Ja 18 senttimetrin ero.

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 17. Kesä 2011 19:28

// Sasu ja Ciervo olis kova sana. (;


Verona

Tamma oli ehdottomasti sitä mieltä, että juomisesta voisi hyvinkin olla apua. Hermostuneena Verona tosin ei onnistunut kamalan kehuttavasti keskittymään mihinkään, edes itsensä huolehtimiseen sillä tavalla... Mutta eiköhän se siitä. Jos tamma tosissaan yrittäisi, kai se saisi hetkeksi turpansa upotettua lammen veteen, joka niin houkuttelevasti kiilteli edessäpäin.

Veronan askeleet olivat sen ensimmäisiin sillä saarella ottamiin verrattuna varsin lennokkaat ja sulavat. Pienestä koostaan huolimatta tamma eteni tarvittaessa hyvinkin nopeasti... Kuten sillä hetkellä. Tamma halusi pyyhkiä mielestään tapaamansa hevoset, ainakin sen vähän liian lähelle yrittäneen harmaan arabin. Veronaa värisytti pelkkä ajatuskin siitä tyypistä... Oli ollut kuitenkin sen verran liian tunkeileva rautiaan mielestä, että hän nyt ihan pelkäsi että se Agil Branco juoni jotakin katalaa tamman pään menoksi. Meinasin kirjoittaa puolustuskyvyttömän pikku tamman... Mutta Verona ei totisesti ollut puolustuskyvytön, eikä pitänyt itseään edes pienenä. Tamma oli yhä vahvasti sitä mieltä, että hän oli iso - ja muut olivat jättiläisiä.

Raikas tuuli puhalsi vasten Veronan kasvoja jostakin puiden lomasta. Hetkeksi tamma seisahtui, nosti turpaansa ylös ja siristi silmiään nauttien siitä, kuinka se mahtava luonnonvoima pyyhkäisi sen tuuheaakin tuuheamman otsaharjan sivuun. Hetken nautittuaan moisesta ylellisyydestä Verona lähti jatkamaan - parin askeleen jälkeen se jo olikin lammen rannalla. Tamma vilkaisi ympärilleen, tunnusteli maata kavioidensa alla ja todettuaan, että toistaiseksi kaikki oli ok ja oli turvallista kääntää selkä maailmalle pieneksi hetkeksi, rautias laski päänsä siemaisten vettä kitaansa. Nopean hörppynsä jälkeen Verona nosti taas päänsä ja hiljaa pärskähtäen pälyili ympäristöään uudemman kerran. Tamma paransi hiukan asentoaan ja heilutteli hännällään itikoita loitommas itsestään.

Verona oli helpottunut siitä, että ainakaan vielä missään ei näkynyt ketään. Oli siis turvallista hengähtää ja lepuuttaa jalkojaan... Tosin silti oli pakko vilkuilla vähän väliä mitä ympärillä tapahtui, ja tamma tosiaan kiitti onneaan siitä, että mitään ei oikeastaan tapahtunut. Hiukan Verona toisinaan säpsähti, kun jokin suuri siivekäs pörräsi liian läheltä... Lähes säälittävää.
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 17. Kesä 2011 22:46

[Täältä tullaan~]

Ciervo

Ja niin koittivat valoisemmat ajat lumihevosille, hm? Siitä voi olla montaa mieltä, mutta voisin kuvitella että Loska pysyisi johtajanpaikalla edeltäjiään pidempään - ellei sitten tulisi murhatuksi tai kaapatuksi tai katoaisi jäljettömiin. Mitä vain voi sattua, vai kuinka? Toisaalta en jaksa enää olla kovin kiinnostunut laumani asioista. Lumihevosten asioista. Johtajakriiseistä. Mistään. En kuitenkaan ole ilmeisesti onnistunut vakuuttamaan itseäni asiasta, sillä näin minä nytkin vain pyörin luultavasti lumihevosten entisillä alueilla. Sen verran sentään olin saanut aikaan, että olin ylittänyt rajamme ja raahautunut peräti tänne yhteismaalle asti, vaikka sama lätäkköhän tämä on, rajan tällä tai tuolla puolen. En voi edes väittää kaivanneeni vaihtelua, sillä mitä täällä on mitä lumihevosten rajojen sisällä ei olisi? Suo. Voi tätä riemun määrää. En voi käsittää, miksi haluan tarpoa kuumassa ja hiostavassa sademetsässä, kun voisin olla melkein missä tahansa muualla. Kai se lampi sitten vetää puoleensa, vaikka selitykseksi ei mielestäni riitä se, että satuin kerran tapaamaan Sandien siellä. Ainakin siellä on avarampaa ja viileämpää ja vettä voi juoda pelkäämättä saavansa myrkytystä jostain koreasta kasvista joita sademetsän puroissa lilluu ja saisin ehkä olla omassa rau-

Unohtakaa. Lammella on poni. Minäkään en ole iso, mutta hän on vielä pienempi. Ei siinä mitään väärää ole, eikä siinäkään, että rautias on lammella ilmeisesti juomassa. Silti korvani heilahtavat takakenoon, vaikkakin ennemminkin epäröivästi kuin turhautuneesti. Ei lampi minun ole, sen kuin vain juot siinä. Miksi sitten kehitän tästä itselleni elämää suuremman ongelman? Koska hän varmaan huomasi minut. Uskoisin niin, hän vaikuttaa tarkkaavaisemmalta kuin minä, joka vain marssin eteenpäin silmät tyhjinä tuijottaen. Enpä marssi enää, vaan katselen tammaa metsänlaidasta, pää hiukan koholla ja keho kohtalaisen jännittyneenä. Minun varmaan olisi pitänyt ajatella sitäkin, että koska tämä on yhteismaa, täällä on luultavasti aika paljon muitakin, enkä varmaan voisi välttyä törmäämästä heihin. Hmm.

Nyt pohtiminen on myöhäistä, kuten myös normaali tervehtiminen. Ei kukaan seiso metsänreunassa ensin pälyilemässä ja sitten tervehdi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Niinpä vain lasken katseeni ja talsin muutamat metrit lammelle, reilun etäisyyden päähän tammasta ja yksinkertaisesti juon. Ei minulla jano ole, mutta ehkäpä jos vain olen kuin en olisikaan, ei rautiaskaan kiinnittäisi minuun mitään huomiota. Niinpä seison muina miehinä etujalat vuohisiani myöten vedessä ja juon, vilkaisten tammaa sivusilmällä. Valitettavasti minuun ei mahdu kovin paljoa vettä, joten kun en voi enää pitää turpaani lammen pinnalla juomisen varjolla, hieraisen turpaani etujalkaani ikään kuin sijaistoimintona. Jos joku joskus menisi kivasti putkeen, niin tamma olisi tässä vaiheessa jo kadonnut kuin ei olisi koskaan paikalla ollutkaan. Asioilla ei kuitenkaan ole tapana mennä kivasti.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 18. Kesä 2011 13:45

Tamma oli tietämättään samaa mieltä sen toistaiseksi tuntemattoman tyypin kanssa. Mikään ei mennyt kivasti. Ja kumpikaan ei tainnut pitää toisen läsnäolosta... Ainakaan siitä päätellen, kuinka kummatkin luimistelivat korviaan ja mitä ilmeisimmin välttelivät toisilleen puhumista.

Verona havahtui tuijottamaan metsästä ilmaantunutta oriitta. Se ilmestys ei vaikuttanut mitenkään ystävälliseltä - mutta ei myöskään edellisiltä tamma tapaamilta lajitovereilta. Tuo häntä itseään - yllätys yllätys - suurempi hevoseläin luimi korviaan, ja se sai Veronan irvistämään korvat kiinni niskassa. Mitä tuo nyt halusi? Oliko joku niistä kolmesta oriista sittenkin lähettänyt hänen peräänsä jonkun hullun murhaajan, joka sieltä metsänreunasta tarkasti tilanteen voidakseen hyökätä ja murhata ponin säälimättömästi? Verona polkaisi etukaviollaan maata ja heilutteli häntäänsä levottomana kylkiään vasten. Tammalla ei tosiaan ollut hajuakaan siitä, mitä siinä oikein tapahtui, ja kuten aina, sellainen tietämättömyys sai ponin hermostumaan. Koskapa Verona nyt ei olisi hermostunut...

Tamma perääntyi muutamia askeleita ruunikon tallustellessa lammelle. Verona ei voinut enää kuvitellakaan laskevansa päätään voidakseen juoda - nyt tamman oli pakko tuijottaa tuota tuntematonta ruskeaa hevosta kuin hullu vähintäänkin, silmät sirillään ja korvat takana. Eihän tuo ori toki uhkaavalta enää vaikuttanut... Sinänsä, kun siinä vain sillä tavalla joi. Niinhän Veronakin oli äskettäin tehnyt, eikä hän suunnitellut kenenkään tappamista... Sentään. Vielä ainakaan. Mutta sitten epäilys hiipi takaisin rautiaan mieleen ja tamma alkoi epäillä, että ori yritti vain harhauttaa häntä. No, ketäpä Verona ei epäilisi murhaajaksi... Ei mikään uusi reaktio siis, vaikka epäilyiden kohde olikin uusi.

Verona polkaisi taas maata etukaviollaan ja liikehti levottomasti, voimatta pysähtyä taikka sitten lähteä pois. Tamma oli liian hermostunut voidakseen ajatella selkeästi, eikä se useinkaan ollut mitenkään mainio asia.
"Kuka sä olet?" tamma lähinnä ärähti, ei niinkään kysynyt sillä tavalla ystävällisesti, kuten yleensä ehkä oli tapana, kun törmättiin johonkuhun uuteen tyyppiin. Mutta enpä muista, milloin viimeksi Verona olisi ollut sillä tavalla ihan aidosti ja oikeasti kohtelias, omasta aloitteestaan... Joten ei ollut sekään sitten niin ihmeellistä. Verona oli niin ennalta-arvattava ja kaavoihinsa kangistunut... Millä siihenkään saisi mitään muutosta.
"Aiotko sä todella vaan juoda?" Verona jatkoi tyytymättömän näköisenä. Ei hän oikeastaan tullut ajatelleeksi, että sellaisen kysymyksen voisi ymmärtää myös niin, että tamma odotti tuon kaverin huomioivan itseään jotenkin positiivisessa mielessä... Kuten tervehtimällä tai jotain.
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 18. Kesä 2011 19:16

Poni luimistaa ja irvistää, mikä saa askellukseni muuttumaan epäröivämmäksi ja korvani kääntyilemään epätietoisesti takakenoon, tamman suuntaan ja siitä sivulle. Vilkaisen kaviotaan heilauttavaa tammaa, lasken päätäni hieman alemmas ja päätän pitäytyä suunnitelmassani - olen kuin en olisikaan ja kohdistan katseeni lampeen. Krhm. Rautiaan tuijotus tuntuu melkoisen epämukavalta, ja kuin huomaamattani siirryn sivuttaisen askeleen kauemmas ponista juodessani. Saman tien alan kuitenkin miettimään miksi minun pitäisi väistää tamman katsetta, kun ei lampi hänenkään ollut, ja käännän silmäni päättäväisesti kohti vettä, antaen korvieni jäädä kevyesti takakenoon.

Kun turvankihnutuskin on pakko lopettaa, enkä oikein keksi mitä sitten voisin tehdä, poni puhuu minulle ja korvani heilahtavat hänen suuntaansa. Nostan pääni ja kurtistan hieman kulmiani, peruuttaen pari askelta niin etteivät kavioni ole enää vedessä.
"Ciervo", vastaan pienen tauon jälkeen. Mitä hän sillä tiedolla tekee? Ja ennen kaikkea, miksi hän on kuin persuksiin ammuttu karhu? Avaan suuni ärtyneeseen kysymykseen tai tokaisuun tai jotain, mutta se kaikki pyyhkiytyy mielestäni kun rautias yllättäen jatkaakin puhumista ihan oma-aloitteisesti. Kasvoilleni nousee ärtyneen sijasta puhtaan hämmästynyt ilme ja korvani kääntyvät höröön kohti tammaa, päätäni lasken hieman alaspäin. Koko olemukseni kysyy 'mitä'? Siis ihan totta, mitä?
"No tuota", naurahdan epäuskoiseen sävyyn. Siksikö hän on niin kitkerä, koska en tervehtinyt? Ei poni tosin näyttänyt siltä, että olisi kaivannut seuraani, joten miksi hän haluaisi minun tervehtivän ja esittäytyvän tai jotain?
"Kaipa olisin jossain vaiheessa sanonut hei?" ehdotan ja kerään hieman ryhtiäni. Olen kuitenkin unohtanut täysin näyttää tympääntyneeltä, nyt olen vain jotain hämmästyneen, uteliaan ja huvittuneen rajamailta. En koe rautiasta varsinaisesti uhaksi, jos paha paikka tulisi, juoksisin varmaan ponia nopeammin.
"Kuka sinä sitten olet?" kysyn vastavuoroisesti. Ei silläkään mitään merkitystä ole, mutta kerroinpa minäkin oman nimeni.
"Onko sinulla useinkin tapana tivailla tuntemattomien tekemisiä?" kysäisen kuivasti häneltä. Olen edelleen hieman yllättynyt tapahtumien saamasta käänteestä, mutta tavallinen tympääntynyt olemukseni tinkii nousemaan pintaan, vaikka ärtymys pysyykin taka-alalla. Eiköhän sekin pian tule mukaan kuvioihin, sillä mielestäni en edelleenkään ole tehnyt mitään tiuskimisen arvoista. Nyt kuitenkin tyydyn vain tarkkailemaan toista terävästi, eihän minulla tästä mihinkään kiire ole. Ei puhettakaan siitä, että minun olisi parempi vain painua tieheni tässä vaiheessa...
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 19. Kesä 2011 19:05

Verona ei tietenkään miettinyt, kuinka epäkohteliasta tai epämukavaa se hänen tuijotuksensa mahtoi tuijotuksen kohteen mielestä olla. Vaikka olisihan se toki ollut toisinaan ihan hyödyllistä miettiä asioita myös toisten näkökulmasta... Mutta ei toivoakaan Veronan kanssa, tamma oli liian itsepäinen, ajattelematon ja epäluuloinen. Koska tosiaan, miksi hän miettisi miltä noista julmista, verta janoavista otuksista tuntuisi hänen tekemisensä!

Oriin liikkuessa Verona valpastui ja nosteli levottomasti jalkojaan, kuin olisi kävellyt paikoillaan. Häntä viuhui yhä puolelta toiselle saamatta lainkaan rauhaa, vaan pysyivätpähän samalla itkikatkin loitommalla.
Tamma pärskähti kuullessaan toisen sanovan nimensä. Tai siis nimihän se oli, ja tuon orin suusta tullut... Mutta entä jos se huijasi? Ciervo... Parempi olla leikissä mukana ja uskoa, mitä tuo sanoi. Vaikkakin melkoisen epäuskoisen näköisenä Verona korviaan luimisti orin aloittaessa.. No tuota... Eihän Verona toiselta kohteliaisuuksia odottanut, mutta mistäpä Ciervo-raukka voisi sen tietää. Tuskinpa tuokaan osasi kuitenkaan lukea ajatuksia, vaikka toisinaan tamma tuntuikin olettavan että kaikki osasivat lukea ajatuksia... Kaikki, paitsi hän itse.

"Et mitään muuta?" tamma siristi silmiään tuiman näköisenä ja tarkkaili Ciervoa kovin... epäystävällisen näköisenä. Selkeästikään ori ei ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa, tai sitten tuo pelleili hänen kustannuksellaan... Sitähän ne kaikki tekivät. Pitivät ensin pilkkanaan ja sitten tappoivat julmasti. Aina.
Mikä sääli, että Verona oli tavannut vasta niin vähän hevosia... Miten tamma siis kykeni sanomaan kaikki tämän asian suhteen?
"Verona." poni vastasi kuitenkin rehellisesti, vaikka olikin epäillyt Ciervon rehellisyyttä nimensä suhteen. Aivan. Verona tunsi olevansa niin paljon rehellisempi ja kaikin puolin kunnollisempi, ettei missään nimessä alistuisi tuollaisen orin tasolle.

Verona avasi suutaan vähän epäuskoisen näköisenä. Kuinka tuo kehtasi.. Hetken tamma oli aivan hiljaa ja tuijotti Ciervoa, kuin miettien, mitä vastaisi.
"Jos ne tulee lähelle ja vaikuttaa uhkaavilta." tamma vastasi sitten kovin terävästi ja puhalsi hiljaa ilmaa sieraimistaan.
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 21. Kesä 2011 22:19

Pitäisikö minun kohta alkaa epäilemään, että takanani viidakossa vaanii joku valtava verenhimoinen peto valmiina rynnistämään kimppuumme? Tai vaihtoehtoisesti tuon ponin pahin vihollinen? Aavistuksen närkästynyt ilme kohoaa kasvoilleni kun toinen minua noin mulkoilee. Olen melko varma, etten ole onnistunut loukkaamaan häntä verisesti tässä viimeisten kahdenkymmenen sekunnin aikana, mutta tamma taitaa olla eri mieltä. Tavallisesti vaikuttaisin levottomaan tammaan verrattuna melkein kiveltä, mutta nyt toinen suorastaa pakottaa minut reagoimaan. Kulmani kurtistuvat ja korvani kääntyilevät epätietoisesti puolelta toiselle. Halaamaanko tässä pitäisi heittäytyä? Rautias tosin näyttää siltä, että repisi korvani irti jos yrittäisin. Ei silä että minulla olisi pienintäkään aikomusta halailla tuntemattomia, vaikka he sitä haluaisivatkin.
"No mitä pitäisi?" kysyn kuivahkosti, kulmat koholla. Onhan tämä ehkä hieman epäkohteliasta, muttei tammakaan varsinaisesti osoita minua kohtaan ylitsevuotavaa kohteliasuutta. Ja haluanhan minä oikeastikin tietää, ainakin luulisin niin. En ymmärrä mitä olen voinut tehdä saadakseni näin kalsean vastaanoton. En minäkään mikään päivänsäde ole, mutta tästä voisi herkempi ottaa jo pahemminkin nokkiinsa.

Ainakin rautias kertoo nimensä, eipähän ainakaan tarvitsisi nimittää häntä mielessäni pelkästään pahansisuiseksi poniksi. Verona. Nyökkään. En totea että hauska tutustua, koska minusta tässä ei ole varsinaisesti mitään hauskaa. Sitäpaitsi Verona vaikuttaa siltä, että epäilisi minun vain pilailevan kustannuksellaan, ja kyllä vaikuttaisin minäkin jos käyttäytyisin tuolla tavoin ventovieraita kohtaan ja he väittäisivät sitä hauskaksi. Tunteeni keskustelumme epämiellyttävyydestä taitaa olla molemminpuolinen, ja hän taitaa lukea kysymykseni töykeäksi. Minkäs teet, en aio vetää sanojani takaisin, katselen vain tympeästi tammaa tämän ollessa hiljaa.

Ja jälleen. Hänen vastauksensa saa korvani heilahtamaan epäuskoisesti eteenpäin, kuin kysyäkseen kuulinko ihan oikein, ja saa minut pärskähtämään huvittuneesti alkuhämmästyksen jälkeen. Uhkaavalta. Minä? Minä, jolla oli tapana juosta karkuun kaikkea jänistä suurempaa? Niin no.. Luon arvioivan silmäyksen välimatkaamme.
"En sanoisi olevani lähellä", totean Veronalle. Tilaa välillämme on mielestäni ihan riittävästi, mikä on jo aika paljon.
"Ja mikä osa minusta tarkaalleen ottaen mahtaa vaikuttaa uhkaavalta?" tiedustelen, mikä on suorastaan aika nätisti sanottu, kun todellisuudessa mieleni tekisi sanoa 'Missä pumpulissa sinä olet elänyt jos minä olen mielestäsi uhkaava?'. En kuitenkaan aio haastaa riitaa, Verona hoitaa sen jo puolestani. Minulla ei tosin ole pienintäkään ideaa, miten voisin näyttää mahdollisesti vielä vähemmän uhkaavalta. Heittäytymällä maahan makaamaan? Kierähtämällä selälleni kuin koira? Vetämällä virneen naamalleni? Viimeinen vaihtoehto luultavasti saisi Veronan vain epäilemään että olen psykopaatti ja kadotin juuri viimeisen järjen rippeeni.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 26. Kesä 2011 17:05

Veronaa saattaisi tosin hyvinkin alkaa epäilyttämään myös se, olisiko siellä metsikössä lisää hulluja hevosia tai muita eläimiä... Josko tuon oriin salakavala joukkio olisi siellä vaanimassa, odottamassa merkkiä johtajaltaan hyökkäystä varten. Koskaan ei voinut olla täysin varma, siksi Veronan piti olla valmiina jatkuvasti. Ei sitä tietäisi, vaikka tuo Ciervokin tuosta jotain keksisi, heittäisi vaikka ympäri ja lataisi oikein tymäkän potkun suoraan päin Veronan naamaa.
"Mä en sanonut että pitäisi." tamma kurtisti kulmiaan ankarasti ja pärskähti hiljaa heilauttaen otsaharjaansa sivummalle hiukan kehnoin tuloksin. Paksut, omaa elämäänsä elävät jouhet eivät taipuneetkaan noin vain kantajansa tahtoon, vaan kapinoivat sitkeästi ja estivät tammaa näkemästä niin hyvin, kuin hän olisi toivonut.
"Jos sulla on jotain juonia..." Verona mutisi epäileväisen näköisenä, toinen kulma koholla ja mittaili oriitta tummien silmiensä katseella tarkasti.

Hiukan tammaa kyllä kadutti, että hän oli nimensä sanonut... Sitähän voitaisiin käyttää väärin, koskaan ei meinaan voinut tietää, kuka seuraavan nimen kysyjä oli vaikkapa juuri Ciervon ilkeä kätyri, jonka ori oli pistänyt utelemaan ruskeiden ponitammojen nimiä siinä toivossa, että löytäisi juuri Veronan voidakseen teloittaa rautiaan. Tietenkin kuka tahansa voisi loukkaantua tamman karkeasta käytöksestä ja haluta kostaa sellaisen... Veronaa alkoi jo lähes kaduttaa sekin, että hän oli ollut niin epäkohtelias. Mutta enää ei kai auttanut paljoa itkeä jo tehtyjä asioita, niitä kun ei saisi tekemättömiksi.

Verona tapitti silmä kovana oria, odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Yllättäen Ciervo ei näyttänyt aivan niin närkästyneeltä, kuin äskettäin... Vaikka toki siinä olisi varaa olla vielä vähemmän närkästyneen näköinen, kai. Verona ei silti sanonut mitään siitä, miltä ori näytti.
"Sinä et ehkä." tamma huomautti ja näytti mittailevan välimatkaa katseellaan. Lopuksi hän pudisti päätään ja keskittyi taas pälyilemään Ciervoa.
"Sun katseessa on jotain... verenhimoista." Verona selvensi silmiään siristäen ja kallisti päätään, kuin miettien, kuinka kuvailisi lisää sitä, miksi ja miten Ciervo näytti uhkaavalta.
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 29. Kesä 2011 00:43

"Hmh", äännähdän ja käännän hetkeksi katseeni lammen tyyneen pintaan, koska en tunne tarpeelliseksi tuijottaa rautiasta. Näkisin kyllä silmäkulmastanikin jos hän pahemmin liikuskelisi, joten voin ihan rauhassa katsella vettäkin. Sen katsominen on huomattavasti rauhoittavampaa kuin tämän Veronan tuijottaminen. Tamma kuitenkin vaatii huomiotani puhumalla jälleen, ja päästän äänettömästi ilmaa keuhkoistani jonkinlaiseen huokaukseen. Jos minulla on juonia? No en minä niitä ainakaan sinulle kertoisi. Mitä minä olen mahtanut oikein tehdä.
"...niin olisin luultavasti toteuttanut ne jo, sen sijaan että seisoskelisin tässä", jatkan Veronan lausetta hieman väsyneen kuuloisesti, kääntäen silmäni lammesta raudikkoon. Toisen ei-näennäisesti-mihinkään pohjautuva epäluottamus saa oloni tuntumaan harvinaisen raskaalta. Siinä missä uupumus saattaa kuulua äänessäni vain hiukan, tammaan luomani katse on pohjattoman väsynyt. Täällä kaikki tuntuvat olevan niin kovin luottavaisia, kukaan ei kysele mistä tulen tai millainen on menneisyyteni. Voisinhan minä olla vaikka murhaaja, mistäs ne sen tietävät. Siinä tapauksessa Veronan epäluuloisuus olisikin oikeutettua. Minä kun vain en ole murhamies, vaan ennemminkin hylkiö. Jatkuvan epäluottamuksen kohde. En enää, mutta joskus. Kaukana Caraliasta. Ja nyt se sitten läimäistään päin naamaani pienen ponitamman hahmossa, ja tunnen vanhentuvani sitä mukaa kun ne kaikki tunteet palaavat elävästi mieleeni ja muistoni nousevat pintaan.

Toisaalta, en minä mihinkään murheen alhoon ole vajoamassa. Siinä missä rautiaan sanat saavat minut tuntemaan oloni uupuneeksi, ne myös herättävät minussa hieman positiivisempiakin reaktioita. Kuinka pystyisin kuuntelemaan tätä kaikkea haudanvakavana? Ensialkuun voinen päätellä tamman toteamuksesta, etten ole ilmeisesti siitä pelottavimmasta päästä. Onhan saarella varmasti jotain jättiläishevosia jotka helposti talloisivat tamman jalkoihinsa, joten olen ihan tyytyväinen etten sijoitu listan kärkeen. Joku raja sentään. Mutta niihin reaktioita aiheuttaviin sanoihin palatakseni, Veronan ilmaisu saa minut jälleen pärskähtämään, jopa naurahtamaan pariin kertaan äänettömästi.
"Verenhimoista?" kysyn, ja toden totta suupieleni ovat kääntyneet ylöspäin ja korvat hörössä. Sävy on toki hieman sarkastinen ja huvittunut, mutta ilmeeni on varmasti hyväntahtoisempi kuin tapaamisemme alkupuolella.
"Tiedätkös, uskoisin että jos hyökkäisin kimppuusi, sinä hakkaisit minut mennen tullen", arvelen varsin totuudenmukaisesti. Olen ollut mukana edes hiukan vakavaa muistuttavassa taistelussa vain kerran, ja senkin kerran unohtaisin kernaasti. Tuhahdan ja käännän katseeni jälleen pois, edelleen pieni hymynpoikanen suupielessäni nyjien. Verenhimoista. Mitä vielä. Minusta se, että Verona ilmeisesti kuvittelee minun juoksentelevan ympäriinsä kaikki päivät etsimässä elävältä nyljettäviä poneja, on kertakaikkiaan niin absurdia ettei se voi olla kuin huvittavaa. Eihän tamma toki tunne henkilökohtaista historiaani, enkä minä sitä takuulla ala tälle selvittämään, mutta silti...

Jos olisin yhtään ikävämpi persoona, pelottelisin toisen luultavasti karkuun kuvailemalla kuinka todella syön aamiaisekseni kaikki eteen tulevat hevoset ja päivälliseksi vähän lisää, mutta kun en ole. Sitäpaitsi itsesuojeluvaistoni kehottaa minua olemaan ärsyttämästä Veronaa, etteivät sanani vain käy toteen. En ole sitä tyyppiä, joka pahemmin pitäisi ylimääräisestä kivusta - ei siis hampaita minun nahkaani kiitos.
"Et ole ilmeisesti tavannut viimeaikoina järin mukavia hevosia", totean tammalle siirtäessäni silmäni jälleen hänen suuntaansa. Sanon sen keskustelevaan sävyyn, yrittäen näyttää jokseenkin normaalilta. En kuitenkaan tiedä mitä tamma pitää normaalina, joten yritykseni rajoittuu lähinnä siihen, etten vedä korviani taaksepäin tai pahemmin liikuskele paikoillani. Minulle on suuri mysteeri miksi en ole vielä liuennut paikalta, mutta Veronallakaan tuskin on tarjota minulle vastausta siihen.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 06. Heinä 2011 12:56

Verona ei voinut kuin epäillä oriitta tuon katsellessa kaikkialle muualle kuin häneen. Ristiriitaista sinänsä, että tammasta sekä pois että kohti katsominen oli uhkaava ele - jos katsoi pois, juoni ehdottomasti jotakin ja kohti katsominen taas vaikutti Veronasta jonkinlaiselta haasteelta tai hänen kykyjensä ja voimiensa arvioimiselta. Tamma ei pitänyt kummastakaan, ja sen hän antoi myös näkyä päälle.
Verona vain huokaisi hiukan häkeltyneenä, kun ei muutakaan osannut. Ciervo oli oikeastaan oikeassa, kuka nyt seisoisi kyllästyneen näköisenä suhteellisen kiitettävän ajan aloillaan, jos aikoisi tehdä jotakin pahaa tyypille, joka taas seisoi vain vähän matkan päässä.
"Okei... Totta." rautias myönsi mietittyään pää sauhuten ensin jonkin aikaa. Verona ei tykännyt yleensäkään myöntää, että joku muu, kuin hän itse, olisi oikeassa. Mutta eiköhän tamma siitä vielä jotakin keksisi... Ei rautias päästäisi Ciervoa niin helpolla.

Tamma säpsähti silminnähden Ciervon naurahtaessa. Mitä nyt? Ilkkuiko ori häntä? Verona kurtisti kulmiaan ja painoi korviaan vielä hiukan taaemmas epävarman näköisenä, vaihtoikin painoa jalalta toiselle miettien kuumeisesti, mitä olisi tehtävissä, jos Ciervo nyt sitten naureskelisikin että okei, Verona, olit oikeassa, aion hakata sinut. Verona silmäili hiukan kiihtyneesti oriitta ja tunsi sydämensä takovan jossakin rinnassaan aikaisempaa kiivaammin. Lähes säälittävää, Verona.
"Taidat olla kannibaali." Verona epäili tähyillen kulmiensa sekä otsaharjansa alta oriitta. Vielä hän ei ollut kuullut sitä, että voisi mahdollisesti voittaa Ciervon tappelussa, joten... No, tietysti hän epäili oriista kaikista pahinta. Jos tuolla olisikin hirveät torahampaat tai jotakin muuta... Silmät jotka muuttuisivat punaisiksi tai vaikka piikit kavioiden pohjissa, sellaisistakin Verona oli kuullut puhuttavan kaukana omassa turvallisessa kotitallissaan. Veronan oli ikävä äitiä, siksi hän hetken näyttikin lähes masentuneelta.
"Sä olet aika paljon isompi." Verona huomautti pyyhkien mielestään tahdonhetikotiin- ajatukset. Nyt ei sopinut vetistellä, kun aivan hyvin saattoi olla tosikyseessä. Mutta miksi Ciervo vaikutti niin tavattoman huvittuneelta? Rautiasta suorastaan häiritsi sellainen.

En tiedä, onko se nyt niin koomistakaan, mutta siinä missä Ciervo halusi säilyttää välimatkan sekä rauhan, Verona... no, halusi aivan täysin samaa. Vaikka tamma vaikuttikin haastavan usein riitaa, ei hän sitten kuitenkaan pitänyt nahistelusta tai nujakoinnista, parempi vain kun ei koskenut kehenkään tai mihinkään ja pysyi omassa rauhassa. Onneksi Ciervo ei tosiaan vaikuttanut sittenkään kamalan vihamieliseltä, vaikka saattaisihan tuolla olla jokin suunnitelma takataskussa...
"No... kukaan ei ole yrittäny syödä mua, mutta..." Verona kallisti päätään korvat yhä taakse osoittaen ja nosteli jalkojaan hiukan levottoman oloisena. Pitäisikö sittenkin pinkaista karkuun, jos Ciervo sittenkin olisi kannibaali?
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 15. Heinä 2011 14:58

Toinen korvani liikahtaa tamman suuntaan jopa hieman yllättyneesti kuullessani tämän suorastaan myöntyvän sanoihini. Pitäisikö tässä nyt tuntea voitonriemua vai mitä? Toisaalta rautias ei näytä siltä, että olisi edelleenkään kovin vakuuttunut, joten vain nyökkään. Turha minun on häntä ehdoin tahdoin ärsyttää, Verona kun ei tunnu oikein pitävän siitäkään, että olen niin avoimen huvittunut hänen sanoistaan. Minä... mitä? Kannibaali? Voi olkaa kilttejä ja kertokaa joku mitä minä täällä teen vielä. Miksi en ole vielä lähtenyt menemään ja jättänyt Veronaa mulkoilemaan minun sijastani jotakin muuta? En tiedä. Ehkä minun käy tavallaan jopa sääliksi tammaa. Minua inhottaa myöntää, mutta Verona muistuttaa minua itsestäni. Muutama vuosi takaperin olin minäkin aivan varma siitä, että kaikki kavioiliset tahtoivat vähintäänkin nylkeä minut elävältä ja että jokikinen hevonen halveksi minua sydämensä pohjasta. Tosin siinä missä Verona kertoo epäilyksensä ääneen, minä piilottelin pusikossa ja toivoin hartaasti ettei kukaan näkisi minua, kunnes minusta sitten tuli tällainen kyynikko.
"Minun täytyy nyt kyllä tuottaa sinulle pettymys ja kertoa, että syön vain ruohoa", totean kuivasti Veronalle. Vaikka hän kuinka yrittäisi etsiä minusta jotain pelottavaa, mitään pitkäkyntistä petoa minusta ei valitettavasti saa tekemälläkään.

Katsahdan hieman uteliaasti Veronaa, kun tämä yhtäkkiä näyttää hetken ajan kovin surulliselta. Kauaa en tätä omituista näkyä ehdi kuitenkaan pohtimaan, sillä se taisi olla vain joku ohimenevä oikku. Verona mainitsee kokoeromme ja minä kohotan kulmiani.
"Niinpä", totean ja pieni virneenpoikanen käväisee suupielessäni. Se, että minä olen isompi ei luultavasti vaikuttaisi lopputulokseen mitenkään.
"Paremmat mahdollisuudethan minulla olisi jos olisin niin pieni ja vikkelä että ehtisin nopeasti karkuun", selvennän Veronalle, muuten tämä varmaan ottaisi lyhyen lausahduksenikin uhkauksena. Huokaan lähes äänettömästi ja huiskaisen hännälläni laiskasti ilmaa. Pikainen vilkaisu lampea reunustavien puiden latvojen yläpuolelle kertoo, että sademetsä taitaa taas pian muistuttaa siitä, miksi sitä kutsutaan sademetsäksi. Sama se, olen jo tottunut kastumaan viidesti päivässä läpimäräksi.

Katseeni liukuu takaisin Veronaan tämän puhuessa.
"No eikös se ole jo aika saavutus?" suustani lipsahtaa ennen kuin ehdin ajatella mitä sanon.
"Minä en ainakaan ajatellut rikkoa tilastoja", totean sen perään melko sävyttömästi. Säälin Veronaa, säälin itseäni. Itseäni siksi, että olen joskus ollut niin paljon Veronan kaltainen. Veronaa siksi, että minulla on aivan riittävästi omakohtaisia kokemuksia muiden epäilemisestä. En kuitenkaan anna sen näkyä päällepäin, koska Verona ensinnäkään ei varmaan välittäisi pahemmin säälistäni, ja toisekseen poni tuskin edes uskoisi jos kertoisin voivani samaistua häneen. Sama se, en minä ole mikään terapeutti, eikä minussa ole ainesta antamaan vertaistukea hermostuneelta vaikuttavalle rautiaalle.
"Mitä minä muka hyötyisin sinun kiusaamisestasi?" kysyn Veronalta, sillä hän ei vaikuta edelleenkään siltä että uskoisi minun olevan liikkellä ilman pahoja aikeita.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 17. Heinä 2011 19:00

Verona ei oikeastaan enää tiennyt, ollako vihainen, varuillaan vai voisiko jo rentoutua. Ei! Viimeinen ei tulisi missään tapauksessa kävisi päinsä, Ciervo oli arvaamaton villieläin, ties kuinka kauan ollut sillä saarella ja villiintynyt täysin... Ties vaikka olisi juuri se hullu, josta Lawless oli maininnut. Lawless itse ei varmaan olisi se, joten Ciervo saattaisi hyvinkin olla... Tai sitten se harmaa ori, tai sitten se musta. Hetkinen... Veronalle tulikin yllättäen mieleen, että eihän hän ollut tavannut kuin pelkästään oreja. Oliko saarella lainkaan muita tammoja..? Ei sillä, Verona saattoi tulla toimeen tammojen kanssa jopa surkeammin kuin orejen, joten ihan hyvä kai niin. Tai sitten ei. Tamma ei oikein itsekään tiennyt, mikä olisi ollut hyväksi hänelle, millaisessa seurassa hänen olisi hyvä ja niin edespäin. Tai no... Rautias oli sitä mieltä, että kotona hänen olisi hyvä, äidin kanssa. Silloin Verona voisi rentoutua ja olla oma itsensä, tyytyväinen itsensä...
Verona siristi silmiään ja hymähti hiljaa. Vai ruohoa? Niinhän tuo väitti...
"Pidän sua silmällä." tamma totesi lähes ärsyttävän kuivasti ja nyökäytti päätäänkin vielä niiden kolmen sanan päätteeksi.

Tamma itse ei ehtinyt panna merkille, että Ciervo olisi mitenkään ihmetellyt sellaista ilmettä. Oikeastaan Verona ei edes itse ollut huomannut, että hänen ilmeensä oli muuttunut jossakin välissä.
Ja jälleen hiukan epäilevästi tamma siristi silmiään. Miksi Ciervolla näytti olevan virne hetken aikaa huulillaan? Nyt tammaa epäilytti... Ja tietysti silloin piti näyttää myös kiukkuiselta. Jotakin orilla oli mielessään, eikä se voinut olla mitään hyvää, koska tuo vastasi sellaiseen vain 'niinpä' ja virnisteli päälle. Ai ai, Verona, sinun olisi pitänyt jo juosta karkuun...
"Et sinä mua huijaa." rautias huomautti ja kohotti toista kulmaansa. Ja ei, Verona ei oikeastaan huomioinut ympäristöään juuri sillä hetkellä... Kuka tahansa olisi voinut yllättää hänet. Sade taatusti tekisi niin, jos sattuisi ilmaantumaan ihan ykskaks.

Verona katsoi oria happamasti ja kallisti päätään. Ihme mielialavaihteluja rautiaalla... No, Verona kuitenkin vaikutti hyvin epäluuloiselta katsellessaan Ciervoa, kunnes tuo sitten ilmoitti, ettei aikonut pilata tamman hyvää putkea.
"Ja olisin mä sulle aivan liian sitkeä pala purtavaks." Verona totesi sitten, näytti hiukan rennomaltakin jo. Ilmeisesti tammalla alkoi taas olla hiukan luottavaisempi mieli Ciervon suhteen, mutta sellainenkin saattaisi muuttua aivan yllättäen ja täysin käsittämättömästä syystä.
"Jos sä olet joku suuruudenhullu, joka haluaa alistaa muut...." tamma kohotti kulmiaan lausuessaan sanansa kovin hiljaisella äänellä. Aivan kuin ei olisi halunnut kenenkään kuulevan...
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 31. Heinä 2011 00:43

[Hrrgh, anteeksi kestosta. ;_;]

Turvaltani karkaa turhautuneen, huvittuneen ja väsähtäneen välimaastoon sijoittuva tuhahdus.
"Ihan vapaasti", vastaan, vaikka parempi olisi varmaan pitää päänsä kiinni. Voisin vielä lisätä perään, että eipä tuo näyttänyt muuta tekevänkään, että olin jo pannut asian varsin selväsi merkille. Mikä minun ongelmani mahtaa olla, kun tuppaan ärsyttämään ventovieraita ihan tahattomasti? Ravistan päätäni karkoittaakseni kaikenlaisia lämpimän ilman houkuttelemia pörriäisiä, mutta melko hillitysti. Rautiaalle tuskin tuottaisi mitään ongelmia tulkita sekin ele tappeluun yllyttämiseksi. Tosin en ole ihan varma, pystynkö muutenkaan välttämään yhteenottoa tätä menoa, Verona kun varsin selvin sanoin ilmoittaa ettei usko minua.
"Vaikuttaako siltä, että yritän? Tai unohda, taidan jo arvata vastauksen", tokaisen kuivasti.
"Eivätkö huijarit yleensä näytä ennemmin ovelilta kuin puolikuolleilta?" tuhahdan katsellen rautiasta. Minä kallistun hyvin vahvasti jälkimmäiseen, etenkin kun kohta taidan kaiken muun hyvän lisäksi vielä valua vettä...

"Uskon", totean tammalle kuitenkin jo hiukan ystävällisempään sävyyn. Tai ehkä ystävällinen ei ole oikea sana, vaan ennemminkin neutraali. Joka tapauksessa rautiaan edes aavistuksenomaisella rentoutumisella on vaikutuksia minunkin käytökseeni. Vaikka todennäköisesti täräyttäisin kohta taas jotain joka saisi Veronan epäilemään minua kahta kauheammin.
"Tiedätkös, minä olen useimmiten se jota potkitaan päähän", hymähdän rautiaalle. Ei sillä, että se kuuluisi ponille missään määrin, mutta toteanpahan kuitenkin. Harvemmin maailmanvalloittajat ovat itse altavastaajan asemassa jatkuvasti.

Ja sitten taivas aukeaa ja oksentaa niskaamme. Kuulin kyllä sateen kohinan jo hetki sitten, mutta ilmeisesti keskityin puhumiseen, joten nyt en pysty hetkeen muuta kuin pärskimään vettä sieraimistani ja siristelemään silmiäni. Ei kestä kauaa kun olen aivan uitettu, mutta pahin kaatosade alkaa mennä ohi melkein heti - ainakin pystyn erottamaan taas ympäriltäni jotain eivätkä korvani täyty pelkästään sateen kohinasta.
"Jos olisin joku suuruudenhullu kaikkivaltias, niin eikö sateenkin olisi pitänyt kiertää minut ja kastella vain sinut?" kysyn äänellä, jonka pitäisi kantaa sateen yli. En liikahdakaan mihinkään, turhaa se olisi, kaikkialla on kuitenkin yhtä märkää. Sitäpaitsi minulla tuntuu olevan joku kummallinen tarve vakuuttaa Verona siitä, etten ole missään määrin vaarallinen tai pahantahtoinen, mikä ei pitkällä tähtäimellä varmaan ole kovin hyvä asia.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 02. Elo 2011 13:11

//Ei mitään, ihan rauhassa vaan xD

Veronaa epäilytti se, miten helposti ori tuntui luovuttavan. Eikö Ciervolla oikeasti ollut mitään taistelutahtoa? Saatika sitten päättäväisyyttä... Jos jotakin juoni, kannatti hiljalleen ottaa itseään niskasta kiinni eikä näyttää väsyneeltä. Paitsi että Verona edelleen epäili sen olevan vain katala juoni... Tamma ei voinut rentoutua hetkeksikään. Siinä oleminen oli vaarallista.
Verona siristi epäuskoisena silmiään ja kallisti päätään aavistuksen verran vasemmalle. Oliko Ciervo nyt ihan tosissaan? Joko ori piti häntä pilkkanaan tai sitten Ciervo ihan oikeasti oli vain kyllästynyt eikä aikonutkaan käydä hänen kimppuunsa. Jotenkin Veronan oli vaikea uskoa sitä... No, siksi hän ei uskonutkaan. Kätevää, vai?
"Mistä tiiät, arvaatko oikein." Verona huomautti ja pärskähti hiljaa. Hiukan se otsaharja taas aiheutti näkökentän pienenemistä, mutta ei hätää... Veronan kaikki muut aistit olivat aivan täysillä mukana, Ciervoa vahtimassa.
"Sähän just oletkin ovela." tamma naurahti hiukan kyllästyneen oloisena.
"Sä näytät just tolta jotta pääsisit yllättämään." Verona jatkoi ja virnisti sitten jo huomattavasti pirteämmin. Ilmeisesti tamma oli päättänyt vahvasti, että Ciervo oli verenhimoinen julmuri. Ei ollut lainkaan varmaa, saisiko mikään Veronaa vakuuttuneeksi siitä että ori ei oikeasti ollut aikeissa tappaa häntä.

Verona hymähti hämmentyneenä. Hiljalleen hänen uskonsa siihen, että Ciervon aikeet olivat pahoja, alkoi hiipua pois. Tosin vain osittain. Kokonaan Verona ei sellaisista ajatuksista varmastikaan luopuisi ikinä, koska rautias epäili kaikkia ja kaikkea eikä luottanut kuin juuri ja juuri itseensä. Joskus tamma pelkäsi jopa omaa mieltään...
"Kuka tollasta gangsteria potkis?" Verona kysyi ehkä enemmänkin uteliaana kuin epäileväisenä... Vaikka epäilipä tamma silti. Ciervoa silmiin tuijottamalla Verona kuitenkin väkisinkin huomasi, ainakin toisinaan, ettei ori vaikuttanut kamalan valppaalta siinä mielessä, että tuo olisi onnistunut ketään yllättämään...

Ajatuksiinsa uppoutuneena Verona ei ollut huomannut, että sade lähestyi. Ja kun se sade sitten putosi niskaan, Verona säpsähti ja oli valmiina hyökkäämään Ciervon kimppuun. Oikeastaan tamma ehtikin ottaa pari varsin voimalla maahan lyötyä askelta kohti oria, kunnes sitten tajusi että sadehan se vain. Mutta Ciervoa hän tuijotti silti kuin riivattu.
"En tiedä..." Verona mutisi ehkä turhan hiljaa, ehkä Ciervo ei kuulisi. Sade piiskasi tamman tuuheat jouhet märiksi ja littanoiksi vasten kaulaa. Verona ei lähes nähnyt mitään, toinen silmä oli kokonaan otsaharjan takana piilossa, toinen tuijotti Ciervoa vähän hämmentyneen ja eksyneen näköisenä. Verona ei kai tajunnut että näytti siltä... Mutta kunhan rautias vain tajuaisi, moinen ilme katoaisi taatusti jäljettömiin.
Herne
 

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Sasu » 16. Elo 2011 19:58

Naurahdan huvittuneesti Veronan sanoille, saisi rautias siitä millaisen sätkyn tahansa.
"Eivät minun yksinkertaiset aivoni pysty noin monimutkaisiin suunnitelmiin", tuumaan kulmaani kohottaen. Hän.. minä... tämä tilanne... Koko touhun absurdius alkaa melkein naurattamaan. Tai siis - päällimmäisenä tunteena mielessäni pyörii turtuneisuuden lisäksi epäusko tätä kaikkea kohtaan. Voiko joku todella olla noin epäluuloinen, tai toisaalta noin hyvä näyttelijä? Miksi minua edes kiinnostaa koko kysymys? Toisaalta, jos käännän selkäni Veronalle, saanko kohta tuntea hampaat niskassani? Pitääkö minun seistä tässä siihen asti, että rautias kävelee tiehensä? Rajansa kaikella.

Kohtaan rautiaan katseen jälleen hetken ajan, tämän esittäessä minulle kysymyksen.
"No, sinä tunnut olevan aika innokas", tuhahdan. "Vaikka niin tuntuvat kaikki muutkin."
Tai sitten se olen vai minä itse, joka katsoo parhaaksi saada potkun päähänsä silloin tällöin. Toivottavasti kukaan ei ikinä pyydä minua selittämään tuon lauseen ristiriitaisuuksia...
"Vaikka hyvinhän tämä meidän juttutuokiomme on tähänkin mennessä sujunut", totean toisen suupielen kääntyessä väsyneeseen hymyyn. Voi taivas... Auringon melkoisen tehokkaasti pimentävät pilvet eivät ainakaan saa vireystilaani muuttumaan missään määrin paremmaksi, eivät henkisesti eivätkä fyysisesti. Olen jo tottunut siihen ajatusmaailmaan, että tilanne voi aina muuttua huonommaksi. Vaikka eipä kaatosateellakaan niin väliä ole, se tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Jouhiani liikauttavassa tuulahduksessakin on jo sateen haju.

En taida kuitenkaan olla ainoa, jonka niskaan ryöpsähtävä vesi onnistuu yllättämään. Mitä nyt silmäkulmasta naamaani liiskautuneiden jouhieni ohi näen, Verona ottaa pari tarmokasta askelta minua kohti, ja jää sitten tuijottamaan. Ravistelen päätäni veden valuessa korviin ja sieraimiin ja kaikkialle muuallekin. Verona saattaa vastata jotain, mutten saa siitä kunnolla selvää. Tuskinpa hän ainakaan myönsi minun olleen oikeassa, ellei ihmeitä tapahdu. Vaikka toisaalta, lakkaa sadekin melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut, ja kohta huomaan seisovani jalat edelleen ihan samoissa paikoissa kuin äsken, likomärkänä, mutta ainakin pystyn taas hengittämään hukkumatta kaatosateen laantuessa tihkuksi. Ravistelen itseäni tarmokkaasti ja katsahdan Veronaa.
"Sinun on ihan turha syyttää minua sademetsässä yllättävästä sateesta", totean hiukan pisteliäästi, arvellen, että rautias voisi hyvinkin tehdä niin. Katsahdan edelleen harmaalle taivaalle ja nuuhkaisen tuultakin, siirtäen katseeni kuitenkin takaisin ponitammaan.
"Pistätkö kauheasti pahaksesi, jos lähden menemään?" kysyn Veronalta yllättävän neutraaliin sävyyn. Minulla ei ole sen vertaa ylpeyttä, että tuottaisi ongelmia kysyä omasta poistumisestani rautiaalta. Ehkä näin pystyisin varmistamaan sen, ettei tamma loikkaisi takaapäin kimppuuni kuin puuma konsanaan, jos vain kääntyisin ja painelisin tieheni.

[Ciervolla alkaa tulla mitta täyteen. x'D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Ja 18 senttimetrin ero.

ViestiKirjoittaja Herne » 22. Elo 2011 15:07

Verona epäili silti. Kuten tavallista. Verona epäili aina, kaikkia ja joka paikassa... Ajalla ei ollut merkitystä, vuodenaika oli yhdentekevä eikä tamma saisi siis koskaan rauhaa levottomalle mielelleen, joka luultavasti pysyisi samanlaisena ikuisesti. Verona tuskin ikinä tulisi hyväksymään sitä tosiasiaa, etteivät kaikki olleet pahoja.
Se kun vain oli mahdotonta.
"Kylläpäs." Verona vastasi päättäväisesti eikä todellakaan edes harkinnut sitä, että Ciervo voisi olla oikeassa sittenkin. Tuo ori näytti juuri sellaiselta ovelalta, muita pompottavalta ja kaikkea ja kaikkia hallitsevalta paholaiselta, jota ei pysäyttäisi mikään eikä kukaan...
"Sä olet vaan hyvä piilottamaan sen..." rautias jatkoi ja kohotti toista kulmaansa hiukan kysyvästikin. Pakkohan hänen oli Ciervoltakin kysyä uudemman kerran, oliko tuo aivan tosissaan sanonut niin.

Ponitamma lähes järkyttyi Ciervon sanoista. Hänkö muka potkisi muuten vain? Tai no... Sitä Ciervo ei varmaan ollut ihan tarkoittanut, mutta niin Verona sen nyt sitten ajatteli.
"Minä en potki ketään ilman syytä!" Verona julisti lähes huvittavan juhlallisella äänellä ja höristi korviaan kuin osoittaakseen olevansa rehti ja kunnollinen epäluuloisuudestaan huolimatta. Aivan totta, Verona ei ikinä, ei ikinä alentuisi potkimaan ketään ilman painavaa syytä... Hän ei ollut niin kuin ne muut, hän oli kunnollinen ja hyvin kasvatettu tyttö, joka tottelisi kiltisti äitiään, jos tuon kanssa kykenisi kommunikoimaan. Välimatka vain oli aivan liian pitkä sellaiseen... Siispä Verona tekisi kuten kuvitteli äitinsä tahtovan, vaikka eipä varmaan tamman äiti haluaisi tyttärestään niin epäluuloista ja aggressiivista... Mutta väliäkös sillä, koska Verona kuvitteli tekevänsä äitinsä tahdon mukaisesti.

Todella, siinä Verona sitten vain muutaman hetken jälkeen tajusi seisovansa kuin mikäkin idiootti, korvat nyt hörössä sen sijaan, että ne olisivat kadonneet lähes liioitellun tuuhean jouhipehkon sekaan. Hengittäminen oli monestakin syystä vaikeaa, jonka takia Verona pärski hämillään tuijottaessaan silmät suurina edessään seisovaa oria. Märät jouhet painoivat ainakin kymmenen kiloa, elleivät enemmänkin... Siltä Veronasta tuntui, ja se vain voimisti tamman halua vajota maan alle.
Sade lakkasi lähes kokonaan, Veronan ilme ja olotila pysyi.
"M-minä..." Verona aloitti ja henkäisi yhä näyttäen yhä siltä, kuin olisi ollut pahemman kerran kujalla. Hetken jälkeen tamman ilme kuitenkin taas muuttui tuimemmaksi ja päättäväisemmäksi, jonka seurauksena korvatkin osoittivat taas takaviistoon.
"En." tamma vastasi topakasti ja yllättävän vähäsanaisesti. Jos rehellisiä ollaan, Verona ei keksinyt mitään sanottavaa... Hän koki nolanneensa itsensä, ja meni siksi aivan lukkoon.

"Mhm... Moi." Verona mutisi oltuaan hetken aivan hiljaa. Ciervon kastetta vältellen tamma peruutti muutamia askelia ja heitti sitten ympäri varsin lennokkaasti. Olkansa ylitse Verona vielä kääntyi katsomaan oria, hämmentyneen näköisenä, mutta muutaman sekunnin kuluttua tamma jo lähtikin oitis laukkaamaan poispäin Ciervosta. Se tuntui rautiaasta helpommalta tavalta selvittää tilanne... Kun antoi vain kavioiden rummuttaa tasaista rytmiä tantereeseen samalla, kun maisemat vilisivät ohitse ja se selkeästi luonnonvoimia hallitseva ori jäi taakse... Verona oli suhteellisen vakuuttunut siitä, että Ciervo osasi oikeasti taikoa sadetta. Siinäpä yksi syy lisää siihen, ettei tamma enää kääntynyt katsomaankaan enää taakseen, vaan sydän hakaten jatkoi eteenpäin yhä kiihtyvällä tahdilla.

Verona poistuu, livistää muualle...
//Voi Ciervoa... Varmaan vähemmästäkin! xD
Mutta kiitoksia pelistä! :3
Herne
 

Seuraava

Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron