Elämä on kohtalon kaa säätöö

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Maalis 2012 21:38

[Ja suolle ainakin melkein rämpimään Nákotan seuraksi Maikun Melinda!]

Nákota

En ollut lainkaan varma siitä, kuinka pitkän matkan olin kulkenut, millä alueella ja miksi. Viimeiset päivät olin viettänyt lähinnä havumetsässä, mutta nyt saatoin huomata ympäristössä joitain pieniä muutoksia. Jaloissani oleva lumi ei ollut enää niin.. lunta, vaan lähempänä loskaa. En tosin ollut aivan varma siitäkään, johtuiko se ilmaston lämpenemisestä ja kevään tulosta vai siitä, että olin jo lähempänä suon keskustaa kuin sen reunamia tai havumetsää, jossa vain hetki sitten kuljin kohti tuntematonta.
Ja kuljin muuten edelleen. En ollut tavannut muita hevosia varmaan pieneen ikuisuuteen ja olin aivan varmasti sekoamassa, sillä aina välillä sieraimiini kantautui lajitoverin tuoksu, joskin jo haihtunut sellainen. Aina välillä silmäni näkivät hangessa jälkiä, jopa pieniä polkuja siellä missä lunta oli enemmänkin. Mutta milloin viimeksi olin kuullut puhetta tai nähnyt jonkun? Päiviä, viikkoja sitten? Jos olisin vastannut kysymykseeni, että kuukausia, niin se olisi ollut jo ehkä vähän liioittelua. Vaan en minä oikeasti varmaan kuukausiin ollut pidempään toisten seurassa viihtynyt - hevoset Caraliassa tuntuivat ottavan nokkiinsa pienestäkin vitsailusta, tai sitten heillä oli jotain muuta minua vastaan.

Ja niinä pieninä hetkinä, kun käytin aivotoimintaani johonkin vähän vähemmän pinnallisen ajatteluun, minun mieleeni tuli ajatus, avainsanana salaliittoteoria. Ehkä saarella ei pidetty ruunikoista? Ehkä kaikilla oli jotain parhaassa iässä olevia, komeita oreja vastaan. Mutta mikä idea siinä nyt oli? Entä jos tammat olivat vain niin kovin arkoja, ja heillä meni pupu pöksyyn jo kun tuuli kuljetti minun suunnastani heidän sieraimiinsa niinkin viehättävän hajun? Eihän sitä ikinä tiennyt, mitä Caraliassa tapahtui.
Totta tosiaan, pahahan se oli tietää, kun kukaan ei kertonut mitään. Pakenivat tai viihtyivät jossain, minkä olemassaolosta minä en edes tiennyt. Kuinka kauan kestäisi, että löytäisin sen? Huomasin kiihtymykseni vasta siinä vaiheessa, kun reipas harppomiseni eteenpäin oli kestänyt jo niin pitkään, että hengitykseni alkoi kulkea hiukan takkuillen. Puuskahtaen minä lopulta hidastin tahtia niin nopeasti, että kostea maa jalkojeni alla sai minut melkein könyämään, mutta säilytin juuri ja juuri tasapainoni ja seisahduin aloilleni.
Hienopiirteinen pääni kohosi harmahtavan sävyistä mutta edelleen melko vaaleaa taivasta kohden, samalla kun korvani alkoivat kääntyillä puolelta toiselle ja kuunnella ympäristön ääniä. Korviini ei kantautunut kuin oma puuskutukseni, mikä sai minut liikahtamaan hermostuneesti paikallani.

"Joo. Just", murahdin itselleni jostain puuskutuksen keskeltä, ravistellen sitten rauhattomana paksua harjaani. Jouhiin oli ehkä takertunut joitain neulasia tai pieniä oksia, mutta kun kukaan ei ollut näkemässä eivätkä ne edes minua itseäni häirinneet, niin mikäs siinä. Puuskahdin ärtyneenä.
"Ilta alkaa varmaan jo tulla ja mä juoksen kohti upottavinta ja kosteinta suoaluetta, jossa on varmaan hirviä ja karhuja jotka varmasti herää mielellään talviunilta ja huutaa että jee ja tulee antamaan pehmeän ja lämpimän halauksen ja kutsuu luokseen syömään marjoja tai ehkä sittenkin hirviä ja sitten mä menen ja kömmin niiden lämpimään kainaloon nukkumaan ja..." jupisin itsekseni jotain hyvin epämääräistä, keho kosteuden ja viileyden aiheuttamasta epämiellyttävästä tuntemuksesta välillä värähtäen.
Eikä puhuminen edes tehnyt oloa paremmaksi, ja sen tajuttuani minä aloin nauraa. Nauroin omille jutuilleni niin kuivaan sävyyn kuin mahdollista niin pitkään, kunnes sekin kuulosti vain ärsyttävältä. Ja minä hiljenin, alistuin hiljaisuudelle. Kerrankin luovutin, tyydyin vain kuuntelemaan äänetöntä suota, vaikka se ahdistikin ihan suunnattomasti yhdessä hämärtyvän illan kanssa.

"Hemmetti soikoon", ärähdys ja uusia askelia eteenpäin. Mä en jää tuleen makaamaan, jatkan matkaa vaikka vaikka koko perhanan suon yli jos en jumitu matkalle, sanon karhuille että ei kiitos ja päädyn lopulta johonkin, jossa on enemmänkin elämää.
"Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä", huokaisin vielä, jo lähinnä kyllästyneesti.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 07. Maalis 2012 16:12

Melinda

Reippaita askelia, hidastusta, maiskahtavia ääniä kun matka taas jatkuu. Linnut eivät lentele, mutta kuulen jonkun niistä laulavan pilkkalauluaan minulle. Ilma on paljon mukavempi kuin aikaisemmin, jotenkin leudompi. En tiedä johtuuko se suosta vai keväästä, mutta haluan kuvitella syyn olevan kevään koittamisessa. Loska tuntuu ärsyttävältä jaloissa ja tarttuu kavioihin niin, että hetken päästä sitä taas liukasteli. Liukastelin yhtä mukavasti kyllä jäänkin päällä aikaisemmin talvella, sillä minua ei ole selvästikään tarkoitettu talvikäyttöön. Kunnes pysähtyi ja jäi jumiin vetelään maahan. Kun matka jatkui taas, niin maiskahduksen mukana jäi se lumi kavioista matkan varrelle.

Olen kuullut puhetta aikaisemmin ja se on minulle toiminut suuntana. Olen viisaasti kiertänyt suon reunaa, enkä edes yrittänyt kokeilla onneani sen keskustassa. Siitä on aikaa päivä tai pari kun viimeksi näin hevosen, Monan. Kävelen reippaammin äänen kuuluessa entistä lähempänä ja sitten uskallan jo hörähtääkin. Pysähdyn hetkeksi saadakseni itseni kokoon, kaiken kauniin ruskean turkin alla piilevän, magneetin lailla toimivan voiman. Kannan häntääni kauniisti ja kaulani laitan hieman kaarelle. Kaikki sen takia, että ääni oli tuntematon.

"Hei, onko täällä joku jossain?" kysyn sitten hieman pelokkaaseen sävyyn ja jään jumittamaan paikoilleni. Pelastaja tulkoon luokseni, suunnitelmani alkaa jo kehkeytyä mielessäni.
"Huhuu, auttakaa joku!" minä huudahdan, "Taidan olla eksyksissä", minä sitten sanon hieman vaimeammin ja annan suon maistella jalkojani, annan sen ottaa tiukempaa otetta ja odottelen pelastajaani, jonka olisi määrä päästää minut pois tästä vankilana toimivasta suosta.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 07. Maalis 2012 23:57

Saatoin tuntea, kuinka maa muuttui entistä vetelämmäksi ja liukkaammaksi jaloissani. Se roiskui ja kasteli jalkoja, teki kulkemisesta entistä vastenmielisempää ja sai minut pärskähtelemään protestoivasti. Vaan minä olin päättänyt, etten kääntyisi takaisin - en kulkisi enää uudestaan tappavan tylsää ja turhan pitkää matkaa, jos päätyisin aloituspisteeseeni. Minä löytäisin vielä joskus jonkun, pakkohan minun oli.
"Täällä on hevosia", huomasin mumisevani taas itsekseni hiljaisella suolla, "mä olen nähnyt jälkiä, haistanut ja tavannutkin joitain. Aivan varmasti täällä on enemmän hevosia, kuin mä osaan edes kuvitella." En halunnut jäädä ajattelemaan, uskoinko sanoihini vai en, joten pistin hiukan reippaammin kaviota toisen eteen ja huiskaisin kerran ilmaa paksulla hännälläni. Takkuiset jouheni heilahtelivat sitä villimmin askelteni tahdissa, mitä nopeammin minä kuljin kohti tuntematonta. Yritin vilkuilla jalkoihini nähdäkseni, millaiseksi maa oli muuttumassa, ja välttääkseni kaikenmaailman esteet aina kuopista kiviin.
"Kaikista vähiten täällä nyt kaatua haluaisi", puuskahdin, jähmettyen kuitenkin äkisti paikalleni kuin näkymätön seinämä olisi yllättänyt minut. Nostin päätäni, pidätin hengitystäni, höristin korviani ja kuuntelin. Jotain tosiaan kuului hiljaisella suolla. Puhetta, sanoja joista en saanut selvää.

Oliko suolla joku muukin vai olinko minä sekoamassa? En jäänyt pohtimaan asiaa sen tarkemmin, vaan heti oltuani melko varma suunnasta josta ääni kuului, minä lähdin liikkeelle ensin muutamalla nopealla harppauksella ja sitten jo hölkäten. Laukata en uskaltanut, kiitos loskan, mutta kiristin tahtiani yhä uudestaan jotta se hevonen, joka suolla mahdollisesti kanssani oli, ei vain ehtisi karkuun. Tai hevoset, tai ponit tai.. kunhan nyt joku olisi! Jälleen kerran hirnahdin kuuluvasti, ennen kuin ehdin käyttää aivojani. Vasta sen jälkeen jäin todella toivomaan, ettei lähettyvillä oleva tyyppi vain pelästyisi ja pötkisi pakoon.
Ja ennen kuin tajusinkaan ravanneeni niinkin pitkän matkan, huomasin näkökentässäni hevosen. Olin melko varma siitä, ettei kyse ollut hallusinaatiosta, joten annoin itselleni luvan ilahtua lähestyessäni tuntematonta ripeästi. Ja mitä lähemmäs pääsin, sitä ilahtuneemmaksi ilme kasvoillani muuttui. Nuori tamma, ei hassumman näköinen sellainen. Ja kaiken hyvän päälle aivan yksin!
Loska lennähti jaloissani samalla, kun minä liu'uin muutaman sentin eteenpäin vielä pysähtymisen jälkeenkin. Onnekseni tajusin kuitenkin pysähtyä sen verran ajoissa, ettei mokoma märkä yltänyt millään tämän tuntemattoman kaunokaisen päälle.

Minun puolestani hän olisi saanut olla pienempikin, mutta en valittanut. Ei hän minua juurikaan suurempi ollut, ja kun tarkemmin ajateltiin, niin olikos tuolla nyt niin väliäkään?
"No hei", tervehdin ehkä jossain määrin imelään sävyyn. Heilautin otsaharjaani sivuun, tutkailin häntä pehmeällä katseellani ja hymyilin samaan aikaan sitä hurmaavaa hymyäni. Pidin huolen siitä, että ryhtini oli kunnossa. Olisin minä varmaan paremmaltakin voinut näyttää, mutta kun muuten olin niin näyttävä tapaus, ei loskan ja ehkä hivenen hienkin takia kostea talvikarvani voisi täysin pilata ensivaikutelmaa.
"Onko jokin hätänä?" kysyin ihan ensimmäiseksi, vaikka edessäni seisova tamma näyttikin ainakin minun silmissäni voivan varsin loistavasti. Hän näytti loistavalta. Sen tosin voisin kertoa hänelle hiukan myöhemmin, kunhan ensin vähän tarkkailisin tilannetta ja sen etenemistä.
"Olen Nákota", esittäydyin kuitenkin lähes samaan hengenvetoon, kun en millään malttanut olla tekemättä sitä. Ja olihan se nyt selvää, että tammaa varmasti kiinnosti nimeni.
Kumarsin kohteliaasti päätäni ja hiukan kaulaani käyttäen.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 10. Maalis 2012 00:15

En oikein tarkkaan tiennyt minkävärinen tuo oriksi osoittautunut hevonen luuli ovensa. Oliko se nyt sitten jokin mustanruunikko vai? Energiseltä se ainakin vaikutti, en voinut kiistää. Se tuli lähemmäksi reipasta vauhtia jarrutti sitten siisitisti ennen kuin roiskeet olisivat osuneet minuun. Taktikoitua, vai taktikoitua? Minä hymyilin helpottuneesti orille kun nyt tuo oli lähempänä ja saattoi ymmärtää, että oli saanut hymyn aikaiseksi huulilleni.

"Hei", minä aloitin lausahduksen iloisesti, "minä jo pelkäsin, että olen yksin eksyksissä täällä suolla", minä sitten päätin lauseen hieman selittelevämmin. Tarkkailen hänen reaktiotaan sanoihini huomaamattomasti ilahtuneen ilmeeni takaa.
"Mutta tietysti tälläisessä tilanteessa kaltaisesi pelastava prinssi tulee paikalle ja saattaa prinsessan turvaan, eikös?" Minä kyselen sitten aavistuksen flirttiä äänessäni ja siirrän vasenta etujalkaani parempaan asentoon. Ihan vain varmuuden vuoksi, että varmasti näyttäisin koko Caralian kauneimmalta tammalta. Mitä kiistämättä varmasti olinkin. Verrattuna niihin tammoihin, jotka olin ikinä tavannut... Kuinkas monta heitä olikaan?

"Komealla orilla on myös hyvin komea nimi, hauska tutustua. Minun nimeni on Melinda. Sinulle Melli vain", puhelen orille ja tunnen olevani vauhdissa taas. Onnistaisiko tällä kerralla, olisinko tavannut puhelevaan ja helposti yhteistyökykyiseen oriin? Sillä vaikka aratkin orit olivat mukavia, niin kaipasin aina välillä vaihtelua. Missä olivat ne kaikki tammojenkaataja orit, joista olin joskus kuullut puhuttavan? En ole vielä koskaan tavannut sellaista. Tunsin oloni jopa hieman petetyksi, huijatuksi suorastaan. Taisi olla aika urbaanilegenda sellainen.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 18. Maalis 2012 14:50

Väläytin leveän hymyn hammasrivistölläni tammalle, joka tervehti minua ja kertoi jo pelänneensä, että oli yksinään suolla. No, nythän meitä on kaksi eksyksissä, ajattelin, mutta jätin sanat lausumatta. Yritin vain näyttää ylväältä, komealta itseltäni, ravistella sekavaa harjaani vielä enemmän sekaisin ja näyttää itsevarmalta. Ja määrätietoiselta totta kai, vaikka rehellisesti sanottuna minulla ei ollut hajuakaan siitä, missä me oikein olimme. Mutta jos tämä neito oli tosiaan eksynyt, pulassa, voisin vallan mainiosti esittää tietäväni olinpaikkamme sijainnin. Tai sitten olisin vain hiljaa - samahan tuo oli missä olimme, kunhan paikalle ei ilmestyisi mistään metsiköstä yhtään ylimääräistä vierasta. Oria ainakaan.
Tai siinähän minulla olisi ilman muuta hyvä tilaisuus näyttää, mistä minut oli tehty. Taistella neidosta ja niin edelleen. Mieluiten minä olisin silti kohdannut toisenkin viehättävän neidon, vaikkakin edessäni seisova tamma oli jo sellainen löytö, ettei olisi tullut mieleenkään valittaa.
"Sehän nyt on selvää, etteivät prinssit jätä sieviä neitoja pulaan - etenkään prinsessoja", vastasin viattomasti, iskien kuitenkin sanojeni päätteeksi silmää. Hurmaava, ehkä flirttailevakin hymy pysytteli edelleen suupielilläni, kun astuin hiukan lähemmäs neitoa tultuani siihen tulokseen, ettei hän ollut mikään psykopaatti, jota iskisi hampaat kurkkuun hetkenä minä hyvänsä.

Muulla tavoin tämä Melindaksi esitellyt tamma sitten saisikin hyökätä kimppuuni, vaikka heti. Enkä olisi luultavasti edes säikähtänyt - olisiko tuo nyt ihmekään, jos hän ei voisi pitää näppejään erossa minusta.
"Hauska tutustua, tosiaan. Ja mitä sun nimees tulee, niin kyllähän sekin on yhtä sievä kuin neiti itse - melkein ainakin", jatkoin lirkuttelua. Taidot taisivat tosiaan olla aavistuksen verran ruosteessa, mutta enköhän minä vielä vauhtiin pääsisi. Eikä se Melliä näyttänyt haittaavan, joten miksi hivenen kömpelö puheeni olisi haitannut minuakaan? Hymy pysytteli kasvoillani eikä edes yrittänyt pyyhkiytyä pois.
Tamma oli rautias, koristettuna valkoisin merkein. Hän vaikutti nuorelta ja oli selvästi pitänyt hyvän huolen ulkonäöstään, tai sitten vain perinyt suorastaan täydelliset geenit. En kuitenkaan aikonut kysellä vielä mitään kovin syvällistä hänen menneisyydestään tai muusta, pitäisi nyt ensin katsoa, mitä tästä tulisi. Alku ainakin näytti lupaavalta, enkä voinut peitellä tyytyväistä ilmettäni.
"Mutta koska prinsessojen paikka ei ole täällä, keskellä suota -" tai missä ikinä olimmekaan, "niin te varmaan lähdette mukaani?" kysyin, kulmiani kohottaen. Teitittely tuntui toisaalta harvinaisen luonnolliselta, kun taas toisaalta Melli voisi pitää sitä jo liiankin hienona. Uskoin kuitenkin saavani pian tietää, millaisesta kohtelusta tämä tapaus pitäisi - en minä olisi valmis laskeutumaan polvilleni ja nuolemaan hänen kavioitaan, mutta pitäisi sitä nyt ainakin jossain määrin kohtelias olla.

Mutta missä määrin? Ei noista tammoista aina ottanut selvää. Toistaiseksi astetta kohteliaampi puhetyyli, lähestulkoon viettelevä hymy ja katse kuitenkin saivat luvan riittää. Ja jos Melli tosiaan olisi halukas lähtemään matkaan kanssani, olisi meillä varmasti paljon aikaa tutustua toisiimme. Ei, kun Melli haluaisi lähteä matkaani. Hänhän oli itsekin tajunnut, että minä olin hänen pelastava prinssinsä.
"Tätä tietä", minä ilmoitin niin varmaan sävyyn kuin osasin, heilauttaen sitten päälläni hiukan valitsemaani suuntaan. En juurikaan ajatellut, minne se voisi viedä, mutta tuskin ainakaan keskemmäs suota. Emmeköhän me lopulta löytäisi pois sieltä. Tai pikemminkin enköhän minä löytäisi.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 20. Huhti 2012 17:46

Nákota oli hetki hetkeltä parempaa seuraa, sen oli saanut huomata. Sekunti sekunnilta hänen puheisiinsa hiipi enemmän kiinnostavuutta ja minusta hän vaikutti kunnolliselta seuralta. Eikä hän ollut ujo, kuten muutama edellinen tapaus. Piristävää vaihtelua ja innokasta hymyilyä saattoi siis tarjota hänelle enemmän ja voisin puhua huolettomammin. Tästä voisi kehkeytyä jotakin.

"Huh, saat minut suorastaan vaivautumaan moisilla puheilla", vastaan räpäyttäen silmiäni taktikoidusti ja naurahtaen perään vitsin merkiksi. Kyllä Nákota olisi järkevä ja huomaisi vitsin puheissani. Kaikki ujoimmat tapaukset eivät ymmärtäneet. Miksi minä sellaista murhdin koko ajan? Käytännössä aktsottuna minun olisi pitänyt olla jo rentoutunut ja askelpari lähempänä oria.

"Tarjouksenne on ehdottomasti sellainen, etten voisi mitenkään kieltäytyä, vaikka saattekin puheillanne minut vallan punastumaan", sanon ja näytän hänelle aavistuksen vaivaantunutta hymyä kuin vakuuttakseni sanojani todeksi. Tosin minä en kyllä helpolla punastunut, mutta eihän Nákotan tarvinnut sitä tietää. Niinpä lähdin kävelemään hänen päättämäänsä suuntaan harkiten ja rauhallisesti kävellen niin, että jokainen askel oli oma taideteoksensa. Tähyilin välillä maahan nähdäkseni paremmin minne asettelisin sievät koipeni. Eihän olisi lainkaan hyvä, jos osuisin johonkin upottavempaan paikkaan.

"No, mitenkä minun pelastavan prinssini päivä on mennyt? Varmaankin paremmin kuin minun, sillä eksyminen keskelle harvakseltaan kuljettua suota ei ole todellakaan käsitykseni ihannepäivästä.. Mutta tämä päivä kääntyi suorastaan mainioksi heti kun prinssini tuli paikalle", puhelen rauhallisesti ja kiireettömästi, minulla ei ollut kiire minnekään ja sitäpaitsi hengästyminen olisi pahasta.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 29. Huhti 2012 19:28

Kohotin hiukan toista kulmaani Melindan tokaistessa, että puheeni saivat hänet vaivautumaan. Olikohan noin? Hymy levisi nopeasti turvalleni ja kun tamma sitten naurahti sanojensa perään ja ainakin minä käsitin sen vitsailun merkkinä, naurahdin itse heti perään ja virnistin vielä leveämmin.
Tunsin kuinka riemu levisi sisälläni sillä hetkellä, kun neiti sanoi suostuvansa ehdotukseeni. Meillä olisi siis aikaa tutustua toisiimme, vaikka ainakaan minä en ollut halukas seisoskelemaan keskellä suota odottaen vain hetkeä, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi ja alkaisimme täristä paikallamme. Toki siinä olisi oiva tiloisuus tarjoutua lämpöpatteriksi, mutta ehkä silti parempi jos jatkaisimme matkaa johonkin. Sinne missä kuivempaa maata oli, vielä kun olisi tiennyt missä suunnassa se paikka sijaitsi..
Mutta minähän hoitaisin tilanteen kuin pitikin. Pelastaisin prinsessan pulasta. Ehdin ajattelemaan asiat jo niin pitkälle, että Melindan sanat meinasivat mennä toisesta korvasta sisään ja luisua sitten toisesta ulos. Siitä syystä jouduin miettimään hetken, ennen kuin naurahdin taas vastaukseksi.
"Mukava kuulla", minä tokaisin vain lähinnä itselleni, varsin tyytyväiseen sävyyn. Eihän sitä nyt ikinä tiennyt oliko Melinda punastunut vielä kertaakaan sen lyhyen keskustelumme aikana, mutta ainakin mieltäni lämmitti se, että hän väitti minulle niin. Tosissaan tai ei, silti.

Tamman lähtiessä liikkeelle minä lähdin kävelemään samaan aikaan suuntaan, josta toivottavasti löytäisimme kuivaa maata. Yritin samaan aikaan vilkuilla jalkoihini ja pitää silmällä ympäristöä, mikä ei osoittautunutkaan ihan helpoksi tehtäväksi kun en halunnut upota mihinkään mutten myöskään törmätä muihin yllätyksiin. Ja vielä olisi pitänyt pystyä kommunikoimaan prinsessankin kanssa.. Mutta eiköhän se siitä, tarvitsin vain hieman totuttelua. Märkä maa päästeli suorastaan inhottavia ääniä kavioideni alta, sellaisia jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Silloin kun se ei kuulostanut imaisevan jalkaani, kuului maasta häiritsevää litinää.
En kuitenkaan ennättänyt ärsyttämään itseäni ajatuksillani sen verran, kun kuulin taas Melindan sulosointuisen äänen kysyvän minun päivästäni. Jouduin miettimään hetken pääni sisällä, mitä kaikkea olikaan tapahtunut. Pääasiassa samalla tavalla kuin Melindankin, suolla rämpiessä. Sitä hänen ei tosin tarvitsisi tietää, että myös minä olin aika hyvin eksyksissä. Ei vielä ainakaan.
"Eipä mitenkään ihmeemmin", aloitin hymähtäen. Maa tuntui pettävän toisen etujalkani alta, mutta pelastin tilanteen hypähtämällä vähän eteenpäin. Sydämen lyhyellä pysähdyksellä selvittin toistaiseksi.
"Onhan tää ollut aika tylsää rämpiä pitkin suota, mutta toisaalta se kehittää aika kivasti lihaksia", keksin äkkiä varsin kelvollisen tekosyyn sille, mitä minä siellä tein. Kuntoa kohottamassa ja lihasmassaa kasvattamassa tietenkin, eiväthän tytöt pullukoista tai luurangoista tykänneet - vaikka minä olinkin jo valmiiksi lähes moitteettomassa kunnossa. Siis jos minulta kysyttiin.

"Ja onhan täältä tietysti kiva myös etsiskellä neitejä, jotka tarvitsevat prinssiä viemään heidät turvaan. Ei vaan, kyllä munkin päiväni parani aika huomattavasti tavattuani sut", tokaisin vielä sävyyn, jossa oli aavistuksen verran flirttiä mukana. Ehdin luoda nopean, sydämet sulattavan katseen tamman silmiin ja virnistää aavistuksen verran vihjailevasti, kun maa yritti taas imaista minut sisäänsä.
"Hitto", ähkäisin kiskaistessani jalkaani nopeasti laskeakseni sen vähemmän löysään kohtaan. Minua tosiaan alkoi suututtaa maa jalkojemme alla, joten Melindan olisi myös parempi pitää minut hyvällä tuulella.
"Mä alan tosiaan saada tarpeekseni tästä. Mutta haluaisitko sä ehkä kertoa jotain itsestäs?" aloitin varsin kyllästyneeseen sävyyn, äänensävyni kuitenkin muuttuessa taas huomattavan paljon pehmeämmäksi, uteliaammaksi ja kiinnostuneemmaksi loppua kohden. Katsahdin kysyvästi Melindaan, toisella suupielelläni hymyillen ja kulmaani kohottaen.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 17. Touko 2012 18:56

Nákotan kanssa oli mukavaa kävellä. Hänestä todellakin oli myös sopivanlaiseksi juttuseraksikin, joten saatoin rauhassa lakata ajattelemasta liian syvällisiä ja höristää korviani kuullakseni oria paremmin. Minua nauratti hänen selittelynsä lihaksien kuntouttamisesta suolla rämpimisen takia. Mikä hänen todellisen syynsä sitten olikaan, niin se ei minua niinkään kiinnostanut. Enhän oikein ollut varma omistakaan syistäni suolla olemiseen. Hetkellinen suunnasta eksyminen, ehkä.

"No, ainakin sinussa riittää hyvää ulkonäköä. Kyllä huomaa, että ole ahkerasti treenannut", sanoin Nákotalle kehuvaan sävyyn. Oma jalkani lipse melkein polvea myöten suohon ja jouduin ähistämään ja uhraamaan aikaa saaadakseni sen sieltä ylös. Vasen etujalka oli sen jälkeen epämiellyttävän värinen ja suontuoksu tuntui kulkevan sen mukana vahvasti.

"Heh, senkin hurmuri", minä sanoin ja kikatin päälle hermostuneesti. Ei se ollut tpaistani, mutta en minä jaksanut välittääkään. Pääasia oli, että ori tykkäsi minusta. Kerrankin olin onnistunut törmäämään sosiaaliseen oriin, enkä sellaiseen hiljaiseen hiirulaiseen. Niitä hiljaisia kun sai lämmittäää aikansa, eikä sittenkään tapahtunut mitään.

"Oletko varma suunnasta? Suo tuntuu käyvän vain upottavammaksi", minä kyselin tarkoituskella pelokkaampaan sävyyn. Hän saisi minusta varmaankin aika erikoisen mielikuvan. Luojalle kiitos, että saari oli iso. Pääsin karkuun edellisiä tuttavuuksia ja tutustuin jatkuvasti uusiin. Ei minua niinkään kiinnostanut niiden vanhojen tapaaminen uudestaan. Paitsi ehkä joskus illan pimeinä tunteina kun makasin puskan vieressä ja yritin nukkua.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 16. Kesä 2012 23:45

[Gaah, anteeksi kesto!]

En voinut olla hymyilemättä tyytyväisesti Melindan kehuvan äänensävyn kuullessani. Siitä ahkerasta treenaamisesta en olisi itse mennyt vannomaan, mutta tottahan se oli, että ainakin näytin siltä. Ja hyväkuntoinenhan minä olinkin, tällainen parhaassa iässä oleva ja sopivan paljon lihaksia omaava nuori mies.
"Hyvää ulkonäköä riittää jossain muussakin", totesin himpun verran imelästi, luoden merkitsevän katseen tamman silmiin. Hymyistäni hurmaavin viihtyi turvallani poikkeuksellisen paljon Melindan seurassa, ja hänen puheensa tekivät oloni entistä itsevarmemmaksi. Mikä ihana nainen!
Olisinkin törmännyt häneen jossain muualla kuin juuri suolla. Täällä jouduin katselemaan enemmän jalkoihini kuin hänen kauniisiin kasvoihinsa, enkä voinut puhua häntä pyörryksiin kun jouduin keskittymään siihen, mihin oikein jalkani pistin.

Minulla oli kuitenkin tunne, ettei paljon puhumisia tarvittu. Melinda selvästi piti seurastani aivan yhtä paljon kuin minä hänen, senkin hurmuripa hyvinkin. Virnistin hiukan tamman kikatukselle, joka oli kuin musiikkia korvilleni. Olin koko ajan varmempi siitä, että Melinda kuului ihanimpiin prinsessoihin joita olin tavannut ja joita tulisin koskaan tapaamaankaan.
Loin vähän pidemmän katseen rautiaaseen, kun tämä tuli kysyneeksi suosta. Pyrin pitämään ilmeeni mahdollisimman neutraalina ja katseeni rauhoittelevana nuoren pelokkaan sävyn kuullessani, nyökäten vastaukseksi tamman kysymykseen niin varman oloisena kuin vain saatoin.
"Luota muhun", lausuin tyynesti, niin lämpimään sävyyn että se olisi varmasti sulattanut jäisemmänkin sydämen. Käänsin katseeni taas eteenpäin, pudottaen sen pian ihan jalkoihini.

Ei se ainakaan minusta vaikuttanut millään tapaa upottavammalta kuin hetki sitten. Ei se huomattavan paljon paremmaksikaan ollut muuttunut, mutta toistaiseksi ainakin minä onnistuin väistämään kaikista pahimmat kohdat ja jatkamaan vähemmän pahoja pitkin suhteellisen varmoin askelin.
"On tää kyllä aika syvältä.. siis tää koko homma", huokaisin vähän kireämpään sävyyn, yrittäen kuitenkin pitää itseni varmana ja vakuuttavana.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 01. Heinä 2012 20:08

[Ei se mitään, itsekään en aina ole mikään aktiivisuuden multihuipentuma x)]

Höristelin yhä korviani kuullakseni Nákotan puheet. Niiden lisäksi jouduin kuitenkin kiinnittämään olemassaolostaan jatkuvasti muistuttamaan suohon. Pelkkä suon hajukin oli kuvottava, se oli kuin havumetsä moninkertaistettuna ja yhdistettynä muihin epämiellyttäviin hajuihin. Ei se havumetsä sitä pahanhajuiseksi tehnyt. Taisiis teki, muttei kuitenkaan. Äh.

Tumma käski minun luottaa häneen. Hymyilin, vaikkei ori sitä nähnytkään. Tietysti luottaisin oriin, hänhän oli täysin lumoissani. En kuitenkaan nyt uskonut meidän olevan matkalla oikeaan suuntaan, tai sitten valitsin vain väärän paikan aina jaloilleni.
"Luotan", vastasin niin uskottavasti kuin kykenin, ja molskahdin melkein kinnertä myöten suohon. Onneksi se sattui olemaan vasen takajalka, sen nykäiseminen oli jotenkin helpompaa kuin etujalkojen. Pystyn pian taas jatkamaan amtkaa ja minusta alkaa tuntua, että olemme vihdoinkin matkalla parempaan suuntaan. Ainakaan jalkani ei jää suohon toista kertaa kinnertä myöten.

"No kyllä vähän.. Onneksi minulla on pelastava prinssini mukana", sanoin ylpeällä äänensävyllä, siis sen lopun prinssin liittyen. Ai hitsi, jos me vaan olisi voitu olla jossakin muualla kuin täällä perkuleen suolla! En takuulla palaisi tänne enää ikinä!Eihän täällä voinut kukaan järkevä olla, eikä ilmeisesti ollutkaan, koska me olimme ainoita lähimailla. Onneksi kanssani oli Nákota, olisin yksin tullut varmaan jossakin määrin hulluksi etsiessäni oikeaa poistumisreittiä.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 10. Heinä 2012 22:57

Olin varsin tyytyväinen tamman vastaukseen. Itse olisin ehkä ollut vain hiljaa tai sanonut, etten hitossa luottanut, mutta kai Melinda sitten oli tosissaan. Eikä minussa mitään epäluotettavaa ollut, ei tietenkään - ja ainakin halusin uskotella, että kyllä tämä vielä iloksi muuttuisi.
Olin kuulevinani molskahduksen tai sen tyylisen äänen, kuin joku olisi juuri uponnut suohon, mutta ainakaan se ei ollut yksikään jaloistani. Rautiaskin tuntui jatkavan matkaa, vilkaisin häneen vielä varmistuakseni asiasta.

Pienestä jännittyneisyydestä huolimatta en voinut olla naurahtamatta tyytyväisesti Melindan sanoille. Niin, onneksi hänellä oli minut. Tai no, meillä toisemme.
"Aivan niin. Prinsessan mä toki toivoisin viettävän aikaansa jossain muualla kuin suolla, mutta joka tapauksessa on melkein kunnia saada olla neidin seurassa." Äänestäni kuului selvä flirtti, jota löytyi aina jostain siitä ärsytyksestä huolimatta, jonka suo minussakin aiheutti. Ravistin nopeasti harjaani ja korskahdin vähän, huomaten samalla parantaa ryhtiäni.

Minua ällötti sanoinkuvaamattoman paljon niin suon tuoksu, ulkonäkö kuin kaikki muukin mahdollinen, ja minun oli taas pakko pudistaa vähän päätäni. Maa jalkojeni alla tuntui hitaasti mutta varmasti muuttuvan helppokulkuisemmaksi, ja toivoin Melindakin huomanneen sen.
"Eiköhän me täältä vielä pois hengissä selvit..." ehdin sanomaan, kun jostain kajahti korviini raikuva ääni varoittamatta. Vaistoni aiheuttivat sen, että ehdin hypähtää sivuun ja ottaa jo muutaman ristiin menevän nopean askeleen, joka sai minut kaatumaan melkein turvalleni kosteaan maahan. Ehdin nähdä ison, harmaan linnun lähtevän lentoon, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota aloittaessani hiljaa kiroamisen.
"Helvetin tipu", puuskahdin ja yritin turhan nopeasti ja voimakkaasti punnertaa itseäni pystyyn. Takajalkojeni osalta olin sentään pysynyt pystyssä, mutta siinä polvilleni kumartuneena ja kiihdyksissä en niin ehtinyt kiinnittää huomiota tekniikkaan. Etenkään kun kaiken hyvän päälle maa tuntui jälleen siitä kohtaa pehmeämmältä.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 25. Heinä 2012 21:39

Nákota oli ihan tosissaan virkistävää seuraa. Toivoin takuulla voivani viettää orin kanssa jatkossa enemmänkin aikaa kahdestaan, mieluusti paremmassa paikkaa kuin keskellä suota! Että pitikin saada sellainen enrokas idea poiketa suolle. Tai en kyllä enää ole varma minkä takia olin tänne päätynyt. Jokatapauksessa kiertäisin vastaavanlaiset paikat jatkossa kaukaa. Tämä ei todellakaan kuulunut top 5 suosikkipaikkaa - listalleni. Pikemminkin top 5 inhokkipaikkaa - listalleni. Sinne jäätikön ja aavikon kaveriksi.

"Hih, ihan tässä nolostuu", minä kommentoin orille hihittäen vähän päälle kuin nolostunutkin tyttö. Tälläinen oli virkistävää, mutta pitemmän päälle myös tylsää. Halusin lähemmäksi oria, kiusoittelemaan ja flirttailemaan paremmin. Tämä tälläinen oli epämiel---
"IIK", minä kiljaisen äänen ja Nákotan takia hypähtäen myös sivuun. Siinä paikkaa sattui kuitenkin olemaan kuivempaa, joten jatkoin uskaliaammin matkaani. Ehkä me tosiaan olimme saavuttamassa tämän viheliäisen suon reunan? Tosin Nákotaa katsoessani totesin,e ttä hän oli väistänyt väärälle puolelle. Sillä puolella oli vetisempää.

"Oletko kunnossa? Tällä puolella on kuivempaa.. Voivoi, se lintu ansaitsisi tulla kivitetyksi.." minä mutisin huolestuneeseen sävyyn, menemättä kuitenkaan lähemmäksi auttamaan. Ei sellainen sopinut hienostuneen tytön arvolle, jollaista tälläkin hetkellä olin esittävinäni.
Maikku
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Syys 2012 18:09

[Anteeksi vielä tästäkin kestosta.]

Siirsin takajalkojani hiukan enemmän levälleen yrittäessäni kiskoa itseäni pystyyn, mutta kostea suonsilmäke on selvästi päättänyt imeä minut mukaansa. Melindalta olisi turha odottaa apua, mutta toisaalta taas, en minä sitä huolisikaan.
"Niin tosiaan ansaitsisi", murisin itsekseni. Vaikka tilanne näytti hetken aikaa kieltämättä aika huonolta, minä en aikonut kuolla siihen - ja siispä keräsin kaikki voimani ja kiskaisin itseni vihdoinkin takaisin neljän kavion varaan.
Otin pari askelta taaksepäin hiukan horjahtaen. Tuskin uskalsin edes ajatella, miltä etujalkani näyttivät, mutta siitä huolimatta vilkaisin alaspäin ja luimistin samalla sekunnilla korviani.

Suon haju peittäisi varmasti alleen miehekkään tuoksuni sen jälkeenkin, kun pääsisimme pois. Lisäksi jalkani olivat kastuneet epämukavalla tavalla, mikä nyt ei olisi niinkään haitannut minua jos en olisi ollut muutenkin niin kimpaantunut.
Pitikin mennä sillä tavalla rymyämään juuri Melindan seurassa. Mitä jos häntä alkaisi kuvottaa hajuni tai hän pitäisi minua vain kömpelönä typeryksenä?
Puuskahdin itsekseni ja lähdin marssimaan kuivemmalle puolelle, ja siitä taas eteenpäin.
"Onneksi se et ollut kuitenkaan sä, jonka se hullu lintu sai melkein uppoamaan suohon", hymähdin loppua kohden jo vähän pehmenevään sävyyn, Melindan suuntaan vilkaisten.
"Vaikka olisinhan mä tietty sut aina ylös kiskonut." Ainakin kuulostin vilpittömältä, vaikka saattoi tietysti olla että yritin vain pelastaa tilanteen ja maineeni hänen silmissään.

Ei sentään mitään pahempaa tapahtunut. Katselin ympärilleni jo rennompana, vilkuillen kuitenkin maahan ja jalkoihini vähän enemmän ja tarkemmin kuin hetki sitten. Alkoiko maa tuntua jo kuivemmalta, vai kuvittelinko vain?
Kunhan emme vain enää väärään suuntaan lähtisi.. Tiedä sitten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Sussu
 

Re: Elämä on kohtalon kaa säätöö

ViestiKirjoittaja Maikku » 18. Syys 2012 18:55

Olimme ainakin Nákotan kanssa yhtämieltä siitä, että se lintu olisi ansainnut kivityksen. Sellaisen oikein hitaan ja varman kuoleman. Onneksi komistus kuitenkin pääsi ominavuin ylös sieltä suosta, sillä minä en kyllä todellakaan olisi auttanut. Hienona neitinä olisin katsellut vierestä ja valitellut. Juuri kuten olin tehnytkin. Jossakin asiassa oli sentään käytöstavat kunnossa, eikös? Onneksi olin sattumalta löytänyt kuivemman paikan suosta ja ottanut varmuuden vuoksi muutaman askeleen siellä. Minusta alkoi vaikuttamaan jopa toiveikkaalta, että pääsisimme pois koko suolta ennen päivän vaihtumista.

"Nyt sinä imartelet", minä sanoin vähän nolostuneeseen sävyyn (mukamas) ja katsoin Nákotaa hieman vaivautuneen oloisena. Hän oli sanonut, että onneksi se en ollut minä joka tippui. No itseasiassa olin kyllä samaa mieltä. Ei sen puoleen, ettökö herra olisi nyt tuoksunut jotenkin erityisen hyvältä tai mitään. Hänähän tuoksui yhtä inhottavasti suolle kuin ympäristömme muutenkin!

"No on lohdullista ajatella, että olen pelastavan prinssin seurassa.. Jos vaikka ajaudutaankin väärään suuntaan ja uppoan sinne suohon", sanoin hieman leikkisään sävyyn ja lähdin kävelemään kaviotuntumalla eteenpäin. Kaviot eivät uponneet enää niin pahasti ja pikkuhiljaa se tuntui menevän parempaan suuntaan.

"Taidetaan päästä täältä viheliäiseltä suolta pois", minä tokaisin ystävällisesti hymyillen Nákotalle, joka taisi taapertaa jossakin takanani. Välillä kuului todella ihastuttavia maiskahduksia kun kavio upposi vähän syvemmälle ja kiskaisin sen sieltä irti. Tätä suon hajua saisi varmaan pestä pariinkin otteeseen pois.
Maikku
 


Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron