomaan oria.
”Jatketaan matkaa?” kysyn ja lähden kävelemään eteenpäin lumisateen keskellä.

E// Keskeytän tän pelin nyt. Tää on vähän niin jäässä, etten varmaan pysty edes lähteä pelaamaan tätä enää.. Ilmottele vaan, jos haluat joskus jatkaa :)
26.12.2011
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere


Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron