Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

Onlinealue kattaa kaikki Caralian pelialueet. Alue, jolle peli sijoittuu, tulee merkitä pelin otsikkoon (esim. "tasankohevoset - lehtimetsä" -> TH LM tai TH ja täsmennys peliviestin alkuun). Lyhenteet nähtävillä täältä Onlinessa pelataan nopeatempoista peliä pelaajien ollessa samaan aikaan paikalla. Pelin jäädessä kesken se jäädytetään.

Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 11. Syys 2014 22:50

[ Amethyst ja Dark Iris~ Paikkana yhteismaa ja pohjoinen lampi. ]

Yö oli laskeutunut jo mailleen jättäen koko saaren laumoille yhteisesti kuuluvan kauniin sademetsän hiljaiseksi ja melkein koskemattomaksi. Koska ympärilläni oli niin hiljaista, yritin itsekin hiipiä hyvin hiljaa ja varovaisesti metsän läpi ikään kuin olisin särkenyt jotain tärkeää ja merkityksellistä, mikäli pitäisin ääntä. Tietäähän sen, saduissa ja muissa mainitut olennon ja elämänmuodot eivät pitäneet metelistä ja juuri tänä yönä olisin melkein voinut kuvitella kohtaavani jonkin satuolennon taivaltaessani kohti suuntaa jossa uskoin joen virtaavan.
Tämä maagissävytteinen tunnelma saattoi tietysti johtua siitäkin, etten tyypillisesti ollut usein käynyt tällä suunnalla. En myöskään usein pistänyt suurta päätäni hieman kostealta ja pimeältä tuntuvaan sademetsään, joten vieras maasto yhdistettynä vieraaseen ilmanalaan saattoi tehdä mielikuvitukselleni tepposet.

Niin tai näin, minun oloni oli pohjoiselle lammelle saavuttaessa jokseenkin harras ja varoin tarkkaan pelästyttämästä satuolentoja, pieniä eläimiä ja vaikkapa mahdollisesti lammessa uivia kalojakin. Vedestä ei heijastunut tähden tähteä vaikka illat alkoivatkin olla jo pimeät, sillä koko päivän oli ollut vähän pilvistä ja jopa koleaa. Sademetsässä yön vilpoisuutta ei ehkä samalla tavalla huomannut, mutta ylängöllä alkoi kyllä jo haistaa syksyn ja muistaa talven.
Mietteliäästi hymistellen vein varovaisesti kulkuni lammen äärelle ja laskin pääni alemmaksi sammuttaakseni janoni. Pidin kuitenkin juodessanikin aistini valppaina, sillä tiesin näissä metsissä vaeltavista kissapedoista vaikken ollut sellaisia koskaan kohdannutkaan ja osasin kunnioittaa niitä muistaen elävästi sen, kuinka kasvojani halkovat arvet olivat syntyneet.

Kauanko siitäkin jo mahtoi olla? Hassua etten enää osannut tarkalleen sanoa, vaikka itse tilanteesta minulla olikin muistikuvia. Samoin mieleni täytti edelleen haikeus muistellessani mereen vajonneita ystäviäni, mutta tuska oli silti jo haaleampi kuin vaikkapa Merelin kuolemasta jäänyt sydänalan pakotus.
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 20. Syys 2014 23:21

DARK IRIS

Olen kulkenut suoraan ylängöltä eteenpäin, en edes tiedä enää miten pitkään. Päiviä kai, olen seonnut laskuissa.
Olen nukkunut vain kun on ollut pakko, silloinkin huonosti. Kun suljen silmäluomeni niin niiden takana roiskuu veri ja näen uudelleen ja uudelleen Zoen makaamassa maassa elottomana. Tunnen sen kauhun mikä minulla oli siitä että hetkeen en älynnyt lopettaa, että en tuntenut sääliä enkä armoa.
Pelkään mitä minusta on tulemassa jos en saa itseäni kokoon.
Ja miten se enää voisi onnistua?
Olen niin yksin.

Alan olla jo itsekin kyllästynyt siihen että se tuntuu olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus että vaalea pilkullinen karvani on kuivuneen veren peitossa. Turvassani, niskassani ja kaulassani on Zoen puremajälkiä, mutta en minä niitä oikeastaan edes tunne. Jalkani on heikommassa jamassa kuin aikoihin, mutta pakotan sen silti juoksemaan. Juoksemaan kauas, kauas pois kunnes kaatuisin.
Ja uskon että silloin en enää nousisi.
Ei minua omat kipuni ja haavani juurikaan sureta taikka liikuta, ei, vaan se että turpani, kaulani ja ryntääni ovat yltä päätä Zoen veressä.
Ja se inhottaa minua.
En minä ole oikea henkilö pelastamaan sinua omasta helvetistäsi.
Mutta kuka minut voisi pelastaa?
Ei ollut enää ketään.
Itse minä en siihen kykenisi.
Miten pian minä murtuisin lopullisesti?
Se tuntuu olevan jo liian lähellä.

Rymistän läpi sademetsän tuntuen että takerrun joka ikiseen vastaantulevaan oksaan ja kasviin. Aina jouheni tarttuvat jonnekin ja silloin katseeni valuu taas mielipuolisuuteen kun en pääse eteenpäin ja riuhdon itseäni hädissäni irti niin että harjatukkoja irtoaa.
Jokainen kivi ja kanto tuntuu tulevan suoraan kavioideni tielle ja joka kerta olen vähällä kaatua.
Tuntuu etten kohta enää saa henkeä kun tämä kuristava tunne tuntuu vain pahenevan ympärilläni mitä enemmän ajattelen.
Miten minä voisin enää ikinä lopettaa pakenemasta?
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 21. Syys 2014 00:23

Juotuani vetäydyin melko nopeasti veden ääreltä ja tarkistin ympäristöni nopeasti. Tämän aikana veden pinta oli puolestaan jo tyyntynyt sen verran, että saatoin jo laskea katseeni veden pintaan ja katsella ainakin puiden kuvajaisia vaikken pääsisikään nauttimaan tähdistä vielä tänään. Puutkin ovat enemmän kuin mukavia ja kyllä minä ainakin valitsisin ennemmin metsän, kuin ulkoavaruuden. Avoin ylänkö täytti mieleni kuulaudella, mutta taivas saattoi toisinaan olla liiankin paljas ja avaruushan oli vielä jotain aivan omaa luokkaansa.
Ja sitä paitsi, puut paljastivat asioita ympäristöstä eri tavalla kuin tähdistöt. Nytkin läheltä kuuluva varovainen rasahdus sai minut sävähtämään ja kääntämään sinne kiireesti pääni. Hälytys osoittautui suuren, ehkä värikkäänkin linnun myötä turhaksi mutta tähdistä on siitä huolimatta sanottava että ne eivät anna aiheellisia tai turhia varoituksia: tähdet eivät rasahtele saalistajan tullessa.

Tähän ajatukseni olivat ihan aiheesta kiinnittyneet jopa silloin, kun ajattelin puita ja avaruutta. Näissä metsissä täytyi pitää varansa ja mikä minua sitten tänään valvottikin, oli se oikeastaan siunaus sinänsä. Minä en nimittäin rehellisesti sanottuna uskaltaisi nukkua tässä itselleni vieraassa ympäristössä: Ties minkä lintujen saattoi kuulla huutavan puiden siimeksessä ja tuoksuja en tuntenut, en samalla tavalla kuin havumetsää tai ylänköä kulkiessani. Tämä teki minut hermostuneeksi samoin kuin tietoni suurista kissoista, enkä suinkaan ollut täysin levollinen vaikka yritinkin olla sitä.
Ehkäpä en viipyisi täällä kovin kauaa, lepäisin vain hetken ja lähtisin vähintäänkin lähemmäksi suota yöpymään?

Näihin lähtöajatuksiini minä jäin, kun kuulin ihan pian metsän alkavan kohista jossain lähellä. Kuulosti pahasti siltä, että joku yritti suorastaan väkivalloin työntyä sademetsän halki ja että tällä jollakulla - tai jollakin - oli kova kiire. Minä kääntelin pelästyneenä päätäni, yrittäen tavoittaa äänen suuntaa ja peruutin samalla lähemmäksi lampea päästäkseni kauemmaksi tummasta öisestä metsästä.

Mikä se oli ja missä se oli?
En uskonut, että yksikään kissapeto lähestyisi saalistaan tuolla tavalla, mutta säikähdettyäni en enää ollut yhtään niin varma tästäkään uskomuksesta.
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Syys 2014 00:49

Tiedän että lähestyn lampea - olin sen verran monta kertaa rymynnyt nimittäin tässä sademetsässä. Harvemmin tosin pää mitenkään selkeänä, eikä se ole sitä nytkään. Tällä kertaa syy ei tosin ole Magic Drinkin juomien, joskin itse asiassa ne tuntuvat vetävän minua nytkin puoleeni. Ainoa haittapuoli on se että aiheuttaisin luultavasti yleistä pakokauhua tämän verisen olemukseni kanssa sekä aivan liikaa kysymyksiä joihin en todellakaan halunnut vastata.
No, sekava ajatuksenjuoksuni onkin päätynyt siihen että lammella voisin pestä veret ja kauhut pois päältäni jonka jälkeen voisin mennä hukuttamaan viimeisetkin ahdistavat ajatuksenrippeeni siihen lohdulliseen valheelliseen pumpuliin joka oli minulle jo aivan turhankin tuttu. Juomiin jotka antaisivat minulle edes sekuntin sitä unohdusta jota minä niin janosin pystyäkseni edes jotenkin elämään itseni kanssa.

Jälleen yksi oksa osuu minuun, se tökkää ensin kipeästi kaulaani jääden siitä jouhiini ja kiroan. Päästä minut irti, luojan tähden, päästä minut pois, minä pyydän, minä rukoilen. Anna minun olla. Anna minun päästä pois, päästä pakoon, älä estele minua. Ole niin kiltti.
Lopulta nykäisen väkivalloin päätäni jolloin kuulen että oksa naksahtaa ja tunnen miten jouhiani repeää irti. Oksa jää riippumaan surullisesti katkenneena varteensa juuri ja juuri kiinni, kasa valkoisia jouhia mukanaan. Minun vauhkona kiiluvat silmäni vilkaisevat sitä vain ohimennen, etäisesti sitä enää ajatellen, ja sitten lähden taas liikkeelle niin lujaa kuin pienistä harmaista kavioistani suinkin ikinä pääsen.
Kompuroin ja ryskään eteenpäin voimalla kunnes puistikko harvenee jo sen verran että erotan lammen veden kaukaisen välkkeen.
Kun sitten näen jonkun suuren tumman hahmon kuitenkin olevan myös lammella, pakokauhu sykkää jälleen kurkkuuni asti. Henkäisen syvään, ja vaikka en erota hahmosta muuta kuin että se on joku, se saa minut tarpeeksi henkisen romahduksen partaalle että minä noh, kirjaimellisesti romahdan.
Kompastun nimittäin lopullisesti jalkoihini tuon epämääräisen näyn edessä, ja sen ajatuksen että minä joutuisin tapaamaan jonkun enkä pääsisi pakoon.
Ja niin minä kaadun, kaadun pitkin pituuttani pusikkoon.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 21. Syys 2014 01:29

Äänten lähestyessä en voi juuri muuta, kuin seisoskella aloillani, sillä jos olisin lähtenyt juoksemaan niin olisin myös saattanut juosta lähestyjää suoraan vastaan. Lisäksi jokin sai minut hetki hetkeltä vahvemmin uskomaan, että kyseessä oli toinen hevonen - ehkä hajanaisen napseen ja muun metelin seasta alkoi tämän henkilön lähestyessä erottaa kavioiden jyskettä? En ole ihan varma, koska yhtä kaikki olin edelleen melko huolissani siitä mitä tuleman piti enkä venyvien minuuttien aikana voinut muuta, kuin kuunnella tihentyvää sydämen jyskettäni ja maistella omaa säikähdystäni yrittäen samalla järkeillä tilannetta vähän tutummaksi ja rauhoittavammaksi.

Lopulta olin kuitenkin erottavinani pimeästä sademetsästä jotain vaaleaa ja olinkin jo melko varma siitä, että kyseessä oli toinen hevonen. Kohotin päätäni yhä äimistyneen pelästyneenä, mutta myös huolestuneena. Mikä tämän tuntemattoman sai juoksemaan kuin peto kintereillään, peto itsekö?
Juuri kun uskoin, että katseemme olisivat saattaneet kohdata ja suuni oli aueta kysymään mitä tapahtui, havaitsin kaksi asiaa jotka kuitenkin kahlitsivat kielenkantani ja veivät kysymyksen päästäni. Ensinnäkin, minä haistoin veren ja pelästyin tajutessani, ettei täman vaalean ryntäitä kenties kirjonutkaan tumma kuviointi. Toisekseen, hän romahti kasaan ja kaatui pusikkoon kuin olisi tullut nuolella ammutuksi.

Minä en enää sen pidempään ajatellut puita tai tähtiä tai mahdollisia kissimirrejä metsikössä, vaan ryntäsin apua tarvitsevaa kohti pimeydessä. Kysymyksiä en huutanut, koska haistoin ilmassa leijuvan veren hajun ja näin hänen kaatuvan, kuin...
Niin, kaatuvan kuin kuollut. Mitä sitä sanaa vaikutti enää pelätä, kaikki vain kuolivat täällä päin. Taasko joku? Kuka?
Hidastin häntä lähestyessäni, jotten sotkisi loukkaantunutta kavioihini ja kumarruin häntä kohti.
"Hei! Pysy her...", aloitin.

Ja kaikki kunnia yrityksestä, koska lauseeni katkesi samalla kuin tihentynyt hengityskin.
Iris. Sademetsän kasvien joukkoon oli painunut Iris kuivunutta verta rinnuksillaan ja kasvoillaan, painunut sinne kuin hengetön. Enää aikailematta painoin pääni alas ja turpani hänen turpaansa vasten kuullakseni tai tunteakseni tai muutoin aistiakseni hengityksen, edes pienen. Kyllähän hän tuntui vielä haukkovan happea kovastikin, mutta kuinka pitkään jos hänen tilansa oli tämä?
"Pysy... pysy hereillä", jatkoin aiemmin alkaneen lauseeni loppuun, sillä se tunttui tärkeältä. Ääneni oli kuitenkin muuttunut jämerän huolestuneesta käskystä pyytäväksi kuiskaukseksi - pysy hereillä, pysythän?
Minun oli niin helppo kuvitella tämä paljon kärsinyt lumihevostamma tekemässä juuri päinvastoin, että olin hetken melko varma siitä että omatkin jalkani pettäisivät tänne lammen rannan pusikkoon.

[ Jäät. ]
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Syys 2014 14:10

Hengitykseni tihenee ja tihenee silkasta kauhusta. Minusta tuntuu että päässäni pyörii niin pahasti että nyt se oikeasti tapahtuu, nyt minä menetän viimeisetkin rippeet järjestäni. Vaikka silmäni ovat auki, minusta tuntuu että en näe mitään muuta kuin välkkyvää roiskuvaa verta edessäni ja sen katseen, sen katseen joka ei näyttänyt mitään. Ja sen kauhun ja ahdistuksen minkä se minussa aiheutti, sen pakonomaisen tarpeen saada siinä näkymään jotain. Kuinka usein minä itse olinkaan ollut ilmeetön ja tunteeton?
Siltäkö niistä muista piruparoista oli tuntunut kun olivat minut kohdanneet tunteidensa puuskissa, olivatko he halunneet iskeä kiinni minuun, pakottaa tyhjän tyyneyden pois kasvoiltani?
Mutta se oli niin vakaa suoja. Niin vakaa, niin järkkymätön, se antoi tunteen että oli kontrollissa itsestään ja mikään ei voinut satuttaa.
Ja kuinkahan hyvin se onnistui?

Makaan keskellä ryteikköä yhtenä epämääräisenä myttynä. Jalkaa jomottaa, sitä jomottaa niin paljon että pelkästään siitä syystä voisin kiljua mutta en minä juurikaan keskity siihen. Minulla olisi nyt niin monta muuta syytä huutaa sydämeni pohjasta.
Kyyneleet pusertuvat jälleen silmäkulmistani ja minun tekisi mieleni kieltää niitä. Ei, ette te saa! Minä en itke, en koskaan. En halua. En halua että kukaan näkee sen miten heikko olen.. Ei, minä tarvitsen naamioni takaisin, tarvitsen sen niin pian.. Olo on niin suojaton. Minun täytyy koota itseni, pakko, joku näkee...

Et sinäkään jättäisi minua metsään lojumaan tuossa kunnossa.

Anna anteeksi, ole niin kiltti ja anna anteeksi...
"An...antakaa anteeksi...", painan silmäni kiinni ja kyyneleet painuvat poskiani pitkin ja minä en kestä enää.
Haluaisin vain itse repiä itseni kappaleiksi jos sitten voisin lakata tuntemasta.

Aistin vain kuin jonkin utuisen verhon takaa että se tumma lammella ollut hahmo lähestyy minua. Haluan päästä pakoon, päästä niin äkkiä, ja minun tekisi mieleni nousta ja vain juosta toisen ohi ennen kuin hän kerkeisi edes tajuta että olin siinä. Mutta minä todella olin paennut kunnes kaaduin, ja minun juoksemaan pakotettuja jäseniäni sattuu niin kovasti että voisin huutaa ja tuntuu että ne eivät enää tottele.
Paniikki silti pahenee jokaiselta askelelta jonka kuulen lähestyvän ja kun lopulta avaan silmäni ja kohtaan sen mitä edessäni on ja kuulen sen äänen, minusta tuntuu että aivan kaikki pysähtyy lopullisesti.
Pysy hereillä.
Ja minä huudan, minä huudan niin lujaa kuin kurkustani ikinä kuuluu ja tiedän että nyt se on lopultakin tapahtunut, olen menettänyt kaiken järkeni. Tai sitten olen kuollut, en edes tiedä enää, mutta kauhu jyskää rinnassani kovempana kuin koskaan ja minä kompuroin pystyyn sydän niin täynnä kauhua että olen halkeamaisillani. Minä kompuroin taaksepäin, kauemmas tuosta menneisyyden aaveesta joka tuli lopulta hakemaan minut sulaan hulluuteen ja pudistelen päätäni rajusti niin että jouheni iskevät kaulaani kuin piiskaten.
"ÄLÄ TULE LÄHELLE!" niin minä huudan lopulta kauhussani, peruuttaen tärisevin jaloin kauemmas, katse vauhkona, tietämättä enää miten ikinä selviäisin.
"Älä... ole kiltti, älä...", soperran mielipuolisena, itkeminen alkaa vavisuttaa kehoani ja rintaani puristaa. Alan haukkomaan henkeä yhä tiheämmin ja tiheämmin katsoessani edessäni seisovaa punaruunikkoa valkopäistä oria, kunnes lopulta alan hyperventiloimaan.
"Minä en...", ääneni kutistuu kasaan ja peruutan vielä lisää kunnes tasapainoni pettää jälleen törmätessäni johonkin ja kaadun polvilleni, "minä en saa henkeä......."
Minusta tuntuu kuin joku painaisi pehmeää pumpulia vasten päätäni ja silmissäni mustuu ja tiedän että tajuntani lähteminen olisi enää vain sekunneista kiinni.

Anna mun mennä,
älä päästä irti
Ota musta kiinni,
älä koske minuun
Anna mun mennä,
älä päästä irti
Älä koske minuun,
ota mut syliisi
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 11. Joulu 2014 22:13

Tätä en ollut osannut odottaa, en yhtään ja siksi minä varmaankin ymmärrettävästi pelästyn. Iris alkaa nimittäin huutaa ja kovaa hän huusikin, pitkäänkin vielä. Itsekin säpsähdän järkyttyneenä kauemmaksi huutavasta tammasta ja olen vaistomaisesti perääntynyt parin metrin päähän siihen mennessä, kun Iris itse alkaa kompuroida ylös ja kauemmas ja ylipäätään ilmeisesti pois päin minusta.
"Mit... Iris, rauhoitu... Rauhoitu, rauhoitu... Ei hätää", yritän soperrella hieman pelästyksestä toinnuttuani, vaikken uskokaan, että hän kuulisi ääntäni juuri nyt oman äänensä ylitse. Iris kieltää minua tulemasta lähemmäksi, joten en missään nimessä tee niin - en vaikka koko kehoani särkee halu astua hänen luokseen ja rutistaa hänet suojelevasti lähemmäksi, kuin painajaiseen heränneen varsan. Niinhän sitä tehtiin, otettiin viereen ja halattiin ja keinuteltiin ees taas, jotta paha uni menee pois? Niin minun äitini teki silloin harvoin, kun olin saanut aiheen pelästyä varsana jotain.

Toisaalta, jos tästä kerrassaan hysteeriseksi muuttuneesta tilanteesta täytyi jotain hyvää etsiä niin se oli se, että hän ainakin oli elossa. Sitähän minä olin ensimmäisenä murehtinut nähdessäni hänen kaatuvan heinikkoon ja huomatessani kaiken sen veren.
Ja sitä minä murehdin nytkin, kun Iris vajoaa uudelleen maahan. Astun vaistomaisesti askeleen lähemmäksi, sitten askeleen kauemmas - mitä jos vain pahentaisin tilannetta menemällä lähemmäs ja pelästyttämällä hänet? Ja pelästymisestä puheen ollen, miksi hän oli mennyt noin paniikkiin? Olihan täällä tietty pimeää ja hän oli selvästi kokenut jotain ihan kammottavaa, mutta riittäisikö se tällä tavalla murtamaan tämän aiemminkin surumielisen ja vähän pahantuulisen, mutta yhtä kaikki sitkeältä vaikuttaneen lumihevostamman?

Sitten mieleeni pälkähtää eräs naurettava, typerä ajatus joka saattoi kuitenkin kaikessa typeryydessään olla totta.
Minähän olin kuollut. Saaren hevosille minä olin kuollut, ainakin kaikille niille joille en ollut ehtinyt selittämään asian oikeaa laitaa. Kavarkin oli tiputtaa silmät päästään minut nähdessään, joten ehkäpä Iriskin oli kuullut sellaisia ikäviä huhuja pääntautiepidemian aikoihin. Ja kuten sanottua, täällä oli pimeää ja hän oli kokenut jotain kamalaa - vähempikin saisi uskomaan aaveisiin, ehkäpä?

Tämän ajatuksen myötä astun kaikesta huolimatta pari askelta lähemmäksi, kunnes seisoin metrin päässä hänestä. Lähemmäs en uskalla mennä enkä laskea päätäni alemmas, koska mikään tuskin on pelottavampaa kuin kasvoille hengittävä kummitus. Kauempaa hän ei kuitenkaan välttämättä olisi kuullut minua kauhunsa läpi.
"Iris, rauhoitu, pysy hereillä. Kuuntele. Minä olen tässä. Muistatko vielä nimeni, koko nimeni, Iris?", tiedustelin ja tavoittelin hyvin rauhallista, mutta tiukkaa ääntä. Minun ei auttanut alkaa tässä tilanteessa vapista itsekin, eihän? Mitä tuohon hölmöön kysymykseen tulee, olin kuullut että tuollaiseen pakokauhuiseen ahdistukseen vajonneelta kannattaisi kysyä jotain, joka veisi tämän ajatukset toisaalle ja niinpä päätin koettaa sitä. Ei minulla ollut oikein muitakaan keinoja auttaa häntä ja Iris olisi yksinkertaisesti pakko saada rauhoittumaan ja hengittämään. Kolkko tunne kiersi rinnassani, sillä en voinut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta että läsnäoloni vain pahentaisi koko asiaa - enhän minä voisi jättää häntä loukkaantuneena tänne, mutta mitä jos hän lakkaisi ihan tykkänään hengittämästä ja elämästä, kun minä tässä kuolleella henkilöllisyydelläni pelottelin häntä?
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 11. Joulu 2014 22:40

Minusta tuntuu että pääni ei oikeasti kestä enää tätä kaikkea. Minua huimaa ihan valtavasti ja tuntuu kuin joku painaisi kuumaa hiilihankoa vasten ohimoani ja minä vielä kuulisin miten se sihisee polttaessaan ihoani. Hengitän hyperventiloiden, miltei läähättäen ja nojaan etujalkojeni polvilla maahan, kumma kyllä takajalat toistaiseksi vielä jotenkin pystyssä pysyen.
Sattuu, sattuu niin valtavasti...

Tuntuu että kuulen vain jostain kaukaa huimaukseni takaa kuin kaikuna tämän hahmon äänen, hahmon jonka ei pitäisi seistä edessäni juuri nyt.
Iris, rauhoitu.... Ei hätää...
Kyyneleet alkavat virrata taas poskiani pitkin enkä saa niitä estettyä vaikka miten haluaisin. Toisaalta olen nyt niin sekaisin että se ei ole edes murheistani suurin, vaan lähinnä se olinko minä enää edes tolkuissani vai lähtikö minulta lopultakin järki. Olinko enää edes tässä maailmassa?
Yritän saada jotenkin hengitykseni toimimaan että huimaus vähän helpottaisi, mutta se ei oikein onnistu. Juurikaan. Sen sijaan saan lopulta kiinni puristetut silmäni edes auki, kohdatakseni jälleen sen edessä olevani näyn hahmosta jota ei pitänyt olla.
Hän on tullut lähemmäksi, ja minä kuulen edelleen hänen äänensä kaukaisena ja epätodellisena.
Minä olen tässä.
Henkäisen syvään, niin että suustani kuuluu jokin tukahtunut ja kärsivä inahdus.
Muistatko vielä nimeni, koko nimeni, Iris?
Hengitykseni tihenee taas, kyyneleet valuvat silmistäni kun puristan jälleen silmiäni kiinni, tuntien oloni äkkiä niin voimattomaksi ja pieneksi.
"Belshet Stonehead...", saan kuiskattua hiljaisesti, kärsivästi ulos itsestäni.
Sitten annan jalkojeni pettää taas lopullisesti ja vajoan maahan. Yritän hengittää mutta päässäni jyskää.

Sitten katson valkopäistä oria, joka on edelleen siinä.
"Sinä kuolit."
Sen minä saan lopulta irti itsestäni, pakotettuna, kipeänä, miltei katkerana. Sinäkin jätit minut. Ja minä tunsin syyllisyyttä kun sinä pelastit minut niin monesti mutta minä en ehtinyt auttaa sinua.
Ja nyt olet siinä.
Kuinka sinä kehtaat nyt olla siinä?
"Sinä.. sinä kuolit. Niinkuin kaikki. Niinkuin kaikki muutkin", minä soperran ja äänestäni kuuluu nyt se katkeruus ja kipu.
Sinä kuolit ja minä jäin taas täysin yksin.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 11. Joulu 2014 23:37

Iris saa kuiskattua nimeni vaivalloisesti ja sen jälkeen loputkin hänen jaloistaan pettävät. En vieläkään voi astua lähemmäksi, mutta sen sijaan nyökyttelen esittäen olevani vastauksesta jopa tyytyväisempi kuin olin - hän oli saanut vastattua eli hän oli vielä tavoitettavissa, se oli hienompaa kuin se, että hän muisti nimeni ja vielä aivan kokonaan.
"Hienoa", tokaisen ykskantaan ja tarkkailen jälleen hieman tarkemmin hänen kärsinyttä olemustaan. Miten hän oli ylipäätään voinut juosta tänne, sillä kipeällä jalallaan? Ja oliko tuo kaikki veri todellakin hänen, kuinka hän oli voinut kerätä voimiaan juostakseen jos oli pahoin haavoittunut?
Näitä kysymyksiä en kuitenkaan kysynyt, en ainakaan toistaiseksi. Sen sijaan seurasin typerää ajatustani ja laskeuduin itsekin makuulle hyvin hitaasti, sekä varovaisesti. Mieleni olisi tehnyt melkein hyräillä rauhoittelevasti, mutta sillä hetkellä ainutkaan sävel ei tullut päähäni.

Kesken laskeutumiseni Iris sanoo juuri sen, mitä arvelinkin hänen ajatelleen. Mikä määrä harmia oli koitunut minun katoamisestani, todellakin...
"En ole kuollut, näethän? Enkä koskaan ollutkaan", selitän rauhallisesti, tavoitellen nyt makuuasennostani tamman katsetta.
"Se oli jonkinlaista... väärinkäsitystä", jatkoin enkä voinut lopulta olla naurahtamatta sanojeni päätteeksi, sillä olihan se melko absurdia ja minusta tuntui muutenkin siltä, että Iriksen pahin hätä oli laantumaan päin. Nyt hän näytti ja kuulosti jälleen vain niin väsyneeltä ja kipeältä, että minuunkin otti kipeää.
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 12. Joulu 2014 01:04

Oikeastaan minun tekisi yllättäen mieli huutaa orille. Minun tekisi mieli syyttää häntä, syyttää häntä kaikesta. Minä olen vain niin sekaisin, niin potkittu ja hakattu, niin pyörällä päästäni. Tuntuu ettei missään ole enää järjen hiventäkään. Tuntuu vain siltä että en varmaan jaksaisi nousta enää koskaan.

Kyynelet tuntuvat viiltäviltä poskilla. Oppisinko ikinä hyväksymään sitä että minäkin murruin joskus, että minäkin itkin?
Se tuntui heti niin heikolta. Enkä halunnut olla sitä.
Hengitän vaivalloisesti mutta lopultakin hieman rauhallisemmin. Ori ei katoa silmistäni, ei vaikka vakuutan hänen kuolleen.
En ole kuollut, näethän? Enkä koskaan ollutkaan.
Ori makaa nyt maassa kuten minäkin, tosin ei samalla tavalla piestyn näköisenä. Minä tärisen ja minusta tuntuu kuin olisin sairas. Kuumeessa tai jotain. Paitsi että tuntuu vielä paljon kamalammalta. Sellaiselta etten enää osaa edes kuvailla sitä.. en tiedä onko minusta ikinä tuntunut näin pahalta.
Se oli jonkinlaista... väärinkäsitystä. Kuulen naurahduksen ja niiskaisen, toivoen koko sydämestäni että kyynelet vähän hellittäisivät.
Nielaisen ja katson oria, varovasti, edelleen puolittain uskoen että hän katsoaisi jos katsoisin liian tarkkaan.
"Mutta sinä kuolit", sanon edelleen katkeran kuuloisena.
"Lumihevosten johtajatar kertoi että sinut löydettiin kuolleena. Pääntaudista", minä kerron hänelle, minä sanon sen jotenkin kylmästi, melkein kuin yrittäen vakuuttaa toiselle edelleen että hän on kuollut ja saada hänet sillä katoamaan.
Vaikka enhän minä sitä oikeasti halua.

Suljen silmäni ja painan turpaani yöllisen kylmään maahan.
"Kaikki aina katoavat. Ja kuolevat", sanon sävyttömästi.
"Eikä minulle jää mitään. Eikä ketään." Sävy muuttuu kylmäksi.
Sitten nostan turpaani ja katson taas valkopään sinisiä silmiä.
"Olen minä tottunut siihen. Mutta silti. S..sinun kuolemasi oli jo tarpeeksi paha asia. O-oliko sinun pakko tulla takaisin? Kuinka - kuinka sinä kehtaat? Tiedätkö sinä miltä tuntuu kun ei ole ketään?" ääneni voimakkuus nousee ja saa jopa loppua kohden vihaisia sävyjä.
"Katso minua! Katso!" sanon sitten jo vähän hysteerisyyttä taas äänessäni, heilauttaen turpaani verisen kehoni puoleen.
"Olisi kannattanut pysyä poissa."
Viimeiset sanat ovat hiljaiset, särkyvät. Painan otsani epätoivoisesti maata vasten ja suljen silmäni.
Mitä minä olenkaan tehnyt itselleni.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja Synoi » 16. Huhti 2015 17:41

Ilmeeni painui takaisin alakuloon, kun Iris väitti edelleen sinnikkäästi minun kuolleen. Tuska väänsi minunkin sisintäni, kun kuuntelin hänen puheitaan kaikkien kuolemasta ja katoamisesta. Enkö minäkin ollut miettinyt toisinaan ihan samaa? Taatusti olin. Ja mitä yksinäisyyteen tuli, siitäkin minä tiesin jotain. Ja silti hänen olemustaan katsoessani minusta tuntui, etten tiennyt ollenkaan tarpeeksi voidakseni tarjota hänelle aidon tukeni, joten päädyin pysymään hiljaa. Hänen vihaisen kuuloiset sanansa eivät saaneet minua hätkähtämään, sillä olin edelleen sitä mieltä, että toisen meistä täytyi pysyä rauhallisena. Sitä paitsi kun olin yrittänyt sanoa jotain, se näytti vain pahentavan tilannetta joten niinpä vain kuuntelin ja katsoin. Hänen vaaleaa karvaansa kirjova veri oli kyllä kiinnostanut minua ja heitti nytkin mieleeni synkän epäilyksen. Mutta se mitä hänelle oli tehty tai hän oli tehnyt, olisi aivan sopivaa käsitellä myöhemmin, nyt ei varmaankaan ollut sellaisen aika.

Kun Iris sitten painoi kasvonsa maahan, minä ojensin turpaani lähemmäksi hyvin hyvin hitaasti kuin kysyen verkkaudellani häneltä lupaa. Lopulta yritin painaa turpani hänen päälaelleen, enkä vieläkään puhunut. Sen sijaan hymisin vain matalalla, hiljaisella äänellä ensimmäistä sävelmää, joka oli tullut mieleeni: erästä emäni minulle hyräilemää tuutulaulua. Olin kyllä myös varautunut siihen, että tamma ponnahtaisi ylös ja yrittäisi juosta tiehensä vaikkapa sitten minun ylitseni - sanani eivät häntä auttaneet, läsnäoloni vaikutti enemmän tai vähemmän pelottavan, ja hän oli selvästi kokenut jotain muutakin kamalaa viime aikoina kuin yhden kurjan ylänköhevosen kuolleista palaamisen. Vaan mitäpä muutakaan olisin voinut kuin yrittää?
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Hetken tie on kevyt kaksin kulkea. (YM, PL)

ViestiKirjoittaja kujakettu » 16. Huhti 2015 18:38

Painan päätäni maahan kuin toivoen että se imisi minut sisuksiinsa. Eihän se tietenkään niin tee, ei vaikka kuinka toivoisin, ei vaikka kaivaisin kuopankin valmiiksi. Mutta nyt vain tuntuu sopivalta hetkeltä että niin saisi tapahtua jos maailma olisi minulle yhtään armelias.

Oikeasti en tiedä miksi olen nyt näin raunioina. Stonehead olikin hengissä, eikö se ollut se mitä olin toivonutkin?
Toisaalta, minä miltei tapoin toisen hevosen ylpeyteni takia. Sen takia että hän solvasi sitä miten minä en ollut pitänyt huolta hänen mukaan rakkaastani, miten syytin väärää henkilöä Stoneheadin kuolemasta ja kuinka en ollut itse yrittänyt tarpeeksi.
Olin miltei tappanut toisen hevosen tunteideni takia joita en osannut käsitellä - enhän minä edes tiennyt mitä tunsin mutta ehkä siksi minusta tuntui nyt niin pahalta.
Miksi et palannut aiemmin? Miksi minun piti ensin tehdä jotain käsittämättömän kamalaa ennen kuin palasit, niin, ja miksi sinä joudut aina olemaan se henkilö joka löytää minut näin rikkinäisenä ja tunnekuohuisena?
Et ole ansainnut sitä.

Niiskaisen hiljaa kun tunnen kevyen painon otsallani. En jaksa riehua, en riuhtaista päätäni pois enkä kiljua eikä minulla oikeasti ole syytäkään. Sillä ainoa mitä haluan on se että joku on lähelläni näin, turvanani, eikä katoa.
Mutta en usko ansainneeni sitä ja pelkään että kaikki katoavat.
Kuulen hiljaista hyräilyä ja niiskaisen jälleen. Vilkaisen toista suljettujen silmieni lomasta ja painan ne taas kiinni. Tunnen jälleen yksinäisen kyynelen joka pusertuu silmäkulmastani ja oloni on täydellisen murrettu.
Huokaisen syvään ja annan pääni painua vielä hieman syvemmin maanpintaa vasten.
Nytkö minä sitten lopulta luovutin?
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53


Paluu Onlinepeli

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron